Syyskuun luetut

Tästä tuli sarjakuvaisa syyskuu - eikä ihme, vietettiinhän syyskuussa Helsingin Sarjakuvafestivaaleja. Kirjoitin festareista sekä ohjelmistovinkkejä että festariraportin. Kuvassa näkyvä upea neulegraffiti ei liity näihin mitenkään, vaan kuvasin piristävän ilmestyksen Ruttopuiston ohi kulkiessani.

Tosi hyviä sarjakuvia tulikin luettua. Reetta Laitisen Kirjailija ja madame ammensi aiheensa Olavi Paavolaisen elämästä. Albumi sai muutama päivä sitten myös hyvin tilaa Hesarissa - olen tosin itse monessa kohti eri mieltä kriitikko Jussi Karjalaisen kanssa.

Hanna Koljosen Sokerihullu oli messevää luettavaa. Naurunpyrskähdyksiä kirvoitti Ville Rannan viiltävä pilapiirroskokoelma Joku raja. Kati Närhen Mustasuon mysteeri jatkoi hurmaavan Agnesin salapoliisiseikkailuja.

Pakko kertoa vielä anekdootti WSOY:n syysjuhlista, joihin minulla oli ilo osallistua. Olin jumittunut sarjakuvahyllyn edustalle tutkailemaan sarjiksia. Vieressäni seisoi nainen ja mies, ja nainen heläytti iloisesti: "Hauska lastenkirja - Ulkoministeriö!" Olin niin pöllämystynyt etten osannut reagoida mitään, olisi kai pitänyt alkaa esitelmöidä naiselle, että nämä sarjakuvat eivät ole mitään lastenkirjoja. 

Tulihan tuota proosaakin luettua. Pirjo Rissasen Kamomillasola lukeutuu mielestäni kirjailijan parhaimmistoon. Torgrim Eggenin Sisustaja oli lukupiirikirjana ja osoittautui helmeksi. Juri Nummelinin toimittama Verenhimo - suomalaisia vampyyritarinoita tarjosi antologian muodossa kattavan katsauksen kotimaisten kirjailijoiden tekstejä.

Lokakuussa aion ainakin ängetä Helsingin Kirjamessuille. Ja eiköhän kaikkea muutakin kirjallista kivaa ole tiedossa!

Kati Närhi: Mustasuon mysteeri

Kuva: WSOY.

Ilahduin kovin, kun kuulin Kati Närhen Mustasuon mysteerin ilmestymisestä. Tykkäsin kaksi vuotta sitten ilmestyneestä Saniaislehdon salaisuuksista, joten Agnesin seikkailujen jatkuminen ilahdutti. Mustasuon mysteeriä on luettu myös ainakin Tarinauttisen hämärän hetkissä ja Lukukaudessa.

Jotkut Närhi-fanit ovat rankanneet Mustasuon mysteerin kehnommaksi kuin Saniaislehdon salaisuudet, mutta minä tykkäsin kyllä tästäkin albumista kovasti. Siinä missä ykkösosa muistutti novellikokoelmaa, jossa on yksi yhdistävä pääjuoni, on Mustasuon mysteeri muodoltaan selkeämmin yksi pitkä tarina, jonka luvut voisivat kuitenkin toimia myös lyhyinä sarjakuvanovelleina.

Epäluuloinen ja jääräpäinen Agnes on päätynyt kotoa Saniaislehdosta Mustasuon tyttökouluun. Koulua kuvatessaan Närhi ottaa ilon irti brittiläisten tyttökirjojen sisäoppilaitosperinteestä. Agnes on mahtava sankaritar, ja hän tarkkailee hieman kyynisesti opettajakunnan ja oppilasryhmien ominaispiirteitä. Välillä tyttökoululaiset saavat myös yhteyden lähistöllä sijaitsevaan Unholan poikakouluun.

Dekkarimuotoon puettu tarina on herkullista luettavaa. Käsikirjoituksella on ansionsa, mutta Närhen piirrosjälki tekee Mustasuon mysteeristä nautittavan. Kuten Saniaislehdon salaisuuksissakin, tässäkin ruudut ovat täynnä mainioita detaljeja. Sinimustavalkoinen väriskaala luo tunnelmaa.

Juoni kiertyy tyttökoulun salaperäisten katoamisten ympärille. Agnes haluaa selvittää, sieppaako joku surullisia tyttöjä koulusta. Mysteerin ratkaisu on vähintäänkin yllättävä!

Rapsuja jaan samasta syystä kuin Hanna Koljosen Sokerihullullekin: tekstiosuuksien oikoluku on laiminlyöty. Närhi on hyvä tarinankertoja ja kieli on ilmeikästä, mutta sinne tänne jääneet pienet kielivirheet katkoivat lukemistani. Harmittaa, kun tekstissä on aineista silloin kun pitäisi olla ainesta,  tai personansa silloin kun pitäisi olla persoonansa. Huhuu kustantamot, kyllä sarjakuvienkin suomen kieli pitää oikolukea!

Nämä pikku töksähtelyt eivät onneksi pilaa muuten hyvää albumia. Suosittelen sisäoppilaitosten ja salapoliisityttöjen ystäville!

Lue myös nämä:
Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet
Hanna Koljonen: Sokerihullu
Vera Brosgol: Anya's Ghost

Juri Nummelin (toim.): Verenhimo - suomalaisia vampyyritarinoita

Kuva: Teos.

Olen kirjapinojeni kanssa siinä pisteessä, että pitäisi saada luettua monta sellaista kirjaa, jotka lainasin kirjastosta heinäkuun alussa kesäloman kunniaksi. Uusimiskerrat alkavat tulla täyteen, joten lähestyvä deadline on hyvä motivaatio myös lukemiseen - harmittaisi palauttaa kirjat kirjastoon lukemattomina. Verenhimo - suomalaisia vampyyritarinoita kuuluu tähän joukkoon. Lukukokemukseni tosin hieman kärsi kehnon lukuajoitukseni vuoksi - paahdoin jälkipuoliskon läpi kuin viimeistä päivää, että ehdin palauttaa kirjan eräpäivänä kirjastoon. Alkupuoli tuli luettua hieman intensiivisemmin.

Verenhimo tarttui kirjastosta matkaan blogikehujen vuoksi - saihan kirja äänen myös Blogistanian Finlandian äänestyksessä. Blogivaikutteita ovat antaneet ainakin Jori, Marjis, Booksy, Morre ja Ina. Pakko myös olla samaa mieltä kaikkien kansikuvaa kritisoineiden kanssa - ammottava sierainpari mustaa taustaa vasten muodostaa ihan järkyttävän ruman kokonaisuuden! Korostetaanko kotimaisuutta pottunokalla, vai mistä on kyse?

Intensiivistä True Blood -sarjan seuraamista lukuun ottamatta en ole itse mikään erityisen kiihkeä vampyyrifani. Minulla ei myöskään ole mitään erityisiä vaatimuksia sille, millaisia vampyyrien pitäisi olla. Niinpä Juri Nummelinin kokoama tuoreiden ja vanhojen kotimaisten vampyyritarinoiden kokoelma maistui enimmäkseen raikkaalta ja yllättävältä. Tämä koski myös klassikko-osastoa, jota edustavat Mika Waltari, Leo Anttila ja Harry Etelä. Kahden ensinmainitun novellit ovat 1920-luvulta, jälkimmäisen 1940-luvulta.

Muiden kirjoittajien joukosta löytyi sekä julkaisseita, tunnustettuja kirjailijoita että harrastajakirjoittajia, joilta ei ainakaan Verenhimon ilmestymiseen mennessä ole julkaistu omaa pitkää romaania tai novellikokoelmaa. Jotkut harrastajakirjoittajista vastasivat kuitenkin kokoelman kiinnostavimmista tarinoista, joten kirjailijastatuksella ei tässä antologiassa ollut kovin paljon merkitystä.

Eräs suosikeistani oli aina tyylikkään Sari Peltoniemen Vain mato, matkamies maan. Vampyyriteema on upotettu hienosti pohjalaiseen maalaismaisemaan ja maustettu tukkilaisromantiikallakin. Hämeenlinnalaiskirjailija Juha-Pekka Koskisen Yövuoro taas haki karmeutta jostain muualta kuin vampyyriromantiikasta - nimittäin vanhainkodin arjesta. Onnistunut novelli! Heikki Nevalan Juotikkaat oli kauhukirjamaisimmasta päästä, siinä oli melko kammottavia ja ällöttäviäkin kohtauksia keskellä korpea. Erityismaininnan ansaitsee Jussi Katajala, jonka novellissa Korpin silmät kaiken näkevät yhdistyy helsinkiläismiljöö, vampyyrit ja viikingit viihdyttävällä ja jännittävälläkin tavalla.

Sen sijaan M.G. Soikkelin novellin Tuo meille hautavettä jos palaat luin aika lailla hyppimällä, historiallisen seikkailun asetelmat tuntuivat aika kliseisiltä. Harri István Mäen Enkeli tupakkasalongissa taas oli minulle himpun verran liian taiteellinen.

Juri Nummelin toimittanut muitakin vastaavia kokoelmia eri genrejen parissa, muun muassa Tuhansien zombien maan. Näihin voi tutustua vaikka Nummelinin Wikipedia-sivulla.

Lue myös nämä:
Charlaine Harris: A Touch of Dead
Sari Peltoniemi: Kummat
Mika Waltari: Pienoisromaanit

Ville Ranta: Joku raja

Olen nautiskellut Ville Rannan terävistä pilakuvista Kirkko & kaupunki  -lehdessä. Melkein yhtä hauskaa on ollut lukea lehden mielipidepalstalta mielensäpahoittajien tilityksiä Rannan piirroksista. Joku raja kokoaa yhteen Rannan pilakuvien parhaimmiston. Kirjasta on ehtinyt blogata myös Luen ja kirjoitan.

Kuva: WSOY.

Puupäähatulla palkittu Ranta on piirtänyt itsensä suomalaisten sarjakuvapiirtäjien kärkeen - hänen nimensä on tuttu myös monille muille kuin sarjakuvan aktiiviharrastajille. Rannan sarjakuva-albumeita olen lukenut melko pintapuolisesti, mielessä on kyllä ollut, että pitäisi paneutua niihin intensiivisemmin. Joku raja -kirjaa kannattaa kuitenkin tarkastella poliittisen pilapiirrosperinteen osana. Kirjan toimittanut Ville Hänninen puntaroi esipuheessa teemaa antoisasti. Samoin Kvaak.fi -foorumin arviossa Jukka Laine vertailee Rantaa ja Kari Suomalaista.

Kuva: Joku raja / Ville Rannan sarjakuvat Facebookissa.

Yhteen putkeen luettuna olikin virkistävää huomata, miten tasapuolisesti Ranta mätkii kaikkia mahdollisia poliittisia tahoja. Vaikka perussuomalaiset toistuvat pilapiirroksissa melko usein, saavat osansa myös perussuomalaisten kustannuksella irrotellut media ja esimerkiksi Pekka Haavisto.

Piirrokset on ryhmitelty neljään lukuun: Miehen kriisi, Uskon kriisi, Politiikan kriisi ja Järjen kriisi. Minulle Rannan taitava piirrosjälki on eräs syy siihen, miksi pilakuvat tuntuvat niin virkistäviltä. Taitava ja omaperäinen Ranta on kypsyttänyt tyylinsä antoisaksi väritystä myöten. Erityisen hauskaa minusta on piirroshahmojen rumuus. Poliitikkojen karikatyyrit ovat osuvia, mutta esimerkiksi Miehen kriisi -jaksossa kuvataan ihan tavallisia jokamiehiä, ei julkkiksia. Hikiset, karvaiset, ryppyiset, lihavat ja rumasti pukeutuneet tavalliset suomalaiset eivät ole ilo silmälle, mutta naurattavat kyllä.

Kuva: Joku raja / Ville Rannan sarjakuvat Facebookissa.

Ehkäpä eräs syy kuvien todistettuun provokaatiovoimaan piilee siinä, että Ranta onnistuu välttämään fiiliksen poliittisen agendan tyrkyttämisestä. Usein kuvissa on vain näkökulma. Ei sellainen, mitä hän väittäisi oikeaksi tai vääräksi, ainoastaan näkökulma, joka saa herättää lukijan mielessä ajatuksia. Kirkon & kaupungin mielipidepalstan palautteet ovat tyypillisesti joko ylistäviä tai järkyttyneitä. Varmaankin juuri siksi, että kukin lukija heijastaa omat ajatuksensa ja tulkintansa piirroksesta takaisin piirtäjään.

Kävin sarjisfestareilla kuuntelemassa Ville Rannan ja Ville Hännisen keskustelua teoksesta, oli antoisaa kuunneltavaa. Suosittelen osuttautumaan Rannan yleisöksi, jos kirjatapahtumiin tulee osallistuttua. Tämä on näköjään mahdollista jo lokakuun alussa Turun kirjamessuilla, sillä lauantaina 6.10. klo 16.00  herrat Ranta ja Hänninen ovat haastateltavina Diplo-kirjakahvilassa.

Lue myös nämä:
Hanna Koljonen: Sokerihullu
Guy Delisle: Pjongjang
Craig Thompson: Habibi

Torgrim Eggen: Sisustaja

Kuva: Gummerus.

Livelukupiirimme toinen kirja oli Torgrim Eggenin Sisustaja. Kirja olikin mainiota luettavaa ja kiteytti lukupiirin idean: mahtavaa, että tuli luettua hyvä ja kiinnostava kirja, jota tuskin olisi hoksannut lukea ilman lukupiiriä.

Sisustaja on ilmestynyt alun perin vuonna 2000, suomennos on vuodelta 2005. Kirja kuvaa 1990-luvun lopun Osloa. Eggenin nimi ei ollut minulle entuudestaan tuttu, vaikka pitäisi ollakin, sillä esimerkiksi Kirjanurkkauksessa kirja on luettu. Noin laajemmin norjalaiseen kirjallisuuteen voi tutustua vaikkapa Kertomus jatkuu -blogissa.

Sisustajan nimihenkilö on Sigbjørn Lunde, ylimielinen ja itsevarma sisustusarkkitehti, joka halveksii huonoa makua ja palvoo Mies van der Rohen designia. Tarinan alussa Sigbjørn muuttaa avovaimonsa kanssa uuteen asuntoon, joka tietenkin pitää remontoida ja sisustaa viimeisen päälle. Mutta kerran Sigbjørn törmää yläkerrassa asuvaan Sylviaan, joka on tyyliltään oikea kitsch-kuningatar. Omaksi yllätyksekseen Sigbjørn alkaa tuntea vetoa Sylviaa kohtaan...

Kirja oli hervottoman hauska mutta myös kiitettävän pimeä. Melko alussa mieleen tuli Bret Easton Ellisin Amerikan psyko, mutta yhtä sadistinen ei Sisustaja ole, vaan lempeämpi ja humoristisempi. Mikä ei tarkoita absoluuttista lempeyttä tai humoristisuutta, vaan sitä että verrokkina on Amerikan psyko...

Lukupiirissämme kirja herätti myönteistä vastakaikua, rönsyilevää keskustelua ja ristiriitaisia tulkintoja. Monitulkintaisuutta käytetään tarinassa mielestäni hyvin. Samoin Eggen pelaa taitavasti Sigbjørnin hahmolla - pikku hiljaa tarinan edetessä itsevarma kuori alkaa rakoilla.

Mielestäni Eggen myös on onnistunut tallentamaan jonkinlaisen zeitgeistin, ajan hengen. Kiinnitin huomiota siihen, miten Sigbjørn hieman epäloogisesti halveksii tuttavansa kulinarismi-innostusta ja ihmettelee, mihin gourmetsuolaa muka tarvitaan. Hyvänen aika, 2010-luvulla gourmetsuola ja muscovadosokeri tuntuvat ruokalehtien arjelta... Missä vaiheessa tuotemerkeillä snobbailu muuttuikaan itseilmaisun tavaksi?

Kirjan on suomentanut Katriina Savolainen. Suomennoksessa on jonkun verran vähäisiä kielivirheitä, mutta plussan puolelle suomennos nousee mietittyjen sanavalintojensa ansiosta. Savolainen on löytänyt puhekielelle tai murteellisille ilmauksille meheviä suomenkielisiä vastineita. Kokonaisuutena suomennos on siis ihan hyvä.

Edellinen lukemani norjalainen kirja on näköjään ollut Gerd Brantenbergin Egalian tyttäret, joka ei kuvaa suoranaisesti Norjaa.  Siihen verrattuna Sisustaja onnistui kärjistyksistään huolimatta maalaamaan silmien eteen elävän kuvan nyky-Norjasta. Eggeniltä on suomennettu kaksi muutakin kirjaa: Pärstäkerroin ja Kaksoset. Voisinpa kurkkia kirjastosta niitäkin.

Lue myös nämä:
Bret Easton Ellis: Lunar Park
H.C. Andersen: Pieni merenneito
Majgull Axelsson: Huhtikuun noita

Hanna Koljonen: Sokerihullu

Kuva: Asema Kustannus.

Lapset pitävät makeasta - onpa helppo ja yleistettävä toteamus. Useimmat lapset tosiaan taitavat pitää makeisista, leivoksista, limppareista ja muista herkuista. Mutta entä jos makeanhimo saa pakkomielteen tai syömishäiriön piirteitä?

Hanna Koljosen Sokerihullu voisi kertoa huumekoukusta irti pyristelystä. Mutta ei, se kertoo sokerikoukusta irrottautumisesta. Omaelämäkerrallisessa tarinassa pieni Hanna-tyttö kasvaa aikuiseksi, mutta sokeriannokset vain suurenevat. Missä tulee raja vastaan?

Tavallaan ymmärrän Sokerihullun Hannaa hyvin. Olenhan itse ollut aina melkoinen pullahiiri ja herkkujen ystävä. Muistan lapsena haaveilleeni, että sitten kun olen aikuinen ja minulla on omaa rahaa, ostan karkkia niin paljon että sillä täyttää yhden huoneen lattiasta kattoon. Tämä lapsuuden toive on jäänyt toteuttamatta...

Mutta ylettömimmätkin karkkimässäilyni tuntuvat kovin vaatimattomilta Sokerihullun kuvausten rinnalla. Hanna ostaa tolkuttomia määriä makeaa, käy karkkiostoksilla aamuin, illoin ja joskus yölläkin ja samaan aikaan potee syyllisyyttä mässäilystään. Mieleen tulee Majgull Axelssonin Huhtikuun noidan Birgitta, jonka myös kuvattiin olevan lapsena sokerikoukussa.

Kuva: Asema Kustannus.

Tykkäsin Koljosen esikoisalbumista Syliinvaellus Intiaan todella paljon, ja nyt, kaksi albumia luettuani, voin jo sanoa itseäni faniksi. Jokin Koljosen tyylissä kolahtaa minuun huiman paljon. Sokerihullukin piti lukea kaksi kertaa peräkkäin, ja vieläkin tekisi mieli lukea sitä lisää. Mistä tämä viehätys johtuu?

Kaipa siihen on useampiakin syitä. Sarjakuvapiirtäjänä Koljonen on taitava. Viiva on rennonletkeää, akvarelliväritys kaunista ja rikasta. Kuvat ja teksti muodostavat sarjakuvaliiton erinomaisella tavalla: kuva ei ole pelkkää kuvitusta, vaan kuvat laajentavat ja täydentävät tekstissä kerrottua tarinaa.

Omaelämäkerrallisuuteen olen joskus jopa vähän kyllästynyt, mutta sekä Syliinvaelluksessa että Sokerihullussa omaelämäkerrallisuus toimii kuin tauti. Koljonen tekee henkilökohtaisesta universaalia - se kai kaikessa tarinankerronnassa on tarkoituksena. Vaikka Sokerihullussakin on selvästi mukana hyvin omakohtaisia ja kipeitäkin asioita, ei lukiessa tullut missään vaiheessa tunnetta tirkistelystä tai napanöyhdän kaivelusta. Kipeät, herkät ja itkettävätkin asiat tuntuvat samastuttavilta.

Hulvaton huumori on oma lukunsa. Nauroin lukiessani ääneen muun muassa sivuosassa esiintyvälle kaikkitietävälle Jumalalle. Myös värien käytössä Koljonen todella irrottelee. Sokerikrapulassa kieriskelevä Hanna on milloin sinertävä, milloin violetti. Erityisen upeasti on kuvattu Hannaa vaivaavat synkät ajatukset.

Sokeririippuvuudessa olisi aineksia laajempaankin yhteiskunnalliseen kannanottoon, mutta Sokerihullu esittää näitä kannanottoja vaivihkaa, yksilön kautta. Hanna lainaa kirjastosta Sokeripommi-nimisen kirjan, joka lienee tämä. Välillä pysähdytään ihmettelemään länsimaissa yleisiä riippuvuuksia. Mikä meitä vaivaa?

Sarjakuvasta löytyy siis tarttumapintaa monella tavalla. Ruokakulttuurista tai terveellisestä ruokavaliosta kiinnostuneet löytävät tästä varmasti kaikenlaista, kilttien tyttöjen henkisistä paineista kiinnostuneet taas jotain ihan muuta. Ja vaikkei mikään yhteiskunnallinen teema kiinnostaisikaan, voi Sokerihulluun tarttua ihan vaan hyvän tarinan vuoksi.

Ainoan pienen miinuksen annan siitä, että tekstiosuuksia olisi kannattanut hioa vielä 1-2 oikolukukierroksen verran. Kielivirheitä tai kömpelyyksiä oli jonkun verran. Asema Kustannus on profiloitunut laadukkaana sarjakuvakustantamona, joten laatu kannattaa viedä huippuunsa myös suomen kielen osalta. Pääsääntöisesti Sokerihullussa on hyvää ja vetävää kieltä, mutta koska aion ehdottomasti lukea Koljosen seuraavankin sarjakuva-albumin, odotan sen olevan kielivirheistä vapaa.

Lue myös nämä:
Ottopoikia ja työläistyttöjä, Cleaning is for hipsters ja Syliinvaellus Intiaan
Reetta Laitinen: Kirjailija ja madame
Will Eisner: The Plot - The Secret Story of the Protocols of the Elders of Zion

Sarjisfestarien tunnelmaa

Kyllä kannatti tehdä sarjakuvafestivaalien menovinkkilista. Sen ansiosta tuli nimittäin itsekin mentyä aika moneen ohjelmanumeroon mukaan! Festareillehan ehtii mainiosti vielä tänään, joten mars matkaan kohti Lasipalatsia, kaikki kynnelle kykenevät! Raahasin mukana kameraa, mutta hämärässä sisätilassa kuvaaminen vaatii meikäläiseltä selvästi vielä vähän petrausta. Allaolevista kuvista osa on peräisin Helsingin sarjakuvafestivaalien kuvagalleriasta - kannattaa käydä siellä tutkimassa festarien kuvasatoa enemmänkin!

Perjantaina kuuntelin Kiasmassa Gert Meestersin luentoa belgialaisen sarjakuvan historiasta. Herra esitteli kuvanäytteitä varhaisista belgialaisista sanomalehtisarjakuvista ja käytti paljon aikaa Hergén Tinttiin. Hän näytti esimerkkejä eri tarkoituksiin editoiduista Tintti-jaksoista ja kertoi, miten eri mediamuodoissa julkaiseminen on vaikuttanut Tintti-tarinoiden rakenteeseen. Jotkut tarinat julkaistiin alun perin kolmiruutuisina strippeinä, jotkut jopa broadsheet-muotoisessa lehdessä. Albumimuotoon työstäminen on vaatinut jonkun verran muokkauksia. Meestersin luennossa erityisen mielenkiintoista oli Anu ja Antti -sarjakuvan suosion käsittely. Hollanninkielisillä alueilla sarjakuva on ollut käsittämättömän suosittu ja siitä on tehty mm. nukketeatteriversio ja musikaali. Näimme eri tallenteista videoklippejä.

Myös Animatricks-animaationäytös oli kokemisen arvoinen. Birdboy oli todella vakuuttava isolta kankaalta katsottuna. Corto Maltesen animaatioversio oli mielenkiintoinen, mutta niin laadukas ei animaatiosovitus ollut, että hankkisin dvd:t omaan käyttöön. Madonreikä oli himpun verran liian taiteellinen omaan makuuni, mutta katsoihan senkin. :)

Lauantaina aloitin kierrokseni Kirjasto 10:stä. Rami Rautkorpi on todella perehtynyt supersankareihin, ja Christophe Nolanin Batman-elokuvia ja Frank Millerin Yön ritari -sarjakuvia vertaileva luento oli intensiivinen ja antoisa.

Festariteltassa oli kiitettävästi väkeä. Paikalla oli sekä piintyneitä sarjakuvanörttejä että uteliaita pistäytyjiä. Teltta onkin ottavalla paikalla ja toivottavasti tapahtuma houkuttelee tänäänkin ohikulkijoita tutustumaan sarjakuvaan. Myyntipisteiden sarjakuvakirjo oli todella laaja. Tarjolla on kaikkea mahdollista - kaupallisesta amerikkalaisesta toimintasarjakuvasta erikielisiin underground-sarjakuviin. Divariosastoa pyöritti SS Libricon, valikoima oli todella laaja. Myös Pienlehtitaivaassa kävin kurkkaamassa nuorten ja vähän vanhempienkin omakustannejulkaisijoiden intoa.

Perkele- myytillisiä tarinoita - ja Santala-sarjakuvista tutun M.A. Jeskasen esityksestä ehdin seurata noin puolet. Jeskanen kertoi suomalaisesta kansanperinteestä ja piirsi aiheeseen liittyviä kuvia.

M.A. Jeskanen. Kuva: Jussi Pakkanen / Helsingin sarjakuvafestivaalit.

Kannattaa ehdottomasti osuttautua kuuntelemaan Jeskasta tilaisuuden tullen, sillä minuun teki vaikutuksen, kuinka laajalti hän tuntuu perehtyneen kansanperinteeseen. Tämä näkyy hänen sarjakuvissaankin. Esityksessä kuullut tarinat shamaaniperinteeseen tutustumisesta ja uskonnollisten käsitysten moninaisuudesta olivat kiehtovia!

Benoît Sokal. Kuva: Henry Söderlund / Helsingin sarjakuvafestivaalit.

Festivaalien päävieraaksi kutsutun Benoît Sokalin näkemistä odotin kovasti. Kävin myös hakemassa nimmarin Ankardo-albumiin. En yleensä harrasta nimikirjoitusten pyytämistä enkä pysty edes muistamaan, milloin olen edellisen kerran jonottanut kenenkään nimmaria. Sokalin tapaaminen oli kuitenkin sen verran kova juttu, että piti oikein taktikoida jonotuksen suhteen. Ensimmäisen kerran menin nimikirjoitusjonoon Suomalaisen kirjakaupan signeeraustilaisuudessa. Jäin jonon häntäpäähän ja jonotus keskeytettiin aikataulusyitten vuoksi. Kuudelta illalla oli Sokalin haastattelu pääteltassa, signeeraus oli ilmoitettu alkavaksi seitsemältä Jalavan osastolla. Noin kahtakymmentä vaille seitsemän lähdin kesken haastattelun nimmarijonoon - enkä todellakaan ollut edes ensimmäinen jonottaja... Onneksi olin ajoissa, sillä tämäkin jono venyi niin pitkäksi, että järjestäjät ilmoittivat vain ensimmäisten saavan piirroksen. Minä sain!

Festivaaliostoksia yritin tehdä maltillisesti. Kiersin kyllä myyntikojut melko tarkkaan, moni albumi vaikutti niin kiinnostavalta, että täytyy yrittää bongailla niitä kirjastosta. Hanna Koljosen uutuusalbumi Sokerihullu oli kuitenkin ostoslistallani, ja sain siihen Koljosen nimmarinkin Aseman tiskillä.

Tässä vielä kaikki ostokseni. Aseman tiskillä uutuuden ostaja sai kaupan päälle valita yhden kolmesta vanhemmasta sarjakuvasta, minä valitsin Ville Rannan Ohjeita rakastaville.

Ehdin jo lukea Sokerihullun ja se oli todella hyvä. Viime vuonna ostin Koljosen esikoisalbumin Syliinvaellus Intiaan, ja nyt Sokerihullua lukiessani oli mielenkiintoista miettiä, mikä Koljosen tyylissä minuun niin kovasti kolahtaa. Sokerihullu ansaitsee ehdottomasti oman bloggauksensa, joten palaan siihen varmaan jo lähipäivinä.

Tänään klo 14 alkaa Mika Lietzénin ja Reetta Laitisen keskustelu aiheesta "Sarjakuva kirjallisuuden muotona" ja monta muutakin hyvää ohjelmanumeroa on luvassa. Festivaalikuulumisia voi seurata myös Facebookin tapahtumasivun kautta.

Helsingin 27. sarjakuvafestivaalit 7.-9.9.

 Tänään sarjakuvafestivaaleille! Helsingin 27. sarjakuvafestivaaleja vietetään viikonloppuna – saa nähdä paukkuvatko kävijäennätykset taas uusiksi!

Ohjelmassa on niin paljon mielenkiintoisia houkutuksia, että melkein runsaudenpula iskee. Perusosallistumiseksi riittää toki sekin, että menee Lasipalatsin päätelttaan ihmettelemään sarjakuvatarjontaa. Ohjelma levittäytyy kuitenkin paljon Lasipalatsia kauemmaksikin. Minä poimin kärkeen nämä ehdokkaat. Kaikkiin en välttämättä ehdi ja osa kiinnostavista on päällekkäin – hei, minä ainakin olen sekä Batmanin että Hanna Koljosen kohderyhmää! :)

Allaolevat ohjelmistotekstit ovat Sarjakuvafestivaalien ohjelmistokuvauksesta:

Perjantai klo 16.30, Kansalaistori

16.30–17.00 H. Paakkasen katujyrävedostus

Sarjakuvataiteilija, pilapiirtäjä Heikki Paakkanen esittelee bisarrien sintoilaishenkisten puupiirrostensa erikoista vedostustekniikkaa. Jättikokoisten painolaattojen yli ajetaan juhlallisesti katujyrällä Kiasman takana, Sanomatalon ja Musiikkitalon välissä Kansalaistorilla. Jyräys juhlistaa Tee se kotona. Kiitos. -kirjan julkaisua. Kirjan puupiirrokset niihin kuuluvine haikuineen ovat tiukka sidos, kinbaku.

Jyräys säävarauksella, 30 min.

Perjantai klo 19, Kiasma-teatteri:

19.00–20.00 Belgialainen sarjakuva, mitä se on? -luento

Sarjakuvafestivaalien vieraaksi kutsutun luennoitsija ja tietokirjailija Gert Meestersin ensimmäinen luento luo katsauksen Belgian sarjakuvahistoriaan, Hergén Tintistä 2000-luvun pienkustantamoihin. Belgia on pienestä koostaan huolimatta luonut vuosisadassa kaksi toisistaan eroavaa sarjakuvakulttuuria. Vaikka perinteet kahden kielen jakamassa maassa ovat hyvinkin erilaiset, Meestersin luento tutkii myös flaamilaisen ja vallonialaisen sarjakuvan yhtäläisyyksiä. Luennossa käsitellään mm. seuraavien taiteilijoiden sarjakuvia: Hergé, Jacobs, Franquin, Vandersteen, Sleen, Bob De Moor ja Herr Seele.

20.00–21.30 Animatricks-animaationäytös

Valkokankaan valtaavat mm. italialaisen sarjakuvantekijä Hugo Prattin legendaarinen hahmo Corto Maltese ja espanjalaisen Alberto Vázquez’n sarjakuvaan perustuva Birdboy, joka on herättänyt ansaittua ihastusta. Se on palkittu parhaana lyhytanimaationa Espanjan Goya Awards -kilpailussa sekä kymmenillä muilla palkinnoilla kansainvälisillä festivaaleilla viime vuoden aikana. Suomalaisena genren edustajana esitellään Jouni Viljakaisen kokeellinen animaatio Madonreikä, joka perustuu Tommi Hämäläisen sarjakuvaan.

Lauantai klo 12.15, Kirjasto 10

12.15 Profeettoja ja velhoja

Miksi suosikkisarjakuvien tekijät näyttävät muuttuvan tämän tästä mielipuoliksi? Otto Sinisalo kertoo ja näyttää mallia.

13.00 Heijastuksia Yön ritarista

Mitä Christopher Nolanin Batman-trilogia sanoo lähdemateriaalistaan? Rami Rautkorpi luennoi.

Lauantai klo 13.30, Pääteltta

13.30 Hanna Koljonen: Sokerihullu

Hanna Koljoselta julkaistiin viime syksynä reportaasikirja Syliinvaellus Intiaan, joka kertoi Äiti Ammasta ja Intiasta. Kuvittajana ja vapaana sarjakuvataitelijana työskentelevältä Koljoselta ilmestyy myös tänä vuonna omaelämäkerrallinen reportaasi. Sokerihullu-albumi kertoo monelle tutusta syömishäiriöstä: sokeririippuvuudesta.

14.00 Mikko Jeskanen

Kansanperinteestä ammentavat muhkeat Perkele- ja Santala-teokset ovat vavisuttaneet suomalaista sarjakuvakenttää. Tarinaniskijä Jeskanen piirtää ja kertoo.

Lauantai klo 16.00, Goethe-institut

16.00 Juho Juntunen ja Samuli Putro hyvän ja pahan puutarhassa – itsensä uhraaminen taiteelle

Sarjakuvan legendaarinen paha poika Juho Juntunen ja epätoivoisten krapula-aamulaulujen asiantuntija Samuli Putro kysyvät toisiltaan, mitä tarkoittaa itsensä likoon laittaminen musiikissa, sarjakuvassa, taiteessa ja elämässä. Sarjakuvantekijä/toimittaja/graafikko/tatuoija Juho Juntusen uusinkin sarjakuva sisältää donitseja. Zen Café -yhtyeen nokkamies Samuli Putro on viime aikoina laulanut soolona aikuiseksi mieheksi kasvamisesta.

Lauantai klo 18.00, Pääteltta

18.00 Benoît Sokal

Belgialainen sarjakuvalegenda Benoît Sokal haastattelussa. Sokalin tunnetuin luomus on tarkastaja Ankardo, viinanmenevä ja kyyninen ankkaetsivä.

Sunnuntai klo 14, Pääteltta

14:00 Mika Lietzén ja Reetta Laitinen – Sarjakuva kirjallisuuden muotona

Kuvittaja ja sarjakuvataiteilija Mika Lietzén ja kulttuurintutkija, sarjakuvataiteilija ja Sarjainfo-lehden päätoimittaja Reetta Laitinen keskustelevat sarjakuvakerronnan yhtymäkohdista kirjallisuuteen. Mika Lietzén johdattaa meidät sarjakuvanovellin maailmaan perkaamalla syksyllä ilmestyvää Kaksi pientä novellia -teostaan. Kirjailija ja madame -albumin keväällä julkaissut Reetta Laitinen kuvaa puolestaan, kuinka kirjallinen kulttuurihistoria muuntuu sarjakuvaksi.

15.00 Ville Ranta ja Ville Hänninen – Pilapiirros, nyt!

Ville Rannan pilapiirrokset on vihdoin saatu yksiin kansiin ärsyyntymistä ja äkästymistä varten. Joku raja – Valitut pilapiirrokset 2009–2012 -kirjan toimittanut Ville Hänninen ja Ranta keskustelevat pilapiirtäjän uran kehityksestä ja suomalaisesta pilapiirroskulttuurista. Miten sarjakuvalla saa varmimmin herneen nenään? Uhkaako poliittisen korrektiuden aave sarjakuvan sananvapautta?

Pirjo Rissanen: Kamomillasola

Kuva: Gummerus.

Pirjo Rissasen uutuus Kamomillasola tarttui matkaan kirjastosta. Vasta lainatessani tajusin, että bestseller-tarralla varustetuissa kirjoissa on vain seitsemän vuorokauden laina-aika eikä lainaa voi uusia, joten Kamomillasola kiilasikin tämän vuoksi lukujonon kärkeen.

Eipä silti, valinta osuikin nappiin. Juuri tällaista lukemista tunsin tarvitsevani. Muistelen viimeksi lukeneeni Rissaselta vuonna 2010 ilmestyneen Muistot, jonka mielestäni arvioin Etelä-Saimaaseen. En nettilinkkiä kuitenkaan löytänyt, joten olisiko ollut niin, ettei arviota nettiin ole laitettu.

Muistoista jäi aikanaan vähän laimea jälkimaku, joten Kamomillasola oli erittäin virkistävää luettavaa siihen nähden. Itse asiassa kirja on mielestäni Rissasen parhaita! Rakenne on jäntevä ja henkilöhahmot mielenkiintoisia. Kirjaan on luotu hyviä perhesalaisuuksia ja lopussa melkein kaikki langat solmiutuvat yhteen. Erityisesti päähenkilö Maarit oli onnistunut henkilöhahmo: yhtä aikaa samastuttava ja raivostuttava. Raivostuttava siksi, että ainakin minä tunnistin Maaritin takautumista kai ihan liikaa omia piirteitäni. :)

Juoni perustuu klassiseen kotiinpaluu-asetelmaan: päähenkilö palaa kotikonnuilleen ja joutuu siellä tekemään tilit selviksi menneisyytensä kanssa, jota on yrittänyt pakoilla vuosikausia. Nelikymppisellä Maaritilla on päällisin puolin kaikki hyvin. Hän on varakas kotirouva Berliinissä, pojat ovat jo teini-ikäisiä, nuoruuden huumasta syntynyt esikoistytär Ilona on juuri päässyt ylioppilaaksi. Maaritin vanhemmat ovat tyypillistä pikkukaupungin "parempaa väkeä", elämän ulkoiset puitteet tuntuvat olevan kaikin puolin kunnossa.

Rissanen kuvaa hienosti sellaista monelle tuttua tunnetta - mikä riivaa, kun tietyissä tilanteissa kaikki on paperilla ihan hyvin ja tunnelman pitäisi olla herkkä ja lämmin, mutta silti olo tuntuu lähinnä kiusaantuneelta tai vaivautuneelta? Maaritilla riittää jännitteitä sekä tyttärensä että vanhempiensa kanssa.

Tykkäsin taas kerran todella paljon myös Rissasen hienovaraisesta huumorista. Nauruhermoja kutkutellaan esimerkiksi luokkakokous-kohtauksessa, kun Maarit joutuu tapaamaan kahdenkymmenen vuoden takaiset koulukaverinsa.

Kirjasta suuri osa käytetään Maaritin takautumiin ja muistoihin. Niissä tyylikäs berliiniläisrouva palaa pikkukaupungin ylioppilastytöksi, suojattua ja hemmoteltua elämää viettäväksi. Kaikki muuttuu, kun hän rakastuu kesätoimittaja Renneen - ja samalla sukset menevät ristiin parhaan ystävän Ninnin kanssa.

Hyvää kieltä, osuvaa ihmiskuvausta, perhesuhteiden kanssa tasapainoilua ja rakkauden pähkäilyä. Päälle hieman elämänviisauksia ja myös sydäntäriipaisevaa surua. Jos Rissasen kirjat rinnastaisi aikakauslehtiin, verrokkeja voisivat olla Kotiliesi tai Eeva. Ehkä hieman minua kypsemmille suunnattuja, mutta samastumispintaa riittää kaiken ikäisille. Kamomillasola oli kerrassaan viihdyttävää ja nautittavaa luettavaa. Pitänee sopivassa kohdin kaivella luettavaksi myös nuo minulta väliin jääneet Rissaset.

Lue myös nämä:
Pirjo Rissanen: Posliinihäät
Jude Deveraux: Tunteiden talo
Jennifer Weiner: Ikuiset ystävät

Reetta Laitinen: Kirjailija ja madame

Kuva: Lempo Kustannus.

Kirjailija ja madame on Päiväkuvitelmia-sarjakuvablogia pitävän Reetta Laitisen ensimmäinen pitkä albumi. Blogin lisäksi hän on julkaissut töitään muun muassa antologioissa. Olen itse arvioinut Kvaak.fi -sarjakuvafoorumilla Sirkus Arkuksen ja Munabomberin.

Täytyy antaa myös pieni subjektiivisuusvaroitus: tunnen Reetan henkilökohtaisesti ja olen myös itse osallistunut Kirjailijan ja madamen julkaisujuhliin. Toisaalta, suomalaiset sarjakuvapiirit ovat niin pienet, että täysin ulkopuolisen objektiivisia sarjakuvakriitikoita lienee hyvin vähän. Jos osallistuu Kvaakin keskusteluihin tai käy sarjakuvatapaamisissa edes joskus, onkin jo itsekin kuin huomaamattaan sarjakuvapiirien "sisäpiiriä". Voin luvata, että jos esimerkiksi ensi viikonlopun sarjakuvafestivaaleilla menee käymään perjantain tai lauantain iltabileissä, on jo vähintään nähnyt "kaikki" suomalaiset sarjakuvaihmiset. Monilla sarjakuvapiirien aktiiveilla on monta roolia yhtä aikaa: käsikirjoittaja, piirtäjä, kustantaja, toimittaja, suomentaja, tekstaaja, kriitikko, jopa sarjakuvahahmo... Reetta itsekin on paitsi sarjakuvataiteilija, myös Sarjainfo-lehden päätoimittaja.

Kirjailijan ja madamen luulisi kiinnostavan monia kirjallisuuden ystäviä. Tarinan inspiraationa on ollut Olavi Paavolaisen ja Minna Craucherin suhde. Näköispatsaita ei ole tavoiteltu, vaan sarjakuvassa päähenkilöt ovat nimeltään Oskar Pekkala ja Mimi Creutz. Myös kronologinen rakenne on rikottu: albumissa yksi aukeama kertoo aina yhden kohtauksen pääparin elämästä. Tämä onkin mainio ratkaisu. Kokonaisuus muovautuu lukijan päässä ja tarinaan jää myös aukkoja mielikuvituksen täytettäväksi. Kiehtovan kovaluonteinen huijari-Creutz ja nuori tulevaisuudenlupaus Pekkala ovat värikäs pari ja heidän suhteeseensa kuuluu melkoisia käänteitä. Tarinan lopussa mukaan astuvat myös IKL:n johtohahmot...

Kuva: Kirjailija ja madame / Päiväkuvitelmia.

Albumi on mustavalkoinen, mutta tehostevärinä käytetään sinistä. Piirrosjälki on viimeisteltyä, naivistista ja osin karikatyyrimäistä. Tyylissä on jotain samaa kuin Maikki Harjanteen Minttu-kirjoissa, mutta muistutettakoon vielä erikseen, että Kirjailija ja madame on tarkoitettu aikuisille eikä lapsille. Tarinassa nähdään Madamen "turkkilainen salonki" Töölössä, liikutaan Viipurissa kirjailija Pekkalan mukana ja nähdään nuoren Madamen - joka tuolloin oli vielä piika nimeltä Maria - karuja kokemuksia köyhyydestä.

Taustatyö on selvästikin tehty huolella - katunäkymissä pilkahtaa mukavasti väläyksiä 1920-luvun Helsingistä. Repliikeissä tavoitellaan vanhahtavaa suomea ja pääosin tämä onnistuukin, vain muutama sanavalinta maistuu hieman liian nykyaikaiselta. Historian elävöittämisessä Kirjailija ja madame tuo mieleen myös M.A. Jeskasen Perkele-albumit, vaikka tyylilaji onkin erilainen.

Kirjailija ja madame herätti kiinnostuksen lukea lisää Minna Craucherista. Erityiskiitoksen albumi saa vielä sisäkansiin painetuista aikakauden mainoksista - reklaameissa kaupataan muun muassa IKL-kahvia ja Työmies-savukkeita. Sarjakuva on arvioitu myös Turun Sanomissa, Kirjavinkeissä, Kvaakissa ja Pois työpöydältä -blogissa.

Lue myös nämä:
M.A. Jeskanen: Santala
Ottopoikia ja työläistyttöjä, Cleaning is for hipsters ja Syliinvaellus Intiaan
Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet