Juan Diaz Canales - Juanjo Guarnido: Blacksad, Kissa varjoisilta kujilta

Blacksad-sarjakuvan ensimmäinen osa ilmestyi tänä syksynä suomeksi, ja kas kummaa, kyllä suomeksi lukeminen oli sittenkin antoisampaa kuin espanjaksi. :) Tästä kulttuuriteosta kiitos kuuluu Arktinen Banaani -kustantamolle. Wikipediassa käsitellään varsin antoisasti ns. furry fandomia sekä antropomorfisuutta, joihin Blacksad molemmilta osin linkittyy.

Kuten oheisesta kuvasta varmasti välittyy, oli yksityisetsivä John Blacksadin dekkariseikkailu nautiskeltavaa luettavaa. Piirtäjä Guarnido herkuttelee perspektiiveillä, upeasävyisellä vesivärityksellä ja eläinhahmojen tyypillisten piirteiden mahdollistamalla fiilistelyllä. Eläinhahmoista käytiin varsin mielenkiintoista keskustelua Kvaak.fi -foorumilla aiheesta "miksi mieseläimet näyttävät eläimiltä ja naiseläimet ihmisiltä, joille on lisätty korvat ja nappinenä". Terkkuja siis Guarnidolle että piirtää suosiolla naishahmotkin eläimellisemmiksi.

Guarnido on vanha Disney-piirtäjä, mikä on kuvia katsellessa helppo uskoa. Blacksadista tykkäävät varmasti kaikki, jotka ovat lapsena (ja aikuisena) Disney-piirrettyjä fanittaneet. Vaikkei ns. aikuisten sarjakuvaa (tai taidesarjakuvaa, tai millä nimellä sitä nyt haluaakaan kutsua) ole aiemmin lukenut, on Blacksad taatusti helpommin lähestyttävää kuin keskiverto suomalaispiirtäjien angstiset omakustanteet. Juoni kun on tuttuakin tutumpi miljoonasta tv-sarjasta, elokuvasta tahi dekkarista: yksityisetsivän entinen tyttöystävä, filmitähtenä synnillisen loistokkaaseen elämään sujahtanut uhkeankaunis Natalia Wilford löydetään kuolleena, ja hänen kuolemansa jäljet johtavat sylttytehtaalle. Kovaotteinen ja tarvittaessa lain nurjallekin puolelle luikahtava Blacksad käy siis vaivojaan säästämättä ottamassa asiasta selon.

Merkillinen sekoitus kliseisen tuttua juonenkääntöä ja hillittömän upeaa vesiväritaidetta on siis kyseessä. Blacksad-sarjaa on jo julkaistu ainakin kolme osaa, ja toivon mukaan suomeksi saadaan tätä pian lisää.

Lue myös nämä:
Juan Diaz Canales - Juanjo Guarnido: Blacksad - Arctic Nation
Tapiiri 2/89
Javier de Isusi: Marcosin piippu

L.M. Montgomery: Kilmeny of the Orchard

L.M. Montgomery -nälkä iski jälleen ja lääkettä tarjosi Amazon Kilmeny of the Orchardin muodossa. LMM-instituutin mukaan Kilmeny on kolmas Montgomeryn julkaisema romaani, se on ilmestynyt vuonna 1910 Annan nuoruusvuosien ja Anna ystävämme -kirjan jälkeen. Kilmenyssä onkin sellainen tuntuma, että ihan kuin kirjailija olisi halunnut tehdä jotain ihan muuta kahden Annan perään. Montgomeryn tyylin perussävyynhän kuuluu toisaalta romanttisuus ja ihanteellisuus, toisaalta tarkat havainnot ihmisten välisistä suhteista ja arkinen tilannekomiikka ja luonteenkuvaukset. Aivan kuin romantikko-Montgomery haluaisi nähdä maailman ylevänä ja kauniina, mutta humoristi-Montgomery ei voi sokeasti tähän ihanteeseen mennä mukaan, vaan hänen on pakko pistellä väliin kaikkea sitä arkista elämänmenoa ja tahatonta tilannekomiikkaa, joka torppaa romantiikan tehokkaasti kuin NHL-pakki vastustajansa. Kilmenyssä Montgomery tuntuu päättäneen kuunnella yksinomaan romanttisia ihanteitaan, mikä on sääli. Kun Kilmenystä puuttuvat lähes kokonaan huumori, psykologisen osuva luonnekuvaus ja arkinen elämänmeno, on lopputuloksena melodramaattinen, yltiöromanttinen ja itse asiassa jopa hieman omituinen rakkaustarina.

Tämä on ensimmäinen lukemani Montgomeryn kirja, joka kerrotaan miehen näkökulmasta. Päähenkilönä on nuori, vastavalmistunut Eric Marshall, rikkaan liikemiehen ainoa poika, joka lähtee kaupungista Prinssi Edvardin saarelle sijaisopettajaksi ystävänsä pyynnöstä. Tarkoitus on viipyä vain muutama viikko, mutta matkasta tuleekin pitempi... Eric on siis nuori, komea, rikas, älykäs ja jämäkkäluontoinen eikä hän koskaan ole ollut rakastunut. Hänen rakastettunsa kun tulisi olla jotain aivan erityistä... Sellaiseenpa hän sattumalta törmääkin Prinssi Edvardin saarella Lindsayn kylässä, ollessaan kävelyllä vanhassa hedelmätarhassa. Kilmenyhän siellä viulua soittelee. Hän on (tietenkin!) aivan käsittämättömän kaunis, uskomattoman ihana luonteeltaan ja musiikillisesti äärimmäisen lahjakas. Kummallisuus tulee siitä, että hän on mykkä ja kasvatettu ihmisistä täysin erillään kotitilallaan. Eipä hän omasta kauneudestansakaan mitään tiedä, koska hän ei ole koskaan nähnyt itseään peilistä! Joten sankarittaremme on myös häkellyttävän vaatimaton ja luonnollinen.

No rakkaustarinahan siitä syntyy. Romaania vaivaa jotenkin kumma oikopolkujen sävy. Kunnon rakkausromaanissahan rakastavaiset joutuvat kohtaamaan hirmuisia vastoinkäymisiä tai väärinymmärrysten synnyttämiä onnettomuuksia, joiden läpi pitää taistella ennen happyendiä. Tässä kirjassa vaikeuksia on pari kolme, jotka nekin ratkeavat melko itsestäänselvästi. Ensinnäkin typerin syy: Kilmeny ei halua mennä naimisiin Ericin kanssa koska on mykkä. Vaikka hän rakastaa Ericiä yli kaiken, niin hän ei halua Ericille mykkää vaimoa. Itseaiheutettu onnettomuus siis, ja vielä melko hölmö sellainen. Toinen syy on on - tietenkin! - vastahakoiset kasvattivanhemmat. Mutta kas kummaa - nämä ihmiset, jotka ovat estäneet 18-vuotiasta Kilmenyä koko ikänsä pääsemästä ihmisten ilmoille, ovat heti kuin sulaa vahaa kun nuori komea opettaja Marshall marssii heitä tapaamaan. Kolmas syy on nykylukijan silmissä lähes rasistinen. Samalla tilalla Kilmenyn kanssa asuu ottopoika Noel, joka on syntyperältään italialainen. Kanadalainen kasvatus ei ole onnistunut hiomaan hänen "italialaisen talonpoikaisverensä" kuohahtelevuutta ja arvaamattomuutta pois... ja sitten seuraakin todella dramaattisia käänteitä!

Kaiken kaikkiaan henkilöt ovat jopa melko ärsyttäviä, koska he ovat niin täydellisiä. Erityisesti kiltti, sulokas, lahjakas, ystävällinen Kilmeny, jonka kauneutta kuvataan rivitolkulla täydellisimmäksi ikinä, saa lukijan hermostumaan. Tarinan opetus myös tuntuu olevan se ikiaikainen sanoma, että tärkeintä naiselle on olla kaunis, koska tuskinpa ruma mykkä tyttö joka on kasvanut täysin vailla sosiaalisia virikkeitä pystyisi valloittamaan rikkaan ja komean miehen...

Kuitenkin Kilmeny oli minulle antoisaa luettavaa. Syynä on se, että kun johonkin kirjailijaan tykästyy, hänen teoksensa eivät enää ole vain yksittäisiä kirjoja, vaan yksittäisestä kirjasta tulee osa kaanonia, jota voi lukea koko muun tuotannon valossa. Samasta ilmiöstä on kyse silloin kun vaikkapa Sibeliukselta löytyy joku julkaisematon sävellyksen pätkä tai Rembrandtilta pieni hiilitöherrys, josta historioitsijat eivät ole aiemmin olleet tietoisia. Yksistään tai jonkun muun tekeminä nämä tuotokset eivät välttämättä olisi taiteellisesti mitenkään arvokkaita, mutta osana kokonaisuutta ovat. Kilmenyssä aistin sen hengen, jolla Montgomery kuvaa Annan tai Emilian kirjallisia harrastuksia. Sekä Anna että Emilia ovat kovin taipuvaisia romantiikkaan, ja kirjoittavat milloin minkäkinlaisia epäuskottavia, yli-ihanteellisia sepustuksia, jotka näytetään armottomassa valossa jossakin toisessa yhteydessä. Muistetaanpa vain Annan voittoisa novelli "Averilin uhri", jota Diana täydensi leivinjauheen product placementilla, tai Emilian runot joita hänen opettajansa kritisoi säälimättömästi. Kilmenyssä Montgomery on tainnut päästää saman romanttisen hengen täysillä valloilleen, kenties aikomuksenaan luoda jotain elämää suurempaa, mutta lopputulos on kuitenkin irti arkielämästä ja vailla kosketuspintaa todellisuuteen.

Summa summarum. Montgomery-lukeneisuuttani täydentäessäni olen edelleen ihmetellyt sitä samaa asiaa, jota jo Mistress Patin lukemisen yhteydessä tilitin. Miksi, miksi suomalaiset kustantajat eivät suomennuta Montgomerya kattavasti, kun lukijoita riittäisi ihan taatusti tässä Annan ja Emilian kestofanitusmaassa? Ensinnäkin Annat ja Runotytöt pitäisi viipymättä suomennuttaa uudelleen, lyhentämättöminä laitoksina. Niitä kai on alkuperäissuomennoksissa leikelty armotta, mikä pistää vihaksi kun tajuaa, että vaikka kuinka monta tärkeää pätkää Annankin elämässä on jäänyt pimentoon. Ja samaan syssyyn suomennokset kaikista muista Montgomeryn romaaneista ja novellikokoelmista, joita englanniksi on koottu yksien kansien väliin runsaasti, uusimmat 1990-luvulla. Niin ja voisi ne Montgomeryn päiväkirjatkin sitten suomennuttaa. Englanninkielisessä maailmassa Montgomeryllä on käsittääkseni vakiintunut ja arvostettu asema, Suomessa tuntuu jääneen päälle asenne, jonka mukaan hän on vain joku muinainen tyttökirjailija. Montgomeryn kirjoja ei missään tapauksessa pitäisi ajatella pelkästään "nuortenkirjoina", kyllä ne ovat ihan kaiken ikäisten kirjoja. Taidan ruveta pommittamaan kustantamoja oikein urakalla tämän asian tiimoilta. ;) Ihmetyttää myös, miksi kulttuurikentän kenties vaikutusvaltaisin Montgomery-fani, Hesarin kulttuuritoimittaja Suvi Ahola, ei ole pitänyt tästä asiasta enempää ääntä? Ei ole kovin pitkä aika siitä, kun luin Hesarista hänen kirjoittamansa raportin Prinssi Edvardin Saaren Montgomery-seminaarista.

Minulle on pikkuhiljaa valjennut yksi kirjakeräilytavoite: kaikki Montgomeryt alkuperäiskielellä, kovissa kansissa, jos mahdollista niin yhtenäisessä ulkoasussa omaan hyllyyn. Mukaanlukien ne päiväkirjat. Vielä en ole ottanut selvää, minkälaisia julkaisuja löytyy, Amazonista olen tilannut ihan hinnan perusteella halvimpia mahdollisia pokkareita. Mutta eiköhän tuotakin ehdi selvittämään...

Lue myös nämä:
Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings
L.M. Montgomery: Anne of Green Gables
Jean M. Untinen-Auel: Hevosten laakso

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

Sanoin Myöhempien aikojen pyhiä -postauksessani että Anna minun rakastaa enemmän menee "kunhan kirjastosta kohdalle osuu" -listalle, ja nyt se sitten osui. Kovaa metakkaa on tosiaan mediassa tästä kirjasta pidetty ja Itkonen runsaasti julkisuutta on ehtinyt saada. Noh, tuossa postauksessani jo totesin, ettei mediajulkisuus suinkaan ole yksi yhteen kirjallisen laadun kanssa, ja todeksi se osoittautuikin. Kyllä Anna minun rakastaa enemmän on ihan hyvä romaani, mutta vähintään yhtä hyvällä tai suuremmalla syyllä voitaisiin nostaa kohu Hilkka Ravilon, Harri Sirolan ja monen muun kirjoista.

Muutaman mehevä sitaatin Anna minun rakastaa enemmän on jo julkiseen keskusteluun jättänyt, ja totta onkin että samalla lailla tunnistettava oman sukupolveni kuvaus se on kuin Laura Honkasalon Tyttökerhokin. Vuonna 1975 syntynyt Itkonen kirjoittaa 1990-luvun lukiolaisista ja yliopisto-opiskelijoista sekä 2000-luvun alun nuorista aikuisista ja heidän maailmastaan tarkkaa ajankuvaa. Ajankuvaan kuuluu myös julkisuuden ilmiöillä leikittely - kertoohan kirja Summer Maple -taiteilijanimellä maailmaa valloittavasta singer-songwriterista Suvi Vaahterasta, pikkukaupungin kuuden ällän ylioppilastytöstä, joka ponnahtaa Himin ja Nightwishin veroiseksi ja suuremmaksikin musiikilliseksi ilmiöksi. Tarinaa kertovat vuoroluvuin Suvin äiti sekä entinen poikaystävä Antti, joka teinirakkauden loputtua on ajautunut naimisiin espoolaislähiöön. "Vitun hulluja kaikki, koko minun kirottu sukupolveni, koko Espoo, kaikki ihmiset, ja elämä on halveksua itseään ja maata kaivon pohjalla hievahtamatta ja tietää että ylhäällä paistaa aurinko, että nuolennopeat päivät kiitävät ohi, että ilmassa lentävät kultaiset linnut."

Mutta mutta. Vaikka Itkosen kieli on hiottua ja mietittyä, niin ihan kaikesta en kiinni saanut. Ensinnäkin Suvin hahmo oli minusta epäuskottava. Miten viileä lukiolaispriimus muka pystyy muuttumaan Euroopan ja Amerikan festarilavoja kiihdyttäväksi rokkimimmiksi? Suvi henkilönä tuntui olevan kaikkea muuta kuin rock'n roll. Vai sellaisiako nykyajan rokkitähdet muka oikeasti ovat, virkamiesmäisen sliipattuja ja puhtoisia? Lisäksi Itkonen tekee saman perusvirheen kuin Hannu Raittilakin. Hän käyttää mielellään vaihtuvaa kertojanääntä, mutta jos sitä käyttää niin niiden kertojanäänien pitäisi joko olla niin erilaisia, että lukija heti tunnistaa kuka on äänessä, tai sitten kertojaäänen vaihdos pitäisi otsikoida selvästi. Nyt minä ainakaan en äänensävystä mitenkään tunnista onko äänessä Antti vai Suvin äiti ja meni tovi ennen kuin hoksasin, että he vuorottelevat lukujen kertojina. Käykääpäs nyt arvon herrat lukemassa Jari Tervon Pyhiesi yhteyteen. Se on perusaapinen tämän tekniikan käyttöön: miten kirjoitetaan erilainen ääni erilaisille ihmisille. Seurakunnan talousvastaava ja ojanpohjakunnossa oleva pultsari puhuvat taatusti erilaisilla äänillä. Ja niin pitäisi keski-ikäisen rouvan kuin kolmekymppisen nuoren miehenkin tehdä. Vähän samaa sarjaa on kirjan lopun "yllätysjuonenkäänne": on pitänyt saada tervomainen kikka kolmonen juoneen mukaan, vaikka aivan hyvin olisi ilmankin pärjätty.

Muuten Itkosen romaani on sikäli erikoinen suomalaisessa kirjallisuudessa, että siinä liikutaan sujuvasti maamme rajojen ulkopuolella. New Yorkiin sijoittuu pitkiä jaksoja, ja populäärimusiikin knoppitietoa viljellään kiinnostavalla tavalla. Rokkitähden kiertue- ja levytyselämää kuvataan myös uskottavasti. Kaikkein eniten Anna minun rakastaa enemmän on minun mielestäni kuitenkin tarina erosta. Kun ihmissuhde päättyy, kun siitä ei osaa päästää irti vaan palaa aina uudestaan ja uudestaan sen entisen luo, ei osaa olla yhdessä mutta irtikään ei osaa päästää. Sellaista säätöä Suvin ja Antin teinirakkautena alkanut suhde on - tai näyttäisi olevan.

Joitakin erityisen herkullisia kuvauksia aikamme ilmiöistä, tunnistettavista ihmistyypeistä ja tapahtumista kirjasta löytyy. Paskainen nauru irtosi mm. kuvaukselle Radio Novasta, saman sarjan kettuilua kuin Lehden mainio artikkeli samasta aiheesta.

"Radiota ei voi avata, paljas pahuus syöksyy rikkihappona tärykalvoille.

Ei kukaan halua kuulla musiikkia, kaikki haluavat kuulla suosikkinsa 70-, 80- ja 90-luvuilta, onneksi olkoon Eppu Normaali, onneksi olkoon J. Karjalainen, teostot pyörivät, aika seisahtuu, insinöörit tila-autoissaan muistelevat kultaista nuoruuttaan, ja jossain Eppujen ja Karjalaisen välissä radionovan uutiset, kimmovehviläinen, lounaasta Etelä-Suomeen saapuu sadealue, päivän ylin lämpötila plus viisi astetta, nimipäiviään viettävät Simo ja Sami, jippii, niin siirappisen sokerisen psyykelääkehyvää huomenta kaikille teille joiden elämä tik tak kuluu loppuun, tik tak, tämä ääni, kuuletteko, tik tak, tämän niin kutsutun musiikin ainoa tarkoitus on peittää se, ja seuraava tuhansien herkkien persiljakorvien testaama taatusti turvallinen saippuakappale olkaa niin hyvät herrat ja rouvat veronmaksajat, kuluttajat, kansalaiset, kuulijat, c-vitamiinipastilli syysflunssaan, kapseli kalanmaksaöljyä meille kaikille, kappale hellä ja järkevä kuin atooppisen ihon erikoisvoide: Kun tänään lähden, I Will Always Love You, Toton Africa, Elisan moitteeton nahkahansikaskäsi kääntää autostereoiden volyymia isommalle, miksi, oi miksi minun vaimoni ei saman tien kuuntele tuulta tai sadetta tai valtameren aaltoja jos musiikki merkitsee hänelle näin vähän, jos se ei merkitse hänelle mitään."

Huomatkaa, että Toton African mainitsee myös Lehti. :) Vielä kun saisi tietää, ovatko kirjallisuus- ja mediatutkijat jaksaneet jo tehdä tutkimuksia siitä, miten Quentin Tarantinon elokuva Pulp Fiction vaikutti 1990-luvun lopulta alkaen suomalaiseen kirjallisuuskerrontaan ainakin mieskirjailijoiden teksteissä. Kaikki edellämainitut, Itkonen, Tervo ja Raittila käyttävät samoja tekniikoita joilla Tarantino räjäytti tajunnan: vaihtuvat kertojanäkökulmat, rikottu aikajana ja yllätykselliset juonenkäänteet. Pahimmillaan nämä keinot ovat laimentuneet vain tekniseksi kikkailuksi, mutta tottapahan viisaat kirjallisuudentutkijat osannevat listata myös ilmiön hyvät puolet. Pitänee odotella, että joku ystävällinen netissä surffaaja linkkaa minulle jotain sopivaa materiaalia aiheeseen liittyen.

Lue myös nämä:
Laura Honkasalo: Tyttökerho
Jari Tervo: Pyhiesi yhteyteen
Reidar Palmgren: Jalat edellä

Kaari Utrio: Porvarin morsian

Viime aikoina kirjojen ostelu on meinannut riistäytyä käsistä, kiitos kahden sivuston. Nämä kirjojen ystävän paratiisit ovat Antikka.net ja Huuto.net . Kirjakaupoissa kirjojen elinkaari tuntuu nykyään olevan todella lyhyt, minkä sain huomata esimerkiksi sitä Pentti Saarikosken Runot -kokoomateosta etsiessäni ja onhan siinäkin eroa, maksaako yhdestä kirjasta 5 vai 25 euroa. Käytettyjen kirjojen ostaminen ja myyminen netissä on todella kätevää ja edullista, ja sitä paitsi sieltä saa käsiinsä sellaisia helmiä, joita ei todellakaan kirjakaupasta löydä. Netistä tilaaminen on viime aikoina kartuttanut mm. Kaari Utrio- ja Saarikoski-kokoelmiani mukavasti, ja Huuto.netistä löytyi oikea helmi kirjahyllyyni: Kolmiokirjan Katariina-sarjan ensimmäinen osa, Porvarin morsian vuodelta 1981. Kirjahistoriaani Utrion parissa käsittelin jo perusteellisesti Isabella-postauksessani.


Kirja oli ensinnäkin minulle täysin lukematon Utrio ja lisäksi täysin tuntematon. Utrion Amanita-yhtiön lista kirjailijan tuotannosta ei tätä mainitse, sen sijaan Wikipedian Utrio-sivu mainitsee. Wikipedian listasta löytyi toinenkin mielenkiintoa herättävä julkaisu: Ruusulamppu-niminen tarina vuodelta 2002. Mikä tämä on? Pikaisen googletuksen perusteella vaikuttaisi olevan mainostoimisto Dynamon lukijalahja tms. Vaadimme Ruusulamppua lukevan yleisön saataville!

Kyllä tuo Porvarin morsiankin ansaitsisi uudelleenjulkaisun vaikkapa jossain samantapaisessa kertomuskokoelmassa kuin Iisalmen serkku vuodelta 1996, jossa on Utrion lyhyempiä kertomuksia samojen kansien välissä. Tarinan puolesta se on taattua Utriota, särmikäs rakkauskertomus keskiajan Suomesta, josta ei puutu vahvoja henkilöhahmoja, naturalistista ajankuvaa ja runsaasti samaistumispintaa. Päähenkilö Anna Jonintytär Knaap kuuluu Utrion ujoihin sankarittariin. Hän on laiminlyöty neito Porvoon Kamppilan kartanossa, isä on kuollut ja äitipuoli hurmaantunut huoviinsa. Huovi Sibi Flegh menee äitipuolen kanssa naimisiin, mutta todellisuudessa hän himoitsee Annaa ja pyrkii näin saamaan otteen hänen elämästään... Pelastukseksi koituu Annan kihlaaminen vanhalle turkulaiselle porvarille, saattajaksi miehelään lähtee nuori ja komea Tuliniemen kartanon valtias, herra Arn Erikinpoika Tavast...

120-sivuisesta tarinasta huomaa kyllä, että omimmillaan Utrio on lavealla skaalalla, saadessaan kirjoittaa pitkiä ja paksuja tiiliskiviromaaneja. Annan tarinasta olisi helposti saanut ainekset täyspitkään romaaniin. Mielenkiintoista on, että tässä lyhyttarinassa sankaritar ehtii synnyttää toisen miehen lapsen ja vasta sitten saa sankarinsa. Utrio käyttää kyllä paljon kuviota, jossa jompikumpi rakastavaisista joutuu naimisiin ihan väärän ihmisen kanssa, mutta yleensä tilanteet ratkeavat siten, että lapsia näistä liitoista ei synny, vaan väärä puoliso kuolee ilman perheenlisäystä. En tiedä onko tämä tarkoituksellisesti näin vai ei. Joka tapauksessa Porvarin morsiamessa Anna ehtii saada alkuperäiselle miehelleen lapsen ja vasta sitten happyend koittaa.

Mainitsin jo aiemmin, että keskiajan historiasta eniten olen oppinut Utrion kirjojen kautta. Yliopisto-opiskelujen perusteella tämä on taatusti ja ehdottomasti väärin, ottaa nyt fiktiiviset romaanit todesta ja niiden perusteella muka oppia tieteellisiä totuuksia. Väärin tai ei, minä ainakin koen oppivani ja ymmärtäväni asioita romaanien kautta, pystyyhän kertoja niissä elävöittämään tekstin tunnetasolla ymmärrettäväksi. Seuraavassa sitaatissa Utrio kuvaa tyypilliseen tapaansa lapsen asemaa keskiajan ihmisten elämässä. Samaa teemaa hän on käsitellyt paljon tietokirjoissaan.

"Annalla oli enemmän kuin kyllin tekemistä rouva Apollonian lasten hoitamisessa. Ylhäisten valtarouvien tapaan rouva Apollonia tuskin vaivautui vilkaisemaan lasta kun se oli kiskottu hänestä ulos. Rouva Apollonian piti hoitaa kartano kun herra Jon Knaap oli poissa, se oli emännän asia. Lapset olivat imettäjän ja piikojen huoli: armollinen rouva ei heidän hoitoonsa puuttunut.

Lapsia kuoli, se oli Jumalan tahto. Piiat eivät jaksaneet eivätkä viitsineet heitä valvoa, oli niin paljon muutakin työtä, ja lapsenpiiaksi pantu yhdeksänvuotias nukahtikin helposti nälkään ja väsymykseen. Lapset kaatuivat tuleen ja hukkuivat veteen ja kuolivat tauteihin ja joskus tuli lyödyksi lasta niin kovaa että se kuoli. Sellaista tapahtui; ei kukaan kiinnittänyt huomiota pikkulapsen kuolemaan.

Paitsi talon tytärpuoli Anna Jonintytär, joka hermostuneena ja onnettomana tunsi olevansa vastuussa jokaisesta pienokaisesta ja itki kohtuuttomasti kun joku kalmankalpeista piestyistä räkänokista viimein alistui kohtalolleen ja heitti henkensä."

Juuri tuollainen tyyli sai minut viehättymään Utrion kirjoista silloin yläasteikäisenä, kun ensimmäisen kerran aloin niitä lukemaan. Olin jo tuolloin kiinnostunut historiasta, ja minua kiehtoi tuo erilainen maailmankuva, joka Utrion keskiaikaisista seikkailuista välittyi. Lapsen asema, ihmisen kollektiivinen ajattelutapa, kirkon rautainen ote yhteiskunnasta ja usko sääty-yhteiskunnan muuttumattomuuteen ja monta muuta asiaa välittyi niistä paljon paremmin kuin koulukirjoista. Liekö koulukirjoissa kaikkia näitä asioita niin perusteellisesti käsiteltykään.

Erityisen hauskaa on se, miten Utrion keskiaikaan sijoittuvat kirjat ja 1800-luvulle sijoittuvat kirjat kuvaavat niin erilaisia tapakulttuureja. Keskiaika-kirjoissa sankarittaret juovat olutta, osallistuvat synnytyksiin, oksentavat ja sammuvat ylettömissä ryyppäjäisjuhlissa. 1800-luvun neidot puolestaan joutuvat pyörtyilemään, käyttämään hajusuolaa ja välttämään viimeiseen asti kaikkea epäsiveellistä, joksi lasketaan melkeinpä mikä tahansa käytös. Toisaalta, se ainoa Utrion nykyaikaan sijoittuva romaani eli Ruusulaakso vasta karmivaa yhteiskuntamallia kuvaakin. Kirja kuvaa erittäin raakaa perheväkivaltaa. Mutta Ruusulaaksosta bongasin toisen fanitukseni kohteen, Pentti Saarikosken! Tämä on ihan parasta kirjallisuudessa, tällainen kollektiivinen tajunta, jossa samoihin asioihin törmää eri paikoissa. Annetaan mopon sen verran karata käsistä, että heitetään samaan syssyyn siteeraus siitäkin (kyllä, tilasin myös Ruusulaakson Huuto.netistä joku aika sitten). Muistelen hämärästi Kaari Utrion maininneen tästä samasta kohtauksesta jossain Iltalehden kolumnissaan:

"Heidän juodessaan kahvia Kari nyökkäsi päätään vasemmalle: - Näetkö? Tunnetko?

Kauempana istui Pentti Saarikoski ruotsalaisen vaimonsa kanssa. Laura yritti salaa katsella suurta runoilijaa, jonka sanoja hän oli pyöritellyt mielessään kouluajan runotyttövuosina.

- Ei hovia ympärillä, huomaatko? Karin äänessä oli ylenkatsetta. - Taitavat Pentti-pojan parhaat päivät olla ohi. ---

Kuusikymmentäluku oli ohi. Se loppui vapunaattona seitsemänkymmentäviisi."

Kanssaihmisilläni tuntuu olevan hieman erilaisia suhtautumistapoja Kaari Utrion tuotantoon. Me fanit tunnumme poikkeuksetta pitävän historiallisista romaaneista ylipäätään ja tiedämme myös sen, että Utrio painii ihan eri sarjassa kuin monet muut "historiallisia romaaneja" kirjoittavat kirjailijat. Hänen teoksissaan historiallisuus ei ole päälleliimattu koristekuvio, vaan villakoiran ydin, se perusasetelma jonka päälle kaikki muu rakentuu. Joku kaverini taas kommentoi, että hänellä menevät Utrion kirjoissa aina henkilöt sekaisin, ja sitten on vaikea pysyä kärryillä. En tiedä, minkä verran miehet Utrion kirjoja lukevat. Luulisin, että moni mies pitäisi niitä varsin viihdyttävinä. Ne kun eivät ole mitään lässynläätä, vaan taistelujen, raa'an eloonjäämiskamppailun, armottoman poliittisen valtapelin ja kuohuvan intohimon parissa lukija viihtyy.

Lue myös nämä:
Kaari Utrio: Isabella
Marjane Satrapi: Persepolis
Virginia Andrews: Pimeyden kukat

J.K. Rowling: Harry Potter and the Half-Blood Prince

Tulipa taannoin taas sellainen fiilis, että olisi mukava sukeltaa Harry Potterin maailmaan. Toki Potterit on luettu jo kahteen tai kolmeen kertaan, mutta uusin, Puoliverinen prinssi, vasta kahdesti. Kirjaston lastenosastoltahan tuo alkuperäisteos löytyi ensiyrittämällä.

On ihmisiä, jotka sanovat ettei mitään kirjaa kannata lukea uudestaan. Että parempi on lukea vain uusia ja uusia kirjoja, turha tuhlata aikaa vanhojen läpikäymiseen. Minä olen toista koulukuntaa. Lapsena jaksoin väsymättä lukea lempikirjojani uudestaan ja uudestaan, esimerkiksi Kolme muskettisoturia tuli luettua varmaan kuuteen seitsemään kertaan, fiiliksen yhtään siitä kärsimättä. Näin aikuisena uusintalukukierrokset ovat olleet hieman maltillisempia, mutta Potterit ovat hyvä esimerkki siitä, että kirja näyttäytyy uusintakierroksilla eri tavalla ja antaa erilaista nautintoa. Half-Blood Princen luin ensi kerran, noin vuosi sitten, ahmimalla. Juonen suvantokohdat piti harppoa yli ja kiiruhtaa eteenpäin, jotta saisi tietää että miten tässä nyt oikein käykään. Toisella kerralla, viime keväänä lukiessani suomennoksen, pystyi jo nauttimaan hiljaisemmistakin kohdista ja juonikin aiheutti mukavia uusintakutkutuksia, koska en sitä täysin ulkoa muistanut. Nyt kolmannella kerralla juoni oli jo pääpiirteittäin muistissa, joten pienetkin yksityiskohdat pystyi nautiskelemaan kunnolla. Lisäksi juonen tunteminen antoi etulyöntiaseman neitseellisempään lukijaan nähden: juonen kulkua pystyi arvioimaan sen perusteella, minkä verran lukijalle annetaan vinkkejä tulevista tapahtumista. Minut Rowling pystyy vedättämään lankaan joka kerta, en koskaan arvaa ensimmäisellä kierroksella mitä tulee tapahtumaan. Rowling myös hanskaa täydellisesti sen draaman nyrkkisäännön, että jos ensimmäisessä näytöksessä seinällä roikkuu ase, pitää sillä ampua viimeiseen näytökseen mennessä. Kolmannella lukukerralla monet asiat näkyivät selkeinä vihjeinä.

Käsittelin Harry Potterien viehätysvoimaa jo kirjoittaessani Goblet of Fire -kirjasta. Half-Blood Princen kenties suurin avoimeksi jäävä kysymys on se, onko Snape (Kalkaros) hyvisten vai pahisten puolella. Tuntuisi itsestään selvältä että hän on pahis, onhan Rowlingilla melkoisen mustavalkoinen tapa käsitellä sarjan henkilöhahmoja, esimerkiksi Malfoy on pikkupojasta lähtien ollut ilkimys vailla mitään hyviä piirteitä. Snapea Harry on johdonmukaisesti vihannut kirjan ensimmäisestä osasta lähtien, eikä Rowling tunnu antavan Snapelle mitään myötämielisiä piirteitä. Kuitenkin kirjassa painotetaan, että Dumbledoren luottamus Snapeen oli vankkumaton ja pohjautui vedenpitäviin todisteisiin. Mitä nämä todisteet ovat, jäävät arvoitukseksi. Rowling on ennenkin osannut kiepauttaa juonen ennalta-arvaamattomille urille ja antaa sarjan aiemmille osille aivan uudenlaisia merkitystasoja uusien osien ilmestyttyä.

Yksi syy Pottereiden viehätysvoimaan on varmasti se, että ne sijoittuvat koulumaailmaan. Koulu kun on universaalin tuttu paikka kaikille, ja oppilaiden rooleihin ja keskinäiseen hierarkiaan on helppo samaistua. Minä pystyin erityisen hyvin samaistumaan kahteen hahmoon: Hermioneen ja Luna Lovekivaan (alkuperäisnimi Lovegood, Jaana Kaparin nimisuomennos osuu tässäkin aivan nappiin). Hermioneen siksi, että olin itsekin koulussa aivan samanlainen: innokas lukija ja oppija, joka muisti kirjoja paikoin ulkoa ja jonka päähän oppi tarttui helposti. Kunnianhimoinenkin olin ainakin jossakin vaiheessa. Mahtavaa että kerrankin kirjoista löytyy tällainen hahmo, lahjakas oppija, joka ei ole kuitenkaan persoonaton hikipinkonörtti, vaan reipas, rohkea ja fiksu tyttö. Toisaalta myös Harryn ja Ronin oppimistyyli, johon kuuluu pihalla olemisen tunne ja kyvyttömyys ymmärtää annettuja ohjeita, tuli myöhemmin opiskelu-urallani tutuksi, esimerkiksi missä tahansa ohjelmointikurssien harjoituksissa. Lunaan voi samaistua toisella tavalla: hän on se pihalla oleva, omituisena pidetty tyttö jolle naureskellaan ja jolla ei juuri ole kavereita, ja joka möläyttää omia kommenttejaan mahdollisimman väärällä tavalla mahdollisimman väärään aikaan. Lunan hahmo on noussut pikkuhiljaa yhä näkyvämpään rooliin, ja persoonallisuudesta ropisee sympatiapisteitä ainakin meikäläiseltä.

Maailmanlopun tunnelmien ohella kirjassa kuvataan aiempaa enemmän oppilaiden pikku romansseja, eikä ihmekään, johan päähenkilöt alkavat olla 16-vuotiaita. Ron-Hermione-Lavender -kolmiodraaman seuraaminen naurattaa ja kirveleekin yhtä aikaa, osaahan Ron olla erittäin pinnallinen, ulkonäkökeskeinen, epähienotunteinen ja muutenkin emotionaalisesti melko tampio, mutta toisaalta hänhän on teinipoika... Harryn sutinat Ginnyn kanssa piristävät myös.

Olen välillä miettinyt, mitä tapahtuisi jos J.K. Rowling kuolisi ennen kuin kirjasarja on saatu päätökseen. Liekö milloinkaan yhtä iso joukko ihmisiä yhtä aikaa odottanut yhtä innokkaasti jatkoa fiktiiviselle teokselle kuin nyt. Kaverini väitti että totta kai loput käsikirjoitukset ovat jo kustantajan kassaholvissa kaiken varalta. Minä en siihen usko. Hyvinkin voi olla, että juonenkäänteet ovat muistiinpanoina ylhäällä, mutta minun mielestäni Harry Potterit on kirjoitettu sellaisella rakkaudella, että tuskinpa Rowling on sinne kassakaappiin tekaissut mitään betaversioita ennen aikojaan. Potter-ilmiön laajetessa Rowlingia on koko ajan enemmän haukuttu rahastuksesta, kliseisyydestä ja ties vaikka mistä, mutta ei se sitä muuta että mainio tarinankertoja hän on. Harry Pottereissa ei ole yhtään hätäilyn makua, vaan huolellisesti ja eläytyen niiden maailma on luotu. Toivottavasti Rowling ei heitä hanskoja naulaan Harry-sarjan päätyttyä, vaan loihtii meille lukijoille lisää kiehtovia tarinoita.

Lue myös nämä:
J.K. Rowling: Harry Potter 1-7
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia
Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli