Helmikuun luetut

Helmikuussa luin kolme romaania ja kuuntelin yhden. Lisäksi luin yhden sarjakuvan ja tutustuin kahteen reseptikirjaan. Ehdin myös osallistua Globalia-äänestykseen ja tutkailla englanninkielisten äänikirjojen tarjontaa.

Omat ehdokkaani eivät yltäneet Blogistanian Globalian kärkeen, mutta väliäkö hällä, kun Globalia-lista tarjoaa huikeita käännöskirjavinkkejä - voiton vei Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi.

Emmi Itärannan Teemestarin kirja oli kaikkien ennakkokehujen arvoinen ja ehkä vielä pikkuisen parempi. Arto Salmisen Turvapaikka oli kyyninen mutta omalla salmismaisella tavallaan moniulotteinen kirja. Richard Adamsin Watership Down alias Ruohometsän kansa ärsytti joillakin yksityiskohdillaan, mutta kokonaisuutena kaniseikkailu oli huiman mukaansatempaava. Juhani Ahon Omatunto oli taattua Ahoa, tunnelmallinen ja ihmissielua lempeästi peilaava teos.

Bryan Talbotin Grandville oli vauhdikas ja vetävä steampunk-tyyliä edustava toimintasarjakuva. Kustantamo Paasilinnan tilaisuudessa julkaistiin Ihanat kuppikakut, Art Housella puolestaan kävin tutustumassa Kaikkien aikojen drinkkeihin.

Audiblea ja Helmet eLibrarya vertaillessani sain kommentteihin hyviä vinkkejä englanninkielisten äänikirjojen kuuntelemisesta.

Maaliskuulle on tarkoitus järjestää jotain spesiaalia - blogini kun alkaa olla paria viikkoa vaille seitsenvuotias! Sitä sietää juhlia. :)

Kimmo Aho - Samu Salminen: Kaikkien aikojen drinkit

Keväiset kustantamotilaisuudet jatkuvat. Eilen olin Art Housella, missä julkaistiin Kaikkien aikojen drinkit -kirja. Kirjan kirjoittajat Kimmo Aho ja Samu Salminen kertoivat kirjan teosta ja jakoivat sivistävää drinkkitietoutta.

Suomalaista alkoholikulttuuria ei ensimmäiseksi tule miellettyä kovin drinkkimyönteiseksi - tuntuuhan kotimainen kulutus painottuvan enemmänkin koskenkorvaan ja keskikaljaan. Ahon ja Salmisen mukaan kansainväliset vaikutteet leviävät nykyään Internetin ja sosiaalisen median avulla todella nopeasti, niinpä suomalaiset baariasiakkaat osaavat nykyään sekä kysyä erilaisia drinkkejä ja vaatia laadukasta asiakaspalvelua. Itse voin suositella drinkkien maisteluun A21 Cocktail Lounge -baaria, jossa voi valita tyylikkäitä juomia baarin omasta cocktail-menusta.

Julkaisutilaisuudessa oli läsnä ruokatoimittajia ja baarimestareita, joten itse taisin olla junteimmasta päästä mitä drinkkitietämykseen tulee. Muhkea, yli 500-sivuinen Kaikkien aikojen drinkit sopii kuitenkin aloittelijankin luettavaksi, sillä siinä on drinkkiohjeita laidasta laitaan. Eikä kirja koostu pelkästään resepteistä vaan Aho ja Salminen kertovat runsaasti pieniä anekdootteja, opastavat välineiden ja tarvikkeiden käytössä ja valaisevat samalla drinkkien kulttuurihistoriaa.

Ruokakulttuuri jos mikä kantaa mukanaan vuosisataisia kerrostumia ja tämä koskee myös alkoholijuomia. Arvostetuimpia alkoholijuomia on usein tehty satoja vuosia vanhoilla, muuttumattomilla resepteillä. Cocktailien historia on sen sijaan kohtuullisen lyhyt - nykyaikainen cocktailkulttuuri on lähtöisin 1800-luvun Yhdysvalloista. Eurooppalaista cocktailien nauttimista vauhditti Yhdysvaltain kieltolain voimaantulo vuonna 1919, sillä monet baarimestarit muuttivat kieltolain vuoksi Eurooppaan.

Kotimaisen cocktail-kulttuurin kehittyminen käy kirjasta hyvin ilmi, sillä monissa resepteissä kerrotaan cocktailien syntytausta. Esimerkiksi baarimestarikilpailuihin monet suomalaiset ovat luoneet menestysreseptejä. Tässä suhteessa Kaikkien aikojen drinkit sopii suomalaisen luettavaksi paremmin kuin käännöskirja, sillä eipä kaikkia kotimaisia erikoisuuksia varmastikaan muualla juuri juoda. Kirjasta löytyy ohje muun muassa Mummon tohveliin, Kelkkaan, Lumikenttien kutsuun, Ville Vallattomaan ja Liukuriin. Mutta eipä kansainvälisiä menestysreseptejäkään ole vähätelty, vaan kirjasta löytyy sekä helppoja että monimutkaisempia ohjeita klassikkodrinkkien tai harvinaisempien drinkkien tekoon.

Oli hienoa kuulla kustantamon panostaneen kirjan oikolukuun kunnolla, sillä kirjan piti alun perin ilmestyä jo viime lokakuussa, mutta julkaisemista lykättiin jotta kirja ehdittiin oikolukea kunnolla. Se kannatti, sillä kirja on viimeistellyn ja huolellisesti tehdyn oloinen. Komeasta retrohenkisestä ulkoasusta vastaa Satu Kontinen, taitto on Sisko Honkalan työtä.

Lukutoukkana ilahduin kirjallisuusaiheisten cocktailien runsaudesta. Muun muassa Scarlett O'Haralla on oma nimikkococktailinsa, jonka arvellaan syntyneen 1930-luvun lopulla. Kotimaista kirjallisuutta edustaa Kyllikki Saaren suohauta -niminen on the rocks -drinkki , jonka Reijo Mäki esitteli Keltainen leski -dekkarissaan. Kirjailija Ernest Hemingwaylla näyttää olleen runsaasti vaikutusta cocktailien kulttuurihistoriassa, sen verran usein hänet kirjassa mainitaan.

Kirjasta löytyy myös laaja alkoholittomien juomien osuus. Sieltä löytyy muun muassa smoothie- ja fruitie-reseptejä. Lisäksi kirjassa neuvotaan erilaisten makusiirappien keittäminen, niillekin löytyisi keittiössä käyttöä muuallakin kuin juomalasissa.

Julkaisutilaisuudessa Aho ja Salminen neuvoivat, millä tarvikkeilla aloitteleva baarimestari pääsee hyvin vauhtiin. Ensimmäisenä mainittiin pakastimessa pakastettu jää - jääpalakone tekee kuulemma liian vetisiä jäitä. Toiseksi tärkeintä on katsoa, mitä pihalla kasvaa. Tähän aikaan vuodesta siellä ei kyllä kasva mitään enkä kerrostalon pihan antimia välttämättä ryhtyisi muutenkaan syömään, mutta neuvon voi toki tulkita laajemminkin: kannattaa aloittaa siitä, mitä sattuu käsillä olemaan. Valtavaa alkoholi- tai lasiarsenaalia ei kannata rynnätä hankkimaan, vaan on parempi panostaa ensisijaisesti laatuun, ei määrään.

Niinpä toteutin näitä neuvoja noudattaen testidrinkin. Valitsin Muut kuumat drinkit -luvusta Pepper tea -nimisen juoman, sillä sen pystyin valmistamaan kotona olevista aineksista.

Pepper tea

4 cl Bacardi Spice -rommia
kuumaa teetä 
raastettua rosepippuria

Kaapista löytynyt rommi ei tosin ollut Bacardi Spice -merkkistä vaan Rhum Negrita Bardinet'a. Baarimestarin juomamittoja minulla ei ole, mutta leivontaan käyttämäni mittalusikat kelpasivat hyvin, korostettiinhan julkaisutilaisuudessa ainesosien mittaamisen tärkeyttä. Tosin tässä juomassa mittasuhteilla ei ehkä ole kovin paljon merkitystä, sillä teen määrämittaa ei annettu.

En keksinyt miten onnistuisin raastamaan rosepippurin ilman että repisin sormeni, joten murskasin muutaman rosepippurin morttelissa. Ja koska minulla ei ole totilasejakaan, käytin rahvaanomaisesti mukia. Sen lämmitin ohjeen mukaan etukäteen kuumalla vedellä, jotta juoma ei jäähtyisi liian nopeasti.

Ja kyllä - makuyhdistelmä oli piristävä. Teen ja rommin yhdistäminen oli toki minulle tuttua vanhastaan, mutta rosepippuri antoi mukavan kirpsakan säväyksen.

Jos jotain huonoa haluaa Kaikkien aikojen drinkit -kirjasta löytää, niin kenties sen, että kirjan selailu herättää vastustamatonta halua päästä istuskelemaan johonkin tyylikkääseen ympäristöön maistelemaan hienostuneita cocktaileja. Tai ehkei sekään niin huono asia ole...

Kaikkien aikojen drinkit on sekä sisällön että ulkoasun osalta huoliteltu ja laadukkaasti toteutettu kirja, jonka ohjekokoelma laajenee kulinaristiseksi kulttuurihistoriaksi.

Lue myös nämä:
Elina Innanen: Viiden tähden vegaani 
Seija Vilén - Anna Kortesalmi: Sormet sahramissa - ruokaa ja kirjoja Intiasta
Mirelle Guiliano: Ranskattaren ruokavuosi

Bryan Talbot: Grandville

Kuva: bryan-talbot.com/grandville

Toimintamäyrä LeBrock lumosi minut kertaheitolla. Bryan Talbotin Grandvillen nappasin luettavaksi Kvaak.fi -foorumin kehujen perusteella. Grandvillea on julkaistu jo kolme albumia, tämä ensimmäinen on nähnyt päivänvalon vuonna 2009.

Monipuolisena sarjakuvataiteilijana kunnostautunut Bryan Talbot on luonut antropomorfisen steampunk-trillerin. Antropomorfiset sarjakuvat - joissa siis kuvataan ihmisten tavoin käyttäytyviä eläinhahmoja - ovat minulle vanhastaan tuttuja, mutta muodikasta steampunkia en muista aiemmin lukeneeni. Grandvillen perusteella steampunk tarkoittaa vaihtoehtoista historiaa, jossa yhteiskuntaan vaikuttaa höyryvoimalla toimiva tekniikka. Höyryvaunut, höyryilmalaivat ja eräänlaiset vinkeät höyryrullaluistimet kuuluvat Grandvillessa katukuvaan.

Kuva: bryan-talbot.com/grandville

Tarinassa on dekkarijuoni ja murhamysteerin selvittelyt yltyvät välillä väkivaltaiseksi toiminnaksi James Bondin malliin. Rikostarkastaja LeBrock on fyysisestä kunnostaan huolehtiva kovaotteinen mäyrä, jonka tutkimusavustajana toimii hienostunut rotta Ratzi.

Vaihtoehtohistoria ei rajoitu höyrykoneisiin, vaan Grandville on maailman napaa, Pariisia, tarkoittava nimi. Ranskan imperiumi on tehnyt Isosta-Britanniasta takapajuisen ja syrjäisen maailmankolkan. Pariisissa leimuaa ankara anglofobia brittianarkistien terrori-iskujen johdosta. LeBrock ja Ratzi lähtevät silti Pariisiin tutkimaan murhalta vaikuttavaa diplomaatti Leigh-Otterin kuolemaa.

Kuva: bryan-talbot.com/grandville

Grandville oli herkullista luettavaa. Talbotin piirrosjälki oli tuttuun tapaan hieman jäykkää, mutta hienoisen staattisuuden korvasi runsas yksityiskohtien kirjo. Piirroksissa riitti todella paljon katseltavaa ja fiilisteltävää. Juoni puolestaan kulki kuin höyryveturi. LeBrockin kovaotteinen vääntö rikollisten kanssa oli ajoittain yhtä epärealistista kuin toimintaelokuvissa, mutta sehän vain kuuluu tyylilajiin. Sinne tänne oli ripoteltu herkullisia intertekstuaalisia (ja intervisuaalisia?) viittauksia muihin sarjakuviin. Vaikutuksen teki pienessä sivuroolissa oleva Snowy Milou.

Talbot tekee myös hyviä rinnastuksia nykyaikaan kuvatessaan terrori-iskujen aikaansaamaa poliittista ilmapiiriä. Poliittisen vallan ympärille syntyvää korruption kehää hän käsittelee kyynisesti. Syvällisiin ongelmanratkaisuihin ei kuitenkaan mennä, vaan ratkaisuksi riittää, että LeBrock antaa pahiksille turpaan.

Kuva: bryan-talbot.com/grandville

Grandvilleä voisi verrata Blacksadiin ja Tarkastaja Ankardon tutkimuksiin, mutta ehdottoman omaäänistä sarjakuvaa Talbot silti tekee. Blacksadiin verrattuna Grandville on rumempi, kyynisempi mutta kenties myös humoristisempi. Ja Grandvillen eläinnaiset ovat taatusti tarpeeksi eläimellisiä - Blacksadiahan on kritisoitu liian sievistellyistä naarashahmoista. Ankardon synkeän maailmankuvan kanssa Grandvillellä on paljonkin yhteistä, mutta Grandville on vauhdikkaampi, toiminnallisempi ja visuaalisempi.

Jos nämä hehkutukset eivät vielä vakuuttaneet, kannattaa katsoa komea kirjatraileri. :) Minä panin kirjastosta kakkososan jo varaukseen.

Lue myös nämä:
Bryan Talbot: Tuhman Rotan tarina
Juan Diaz Canales - Juanjo Guarnido: Blacksad - kissa varjoisilta kujilta
Benoît Sokal: Ensimmäiset tutkimukset

Juhani Aho: Omatunto

Kuva: Kai Toivonen / WSOY.

Äänikirjoja kirjastosta kahmiessani mukaan tarttui myös Juhani Ahon Omatunto. Nimestään huolimatta kirjalla ei ole mitään tekemistä Helsingin Kaupunginteatterin Aho-aiheisen Omatunto-näytelmän kanssa.

Kirja on ilmestynyt vuonna 1914 ja se kuvaa Suomenlahden saariston asukkaita. Pienellä Saukon saarella elävä kalastajaperhe saa tarinan alussa vieraakseen rajuilmalta suojaan tulleen konsulin, joka yllyttää perheen hurjiin haaveisiin. Jos meri joskus heittäisi rantaan oikein huikean yllätyksen, mikä olisi kullekin mieluisin lahja tai miten itse kukin haluaisi odottamattoman siunauksen käyttää?

Meren lahjat eivät ole saukkolaisille tuntemattomia, tarinassa kuvataan kuinka saaren rakennukset on rakennettu lähes pelkästään meren tuomasta puutavarasta. Konsulin juttutuokion aikana muutaman innostuvat haaveilemaan oikein rikkaan laivan haaksirikosta ja saaliin ajautumisesta rantaan, mutta toisista sellainen haave tuntuisi jumalattomalta ja syntiseltä.

No kuinkas käy. Eräänä kauniina päivänä saaren rantaan tosiaan ajelehtii mahtavia aarteita. Mutta tästä seuraakin melkoisia moraalifilosofisia pohdiskeluja. Perhe inhoaa saaren toisessa päässä asuvia naapureitaan ja syyttää näitä ruumiinryöstäjiksi. Millainen saalis perheen itsensä siis sopii pitää ja mitkä löydöt omatunto vaatii ilmoittamaan tullivirkamiehille - siinäpä onkin pohtimista koko kirjan ajaksi.

Ensi alkuun asetelma tuntui vähän vanhanaikaiselta: yksinkertaiset kalastajat kieriskelevät luterilaisessa synnintunnossa. Mutta Aho kiepsauttaa näkökulmia onnistuneesti ja laventaa henkilöhahmonsa paljon moniulotteisimmiksi kuin alussa antaa ymmärtää. Ehkäpä vanhalle emännälle omatunnon puhtaus ei olekaan yhtä tärkeä arvo kuin kaksinaismoralistinen silmänpalvonta ja ulkokultaisuus? Tai ehkä haaksirikkolöytöjen piilottaminen tullin ulottumattomiin ei ihan aina niin suuri synti olisikaan...

Ihmisluonteen hyvin tunteva Aho herkuttelee näillä käänteillä. Pohjavireenä tuntuu olevan perisuomalainen ajattelutapa: samapa tuo vaikka itselle kävisi huonosti, kunhan naapurille vaan ei kävisi hyvin. Kyynikko Aho ei kuitenkaan ole, vaan ihmisiä kuvataan pienestä pilkallisuudesta huolimatta lempeästi ja ymmärtäväisesti. Kirjan kieli on nautinnollista kuten aiemmatkin Aholta lukemani teokset. Kieli maalaa elävän ja hyvällä tavalla historiallisen kuvan saariston elämästä ja Helsingissä käymisestä.

Valitettavasti äänikirjan tekninen laatu ei ollut kovin ihmeellinen. Kuulostaa kuin lukija Yrjö Tähtelä puhuisi mikrofonin ohi tai olisi tosi kaukana mikrofonista. Kuunteleminen tuntui välillä siltä, kuin radiossa kanavaa ei olisi viritetty ihan kohdalleen. Onneksi tarina veti, joten kuusituntisen äänikirjan kuunteleminen sujui silti mukavasti.

Lue myös nämä:
Juhani Aho: Helsinkiin
Juhani Aho: Yksin 
Juhani Aho: Papin rouva 

Richard Adams: Watership Down

Kuva: Puffin Books / Amazon.

Lukupiirimme helmikuun kirja oli Richard Adamsin Ruohometsän kansa. Vuonna 1972 ilmestynyt kirja on jo saavuttanut klassikkoaseman. Olen lukenut kirjan joskus lapsena, mutta kirjan tapahtumista minulla ei ollut oikein mitään muistikuvaa, joten uusintalukeminen sopi paremmin kuin hyvin. Päätin lukea kirjan alkukielellä englanniksi ja latasin e-kirjan lukulaitteeseeni. Kirjaa on luettu blogeissa jonkun verran, ainakin Aamuvirkku yksisarvinen ja Villasukka kirjahyllyssä ovat lukeneet kirjan.

Noin 400-sivuisen kirjan lukeminen kesti yllättävän kauan, vaikka kerrontansa puolesta kirja on helppolukuinen. Halusin keskittyä kirjaan kaikessa rauhassa ja lisäksi unohduin tutkiskelemaan lukulaitteen kätevää sanakirjaa, sillä kaniinien elämää kuvaava kirja sisältää huomattavan paljon kasvi- ja luontosanastoa.

Kirjan perusjuonen sentään muistin ennalta: joukko kaniineja vaeltaa paikasta toiseen ja kokee seikkailuja. En tiedä, onko muistijälkieni pyyhkiytymiseen vaikuttanut se, minkä ikäisenä olen kirjan lukenut, sillä mukana on paljon melkoisen raakoja tapahtumia. Ihan pienille lukijoille en kirjaa suosittelisi.

Watership Downin tapahtumat alkavat keväällä ja pääjuonen tapahtumat päättyvät loppukesällä. Kaniinin elämässä yksi kesä on kuitenkin huomattavan pitkä aika koko eliniän huomioon ottaen. Kirjan alussa nuoret kaniinit Hazel ja Fiver (suomennoksessa Pähkinä ja Viikka) päättävät paeta kotikolostaan, sillä Fiver näkee enteen kaniinilauman asuinpaikkaa kohtaavasta tuhosta. Hazel ja Fiver saavat seurakseen joukon muita kaniineja ja pieni joukko lähtee uhkarohkealle vaellukselle etsimään parempia asuinsijoja.

Kirjan aikana kaniinit törmäävät muihin kaniiniyhdyskuntiin. Nämä symboloivat erilaisia yhteiskuntarakenteita: on helppo nähdä vastineita ihmisten maailman totalitäärisiin diktatuureihin. Kirjan suuri teema onkin demokratian puolustaminen.

Lukukokemukseni oli hyvä, mutta pari seikkaa häiritsi minua matkan varrella. Kirjailija on omistanut teoksen kahdelle tyttärelleen ja juoni pohjautuu automatkalla keksittyyn tarinaan. Siihen nähden on hämmästyttävää, miten sovinistista maailmankuvaa Adams on tyttärilleen syöttänyt. Koko pakeneva kaniinilauma koostuu uroksista. No, tähän on varmaan juonen kannalta käytännöllisiäkin syitä, kanithan tunnetusti lisääntyvät hyvin nopeasti, joten jatkuvasti poikiva kaniinilauma tuskin etenisi kovin tehokkaasti. Kaniinilauman keskinäiset suhteet kuvataankin huvittavan peribrittiläisesti: maskuliininen toveruus saa välillä jopa homoeroottisia vivahteita.

Noin kirjan puolivälissä kaniinit havahtuvat naaraiden puuttumiseen ja ryhtyvät toimenpiteisiin. Sukupuolten välinen suhde on kuvattu järkyttävän yksioikoisesti. Hazelin laumalle kaninaaraat eivät ole edes seksiobjekteja, vaan pelkkiä poikimiskoneita. Asetelma on tyrmäävän epätasa-arvoinen.

Sovinismin lisäksi kirjassa oli niin ikään peribrittiläistä luokkatietoisuutta. Kaniinit tutustuvat muun muassa hiireen ja lokkiin, ja näille hahmoille on kirjoitettu joko "alaluokkaisen yksinkertainen" tai "huvittavan ulkomaalainen" ääni. Esimerkiksi lokki ryhtyy puhuttelemaan Hazelia "meester 'Azeliksi" vaikka kanit eivät mister-sanaa toisistaan käytä.

Lisäksi kirjan taso välillä hieman notkahtelee, sillä Adams ei malta pysytellä puhtaasti kaninäkökulmassa vaan sortuu välillä saarnaavaan selostamiseen. Kun kirjan alkupuolella on selvitty eräästä huikeasta seikkailusta, siirtyy Adams pian tämän jälkeen jaarittelemaan, kuinka lintujen laulua äänittävien luontoharrastajien täytyy mennä metsään todella varhain, ettei liikenteen melu sotke äänityksiä. Tällaiset jorinat olisi huoletta voitu leikata tekstistä pois.

Kokonaisuus kuitenkin toimi todella hyvin. Jossakin blogikeskustelussa kommentoin vähän aikaa sitten, etten kovinkaan usein enää ahmi kirjoja. Watership Downin jälkimmäinen puolisko kuitenkin laukaisi ahmimisreaktion - tapahtumat tempaisivat mukaansa niin, että oli pakko lukea lisää ja lisää mahdollisimman nopeasti. Jännitin niin että sydän tykytti ja kirjan lopussa itkin liikutuksesta.

Lukiessa myös sivistyi, sillä Adams on sijoittanut joka luvun alkuun sitaatin jostakin kirjallisuuden klassikosta tai muusta teoksesta. Pidin myös siitä, miten kirjassa oli sisäkkäisiä tarinoita: aina välillä kaniinit pysähtyvät kertomaan toisilleen kaniinilegendoja myyttisestä El-ahrairahista ja hänen seikkailuistaan.

Kirja oli siis ehdottomasti uusintalukemisen arvoinen. Aikuislukijana myös ymmärsi Adamsin yhteiskunnallisen sanoman eri tavalla kuin lapsena. Kirjan alkupuoli tuntui hidastempoiselta, mutta vauhdikkaamman jälkipuoliskon aikana tajusin, että alku toimi hyvänä pohjustuksena ja antoi tehoa loppupuolen tapahtumiin. Tunne-elämyksenä kirja säväytti odottamattomammin kuin mikään muu lukukokemus pitkään aikaan.

Lue myös nämä:
J.M. Barrie: Peter Pan
Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja
Bruno Bettelheim: Satujen lumous

Ihanat kuppikakut Paasilinnalla

Näin kirjavuoden alkupuolella kustantamoista tulee jonkun verran kutsuja erilaisiin kirjajuhliin. Olen ehtinyt vierailla muun muassa WSOY:n keväänavauksessa ja Atenan ja Schildtsin keväänavauksessa. Tsekkaa Kirjainten virran Hannan raportit ensinmainitusta ja jälkimmäisestä tapahtumasta.

Kustannusosakeyhtiö Paasilinna taas on järjestänyt jo Superarkea! -kirjan julkkarit ja nyt tänään Ihanat kuppikakut -kirjan julkkarit. Kirjan tekijät Sanna Kiiski ja Lee Ehnqvist pyörittävät Mormor Cupcakes -yritystä ja ovat nyt koonneet kansien väliin sekä omia reseptejään että julkkisten toivereseptejä.

Koska olen herkkusuu ja leivon mielelläni itsekin, oli tilaisuuden tarjoilu varsin mukava. Kirjassa esitellään sekä suolaisia että makeita reseptejä. Tekijät määrittelivät, että kuppikakun erottaa muffinssista ennen kaikkea kuorrutus ja koristelu. En kyllä kuitenkaan taitaisi itse osata erottaa kuppikakkua muffinssista tämän perusteella, koska kyllähän muffinssejakin usein kuorrutetaan.

Tekijät olivat kutsuneet useita julkkiksia ideoimaan kuppikakkureseptejä ja tuloksia löytyy reseptivalikoimasta. Esimerkiksi rakkausvalmentaja Mia Halonen halusi mukaan vähähiilihydraattisen kuppikakun.

Laulaja Saara Aalto ei tuntenut kuppikakkuja entuudestaan, mutta hän halusi yhdistää vadelman ja valkosuklaan kuppikakkuunsa.

Alla kirjan tekijät ja useita reseptien innoittajia.

Ihanat kuppikakut -kirjan voi ostaa vaikkapa Paasilinnan verkkokaupasta.

Tunnetko Audiblen? Entä HelMet eLibraryn?

Englanninkielinen äänikirjapalvelu Audible on tullut vastaan siellä täällä. Tuntuu kuin monet tuttuni, jotka eivät välttämättä lue juurikaan suomenkielistä kaunokirjallisuutta, ovat ahkeria Audiblen käyttäjiä.

Kuva: Flickr / computerjoe.
Creative Commons -lisenssi CC BY-SA 2.0.

Piti siis ryhtyä tutkailemaan, että mikäs se Audible onkaan. Ja sehän on Amazonin omistama palvelu - hoksasin, että pystyisin lataamaan omaan Kindleenikin Audible-kirjoja kuunneltavaksi. Vai onko "kirja" enää oikea sana kuvaamaan tiedostomuotoista äänikirjaa? Viittaako sana "kirja" tiukasti rajattuna vain fyysiseen paperista ja kartongista koottuun esineeseen? No, paremman puutteessa kutsun näitä äänikirjatiedostojakin joka tapauksessa kirjoiksi. :)

Mikäli lompakosta löytyy pääkaupunkiseudun kirjastojen HelMet-kirjastokortti, ei tarvitse pulittaa pennin latia päästäkseen englanninkieliseen äänikirjavalikoimaan käsiksi. HelMetin tietokantahaku on viime viikkoina suorastaan tyrkyttänyt minulle e-kirjoja ja äänikirjoja. Kirjaston eLibrary-valikoimasta löytyy sekä luettavia että kuunneltavia e-kirjoja. Bloggaajat ovat ehtineet tutkailla valikoimaa jo pitkään: Koko lailla kirjallisesti testasi eLibrarya viime elokuussa ja Nenä kirjassa syyskuussa.

Tein pari kokeiluhakua. Minulla on helmikuun lukupiirikirjana menossa Richard Adamsin klassikko Ruohometsän kansa, jonka latasin luettavaksi Kindleen. Luen kirjaa englanniksi, alkukielinen nimi on Watership Down. Audiblesta kirjan löytyy äänikirjaversio, hintaa kirjalle tulisi yksittäisostoksena 27,97 dollaria, päivän kurssin mukaan euroiksi muunnettuna 20,91 euroa. Äänikirjan voi lainata myös HelMetin valikoimasta joko MP3- tai WMA-muodossa. Tiedoista näkee, että kirjasto on hankkinut yhden kappaleen - voinee sanoa myös että yhden lisenssin, koska kyse on tiedoston käyttämisestä. Sivujen tiedoista ei käy ilmi, onko kyseessä tasan sama äänikirjaversio, samaa kansikuvaa kumpikin palvelu kuitenkin käyttää.

Erotiikkahitti Fifty Shades of Greyn ensimmäinen osa maksaa Audiblessa 33,40 dollaria, siis 25,12 euroa. Kirja löytyy myös HelMet eLibrarysta, mutta voih! Vaikka kirjasta on kolme lisenssiä, yksikään ei ole vapaana ja peräti neljä käyttäjää jonottaa vuoroaan. Säästäväiseltä erotiikannälkäiseltä vaaditaan siis kärsivällisyyttä, mutta kyllähän rahaa jäisi ruokakassillisen edestä säästöön Audiblen hintaan verrattuna.

Jane Austenin klassikko Ylpeys ja ennakkoluulo alias Pride and Prejudice vietti vastikään 200-vuotisjuhliaan. Audiblesta löytyy useita versioita, edukkaimmasta päästä oleva versio maksaa hikiset 2,79 dollaria eli 2,09 euroa. Kirja löytyy myös HelMet eLibrarystä, mutta siitäkin on hankittu vain yksi lisenssi, kirja on tällä hetkellä lainassa ja yksi käyttäjä odottaa jo vuoroaan. Tämän kirjan kohdalla ostopäätös olisi melko helposti tehty.

Kummankin palvelun kohdalla kannattaa tarkistaa etukäteen, millä vehkeillä äänikirjat saa kuulumaan. Audiblen laitevaatimukset voi tarkastaa täältä. Koska Amazon omistaa palvelun, voi kirjoja kuunnella Kindlellä, lisäksi esimerkiksi iPodilla. HelMet eLibrary käyttää OverDrive-palvelua, sen laiteohjeet löytyvät täältä. Amazon on tunnettu siitä, että se ei anna mielellään muiden palveluntuottajien tehdä Kindle-yhteensopivaa sisältöä, niinpä OverDrivessa Kindle-yhteensopivuus on merkitty vain Yhdysvaltain kirjastolisensseihin kuuluvaksi.

Jos unohdetaan laitteet, on palveluiden hyvät ja huonot puolet helppo vetää yhteen:

Audiblen plussat ja miinukset:
+ Kirjan saa heti
- Hinta voi tuntua suhteellisen kalliilta

HelMet eLibraryn plussat ja miinukset:
+ Kirjan voi lainata maksuttomasti
- Kirjaa saattaa joutua odottamaan

Itsehän olen englanninkielisiä äänikirjoja kuunnellut vain vähän. Stephen Fryn lukemat Harry Potterit olivat mahtavaa kuunneltavaa. Agatha Christien The Murder of Roger Ackroyd taas jäi äänikirjana kesken, koska lukija oli epäselvä mumeltaja. Toistaiseksi taidan panostaa suomenkielisiin äänikirjoihin, mutta voisinpa kurkkia aika ajoin sekä kirjaston että maksullisten äänikirjapalvelujen tarjontaa.

Arto Salminen: Turvapaikka

Kuva: Mika Tuominen / WSOY.

Nyt se on sitten luettu - viimeinen Arto Salmisen kirja, jota en ollut lukenut. Lisää ei tule. Salmisen tuotannon kivikovaan kuusikkoon aion kyllä palata uusintakierrosten merkeissä. Suosikkini Kalavaleen olen ehtinyt lukea jo parikin kertaa.

Turvapaikka on Salmisen esikoisteos, ilmestynyt alun perin vuonna 1995. Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Booksy ja Jori. Tietty esikoisuuden tuntu tässä on, mutta tyyliltään Turvapaikka on heti ehtaa Salmista.

On vaikea sanoa, menisikö teksti vuonna 2013 kustantamossa läpi. Tai pitäisikö sanoa näin päin: on helppo sanoa, ettei menisi. Näin Salminen kuvaa päähenkilönsä Sundqvistin työkeikkaa. Sundqvist työskentelee pakolaisten vastaanottokeskuksessa ja on auttamassa somaliperhettä muutossa:

"Somaliperheelle oli osoitettu mainio kämppä. Neljä huonetta, keittiö ja saunakin vielä. Yleensä ne asutettiin kunnallisiin vuokraghettoihin, mutta tälle perheelle kaupunki oli ostanut huoneiston osaketalosta.

- Voi perkele, kuului rappukäytävästä kun joku naapureista huomasi tulijoiden ihonvärin.

- Kyllä mä ymmärrän noita kommentteja, sanoi Hynynen. - Ajattele jos maksat koko ikäsi asuntovelkaa ja sitten seinän taakse muuttaa somaleita ja kämpän arvosta katoaa kolmannes.

Kunnan pakolaissihteeri ja kodinhoitaja olivat muuttajia vastassa. Ne esittelivät asuntoa kuin turistioppaat. Sundqvist näytti isälle varmuuden vuoksi kahteen kertaan kuinka sähkökiukaan kytkimet toimivat.

- Yes, yes, nauroi ukko.

Tämä talo palaa kuukauden kulussa, ajatteli Sundqvist."

No, onhan vuodesta 1995 jo vierähtänyt aikaa. Itse olen ollut silloin lukiossa, koulussa oli alettu puhua että on olemassa sellainen asia kuin Internet enkä ollut montakaan kertaa elämässäni nähnyt tummaihoisia ihmisiä. Viimeksimainittu kuulostaa omiinkin korviini jo etäiseltä, mutta niin se vaan on. Ei Paltamossa pahemmin ulkomaalaisia asunut, sen muistan että lähimpään kaupunkiin Kajaaniin oli taidettu noihin aikoihin perustaa pakolaiskeskus.

Kun luin Mikko-Pekka Heikkisen Terveiset Kutturasta -veijariromaania, kommentoin Readberryn kirjakeskustelussa että kirjassa esiintyvä Abdin hahmo on uskottava. Toinen 2000-luvun mieleenpainuva suomensomali on Anja Snellmanin Parvekejumalien Anis.   Readberryssä muistelin varhaisena maahanmuuttajahahmona Jari Tervon Poliisin pojan Jussea. Poliisin poika on vuodelta 1993, pari vuotta Turvapaikkaa varhaisempi kirja siis.

Lukiessa heräsi kiinnostus etsiä aikalaiskritiikkiä Turvapaikasta. Hesarin maksullisesta arkistosta löytyi Jukka Petäjän arvio, jonka otsikkona on "Pakolaiskeskustelu taipui ensimmäisen kerran romaaniksi". "Salminen käsittelee tulenarkaa aihetta rohkeasti satiirin keinoin", määrittelee Petäjä.

Vastaanottokeskuksen asukkaita kuvataan melko groteskilla tavalla, mutta Salminen maalaa yhtä ruman kuvan myös kantasuomalaisista. Suomalainen tosimies on Turvapaikan perusteella valehteleva, rivo pettäjä ja suomalainen nainen taas typerä laiskottelija. Lisäksi kirjassa on muutamia hervottomia kohtauksia niin sanotusta "suvaitsevaistosta": sosiaalialan oppilaitoksen opettaja haluaa kutsua afrikkalaisia tutustumaan musisoinnin merkeissä ja maaherran vierailua varten vastaanottokeskus suorastaan lavastetaan idylliksi.

Ajankuva näkyy pienissä yksityiskohdissa: lääkäri täyttää reseptilomakkeen kirjoituskoneella ja kylältä löytyy T-kauppa. Eräs Salmisen tuotannon suurista teemoista on työelämän kuvaus ja jo Turvapaikassa näkyvät tutut askelmerkit: epäoikeudenmukaisuuden ja mielivallan kokemukset sekä tunne siitä, ettei tavallinen ihminen voi omiin asioihinsa paljon vaikuttaa. Tätä tasapainotetaan ottamalla pieniä etuisuuksia sieltä mistä oman käden oikeudella ylettää...

Karusta ihmiskuvasta huolimatta Salmisen täsmällinen ja osuva ilmaisu tekee kirjasta omalla tavallaan kauniin. Myöhemmän tuotannon lyyrisiä sävyjä ei vielä ole juuri mukana, mutta taitavaa ja elävää Salmisen kieli on.

Lue myös nämä:
Arto Salminen: Paskateoria
Arto Salminen: Ei-kuori 
Arto Salminen: Kalavale 

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Luin kiinnostuneena blogiarvioita Emmi Itärannan Teemestarin kirjasta viime vuonna, mutta lukemisen runsaudenpulan vuoksi muut kirjat menivät edelle. Mutta koska moni bloggaaja nosti Blogistanian Finlandian äänestyksessä Teemestarin kirjan vuoden 2012 parhaaksi kotimaisekseen, päätin lukea kirjan nyt. Ja kyllä kannatti!

Kirja on tehnyt vaikutuksen muun muassa Jenniin, Katjaan ja Liisaan. Huomionarvoista on, että kirjan englanninkieliset julkaisuoikeudet on myyty HarperCollins-kustantamolle. En löytänyt tietoa siitä, paljonko suomalaisia kirjoja suurkustantamo HarperCollinsin valikoimiin on päässyt, mutta ei niitä paljon ole. Myyntiurotyöstä vastasi kirjallisuusagentti Elina Ahlbäck.

Teemestarin kirja on Itärannan esikoisteos ja muistan ensi kertaa kuulleeni kirjasta, kun Teos uutisoi sen voittaneen kustantamon järjestämän fantasia- ja scifikirjallisuuskilpailun vuonna 2011. Kirjan kansiliepeessä siteerataan palkintoraatiin kuulunutta Johanna Sinisaloa:

"Kuten kaikki hyvä tulevaisuusfiktio, myös tämä teos käy dialogia tämänhetkisen todellisuutemme kanssa: tekee näkyväksi maailman, jota kohti voimme tahtomattamme olla jo kulkemassa." 

Sinisalo tulee samalla määritelleeksi seikan, joka on minulle ollut joskus ongelma spekulatiivista fiktiota lukiessani. En ole mikään spefin erikoisasiantuntija ja minua häiritsee, jos kirjassa tärkeintä tuntuu olevan kirjailijan suunnaton halu kuvailla itse keksimäänsä maailmaa. Pelkkä merkillisen tulevaisuuden kuvailu ei oikein riitä minulle lukijana, enkä myöskään välitä liian osoittelevista yhtäläisyyksistä oman aikamme ja kuvitteellisen tulevaisuuden välillä.

Siksi Teemestarin kirja sopiikin kaikille meille, jotka emme ole science fictionin aktiivilukijoita. Kirjan maailma on uskottavasti ja kiehtovasti luotu, mutta miljöön kuvaaminen palvelee aina tarinaa: päähenkilön kehitystä, ihmisten välisiä suhteita, pohdintaa oikeasta ja väärästä. Samalla kirjan kuvaama maailma todella on Sinisalon mainitsemalla tavalla johdonmukainen lopputulos niistä tapahtumista, joista voimme lukea uutisista jo nyt.

Kirjan päähenkilö on täysi-ikäistyvä Noria, joka asuu vanhempiensa kanssa lähellä Kuusamoa. Norian perhe pitää yllä vuosisataista teemestarien perinnettä ja Noria valmistautuu omaan mestarivihkimykseensä. Mutta edes teemestarin talo ei jää rauhaan kylää valvovilta sotilailta. Uuden Qianin sotilasdiktatuuri hallitsee ihmisten elämää valvomalla veden käyttöä. Koska puhtaasta juomavedestä on pula, rangaistaan vesirikollisia ankarasti.

Teemestarin kirjan intensiivisen tunnelman vuoksi halusin lukea kirjaa rauhallisesti, kypsytellen ja pohdiskellen kirjan tapahtumia lukukertojen välissä. Mutta kun tapahtumat saivat jännityskertomuksen piirteitä, oli loppua kohti tahtia kiihdytettävä. Kirja tuli myös uniin - kun olin aloittanut kirjan lukemisen, näin seuraavana yönä eläviä unia vesiputkiston rakentamisesta.

Itärannan kieli on eleettömällä tavalla kaunista ja täsmällistä. Teemat ovat suuria: yksilön moraalin punnitsemista oikeiden ja väärien valintojen edessä, ystävyyttä, luottamusta ja sen särkymistä... Henkilögalleria on melko suppea, mutta silti kirjan maailma laajenee uskottavasti kattamaan koko Euraasian. Itäranta ei tuputa lukijalle keksintöjään, mutta kuin huomaamatta hän luo monisyisen ja laajan miljöön ja kuvaa satojen vuosien mittaista kehitystä.

Usein hyvissäkin esikoisromaaneissa on tietynlainen esikoisuuden tuntu, mutta Teemestarin kirja on kypsä, hiottu ja punnittu romaani. Tosin Itäranta onkin ammattikirjoittaja ja hän on tehnyt dramaturgin ja käsikirjoittajan töitä.

Pidin erityisen paljon tapahtumien sijoittumisesta Koillismaan seudulle. Nimistössä ja maisemissa on mukavan suomalainen tuntuma, silti lukijalle tulee kyllä selväksi, mistä suunnasta valloittajakulttuuri on tullut.

Upea kirja, painava lukuelämys. Toivotan Teemestarin kirjalle paljon lukijoita!

Lue myös nämä:
Eija Lappalainen - Anne Leinonen: Routasisarukset
Taru Luojola - Tarja Sipiläinen (toim.): Kumman rakas
Katja Kettu: Kätilö

Ehdokkaani Blogistanian Globaliaan

Tattadaa! Tässä minun ehdokkaani vuoden 2012 parhaiksi käännöskirjoiksi. Äänestysperusteet voi tarkastaa Kirjavan kammarin kisajulistuksesta.

1. sija, 3 pistettä:
Javier de Isusi: Maattomien mailla

Espanjasta käännetty sarjakuvaromaani on kulttuuriteko itsessään, mutta Maattomien mailla huipentaa Javier de Isusin tetralogian todella komeasti. Psykedeliaa, eteläamerikkalaisia alkuperäiskansoja, kadonnut ystävä ja traagisia rakkaustarinoita... kaikki kerrottu huiman upeasti sekä käsikirjoituksen että piirrosjäljen osalta. Sari Selanderin suomennos on hyvä.

Lue koko arvioni täältä.

 2. sija, 2 pistettä:
P.D. James: Syystanssiaiset

Dekkarikonkari P.D. James tarttui vanhoilla päivillään Ylpeyteen ja ennakkoluuloon ja kirjoitti sille murhajatko-osan. Kuulostaa kenties erikoiselta, mutta lopputulos toimii mainiosti. Erityiskiitos suomentaja Maija Kauhaselle - olen lukenut niin paljon kehnosti englannista suomennettuja kirjoja, että oli mukava lukea hyvin kirjoitettu suomennos.

Lue koko arvioni täältä.

3. sija, 1 piste:
Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Vaikka moitiskelin Arto Schroderuksen suomentaman kirjan 2-tasotaloja ja seersucker-puuvillatakkeja, toimi kirja kokonaisuutena hyvin. Taitava Eugenides tekee opiskelijoiden kolmiodraamasta elävän ja romaanina kirja on varsin kulturelli.

Lue koko arvioni täältä.

Pari sanaa valinnan ulkopuolelle jääneistä ehdokkaista. Rajasin ehdokkaani tiukemmin kuin säännöissä tarkalleen ottaen edellytettiin. Listalle olisi kuulunut myös Craig Thompsonin Habibi, mutta en äänestänyt sitä, koska luin sen englanniksi. Olisin myös voinut äänestää myös Hugo Prattin Corto Maltese Siperiassa -albumia, mutta rajasin senkin pois, sillä en pidä sitä itse uutuutena, vaikka siitä uudistettu painos viime vuonna tulikin. Hyviä sarjakuvia ovat molemmat, lukekaa ihmeessä! Habibin puolesta uskaltaudun pitämään peukkuja Globalia-taistoissa...

Globalia-äänestyksen tulokset julkaistaan Kirjavan kammarin uudessa osoitteessa maanantaina.