Wolfgang Herrndorf: Ladaromaani

Kuva: Timo Mänttäri / Atena.

Vuodenvaihteen katsauksessani tuumailin, että kannattaisi ruveta lukemaan enemmän muista kuin englannin kielestä suomennettuja kirjoja. Aikeeni on todellakin jäänyt aikeeksi, ennen Ladaromaania olen tänä vuonna lukenut vain suomalaisia, englanninkielisiä, englannista suomennettuja ja venäjästä suomennettuja kirjoja. Ladaromaani on suomennettu saksasta, ja hieman yllättyneenä joudun toteamaan, että se taitaa olla vasta toinen saksalainen kirja blogissani - ensimmäinen on Frank Schätzingin Pedot, joka jäi kesken heti alkuunsa. Roman Schatzin Rakasta minut pitää jättää laskuista, onhan se suomeksi kirjoitettu.  Saksankielisen kirjallisuuden nimistä suosikikseni voin nostaa vain itävaltalaisen nuortenkirjailija Christine Nöstlingerin. Hänen kirjojaan olen lukenut useamman kappaleen, nekin lapsena. Joten näköjään kannattaisi panostaa hieman enemmän myös saksalaisen kulttuurin harrastamiseen, hyviä vinkkejä saa antaa!

Ladaromaani oli joka tapauksessa mukavaa luettavaa. Minulle tämä oli välipalakirja, muttei suinkaan höttöisimmästä päästä. Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Kirsi ja Mari A.

Suomennosnillittäjä pääsee pitkästä aikaa kehaisemaan. Heli Naskin käännös on pääsääntöisesti oikein hyvää ja luontevaa suomea. Mainiota! Vain maneerinomaisesti toistuvasti sana "yksinkertaisesti" kävi jossain vaiheessa häiritsemään - kirjassa joku yksinkertaisesti tekee jotain vähän väliä. Lisäksi yhdessä kohtauksessa päähenkilö Maik huomaa sairaalan pihalla yksinäisen pesubetoniruukun, enkä kyllä keksi mikä esine tämä voi olla. Googlekaan ei antanut hakutuloksia sanalle. Mutta kokonaisuutena suomennos oli siis oikein toimiva. Pisteet myös Timo Mänttärin suunnittelemasta kannesta - tylsiä ja persoonattomia kuvapankkikansia näkee kirjoissa nykyään aivan liikaa, mahtavaa että Atena on panostanut piirroskanteen!

Kirjaa on verrattu Sieppariin ruispellossa, ja toki teinipoikien automatkassa jotain holdenmaista on. Herrndorfin kirja toimii kuitenkin omana itsenään, Sieppari-fiilikset ovat hyvällä tavalla intertekstuaalisia, eivät apinointia. Minäkertoja Maik on 14-vuotias, pitää itseään tylsänä ja potee yksinäisyyttä. Luokkakaveri Tschick taas on venäläissyntyinen outolintu, joka tulee kouluun kirjat muovikassissa. Kun luokan kaunotar Tatjana kutsuu melkein kaikki paitsi Maikin ja Tschickin synttäribileisiinsä, käynnistyy tapahtumaketju, joka vie pojat sekasortoiselle matkalle halki Etelä-Saksan.

Juonikuviot ovat siis tuttuja muista vastaavista matkakertomuksista: pojat harhailevat varastetulla Ladalla sinne tänne, kohtaavat kummallisia ihmisiä ja koettavat välttää kiinnijäämistä. Aika raikkaalla ja pirteällä otteella Herrndorf kumminkin tarinaansa kuljettaa. Jotain olennaista hän on tavoittanut myös nuoren ihmisen sielunelämästä. Maik potee kohtalokkaan erilaisuuden ja yksinäisyyden tuntoja, on korviaan myöten ihastunut Tatjanaan ja haluaisi olla jotenkin jännittävämpi ihminen.

Erityisesti kirjan loppupuolen erikoiset vastaantulijat ja mielenkiintoiset miljööt kiinnostivat. Ei tämä elämää suurempi kirja ollut, mutta tähän lukutarpeeseen oikein sopiva: sujuva, viihdyttävä ja sopivasti myös särmikäs.

Lue myös nämä:
J.D. Salinger: The Catcher in the Rye
Kreetta Onkeli: Beige
Vera Brosgol: Anya's Ghost