lauantai 10. syyskuuta 2022

TV-sarja: Raid

Yle Areenan tv-sarja Raid toimii kuin tauti vielä 22 vuotta ensiesityksensä jälkeen. Harri Nykäsen ja Tapio Piiraisen luoma Raid on usein arvotettu Suomen tv-historian parhaaksi sarjaksi ja tuoreen uusintakatselun jälkeen pitää olla samaa mieltä. Raidissa on panostettu käsikirjoitukseen, siinä nähdään loistavia näyttelijäsuorituksia, kuvauspaikat on mietitty huolella - ja juoni kulkee eteenpäin kuin juna. Onpa mukana suorastaan profeetallisia merkkejä, sillä monet Raidissa dystopiana kuvatuista asioista ovat muuttuneet arkipäiväksi. Ja aikamatkan saa jo siitä, kun käy Wayback Machinessa katsomassa, miltä lopputeksteissä mainostettu www.yle.fi/raid näytti julkaisuhetkenään. 
 
Kai Lehtinen Raidina ja Juha Muje Sundmanina.
Kuva: Seppo Sarkkinen / Yle.
 
Muistan Raidin ensiesityksestä sen, että seurasin sarjaa vanhasta kuvaputkitelevisiostani opiskelijayksiössä. Kun kyläilin lapsuudenkodissani, pääsin Raidin pariin vielä monta kertaa uudestaan, sillä jaksoja katsottiin VHS-kaseteilta. On kuitenkin vierähtänyt useampi vuosi siitä, että olen katsonut Raidin alusta loppuun.
 
Muistelen, että suhtauduin Raidiin ensiesityksen aikana optimistisen ilahtuneesti: no nyt suomalaisten TV-sarjojen taso on noussut. Ehkä olin liiankin optimistinen, sillä muutos ei ole jäänyt pysyväksi. Hyviä kotimaisia sarjoja on tullut Raidin jälkeenkin - vaikkapa Johanna Vuoksenmaan Tahdon asia, Leea Klemolan ja Kaarina Hazardin Myrskyn jälkeen tai Tiina Lymin Sisäilmaa. Mutta turhan usein kotimaista tuotantoa vaivaa edelleen katsojien aliarviointi. Toistuvia ongelmia ovat ainakin liian epäuskottavat juonenkäänteet, typerä tai ennalta-arvattava dialogi, laahaavuus, tyhjäkäynti tai yksinkertaisesti halpuus, jolloin ulkoiset puitteet jäävät turhan simppeleiksi.
 
Mikään näistä ongelmista ei vaivaa Raidia. Joka ikinen kohtaus kuljettaa juonta eteenpäin ja dialogi on pistämätöntä. Juonessa riittää myös pureskeltavaa - ensikatsomisen aikana en muistaakseni edes pysynyt juonenkäänteissä kärryillä, mutta sittemmin olen tv-katsojana kehittynyt ja nyt osasin seurata juonenkulun kehittymistä paljon paremmin. Juoni on myös edelleen täysin uskottava, vaikka maailma on muuttunut.
 
Kuva: Pentti Tillder / Yle.
 
Karismaattiset ja läsnäoloa uhkuvat näyttelijät tekevät miltei joka kohtauksesta nautinnollista katsottavaa. Suosikin valitseminen on vaikeaa, mutta puntaroinnin jälkeen julistan pornokauppias Sundmania esittävän Juha Mujeen kaikkein parhaimmaksi. Mujeen kirurgintarkka näyttelijäntyö puhkeaa kukkaan erityisesti lähikuvissa: suu sanoo yhtä, kasvojen mikroilmeet viestivät toista. Erityisen nautinnollisesti Muje irrottelee aurinkolasikostajana toimintakohtauksissa. 

Vaan onpa Raidia esittävä Kai Lehtinenkin melkoinen velho. Raidin ulkoinen habitus on jotain leppoisan ja rähjäisen väliltä - silti Lehtinen onnistuu huokumaan uhkaa. Ehkä Lehtisen näyttelijäntyön akrobaattinen fyysisyys on osasyynä? Notkeat hypyt ja ketterä liikehdintä ovat kuin tanssijan työtä. 

Ainoa hieman vanhentunut osa-alue henkilökaartissa on "kyselijä-ämmien" runsaanpuoleinen osuus. Näyttelijä Elina Knihtilän haastattelusta lukemani termi tarkoittaa naishahmoa, jonka tärkein tehtävä on kysellä mieheltä, että missä olet, minne menet, mitä teit, mitä oikein mietit. Tällaisia yöpaita päällä ovenkarmiin nojailevia kyselijöitä on pikkuisen liikaa. Onneksi aktiivisia ja omaehtoisia naishahmoja löytyy myös, suosikkini tällä kierroksella on Tuula Nymanin esittämä apulaispoliisimestari Hakala.

Ensimmäisellä katselukerralla otin sarjan kuvaaman kaupunkimiljöön annettuna - nyt sarja näyttäytyi myös tekijöidensä rakkaudenosoituksena Helsingille, sen kaikessa rosoisuudessa. Sarjan kronologinen aika kestää talvesta kesään ja tällä kertaa minua huvittivat erityisesti tekemättömät lumityöt katujen varsilla. Itse ehdin useamman talven rämpiä Stadin auraamattomilla jalkakäytävillä ja olin kai olettanut, että hoitamattomat lumityöt olivat uusi ilmiö, mutta eipä näköjään sarjan kuvausaikanakaan, eli vuonna 1999, oltu yhtään sen paremmin jaksettu aurata ja hiekoittaa katuja.

Ensiesityksen aikana sarjassa esiintyvät katujen kahjot sivuhenkilöt tuntuivat draaman tehokeinolta, nyt taas uskottavalta arkikuvaukselta. Sekä Raid, komisario Jansson että muut sarjan päähenkilöt kohtaavat kaduilla liikkuessaan kaiken maailman sekopäitä. Nyt tämäkin tuntui suorastaan realistiselta, sillä omilla vakioreiteilläni Helsingissä opin tunnistamaan samojen tienoiden vakiohörhöt ja satunnaisilla reiteillä törmäsin satunnaisiin hörhöihin.

Sarjan loppupuolella ihailin erityisesti Malmin lentokentän dramaattista kuvausta. Nythän kaupunki on ajanut lentokentän toiminnan alas ja tilalle aiotaan rakentaa asuntoja. Kuulun siihen porukkaan, joka pitää päätöstä kulttuurihistoriallisena virheenä.
 
Mari Rantasila Tarjana ja Kai Lehtinen.
Kuva: Jyrki Valkama / Yle.

Sarjan yhteiskuntakriittinen viesti on, että julkisten palvelujen yksityistäminen lisää eriarvoisuutta ja suurituloisten halu vältellä veronmaksua rapauttaa hyvinvointivaltion. Sarjan tekijätiedoissa mainitaan asiantuntijana professori Juha Siltala, joka sittemmin on kirjoittanut paljon aiheesta. Raidin juonen huipentavat skandaalit tuntuvat surullisen uskottavalta, kun muistelee mitä kaikkea 2000-luvun Suomesta on paljastunut. Vuonna 2013 Microsoft osti Nokian liiketoiminnan ja pian sen jälkeen Nokian tie puhelinfirmana käytännössä päättyi. Vuonna 2016 Yle uutisoi Panaman papereista, joista paljastui useita julkisuuden henkilöitä, jotka välttelevät veronmaksua kierrättämällä rahojaan veroparatiisien kautta. Julkisten palvelujen yksityistäminen on edennyt niin pitkälle, että arkielämässä on aivan tavanomaista, että hoivapalvelua tai varhaiskasvatusta tuotetaan yksityisten yritysten kautta. 

Yksityistämisvimman herkullisimpia kohtauksia sarjassa on vaikka työterveyslääkäri, joka pahoittelee ettei voi määrätä tehokasta lääkettä budjettipaineiden vuoksi ja poliisitalon parkkihallissa istuva ajoneuvopisteiden tarkastaja, joka seuraa kuinka poliisijaokset käyttävät kulkuneuvoja.
 
Nykänen ja Piirainen tekivät niin upeaa työtä, että hieman ihmettelen miksi kaksikko ei jatkanut yhteistä tv-uraansa pitemmälle, vaikka Raid nähtiin vielä valkokankaalla vuonna 2003. Tarkka ja viimeistelty käsikirjoittaminen olisi juuri sitä, mitä suomalaisessa tv-tuotannossa kaivattaisiin laadun pysyväksi parantamiseksi. Nykänen on jatkanut aktiivista kirjailijanuraansa ja Piiraisen filmografiasta löytyy sarjoja ja tv-tuotantoja.

Kehutaan loppuun vielä upeita musiikkivalintoja, leikkauksia ja Mari Rantasilan intensiivistä katsetta nakkikioskin Tarjana. Veikkaan, että tämä ei suinkaan ollut viimeinen kertani Raidin äärellä.

"Miehen on kuljettava valitsemaansa tietä. Sinun Ladalla, minun Jaguarilla."
 

lauantai 3. syyskuuta 2022

Jennifer Weiner: The Summer Place

Kansi: Simon & Schuster.
"We all summer together in the Hamptons." Ah, thought Veronica, feeling bitterness twisting in her heart. Of course he'd marry someone else who used "summer" as a verb.
 
Olen edellisen kerran kommentoinut Jennifer Weinerin kirjoja viime vuoden HelMet-lukuhaastetta paketoidessani. Kirjoitin That Summer -kirjasta näin: Jennifer Weinerin kirjat tuntuvat nykyään jakautuvan täysosumiin ja pakkopullaan. Tämä oli valitettavasti enemmän jälkimmäistä: hieman pitkitetyn ja keinotekoisen oloinen tarina naisesta, joka kantaa menneisyyden raskasta taakkaa.
 
Samoihin Cape Codin rannikkomaisemiin sijoittuva The Summer Place oli ilahduttavan paljon parempi, joskin aika puleeratun oloinen tämäkin kirja oli. Jennifer Weiner on jo niin iso nimi, että hänen kirjoihinsa panostetaan kovasti. Kenties suuri kustannustoimittajien armeija saa aikaan sen, että tarina hiotaan vähän liiankin särmättömäksi. 

Hyvänä ja mukaansatempaavana viihteenä kirja kuitenkin toimi ja parhaimmillaan juonessa oli vetävää imua ja huumoria. Tämä oli myös ensimmäinen lukemani fiktiivinen teos, jossa vuosien 2020-2021 korona-arki oli osa juonta. Siltä osin kirja toimi mainiona traumanpurkajana - tuskin liioittelen, jos sanon että jonkinlainen kollektiivinen trauma ajasta jäi, ainakin jos kuului siihen porukkaan, jonka piti samaan aikaan tehdä etätöitä, hoitaa lapsia ja asua kaupunkiasunnossa sellaiseen aikaan, kun kaikki kaupungin palvelut oli kielletty.

Sarah on varsin tyypillinen Weinerin päähenkilö - keskiluokkainen, elämässään päällisin puolin oikein hyvin menestyvä juutalaisnainen, jonka ihmissuhteita ja perhekuvioita kirja seuraa. Sarahin äiti Veronica on persoonallisempi hahmo, jolla on menneisyyden salaisuuksia ja avoin suhtautuminen elämään. Sarahin tytärpuoli Ruby ilmoittaa menevänsä naimisiin - Sarahin mielestä aivan liian nuorena ja harkitsemattomasti - ja Veronica tarjoutuu emännöimään hääjuhlaa Cape Codin rantatalossaan. Suku kokoontuu yhteen pitkästä aikaa ja salaisuudet, yllätykset ja äkkikäänteet seuraavat toistaan.

Weinerin tuoreimmissa kirjoissa toistuu hieman ärsyttävänä maneerina tapa kuvailla päähenkilöiden mennyttä elämää pitkinä luettelomaisina jaksoina. Ymmärrän taustoituksen tarpeen ja edut, mutta nämä muistelopätkät eivät oikein toimi draaman rakentajina. Kirjan loppupuolen juonenkäänteet tasapainottavat tilannetta mainiosti, sillä draamaa ja yllätyksiä todella riittää.

Weinerin kirjoja ovat suomeksi julkaisseet sekä Otava että WSOY. Kun kokeilin nimihakua kustantamojen sivuilta, ei kummankaan yhtiön sivuilta noussut mitään tuloksia. Ehkä Weinerin suosio Suomessa ei kasvanut niin suureksi, että kääntämistä olisi kannattanut jatkaa? Luulisin, että Weinerin tuoreimmatkin kirjat löytäisivät lukijoita suomeksi, sillä niiden viehätysvoima on monin tavoin samanlaista kuin huippusuosioon nousseen Liane Moriartyn kirjojen. On teräviä havaintoja naisen roolista nykyajan (keskiluokkaisessa ja länsimaisessa) arjessa, on kipeitä ja tunnistettavia ihmissuhteita ja perhesuhteita ja samastuttavia, uskottavia henkilöitä. Pinnan alla on vielä syvä pohjavirtaus, jossa elämän synkemmät sävyt tuntuvat.

Weinerin esseekokoelma Hungry Heart on jäänyt todella hyvänä mieleen. Sen ja The Summer Placen hyvien puolien vuoksi jatkan varmasti kirjailijan tulevankin tuotannon lukemista.