Aya-sarjakuvan englanninnosten ilmestymisjärjestys oli minulle hieman mysteeri, mutta onneksi Hdcanis valotti asiaa taannoin kommentissaan. Aya - Love in Yop City kokoaa yksien kansien väliin ranskankielisen alkuteoksen nelos-, vitos- ja kutososan. Yli 300-sivuisessa paksukaisessa riittikin iloa moneksi illaksi.
Kirjan paksuuntumisen myötä tarinakin syvenee syvenemistään. Tämän luettua sarjan aloitusosa tuntuu melko kevyeltä - osa osalta mukaan on tullut painavampia teemoja. Mutta Ayan henkilöhahmot ovat ehtineet muutenkin tulla läheisiksi, joten tuntui hyvältä saada uusiakin puolia heidän elämästään.
Ayassa viehättää erityisesti henkilöhahmojen letkeä huumori, johon yhdistyy yllättävän teräviä yhteiskunnallisia viittauksia. Esimerkiksi perheen aputyttö Féli osoittautuukin lapsikaupan uhriksi - hänen köyhä isänsä myi hänet Ayan perheelle, mutta alkaa havitella Féliä takaisin kotikylään. Ayan isä vaatii Féliä takaisin perusteena, että on kohdellut tyttöä kuin omaa lastaan. Tällaista mielikuvaa ei sarjasta aiemmin ole syntynyt, vaikka Aya ja Féli hyvissä väleissä ovatkin.
Kapinallinen Moussa onnistuu yllättämään vanhempansa, rikkaat Sissokot, perusteellisesti. Ranskaan lähtenyt kampaaja Innocent totuttelee eurooppalaiseen elämään. Aya itse taas on niin tottunut ratkomaan muiden ongelmia, että ihan hätkähdytti kun hän joutuukin itse isojen ongelmien keskelle. Apua onneksi löytyy ystäviltä Adjoualta ja Bintoulta.
Lisäksi kuvioon ilmestyy mukava nuori mies, joka voisi hyvinkin olla Ayalle sopiva Prinssi Uljas...
Ayaa ja hänen lähipiiriään jää suorastaan ikävä, mutta onneksi sarjakuvien pariin voi palata myöhemmin uudestaan. Lisäksi täytyy joskus ehdottomasti kokeilla albumeissa esiteltyjä norsunluurannikkolaisia reseptejä!
Ruth L. Ozekin Lihan oppivuosi on ilmestynyt alun perin vuonna 1997 nimellä My Year of Meats. Suomennos ilmestyi heti tuoreeltaan vuonna 1998. Kirja valittiin lukupiirimme elokuun kirjaksi ja onneksi kirjaa oli kirjaston kautta saatavilla.
Lihan oppivuoden päähenkilö on Jane, japanilaisen äidin ja yhdysvaltalaisen isän tytär. Hän päätyy rahantarpeessa ohjaamaan kokkausohjelmaa, jonka rahoittajana on yhdysvaltalainen lihantuotantojärjestö ja kohderyhmänä japanilaiset kotirouvat, jotka pitää innostaa pihvien pariin. Taiteellisesti kunnianhimoinen Jane pyrkii viemään ohjelmaa yhteiskuntakriittiseen suuntaan, mistä aiheutuu ristiriitoja japanilaisen yhteyshenkilön, herra Uenon kanssa.
Samaan aikaan seurataan rouva Uenon arkea ja siteerataan Sei Shōnagonia. Pihvidokumentaation lisäksi Janen elämää sekoittavat hedelmällisyysvaikeudet ja arasteleva seksisuhde komean Sloanin kanssa. Aika paljon aineksia siis yhteen kirjaan.
Ozeki kerii tarinansa kuitenkin melko sujuvasti kokoon, sillä eläinten kohtelu rinnastuu naisten kohteluun ja Sein tekstit Akiko Uenon ja Janen luoviin tuotoksiin. Kirjassa oli jossain vaiheessa hieman tyhjäkäyntiä, sillä vaikka alku tuntui mukaansatempaavalta, huomasin jossakin vaiheessa eteneväni kirjassa kovin hitaasti. Loppua kohti ote taas parani ja loppukäänteet olivat suorastaan dramaattisia.
Lihantuotannon kuvaaminen oli kuitenkin varsin kiinnostavaa. Kuten ruokakirjapostauksistani varmaankin huomaa, olen kasviksista pitävä sekasyöjä ja mietin usein paitsi ruoan hyvää makua, myös ruoan terveellisiä, ekologisia ja eettisiä puolia. Usein maku, terveellisyys, ekologisuus ja eettisyys kulkevatkin käsi kädessä.
Kirjassa kritisoidaan yhdysvaltalaista tehotuotantoa ankarasti. Esipuheessa Ozeki korostaa kirjansa olevan fiktiota enkä pysty itse arvioimaan, mikä kaikki kirjassa on faktapohjaista. Selväksi kuitenkin tulee, että lihan tehotuotanto on sekä epäekologista että epäeettistä ja tehotuotettu liha aiheuttaa syöjilleen terveysriskejä aiheuttavaa toimintaa. Jokainen pohtii toki itse suhdettaan ruokaan ja ruoan valintaperusteet ovat henkilökohtaisia. Itse uskon siihen, että kasvisten lisääminen omassa ruokavaliossa on tie parempaan. Siksi vinkkaankin syksyn keittokirjauutuudesta: vegaaniruokabloggaaja Chocochililtä on tulossa toinen keittokirja julki syksyllä. Mikäli aiemman kirjan Viiden tähden vegaaninsaa jostain hyppysiinsä, suosittelen sitäkin lämpimästi.
Käännöksestä
Marja Helanen-Ahtolan suomennos on miellyttävää luettavaa. Tosin kirjan kieltä riivaa "pronominitauti", joka taitaa olla aika yleistä englannista suomennettujen kirjojen keskuudessa. Suomen kielessä verbin taivutuksella voi osoittaa omistusmuodon, joten "minun", "sinun" tai "hänen" tunkeminen joka väliin ei ole välttämätöntä. Näköjään tällaiset helposti kuitenkin jäävät käännöksissä mukaan.
Mahtaako suomennoksen laadussa näkyä sekin, että vielä 1990-luvun lopulla kääntäjillä oli kenties hieman enemmän aikaa paneutua työhönsä? Joten tavallista sujuvammalta ja miellyttävämmältä kirjan käännöskieli tuntui, runsaista pronomineista huolimatta.
Minulla on ollut luvun alla parikin kirjaa ja sarjakuvapaksukainen, mutta sunnuntain ratoksi ohi kiilasi hetken mielijohteesta The Harlem Hellfighters. Twitterin uutisvirrasta sattui silmään aamutuimaan Kaia Daniellen lukusuositus. Koska ensimmäinen maailmansota kiinnostaa, samoin kuin Yhdysvaltojen mustan väestönosan historia, tutustuin sarjakuvaan netissä oitis. Ja koska Samsung Galaxy -tablettini oli osoittautunut ihan kelpo vehkeeksi sarjakuvien lukemiseen, ei ostopäätöstä tarvinnut kauaa aikailla. Kokeilin etsiä tätä tablettiin linkitetystä Play-kaupasta, mutta sieltä teosta ei löytynyt, joten turvauduin Amazoniin ja tabletin Kindle-sovellukseen.
writer isn't PoC, but the Harlem Hellfighters GN is awesome. WWI Black history. #BlackComicsChat
— Kaia Danielle (@kaiawrites) August 24, 2014
Sähköisen sarjakuvan hyvät puolet tuli siis havaittua nopeasti: sain minua kiinnostavan teoksen luettavakseni kotoa käsin sunnuntaiaamuna. Huonotkin puolet tosin muistuttivat olemassaolostaan: jostain syystä Kindle-sovellukseni tahmasi tänään kovasti ja piti sulkea ja aukoa sovellusta vähän väliä. Katkot ärsyttivät ja ne myös hankaloittivat lukemiseen keskittymistä. Toisaalta lukeminen oli miellyttävää silloin kun tekniset ongelmat pysyivät poissa, koska sivu näkyi hyvin eikä tarvinnut varoa painotuotteen runnomista. Tabletti kestää melko ronskiakin käsittelyä.
The Harlem Hellfighters perustuu historiallisiin tositapahtumiin, mutta sarjakuvaa varten keskeiset henkilöhahmot on dramatisoitu fiktiivisiksi. Keskiössä on ensimmäisessä maailmansodassa taistellut afroamerikkalaisista koottu jalkaväkirykmentti. Käsikirjoittaja Max Brooks kertoo albumin synnystä mielenkiintoisissa jälkisanoissa. Taustatietoon voi tutustua vaikkapa Wikipediassa.
Brooks onnistuu siinä, missä monet epäonnistuvat: hän pystyy luomaan kiinnostavan tarinan ja antamaan paljon mielenkiintoista historiallista tietoa. Juoni kulkee eteenpäin eikä "infodumppauksen" tunnetta tule missään vaiheessa, vaikka mukana on paljon taustatiedon selittämistä. Sarjakuvana monet albumin jaksot ovat erinomaisia: teksti ja kuva ovat parhaimmillaan paljon enemmän kuin osiensa summa.
Tarina antoi paljon pohtimista. Ensimmäisen maailmansodan aikaan Yhdysvaltain sisällissodasta oli vasta muutama kymmenen vuotta ja avoin rasismi oli arkea myös Yhdysvaltain pohjoisosissa. Etelävaltioissa rotuerottelu oli vielä jyrkempää. Mustista koottua osastoa kohdeltiin omien puolella kuin B-luokkaa, mutta sitkeys ja määrätietoisuus toivat sotilaskunniaa. Brooks ei kuitenkaan peittele sodan kauhuja, vaan hän kuvaa mielen järkkymistä ja jatkuvaa kuoleman läsnäoloa siinä missä voitontahtoa ja ponnistelujakin. Ensimmäisen maailmansodan järjettömyys, juoksuhautoihin jumittuminen, kaasuiskut ja massakuolemat kuvataan erinomaisesti.
The Harlem Hellfighters oli siis erinomaisen suositeltavaa luettavaa. Taustamusiikiksi sopii aikakauden suosikkihitti How Ya Gonna Keep 'Em Down on the Farm?, joka mainittiin sarjakuvassa niin usein, että piti etsiä se kuunneltavaksi Youtubesta.
Ukkosmaine-bändistä kertova kirja Salamaponin selässä - Ukkosmaineen tarinoita on syntynyt mielenkiintoisella tavalla. Kirjan julkaiseminen on nimittäin rahoitettu joukkorahoituksella. Kirjasta ovat bloganneet myös Linnea ja HeidiBee.
Myönnän olevani joskus hieman kriittinen omakustanteiden tai pienkustantamojen julkaisujen laatutasoa kohtaan, mutta Salamaponin selässä ei kärsi laatuongelmista. Tosin joudun antamaan pienen puolueellisuusvaroituksen, sillä tunnen kirjan kirjoittajan, Ukkosmaineessa soittavan Ville Karttusen. Menin vuonna 2005 talkootöihin Ilosaarirockin verkkotoimitukseen ja muutamana kesänä seuraavien vuosien aikana väänsin siellä juttuja. Ville toimi tuolloin verkkotoimituksen päätoimittajana. Ukkosmaineessa Ville operoi taiteilijanimellä Wilhelm Meister.
Ilosaarirockissa muistan myös nähneeni Ukkosmaineen - joka tuolloin esiintyi vielä nimellä Klaus Thunder & Ukkosmaine - ensi kertaa. En pystynyt omin voimin palauttamaan oikeaa vuotta mieleeni, mutta kirjasta löytyi vastaus tähänkin. Kesällä 2007 Ukkosmaine räjäytti pankin Ilosaarirockin rekkalavalla ja sai ison kentällisen ihmisiä hyppimään, hymyilemään ja tanssimaan. Monet kaverini tunsivatkin pieneen kulttimaineeseen nousseen bändin jo tuolloin.
Ukkosmaine on suomalaisessa musiikkimaailmassa aika lailla marginaalia, vaikka yhtye onkin intensiivisillä keikoillaan hankkinut laajan fanikunnan. Bändi toimi myös levy-yhtiö Juki Recordsin taustalla, joten Salamaponin selässä on verrattavissa omakustanteeseen. Mutta niinpä bändin levytykset ovat olleet omakustanteita yli 10 vuoden ajan. Yhtyeen musiikista tulee väkisinkin hyvälle tuulelle, joten linkitän tässä makupalan Ukkosmaineen Youtube-kanavalta.
Salamaponin selässä käy läpi yhtyeen 10-vuotisen taipaleen. Koska Ukkosmaineen juuret ovat Joensuussa, sain kirjasta aimo annoksen Joensuu-nostalgiaa, asuinhan kaupungissa aikanaan muutaman vuoden. Varsinkin monet varhaiset kappaleet myös kuvaavat Joensuuta, mutta jossain vaiheessa yhtye alkoi tietoisesti karistaa liiallista joensuulaisleimaa pois.
Ville Karttunen on tehnyt monipuolisesti toimittajan töitä ja Salamaponin selässä onkin tyyliltään mainio. Ei suinkaan ole itsestäänselvää, että toimittaja osaa kirjoittaa hyvän kirjan. Salamaponin selässä on hyvin jäsennelty ja kielellisesti erinomainen kirja. Silti tyyli on mukavan jutusteleva ja hyvällä tavalla kotikutoinen. Pikku lipsahduksia on jäänyt, mutta tosi vähän. "Levyjen budjetit olivat hyvin maltillisia ja niitä myytiin kuulijoille muutamalla eurolla."Eiköhän kuulijoille kuitenkin myyty levyjä eikä budjetteja.
Tällaiselle tavalliselle musiikinkuuntelijalle on kiinnostavaa päästä pohtimaan, millä eväillä musiikkimaailmassa voi menestyä. Minusta 10-vuotinen yhtäjaksoinen ura, useita levyjä ja harras fanikunta on menestystä, vaikka radion listahittiohjelmissa yhtyeen musiikkia ei ole soitettukaan. Menestykseen ei riitä, että on lahjakas tai luova, pitää olla myös sitkeä ja ahkera. Työmoraalin on oltava kunnossa - se tulee hyvin ilmi, kun Ukkosmaine vetää pikkukeikatkin energisesti ja täysillä. Koska bändiin kuuluu vain kaksi jäsentä, pitää tiimityön toimia ja kirjassa eritelläänkin kiinnostavasti parivaljakon yhteistyötä, erimielisyyksiä unohtamatta.
Todella kiinnostavaa on myös miettiä, mikä musiikki lyö läpi mediassa tai kaupallisesti. Musiikkimaailmassa on tiettyjä yhtäläisyyksiä kirjamaailmaan. Monet kirjailijat kokevat, etteivät saa työlleen tarpeeksi huomiota ja samalla tavalla muusikkoa saattaa turhauttaa, jos pitkän työn tuloksena syntynyt levy ignoroidaan valtamediassa täysin. Kaupalliset levy-yhtiöt tuntuvat elävän kovin toisenlaisessa todellisuudessa kuin Ukkosmaineen miehet, jotka tekevät intohimoisesti omaa juttuaan.
Mainiota antia ovat myös kuvaukset matkan varrella kohdatuista ihmisistä. Tällaista rehellistä palautetta pohjoiskarjalaiset saattavat antaa:
Alkukeväästä soitimme Joensuusta 40 kilometrin päässä sijaitsevan pienen Tikkalan kylän ainoassa baarissa. Yleisö koostui noin paristakymmenestä satunnaisesti kapakkaan osuneesta ihmisestä. Vedimme täysillä ja keikan jälkeen yli puolet yleisöstä osti levymme. Kamoja autoon kantaessani kuulin, kun viisissäkymmenissä oleva mies hehkutti pihan tupakkapaikalla keikkaa kavereilleen: "Perrrrrkele että oli meno sillä laulajalla! Helvetti kun se hetkutti ja ketkutti, niin miekin aattelin että vaikka oon patahetero niin kyllä nussisin sen kiinni lattiaan!"
Koska yhtyeen musiikin kulmakivenä on Yamaha PSR-7 -kotiurku, käsittelee kirja mielenkiintoisesti myös tämän sähköisen kosketinsoittimen säestystoimintoja. Pikkuhiljaa Ukkosmaineen soitinvalikoima on toki laajentunutkin.
Salamaponin selässä kiinnostaa varmasti eniten niitä, joille Ukkosmaine on jollakin tavalla tuttu, mutta mikäli suomalainen musiikkielämä kiinnostaa yleisellä tasolla, kirjasta saa paljon irti. Lisäksi kirja kertoo jotain olennaista siitä, miten antoisaa on tehdä niitä juttuja, joihin itse uskoo. Yleensä panostuksesta seuraa tunnustusta tavalla tai toisella.
The Unwritteninja Fablesincrossover-albumia olin odottanut kuin hullu puuroa, mutta silti maltoin hieman säästellä tämän lukemista. Sarja ilmestyy The Unwritten vol. 9 -kokoelmana, eli Tom Taylorin tarina on himpan verran painavampi kuin Fablesien. Tämä näkyy siinäkin, että Mike Careyllä on suurempi kirjoittajavastuu kuin Bill Willinghamilla, samoin Peter Grossin piirrosjälki näkyy vahvempana kuin Mark Buckinghamin.
Ensi alkuun tarina olikin aika vetävä. Seikkailu sijoittuu Fables-kronologiassa jo taakse jääneeseen aikaan. Tom Taylor putkahtaa mukaan ensin Tomina, mutta sittemmin Tommy, Sue ja Peter astuvat esiin.
Mutta mitä pitemmälle luin, sitä epäuskoisemmaksi tulin. Porukkaa kuoli niin paljon, että aloin epäillä lopussa odottavan "se olikin vain unta" -tyyppisen ratkaisun. Ja hieman sen tapainen päätös albumissa olikin.
Siinä missä The Great Fables Crossoveroli kieli poskessa kirjoitettua hupaisaa viihdettä, The Unwritten Fables oli enimmäkseen synkkää ja veristä touhua. Carey kohtelee Willinghamin henkilöitä enimmäkseen kunnioittavasti, mutta välillä hieman lipsutaan. Olin pettynyt, kun rauhaarakastava Sammakkoprinssi tarttui taas miekkaan. Ja tappaminen meni niin makaaberiksi, että uskottavuus karkasi väkisinkin.
Joten valitettavasti The Unwritten Fables onnistui pikemminkin toteuttamaan sekaseikkailujen tylsimmät puolet. Fablesiin ei tullut mitään uutta ja The Unwritteninkin osalta tarina vaikutti jäävän harha-askeleeksi.
Seuraava The Unwrittenin kokooma-albumi ilmestyy jo lokakuussa, ollen nimeltään The War Stories. Mutta kuvauksen perusteella vaikuttaa siltä, että siinäkin on kyse joistakin erikoisjaksoista nimeltä The Unwritten Apocalypse. Onkohan tässä mopo karkaamassa kokonaan? No, se jää nähtäväksi. Tommy Taylor and the Ship That Sank Twice oli mainio erikoisjakso, mutta tämä The Unwritten Fables oli kyllä pannukakku.
Toukokuussa lukemani Gaudy Nightpäättyi romanttiseen kosintaan, joten tietenkin piti päästä jatkamaan lordi Peter Wimseyn tarinassa eteenpäin. Busman's Honeymoon kertoo Wimseyn ja hänen vastavihityn vaimonsa Harrietin kuherruskuukaudesta, jota - tietenkin - sotkee murhatapaus.
Lisäksi osallistun tällä kirjalla Kävele naiselle ammatti -tempaukseen. Naisten Pankki haastoi kirjabloggaajat lukemaan jonkin kampanjaan liittyvän kirjan. Naisten Pankki järjestää 14.9.2014 kävelytapahtuman, osallistua voi useilla eri paikkakunnilla. Tapahtuman avulla kerätään lahjoituksia tukemaan kehitysmaiden naisten koulutusta, toimeentuloa ja yrittäjyyttä. Näitä teemoja Dorothy L. Sayers on Wimsey-dekkareissaan käsitellyt toistuvasti.
Busman's Honeymoon sopii tempaukseen siinäkin mielessä, että itsenäisen ja varakkaan dekkarikirjailija Harriet Vanen asema muuttuu taloudellisesti, kun hän menee naimisiin upporikkaan lordi Peter Wimseyn kanssa. Vuonna 1937 ilmestynyt kirja on asenteiltaan moderni: toisin kuin aikalaiset olettavat, Harriet ei suinkaan aio lopettaa työntekoa avioliiton myötä, vaan oma työ on hänelle edelleen tärkeä. Samoin oma omaisuus - en osaa ottaa kantaa, miten tuon ajan brittiläisessä avioliittolaissa huomioitiin vaimon asema, mutta kirjassa Peter ja Harriet tekevät asianajajan opastuksella monenlaisia sopimuksia, joilla varmistetaan Harrietin taloudellinen päätäntävalta ja itsenäisyys.
Kirjasarjassa on ollut vahva feministinen pohjavire, kenties näkyvimmin se nousi esiin Gaudy Nightissa. Mutta myös tässä kirjassa näkyy monenlaisia esimerkkejä naisen asemasta ja itsemääräämisoikeudesta - tai sen puutteesta. Käykäähän siis kävelemässä ja lahjoittamassa!
Pakko tunnustaa pieni väärinymmärrys. Etukäteen ajattelin, että Busman's Honeymoon sijoittuu jonnekin bushmannien maille - oletin siis Peterin ja Harrietin lähtevän Afrikkaan asti häämatkallaan. Mutta ei, kyseessä onkin sanonta. "Busman's holiday" viittaakin bussikuskiin ja tarkoittaa sitä, että joku päätyy tekemään vapaa-ajallaan samoja asioita kuin työssään . Eikä kirja suinkaan sijoitu Afrikkaan, vaan pieneen englantilaiseen maalaiskylään Harrietin lapsuudenmaisemiin.
Jälkisanoista selvisi, että Sayers kirjoitti tarinan ensin näytelmäksi ja sitten vasta romaaniksi. Kieltämättä romaanissa on jotain näytelmämäistä: monet kohtaukset ovat sijoittuvat yhteen kiinteään paikkaan, ihmisiä tulee ja menee, dialogi on vilkasta ja henkilöhahmot mukavasti kärjistettyjä. Murhamysteerikin on maalaismaisemaan sopiva: ruumis löytyy juuri siitä talosta, jossa Wimseyt kuherruskuukauttaan viettävät, joten pariskunta joutuukin käyttämään romantiikalle varattua aikaa poliisin avustamiseen. Toki tämä salapoliisiparille sopiikin.
Pikkukylän asukkaat edustavat kaikkia mahdollisia yhteiskuntaluokkia. Toisaalta tämä tarkoittaa sitä, että Wimseyt ovat todella läheisissä tekemisissä kyläläisten kanssa, mutta muutamassa kohtauksessa yhteiskuntaluokkien välinen hajurako tehdään todella selväksi.
Romantiikkaa kirjassa riitti niin hääkuvausten kuin pariskunnan rakkaudentunnusten kautta. Sayers tosin pitää huolta myös komiikasta - erästä erityisen herkkää lemmenkohtausta onkin salakuuntelemassa kolmaskin osapuoli ja tilanne kääntyy jopa tragikomiikaksi. Sen sijaan outoa oli, että Peter vähän väliä höpisee Harrietille vanhoista heiloistaan. Eihän sellaisista nyt kuherruskuukauden aikana toitoteta vastavihitylle vaimolle!
Kirjan lopussa oli kiinnostavan epädekkarimainen jakso, jossa käsitellään sitä, miten salapoliisi selviää syyllisyydentunteista, kun murhaaja saa kuolemantuomion. Tätä puolta ei viihteessä yleensä käsitellä.
Luulenpa, että nyt kun olen saanut Peterin ja Harrietin rakkaustarinan päätöksen, säästelen loppuja Sayersin kirjoittamia Wimsey-kirjoja luettavaksi vähän rauhallisemmalla tahdilla. Sarjan alkupuolihan on minulta kokonaan lukematta, lisäksi Wimsey esiintyy myös novelleissa. Wimseylle on kirjoitettu myös uusia seikkailuja: Jill Paton Walsh kirjoitti loppuun Sayersilta kesken jääneen Thrones, Dominations -kirjan ja tämän jälkeen Paton Walsh on julkaissut kolme kirjoittamaansa Wimsey-kirjaa. Hän tekee yhteistyötä Sayersin perikunnan kanssa. National Post -lehdestä löytyy Paton Walshin haastattelu uusimman kirjan tiimoilta. En yleensä lämpene erityisen paljon jonkun muun kirjoittamille jatko-osille, mutta katsotaan tilannetta sitten kun olen saanut kaikki Sayersin itsensä kirjoittamat Wimsey-kirjat luettua...
Olen Salla Brunou, lukuharrastaja. Kirjoitan blogiin kirjojen herättämät ajatukset muistiin. Olen toiminut osa-aikaisena kirja-alan yrittäjänä Lukulamppu-verkkopalvelussa vuosina 2014-2020.
Voit lukea täältä lisää bloggaukseen liittyvistä seikoista.
Tekstien ja ottamieni kuvien tekijänoikeudet kuuluvat minulle. Osa kuvista on kustantamojen mediamateriaalia tai Creative Commons -lisenssin alaista materiaalia. Tutustu Kotimaiset kirjablogit -ryhmän tekijänoikeusvinkkeihin.
Tekstit
