Lokakuun luetut

Lokakuun lukemiset olivat aika kirjavia, joten kokoan kuukausikoosteen epäkronologisesti.

 

Romaaneja tuli luettua vain kaksi. Jean Rhysin klassikko Siintää Sargassomeri ja Annabel Lyonin uunituore Aleksanterin opettaja. Lyonia myös haastattelin.

Yksi romaani jäi kesken: lainasin Zephyrin innoittamana Emile Ajarin kirjan Elämä edessäpäin, mutta se on on lojunut jo pari viikkoa sängyn alla kirjanmerkki jossain sivun 50 paikkeilla... Kirjassa oli mielenkiintoisia aineksia, mutta jotenkin se ei nyt lähtenyt vetämään.

Keittokirjapuolella Seija Vilénin ja Anna Kortesalmen Sormet sahramissa - ruokaa ja kirjoja Intiasta perehdytti minut intialaisiin herkkuihin. Kuvareportaasissa voi seurata kuinka mannahalvan ohjeella syntyy talkkunahalvaa. Tämän jälkeen olen ehtinyt kokata kirjasta myös kikhernepataa sekä kukkakaaliperunaa jogurtissa.

Sarjakuvakuukautena lokakuu oli loistava. Fables-sarjaa jatkoin erillisosalla 1001 Nights of Snowfall ja sarjan nelososalla March of the Wooden Soldiers. Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet on jo kuulemma ilmoitettu Finlandia-ehdokkaaksikin ja Corto Maltese -uusintapainos Samarkandin Kultainen talo kuului minulla syksyn ohittamattomiin lukemisiin.

Lisäksi lanseerasin Sydänvikaisia pienviljelijöitä verta oksentamassa -lukuhaasteen.

Mukavaa huomiota tuli runsain mitoin, sillä viime keskiviikkona Cision listasi kirjallisuusblogien Top 10 -listan, jossa blogini oli komeasti kolmantena. Listan valintaperusteista voi lukea täältä. Torstaina taas kävin yhtenä viidestä kirjabloggaajasta kirjamessuilla vastaanottamassa Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinnon. Kiitos vielä kerran ihanista onnitteluista!

Kirjamessuilla mukava lukukuu huipentui muutenkin, oli kiva treffata bloggaajakollegoita, joista monista on ehtinyt tulla jo kavereita. Ja taas tapasi monta uutta "livetuttua". Kuvassa Annelies Verbeke ja Anna-Riikka Carlson. Avaimen järjestämässä messutilaisuudessa, jonka yhteydessä Lyonin haastattelunkin tein, kirjailija Verbeke kertoi uutuudestaan Kalanpelastaja ja kustannuspäällikkö Carlson valotti hieman kustannusalan kuulumisia.

Loppuun vielä parhaita hakusanoja, joilla blogiin on tultu ja viivytty yli kaksi minuuttia:

marja hintikka sääret

Ylellä juontajana työskentelevä Marja Hintikka on toki hömäkkä emäntä, mutta miten ihmeessä tällä hakusanalla on onnistuttu päätymään tänne?! Kokeilin samaa hakua enkä onnistunut löytämään blogiani hakutuloksista, kaikenlaista muuta keskustelua kyllä...

tuntematon sotilas juonipaljastus 

Voin kertoa: suurin osa henkilöhahmoista kuolee. Lopussa Neuvostoliitto voittaa, mutta hyvänä kakkosena maaliin tulee pieni sisukas Suomi.

humiseva harju hyvä kirja?

On se ihan hyvä kirja.

Haastattelussa Annabel Lyon

Tapasin Aleksanterin opettajan kirjoittajan Annabel Lyonin kirjamessulauantaina. Mukavan juttutuokion aikana kyselin kaikenlaista kirjaan liittyvää. 

Moderni kieli historiallisessa miljöössä

Aloitimme kirjan kielestä. Lyon sanoi ilahtuvansa aina, kun häneltä kysytään kirjan modernin kielenkäytön ja historiallisen miljöön suhteesta. Hän totesi myös että käännös on ollut onnistunut, jos kysyjä on lukenut Aleksanterin opettajan käännöksenä. Lyon kertoi halunneensa tuoda Aristoteleen aikalaisineen esille ihmisinä: ihmisen tunteet ja ajatukset ovat samanlaisia vuosisadasta ja jopa vuosituhannesta toiseen, vaikka maailma ympärillä muuttuisi. Lyon kertoi lukeneensa paljon Aristoteleen kirjoittamia etiikkaa käsitteleviä tekstejä ja tunnistaneensa niistä monia yhä ajankohtaisia kysymyksiä.

Kielenkäytössä mielenkiintoinen asia oli englannin kielen sivumaut historiallisissa romaaneissa. Lyon kertoi, että Pohjois-Amerikasta katsottuna brittienglantia ja amerikanenglantia käytetään tietyllä tavoin historiallisissa viihdetuotteissa. Hän mainitsi esimerkkinä Gladiaattori-elokuvan: englanninkielisten katsojien mielestä oli ”oikeampaa”, että hahmot puhuivat brittienglannin sävyillä amerikanenglannin sijaan. Brittienglanti antaa kuulemma historiallisesti uskottavan leiman. Lyonin mielestä brittienglanti antiikissa on anakronistista yhtä kaikki – niin kuin onkin – ja sanoi käyttäneensä tahallaan kirjassaan amerikanenglantia. ”Emme ole enää siirtokunta”, hän totesi.

Näitä mielikuvia hän oli hyödyntänyt panemalla ateenalaiset puhumaan brittienglantia ja makedonialaiset amerikanenglantia. Syyt ovat ilmeiset: britit mielletään sivistyneistöksi, amerikkalaiset brutaaleiksi junteiksi, näin kärjistettynä. Juttelimme suomennoksesta ja kerroin, että suomennoksessa käytetään yleiskieltä, ja koetin selittää että suomen kielen murteissa on niin vahva paikallisleima, että jos antiikin Kreikassa muka puhuttaisiin suomalaismurteella, se saattaisi antaa vähän liian voimakkaan säväyksen kirjan tunnelmaan.

Fakta-aukkoja

Kyselin myös Lyonin jättämistä aukoista. Kirjassa on tapahtumia, joille ei anneta yksiselitteistä selitystä. Lyon kertoi halunneensa kirjalleen vankat taustatiedot, joten Aleksanterin elämäkertatiedoissa hän turvautui tutkimuskirjallisuuteen. Tutkimusten viimeinen lenkki ovat aina samat ensimmäiset antiikin aikana julkaistut Aleksanterin elämäkerrat, kuten Plutarkhoksen kirjoittama elämäkerta. Aleksanterin elämästä tiedetään enemmän kuin Aristoteleen. Hänestä on vähemmän elämäkertatietoja, mutta sen sijaan Aristoteleen omia kirjoituksia Lyon luki paljon. Lyon korosti, ettei valitettavasti itse osaa kreikkaa, joten hän on perehtynyt lähteisiin käännöksinä eikä alkuperäislähteinä.

Niinpä kirjan kerronnalliset aukot ovat paitsi kirjallinen ratkaisu, myös loogisesti linjassa historiantutkimuksen tietojen kanssa: aivan kaikkea Aleksanterin ja Aristoteleen elämästä ei tiedetä, ja tietyistä tapahtumista on vaihtoehtoisia tulkintoja myös historiankirjoituksessa.

Aristoteleen Runousoppi ja Aleksanterin opettaja

Kysyin Lyonilta miten hän suhteuttaisi Aristoteleen Runousopin opetukset omaan kirjaansa. Lyon kertoi halunneensa noudattaa Runousopin oppeja kirjan rakenteessa. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että hän rakensi kirjan aikajanasta yhtenäisen ja sijoitti sotakohtaukset ”näyttämön ulkopuolelle”.

Hauska yksityiskohta oli Lyonin kertomus kirjan loppupuolella olevista illallisista. Lyon halusi kirjoittaa kunnianosoituksen Platonille ja panna Aristoteleen keskustelemaan syvällisesti rakkaudesta samaan tapaan kuin Platon pidoissaan. Kustannustoimittajan mielestä ensimmäinen versio oli liian tylsä, joten Lyon ratkaisi tilanteen muuttamalla illalliskohtauksen ideaa. Makedonialaisvieraita ajatus muodollisesta keskustelusta vaivaannuttaa, joten Aristoteleen ajatus menee mönkään ja illallisilla keskitytään vapaamuotoisempiin huveihin.

Rinnat kuin omenat

Lukiessani Aleksanterin opettajaa eräs lause kiinnitti huomioni. ”Hän ei ole vihreä umpu kuin Pythias; hänen rintansa ovat raskasta taikinaa verrattuna Pythiaan omenoihin.” Mieleeni muistui Pentti Saarikosken suomentama Jalkapolku-kokoelma, johon on koottu antiikin runoja. Paulos Silentarios kirjoittaa näin:

”Sinun kurttuista pintaasi Filinna
enemmän rakastan
        kuin nuoruuden kaikkea mahlaa
Sinun veltonraskaita omenoitasi
käteni enemmän himoitsevat
        kuin tyttösen kiinteitä rintoja
    Sinun syksysi on
    heidän kevättään kauniimpi
    talvesi heidän
    kesäänsä lämpimämpi!”

Näytin runoa Lyonille ja kerroin mistä se kertoo, ja hän ilahtui runosta kovasti, mutta sanoi ettei tunne Paulos Silentariosta. Hän otti kyllä ylös Jalkapolun lähdetiedot voidakseen tutustua runoihin. Käytetyt alkutekstit ovat olleet Anthologia graeca I-VI, Griechisch-Deutsch, toim. Hermann Beckby, München 1957-58 ja The Greek Anthology I-IV, With an English Translation by W.R. Paton, Lontoo 1969. Lisäksi kokoelmassa on runoja, joita Saarikoski sai käännettäväkseen Armenian kansalliskirjastosta Jerevanista.

Saarikosken Kreikka-suomennoksista sai jutunjuurta senkin vuoksi, että Lyon kertoi saaneensa paljon lukijapalautetta kirjassa esiintyvistä alatyylisistä repliikeistä. Kerroin että kyllä Saarikoskikin runosuomennoksiinsa laittoi paljon alatyylisiä sanoja. Lyonin näkemys oli, että viktoriaanisen ajan brittitutkijat tekivät karhunpalveluksen antiikin kirjallisuudelle siivoamalla rumat sanat käännöksistä pois, mikä sai käännökset näyttämään alkutekstejä siveämmiltä.

Jatko-osassa naisen rooli

Lyon kertoi työstävänsä jatko-osaa, jonka pääosassa olisi Pikku Pythias, Aristoteleen tytär. Hän sanoi haluavansa tarkastella älykkään naisen elämää yhteiskunnassa, jossa naisen mahdollisuudet yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ovat paljon rajatummat kuin miehen. Osittain tämä teema näkyy hänen mukaansa jo Aleksanterin opettajassa sivuhahmojen kautta. Esimerkiksi Aleksanterin äiti, kuningatar Olympias, oli vihattu nainen, joka ei päässyt toteuttamaan lahjojaan, vaan turhautui ja kärsi.

Homoseksuaalisuus luonnollisena osana yhteiskuntaa

Kirjan homoseksuaalisuudesta kävimme mielenkiintoista keskustelua. Kerroin että Suomessa on jatkuvasti keskustelua homojen oikeuksista, joten siinä valossa oli varsin virkistävää lukea kirjaa, jonka yhteiskunnassa käytännössä kaikkiin miehiin suhtaudutaan biseksuaaleina. On ihan ok, että miehellä on suhteita toisiin miehiin, varsinkin kreikkalainen ”rakkauden kuningaslaji” eli vanhemman miehen suhde nuoreen poikaan oli esillä.

Lyon kertoi että aiheesta tulee välillä todella kiivasta lukijapalautetta. Jotkut miehet ovat lähestyneet hyvinkin aggressiivisesti ja kertoneet, että Aleksanteri Suuri ei voi olla homo. Lyonille on myös jyristy, että kreikkalaiset miehet eivät kerta kaikkiaan ole homoja! Huolimatta siitä, että sekä antiikin Kreikan tutkimuksessa että alkuperäiskirjallisuudessa homoseksuaalisuutta kuvataan osana arkea.

Vammainen veli Arrhidaios

Kerroin, että Aleksanterin veli Arrhidaios oli mielestäni sympaattisimpia sivuhenkilöitä koko kirjassa. Vammautunut Arrhidaios on suljettu syrjään hovin elämästä, mutta Aristoteles halusi kehittää hänen kykyjään. Lyon kertoi että Arrhidaioksen hahmoon vaikutti kovasti Lyonin oma perhetausta. Hänen veljellään on Downin syndrooma, joten hän on kasvanut lapsesta asti perheessä, jossa vanhemmat taistelevat vammaisen oikeuksien puolesta ja haluavat vammaiselle pojalleen hyvän elämän.

Aristoteleen teot lukijoiden tietoon

Erityisen vaikutuksen teki, kun Lyon kertoi opiskeluajoistaan, jolloin hän opiskeli mm. filosofiaa ja etiikkaa. Hän törmäsi aina uudelleen Aristoteleen ajatuksiin, joten alkusysäys kirjalle oli kiihkeä Aristoteles-fanitus. Lyon kertoi huomanneensa, ettei suuri yleisö tiedä Aristoteleesta kuin nimen, joten hän halusi kirjoittaa kirjan, joka toisi Aristoteleen tiedettä ja saavutuksia tutuksi lukijoille. Tämä tavoite taisi jossain määrin toteutua ainakin minun kohdallani.

Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja

Kuva: Satu Kontinen / Avain.

Aleksanterin opettaja nousi lukulistalle, kun Avain-kustantamo tarjosi mahdollisuutta tavata viikonloppuna Avain-kirjailijoita, Annabel Lyonia ja Annelies Verbekeä. Valitsin Aleksanterin opettajan, koska arvelin antiikin Kreikan osuvan omaan makuuni paremmin kuin tarina kaloista. Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Susa, marjis ja Lumiomena.

Aleksanterin opettajan nimihenkilö on Aristoteles. Aleksanteri itse on tuleva Aleksanteri Suuri, kirjan alussa vasta nuori makedonialaisprinssi. Aristoteleen Runousopin muistelen hämärästi lukeneeni joskus opiskeluaikoina, mutta enpä mene sanomaan siitä mittään kun muistikuvat näin hataria ovat. Joka tapauksessa monialatiedemies Aristoteles oli antiikin keskeisiä filosofeja ja hänen vaikutuksena länsimaiseen ajatteluun on kiistämätön.

Romaanina Aleksanterin opettaja on määrittelyjä pakeneva, ainakin minun määrittelyjäni. Alkuperäisestä antiikin Kreikan kirjallisuudesta olen lukenut draamaa, runoutta, kauan sitten Odysseia-eepoksenkin. Tosin olen tietenkin lukenut näitä suomeksi, tähän kaikki klassisen kreikan osaajat varmasti sanovat että eihän niitä nyt suomeksi voi ymmärtää. Mika Waltarin historiallisten romaanien kautta olen nauttinut antiikin Kreikan tunnelmasta Waltarin luomana. "Historiallinen romaani" on sanapari, jonka alle mahtuu kaikennäköistä kirjallisuutta, turhan usein sillä tarkoitetaan anakronismeja pursuavaa huttua, jossa historiallista miljöötä tarvitaan vain kuorrutukseksi. Tällainen mukahistoriallinen höpöromaani Aleksanterin opettaja ei missään nimessä ole.

En ole ihan varma, mitä "psykologisella romaanilla" tarkoitetaan, mutta tämä käsite nousi lukiessa aika ajoin mieleen. Jos sanon että tämä kirja on moderni romaani historiallisissa kehyksissä, osun silloinkin vähän maalista huti, sillä Lyonille kirjan historiallinen miljöö ei ole kehys. Miljöö on elävää, hengittävää, kyseenalaistamatonta ja selittelemätöntä. Lyon ei osoittele sormella valitsemansa ympäristön merkillisyyksiä, vaan kirjoittaa kirjaansa miljöön sisältä käsin. Hänen kuvaamassaan yhteiskunnassa esimerkiksi orjuus ja lapsiprostituutio ovat normaali osa arkea. Sen sijaan romaanin dialogi ja Aristoteleen minämuotoinen kerronta ovat ehdottoman moderneja. Tätä vielä korostaa se, että kirja on käännetty englannista. Suomentaja Jaakko Kankaanpää tekee kelpo työtä, ei tarvitse kiemurrella tuskasta kuten vaikka Valtaistuinpelin anglismeja lukiessani.  Vaikka dialogista Kankaanpääkään ei selviä ihan puhtain paperein - minun makuuni sinä-sanaa toistellaan taas liikaa... No, kokonaisuudessaan käännös oli onneksi hyvää suomea.

Älyllistä stimulaatiota Aleksanterin opettaja kyllä tarjosi. Lyon kuvaa Aristotelestä heikkouksineen päivineen. Minulle Lyon onnistui välittämään mielikuvan miehestä, jonka aivot käyvät välillä ylikierroksilla, mutta enimmäkseen Aristoteles onnistuu sulautumaan suht koht hyvin muiden joukkoon. Hän nyt vain sattuu olemaan uteliaampi, tiedonhaluisempi, analyyttisempi ja opinhaluisempi kuin moni muu. Tätä asennetta Aristoteles haluaa nuorelle prinssioppilaalleenkin välittää.

Kirjassa oli paljon kiinnostavia seikkoja, joita valotettiin vain osittain. Lukijan tehtäväksi jäi täyttää aukkokohtia ja esittää valistuneita arvauksia, mistä jokin asia johtui. Tämäkin oli sitä älyllistä stimulaatiota. Sen sijaan tunnetasolla kirja oli melkoisen kylmäverinen. Varmaan tarkoituksellisesti - monissa elämän käännekohdissa, jotka jossakin toisessa saattaisivat aiheuttaa tunnekuohuja, keskittyy Aristoteles pohtimaan jotakin yksityiskohtaa, joka saattaa edistää hänen tieteellisiä tutkimuksiaan.

Ehdin melko pitkään lukea kirjaa etsien jotain juonellista kulmakiveä ja melkein jo ajattelin että kai tämä sitten painottuu vain kuvailuun, mutta kirjan loppu palkitsi. Sieltä löysin sellaisia asioita, jotka loksauttivat monta asiaa alkukirjassa kohdalleen - vai mahdoinko loksautella nekin omien arveluitteni varassa, tyhjien aukkojen päälle rakentamieni selitysten varaan?

Klassisesta kreikkalaisesta kirjallisuudesta löytää paljon suurta draamaa ja tunnekuohuja, mutta Aleksanterin opettajan modernius näkyi siinäkin, että laajoja maailmanselityksiä ei annettu, vaan kirja eteni vahvasti arkipäivän kokemusten tasossa. Kirja ei kuitenkaan maistunut anakronistiselta. Vaikka fiktion ei tarvitse olla faktaa, kuten Kirjainten virrassakin todettiin, niin kirjan pitää olla omassa maailmankaikkeudessaan uskottava. Sitä Aleksanterin opettaja on.

En siis osaa ihan varmaksi sanoa edes sitä, tykkäsinkö kirjasta ja jos, niin kuinka paljon, mutta ainakin tästä sai pureskeltavaa. Ja toivottavasti hyviä kysymyksiä ja keskustelunavauksia Annabel Lyonin haastattelua varten. :) Lukupariksi tämän kirjan rinnalle kannattaisi ottaa Pentti Saarikosken suomentama Jalkapolku, johon on koottu antiikin Kreikan runoja. Kokoelmasta löytyy runsaasti poikarakkauden kuvauksia, ja niitä piisaa Aleksanterin opettajassakin.

Lue myös nämä:
Pentti Saarikoski / Euripides: Herakles 
Sapfo: Iltatähti, häälaulu
Petronius Arbiter: Trimalkion pidot

Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinto menee...

blogeille! Kiitos palkitsijoille, ilahduin! Tässä Helsingin kirjamessujen tiedote:

                               
RAKKAUDESTA KIRJAAN -TUNNUSTUSPALKINTO KIRJALLISUUSBLOGISTEILLE

Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinto jaettiin tänään torstaina 27.10. Helsingin Kirjamessujen avajaisissa viidelle blogistille, jotka ovat kirjoittaneet kirjallisuusblogejaan suurella sydämellä rakkaudesta kirjaan. Tunnustuspalkinnon saivat Jessica Andersin, Salla Brunou, Penjami Lehto, Hanna Matilainen ja Hanna Pudas. Nyt ensimmäistä kertaa 5000 e:n palkinto jaettiin viiteen osaan. 

Verkko on tiedottamisen ja keskustelun välineenä tullut jäädäkseen ja  se toimii erinomaisesti  yhteisöllisen lukemiskokemuksen edistäjänä. Blogit ja blogistit ovat tärkeä osa verkossa käytävää keskustelua kirjoista ja kirjallisuudesta. He ovat itse kirjojen suurkuluttajia, ja mikä tärkeintä, he haluavat jakaa kokemuksiaan muiden kirjoista innostuneiden kanssa. He edistävät omalla toiminnallaan lukemisen harrastusta ja avaavat mielenkiintoisia kirjallisuuskeskusteluja.

Jessica Andersin suorastaan ahmii kirjoja. Viime vuonna hän luki yli 161 kirjaa ja kirjoitti lähes yhtä vaikuttavan määrän arvosteluja. Bokbabbel-blogista näkee myös, miten kirjallisuuskeskustelu on muuttunut digitaalisessa ajassa. Andersin ylläpitää Twitterissä ja blogissaan päivittäin jatkuvaa keskustelua kirjoista. http://bokbabbel.com/

Salla Brunou  on Sallan lukupäiväkirja -blogissaan jo viiden vuoden ajan kirjoittanut napakoita ja tarkkanäköisiä blogiarvioita niin klassikoista kuin uutuuskirjoistakin. Tässä kuussa hän on muun muassa haastanut lukijoitaan tutustumaan ankaran työnteon kuvauksiin Väinö Linnan, Heikki Turusen, Veikko Huovisen, Hilkka Ravilon, Orvokki Aution ja Arto Salmisen romaaneissa. http://sbrunou.blogspot.com/

Penjami Lehto on intohimoinen lukija, jonka blogi Jäljen ääni sisältää toisinaan hyvinkin pitkiä ja antoisia puntarointeja luetuksi tulleista teoksista. Juuri parhaillaan Jäljen äänessä on meneillään kunniahimoinen kokeilu, viiden osan laajuinen arvostelu Mari Kosken runokirjasta Sch. http://penjami.wordpress.com/

Hanna Matilainen kertoo lukevansa mielellään kauhua, fantasiaa ja historiallisia romaaneja. Hän on hyvin laaja-alainen ja -katseinen blogisti ja on tänä syksynä käsitellyt Morren maailma -blogissaan kauden uusien kirjojen ohella muun muassa antiikin kirjallisuutta. Odysseus on hänen mielestään raivostuttava itkupilli. http://morrenmaailma.blogspot.com

Hanna Pudaksen Kirjainten virrassa -blogi täytti syyskuussa vuoden, mutta kirjoituksia siihen on kertynyt jo 240, ja blogia on käyty lukemassa yli 55 000 kertaa. Pudas bloggaa nykykirjallisuudesta raikkaasti ja reipasotteisesti. Yksi hänen erityiskiinnostuksen kohteistaan on yhteiskuntakriittiset, omaelämäkerralliset sarjakuvaromaanit. http://kirjaintenvirrassa.blogspot.com/

Suomen Messusäätiön Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinto on kunnianosoitus lukemisharrastuksen edistämisestä. Palkinto jaettiin nyt 11. kerran. Palkinto myönnetään vuosittain yksityiselle henkilölle tai yhteisölle, joka on pitkään ja ansiokkaasti edistänyt lukemisharrastusta ja kirjallisuuden asemaa tai muuten omalla toiminnallaan tehnyt kirjallisuutta tutuksi. Rakkaudesta kirjaan -palkintolautakuntaan kuuluivat tänä vuonna Suomen Kustannusyhdistyksen hallituksen puheenjohtaja Anne Valsta, toimittaja Suvi Ahola, kirjailijat Olli Jalonen ja Sofi Oksanen, päätoimittaja Jarmo Papinniemi, tiedottaja Reetta Ravi ja toimittaja Philip Teir.
 
Suomen Messusäätiö rahoittaa joka vuosi lähes 500 000 eurolla palkintoja suomalaisen elinkeinoelämän edistämiseksi. Näitä ovat muun muassa Tasavallan Presidentin kansainvälistymispalkinto, Kaj Franck -muotoilupalkinto, Suomen Kauneimmat Kirjat -palkinto sekä edellä mainittu Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinto.

Hugo Pratt: Samarkandin Kultainen talo

Kuva: Jalava.

Vihdoin sitä taas saa - nimittäin Corto Maltesen Samarkand-seikkailua. Kirjoitin tästä Kvaak.fi -foorumille pitkän arvion, kannattaa lukea sieltä enemmän. :)

Kiitän tässä samalla Q-teatteria alkuvuonna esitetystä Corto Maltesen seikkailut -näytelmästä.  Toteutus oli upea ja näyttelijät aivan mahtavia. Jos on ihan pakko valita kaikkein paras suoritus, niin Kreeta Salmisen lavakarisma ja lahjakkuus tekivät vaikutuksen. Kaikki näyttelijät esittivät useita rooleja, Kreeta Salmisen vakuutti erityisesti onnensoturi Venexiana Stevensonina.

Corto Maltese (Tommi Korpela), Venexiana Stevenson (Kreeta Salminen) ja Lady Marianne (Pirjo Lonka). Kuva: Patrik Pesonius / Q-teatteri.

Lue myös nämä:
Hugo Pratt: Corto Maltese Etelämerellä
Hugo Pratt: Corto Maltese - nuoruus
Javier de Isusi: Hullu joki

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet

Kuva: WSOY.

Oletko koskaan ostanut espanjalaisia tomaatteja? Ai niin, et tietenkään, kaikkihan syövät nykyään vain luomu- ja lähiruokaa. Kukaan ei osta espanjalaisia tomaatteja, ei ainakaan sen takia, että ne ovat halvempia kuin kotimaiset.

No kai olet kuitenkin sentään kaupassa nähnyt espanjalaisia tomaatteja? Hyvä. Olet Näkymättömien käsien kohderyhmää.

Näkymättömät kädet on saanut poikkeuksellista näkyvyyttä ollakseen kotimainen sarjakuvaromaani. Elokuun puolivälissä koko lauantai-Hesarin kulttuuriosaston etusivu oli varattu tälle albumille, ja Heikki Jokisen arvostelu oli ylistävä. Yhtä poikkeuksellista lienee sekin, että albumin ensimmäinen painos myytiin muutamassa viikossa loppuun ja jo nyt on menossa toinen painos. HelMet-kirjastoissa tästä on tällä hetkellä 69 varausta, mikä sekin kuulostaa melkoisen suurelta luvulta. Toisen painoksen takakanteen onkin napattu parhaita paloja Hesarin arviosta: "Näkymättömät kädet on merkittävä teos, jonka voi veikata asettuvan osaksi näiden vuosien taiteemme huippuja."

Yli 200-sivuisen ja A4-kokoisen sarjakuvan tekeminen kesti Ville Tietäväiseltä viisi vuotta. Kirjailija Elina Hirvosen faneja kiinnostanee tieto, että Hirvosen ohjaama dokumenttielokuva Paratiisi - kolme matkaa tässä maailmassa on syntynyt Tietäväisen inspiroimana ja taiteilijat ovat tehneet hieman yhteistyötäkin, ainakin tämän Hesarin artikkelin mukaan. Tietäväisen luomistyöstä ja albumin taustoista kannattaa lukea Suomen Kuvalehden juttu.

Kuva: Näkymättömien käsien Facebook-sivu.

Näkymättömät kädet oli pakko lukea melkein yhtä soittoa. Tarina kertoo Rashidista, marokkolaisesta ompelijasta, joka perheineen elää köyhyydessä. Tuttavat houkuttelevat Eurooppaan lähdöllä, mutta matka on kallis ja vaarallinen. Lopulta Rashid päättää lähteä, sillä ansiomahdollisuudet Euroopassa painavat vaakakupissa eniten. Hän arvioi voivansa tukea perhettään lähettämällä rahaa kotiin.

Rashid päätyy espanjalaiselle kasvihuoneelle töihin. Muovihökkeleissä elää laittomia siirtolaisia, osa on sairastunut tuholaistorjuntamyrkyistä tai kehnosta ruoasta, osa seonnut päästään muuten vain. Välillä muovierämaan laidalla nousee paksu musta savupilvi: vihanneksia poltetaan yhdessä muovin kanssa, sillä vihannesten hinnat laskevat liikaa, jos ylituotanto päästetään markkinoille. Lisäksi siirtolaiset pelkäävät töiden loppumista: viimeistään kasvukauden lopulla kaikki saavat kenkää ja joutuvat jatkamaan matkaansa. Albumin edetessä myös Rashid jatkaa "uraansa" muualla Espanjassa.

Kuva: Näkymättömien käsien Facebook-sivu.

Näkymättömät kädet oli ahdistavinta, mitä olen lukenut pitkään aikaan. Mahanpohjassa polttelevalla, kurkkua kuristavalla tavalla ahdistavaa. Samalla tajusi, kuinka helppoa ja kaksinaismoralistista tällaisen koulutetun ja työssäkäyvän hyvinvointivaltion kasvatin on moralisoida tai näennäisanalysoida laitonta siirtolaisuutta. En pidä itseäni vaaleanpunaisten lasien läpi maailmaa katsovana idealistina, mutta tämä albumi herätti melkoisesti maailmanparannushalua. Jos ei muuta, niin ainakin aion jatkaa Kiva.orgin mikrolainaustoimintaa.

Ja kuten näytekuvista näkyy, Tietäväinen piirtää todella upeasti. Värimaailma on synkkä: likaisenruskeaa, harmaata, kellertävää, paljon mustanpuhuvia yömaisemia. Väritys lienee tehty väriliiduilla, joissakin kohti lie ollut vesivärejäkin? Eikä tarinankuljetuksessakaan ole moittimista. Alku- ja keskikohdan tiukka realismi vaihtuu lopussa melodraamaksi, mutta enpä tarinalle mitään happyendiä odottanutkaan. Sarjakuvasta on myös tehty Youtube-traileri:

Jos asialla olisi Hollywood-tyylinen käsikirjoittaja, olisi Rashid varmaankin pyytettömän sankarillinen hyvis. Liikaan mustavalkoisuuteen Tietäväinen ei onneksi sorru, vaan mukaan mahtuu kaikenlaisia ihmisiä. Moraalikäsitykset joustavat kuin Arto Salmisen romaaneissa: kun ihminen on tarpeeksi ahtaalla, vanhoja pelisääntöjä on vaikea noudattaa.

Alkukuusta Sarjakuvakeskus järjesti mielenkiintoisen tapahtuman, jossa valitettavasti en itse ollut läsnä: poliittisen keskusteluillan. Sarjakuvamuotoisen raportin poliitikkojen kommenteista voi lukea Taksilla Absurdistaniin -blogista.

Oletpa aatemaailmaltasi oikealla tai vasemmalla tai vaikka pitäisit itseäsi täysin epäpoliittisena ihmisenä, Näkymättömät kädet antaa taatusti ajattelemisen aihetta ja paljon tuntemuksia. Ja vaikket tätä lukisitkaan, et pääse Rashidin ja muiden siirtolaisten tarinaa pakoon - siihen törmää siellä ruokakaupan hevi-tiskillä, espanjalaisten vihannesten äärellä. Älä sulje silmiäsi.

Lue myös nämä:
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia
Joann Sfar: Rabbin katti 1-2
Art Spiegelman: Maus

Lukuhaaste: Sydänvikaisia pienviljelijöitä verta oksentamassa

Lanseeraanpa minäkin ensi kertaa lukuhaasteen! Haastavaa lukemista -blogiin on koottu kätevästi eri haasteet yhteen paikkaan. Toivottavasti tämäkin haaste löytyy sieltä pian. Lukuhaasteiden idea on tarjota valmis kirjalista tai joitakin "liikkeellelähtökirjoja" tietyn teeman ympäriltä. Mitään kilpailuja tai palkintoja näihin ei ole yleensä liittynyt, vaan halukkaat voivat osallistua haasteeseen omaan tahtiinsa.

Kivenpyörittäjän kylän elokuvasovitus. Lähde: FilmGoer, Raimo Miettisen arvio.

Haluan haastaa lukemaan perinteistä ja suosittua kirjallisuuden lajia - kotimaista realismia, oikeaa äijäkirjallisuutta. Todistetusti tämä sopii mainiosti myös naisille! Näissä kirjoissa kuvataan paljon kovaa työtä karuissa oloissa. Jos sipsuttaa Punavuoren boutiquesta toiseen Louis Vuitton -laukku olalla ja caffe latte -muki kädessä, tämä tyylilaji voi tuntua kaukaiselta. Mutta eiköhän lähes kaikkien suomalaisten sukutaulusta löydy näitä raskaan työn raatajia, useimpien kaupungistuneidenkaan ei tarvitse muistella esi-isiään kuin sukupolvi tai kaksi taaksepäin.

Tässä ehdotuksia, joilla pääsee mainiosti alkuun, ja haasteeseen voi vapaasti liittää kirjoja listan ulkopuolelta, jos katsoo niiden sopivan seuraan.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Tutustu Koskelan suvun työhulluihin miehiin ja vähän tasaisempiin naisiin. Jussi ottaa suon ylös, Akseli painaa taksvärkissä yötä päivää, Viljo ajaa tukkeja metsästä. Välillä haukataan mustaa leipää ja hörpätään vedellä jatkettua piimää.

Heikki Turunen: Simpauttaja
Heikki Turunen: Kivenpyörittäjän kylä

Heikki Turusen kirjoista melkein mikä vaan sopisi listaan, sillä kaikissa niissä kuvataan pohjoiskarjalaisia maatöitä. Välillä työ on isommassa roolissa, välillä pienemmässä. Simpauttajassa työntekoa kuvataan erityisen paljon, mutta kirjassa on silti tasapainoinen ja hallittu juoni ja draaman kaari. Kivenpyörittäjän kylää taas voi lukea vaikkapa nykyisiä maahanmuuttokeskusteluja silmällä pitäen. On Suomestakin lähdetty muille maille paremman elintason perässä, riemuittu sosiaalieduista - kuten ruotsalaisesta sairauslomakäytännöstä - ja podettu sopeutumisvaikeuksia.

Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja
Veikko Huovinen: Lentsu 

Myös Huovis-Veikon tuotannosta löytyy paljon työnteon kuvauksia. Koirankynnen leikkaaja on riipaiseva tarina sotainvalidi Mertsistä. Pakkanen paukkuu neljissäkymmenissä, mutta savotalla työtä riittää. Lentsussa taas pirullinen räkätauti ei estä tosimiehiä painumasta ulkotöihin. Mallia näyttävät sitkeä pienviljelijä Rinteelän Aleksi ja päreensä polttava rekkamies Toivo Kesseli.

Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu

Yläsavolaisen torpan yhdeksäs tytär, kierosilmäinen Eeva, haluaa pois kotikonnuiltaan ja pääsee piikomaan Helsinkiin. Kotiapulainen tekee töitä kuin orja. Täräyttävä tarina sisusta ja selviytymisestä. Myös muista Ravilon kirjoista löytyy paljon naisen tekemää kovaa työtä.

Orvokki Autio: Pesärikko

Nuori ja naiivi Armi naidaan komeaan Larvan taloon, mutta Armi huomaa olevansa enemmän tekemisissä anoppinsa kuin aviomiehensä kanssa. Arkinen aherrus maatalon töissä on paitsi välttämättömyys, myös pakopaikka.

Arto Salminen: Varasto

Arto Salmisenkin kirjoista mikä tahansa sopii listaan, niin osuvasti Salminen kuvaa kansakunnan ja työelämän kahtiajakautumista. Toiset sinnittelevät pikkupalkalla tai ovat jo pudonneet kokonaan turvaverkkojen ulkopuolelle, toisilla menee hyvin. Varastossa varastomies Rousku toteuttaa omaa moraaliaan enemmän kuin työnantajan etuja.

Jaa mistäs se haasteen nimi tulee? Tuolta Kivenpyörittäjän kylästähän se. Ruotsiin töiden perässä muuttanut Oinosen Pekka on nainut kopean helsinkiläisen Meerin, eikä avioliitto kovin lujassa kuosissa ole. Jerusalemin kylän hääjuhlissa Meeri pilkkaa Pekan pohjoiskarjalaisnostalgiaa ivallisella palopuheella:

"Olemme köyhiä ja sorrettuja mutta haluamme pysyä sellaisina sillä oikea suomalainen kulttuuri on maaseutukulttuuria. Vihatkaamme olojen kehittymistä ja edistystä niin tämä ainoa oikea suomalaisuus säilyy. Pois tieto, pois politiikka, pois sanomalehdet, pois televisio, eläköön primitiivinen tunne, luonnonkauneus ja humppa. Työläiset ovat laiskaa roskaväkeä ja siivelläeläjiä eikä mikään työ joka ei haise paskalle ole oikeaa työtä. Meidän mukanamme kaatuu viimeinen aito maailma ja sen jälkeen tulkoon vetypommi, sillä kansan henkinen taso on laskenut kun köyhiä sydänvikaisia pienviljelijöitä ei nähdä enää lantatunkiolla verta oksentamassa."

Bill Willingham - Mark Buckingham - Craig Hamilton - Steve Leialoha - P. Craig Russell: Fables 4. March of the Wooden Soldiers

Kuva: Vertigo.

Nyt huvittaa kun luen ekoja Fables-postauksiani... niissä kommentoin sarjaa "ihankiva" -tyyliin. Vaan nyt viimeistään on myönnettävä että koukussa ollaan. Fables 4: March of the Wooden Soldiers tuli ahmittua pikavauhtia, oikein sellaiseen harrypotter-tyyliin. Pakko kääntää sivuja että saa tietää mitä seuraavaksi tapahtuu, detaljit jäävät jalkoihin kun täytyy ahmia lisää. Niinpä albumin päätyttyä on pitänyt lueskella tätä sieltä täältä uudelleenkin, että saa imettyä kaikki mehevät ydinmehut tarinasta. Myös Nulla dies sine legendossa on tästä nautiskeltu.

Tähänastisista Fables-albumeista tämä oli paksuin, mutta niinpä tähän olikin sisällytetty peräti kahdeksan alun perin lehtimuodossa ilmestynyttä jaksoa. Lukiessa sain nauttia pitkien tarinalinjojen parhaista puolista. Minähän pidän paksuista kirjoista ja tällainen pitkä, jatkuvajuoninen sarjakuva antaa kiksejä samalla lailla kuin laadukas tv-sarja: isoja juonenkäänteitä ehtii pohjustaa kunnolla, vaikka joka osassa omia pienempiä pyörteitä olisikin. Sillä sitten kun jysähtää, niin jysähtää kunnolla. March of the Wooden Soldiers tarjosi juuri tällaista hyvän tarinan nautintoa. Käsikirjoittaja Bill Willingham todella osaa asiansa tarinankertojana. Ja liekö sarjan pääasiallinen piirtäjä Mark Buckingham parantanut tyyliään, sillä myös piirrosjälki tuntui olevan vielä parempaa kuin aiemmissa osissa. Tai sitten olen itse päässyt paremmin sisälle hänen tyyliinsä. Buckingham herkuttelee erityisesti ruutuasettelulla, esimerkiksi "laajakuvatv-ruutuja" oli paljon, siis koko sivun leveydeltä piirrettyjä matalia ruutuja.

Albumin alkupuolella asialla on kuitenkin toinen piirtäjä, Craig Hamilton. Hänen hieman naiivi ja perinteinen kynänjälkensä poikkeaa Buckinghamin tyylistä, mutta tarkoituksellisesti ja osuvasti. Prologi The Last Castle kerrotaan Snow Whiten apulaisen, Boy Bluen muisteloina. Boy Blue on muuten niitä Fablesin hahmoja, joita en osaa itse paikallistaa omissa satulukemisissani mihinkään. Muistaako joku muu lukeneensa satuja, joissa seikkailisi torvea soittava "sininen poika"? No, Boy Blue muistelee satuhahmojen kotimaiden viimeistä linnaketta, jota urhea soturijoukko puolusti The Adversaryn viimeistä suurhyökkäystä vastaan. Ja meininkihän oli kuin Johannes Angeloksessa konsanaan. Kuten kuvasta näkyy, muun muassa eräs tuttu jousimies miehineen oli päätynyt linnaketta puolustamaan...

Muistelo-osuutta ja tarinan nykyhetkeä yhdistävä sankaritar on Red Riding Hood, eli Punahilkka. Sopivasti viimeisen linnakkeen murtumisen muistelojuhlien aikaan New Yorkin Fabletowniin tupsahtava neitokainen aiheuttaa hämmästyneitä reaktioita yhdessä jos toisessakin - eihän kukaan ole päässyt pakenemaan kotimaailmasta enää vuosisatoihin... Erityisesti Punahilkan vanha tuttu Iso Paha Susi alias Bigby Wolf ei lämpene neidolle läheskään yhtä paljon kuin moni muu Fabletownin asukas.

Ja siitäpä seuraakin vaikka sun mitä, mutta tämän enempää ei ehkä parane kertoa, ettei mene spoilaamisen puolelle. Mutta lopussa rytisee ja kunnolla!

Willinghamin tarinanpunomisen taidoista kertonee sekin, että kun olin päässyt loppuun, tajusin, että moni lopussa ilmiselvä asia oli oikeastaan kerrottu jo tarinan alussa tai matkan varrella. Tämähän on aivan klassinen draaman sääntö - jos ensimmäisessä näytöksessä seinällä roikkuu ase, sitä on käytettävä viimeiseen näytökseen mennessä. Nautin isosti kun joku saa minut tällä lailla lankaan. Vai lienenkö sitten vain niin hölmö lukija, etten tunnistanut vihjeitä, vaikka ne hyppivät silmien edessä ja heiluttivat isoa huutomerkkiä? :)

Willinghamille antaa senkin anteeksi, että Bigby Wolf muistuttaa huomattavan paljon vanhaa tuttua Ryhmä-X:n Wolverinea. Yksinäinen susi (sic!), joka polttaa ketjussa ja välillä käväisee Kanadan puolella selvittämässä vanhoja salaisuuksia... No, onneksi yhtäläisyydet eivät käy häiritseviksi, aika messevää seuraa myös Bigby Wolf on. Ja mukava oli huomata, että Snow Whiten ihmissuhde-elämäkin alkaa saada kaikenlaista säpinää...

Ehdin jo miettiä, että onkohan Fablesin tekemistä tv-sarjaksi mietitty ikinä, ja Wikipedia vahvisti että kyllä on meinattu, mutta valmista ei ole tullut.

Voisin nimittäin veikata, että nykyisessä fantasia-aineksista ammentavien tv-sarjojen buumissa Fables tarjoaisi varmasti paljon esimerkiksi niille, joita vaikkapa True Blood, Heroes tai Lost ovat viehättäneet. Vaan turhapa tässä jäädä tv-sovituksen perään itkemään, kun tätä herkkua riittää onneksi sarjakuvana vielä vaikka kuinka, ja epäilen että olen vasta pääsemässä parhaaseen vaiheeseen kiinni.

 

Lue myös nämä:
TV-sarja: True Blood
Chris Claremont - Milo Manara: X-naiset
Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha - Craig Hamilton: Fables 1. Legends in Exile

Jean Rhys: Siintää Sargassomeri

Jean Rhysin Siintää Sargassomeri nousi lukulistalle innostuneiden blogijuttujen jälkeen. Kirja on ollut minulle nimeltä tuttu, nimi on todella kiehtova ja sointuva, mutta tuskin olisin saanut aikaiseksi lukea tätä ilman blogisysäyksiä. Ainakin Sara, marjis, Kirsi ja Booksy ovat tästä kirjoittaneet. Lukemisen meinaamiseni on näköjään kestänyt taas aika kauan, sillä olen jo syksyllä 2009 keskustellut kirjasta Saran kanssa Jane Eyre -sarjakuvan yhteydessä.

Rhysin kirja on käsittääkseni jo lunastanut paikkansa maailmankirjallisuuden klassikoiden joukosta. Alun perin vuonna 1966 ilmestynyt Wide Sargasso Sea oli esipuheen mukaan melkoinen paukku. Pitkään vaiennut kirjailija yllätti Englannin lukevan yleisön, sillä Siintää Sargassomeri kertoo Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin herra Rochesterin ensimmäisestä vaimosta. Jamaikalta alkava tarina kerrotaan Antoinette Coswayn alias Bertha Masonin kautta. Välillä ääneen pääsee myös herra Rochester itse.

Jostain syystä kirjasta ei ole otettu Suomessa uutta painosta vähään aikaan. Tämäkin minun lainaamani painos vuodelta 1968 on päätynyt jo Pasilan kirjavarastoon. Moni muu Jean Rhysin kirja, kuten Kvartetti, on saanut uusintapainoksen Otavan tyylikkäässä Seitsentähdet-sarjassa, mutta Siintää Sargassomeri on WSOY:n kustantama. Uusintapainosta kehiin vaan!

Kirjassa oli vain parisataa sivua, mutta kirja tuntui paksummalta. Lukemiseni sujui melko hitaasti. Kuulostaapa siis tylsältä ja huonolta – mutta siitä ei ollut kysymys. Kirja on ehtaa klassikkokamaa siinä mielessä, että se on niin täysipainoinen ja intensiivinen, että jo vähällä lukemisella tulee kylläinen olo ja on tarpeen makustella lukemaansa ennen jatkamista. Lisäksi kirja ei ole millään lailla ”ihana”, vaan on täynnä epämiellyttäviä tunnetiloja. Tämä ei ole rakkaustarina, vaan tarina siitä, kuinka rakkaus jää jalkoihin, kun epäilykset, juonittelut, rahanahneus, mielenterveysongelmat, sosiaaliset pelit ja vieläpä poliittiset ja historialliset tapahtumatkin jyräävät rakkautta vahvempina.

Antoinette muistelee lapsuuttaan ja kertoo sukulaisistaan. Jamaikalla herrasväen elämää elänyt perhe kohtasi vaikeuksia, kun orjuus lakkautettiin ja asiat menivätkin uuteen uskoon. Kirja etenee vaiheittain, Antoinetten lapsuutta ja nuoruutta kuvataan paloina. Kerronta etenee kohti hetkeä, jolloin englantilainen herrasmies saapuu Jamaikalle, avioliitto solmitaan ja tuore aviopari lähtee viettämään kuherruskuukautta.

Tässä kirjassa jos missä on paljon merkitystä sillä, mitä ei kerrota suoraan. Siitä mistä kerrotaan, syntyy auringon hehkussa ja metsän ja puutarhan kaikissa väreissä säihkyvä kuva. Asioita ei selitetä puhki, aina ei anneta edes kovin selkeitä vihjeitä. Puristava jännite syntyi myös siitä, kun tiesi, mihin kaikki päättyy – englantilaiseen kartanoon, jonne viaton mutta lujaluonteinen kotiopettajatar joskus paljon myöhemmin saapuu.

Intertekstuaalisuuden hyödyntämisessä Rhys onnistuu uskomattoman hyvin. Kirja on samaan aikaan itsenäinen taideteos ja ammentaa jännitettä ja tunnelmaa Kotiopettajattaren romaanista. Maiseman puolesta ei voitaisi olla kauempana sumuisilta nummilta. Kirjassa on myös paljon eroottista tunnelmaa – ei suorasanaisesti eikä tökerösti, vaan todella osuvalla ja latautuneella tavalla kuvattuna. Tästä löytyy appelsiinipuun kukkia, puhuvia papukaijoja ja obeah-magiaa. Ja särkyvän mielen kuvaus oli todella vaikuttavasti tehty.

Kirjan nimi osoittautui ovelammaksi kuin olisin arvannut. Nimessä on meri, mutta vaikka tapahtumat sijoittuvat saarelle, merta ei juuri tunnu näkyvän. Ihmiset elävät metsän ympäröiminä, näkevät paljon vihreää, mutta vaikka meri on melkein vieressä, se tuntuu kuitenkin jäävän metsän taakse piiloon. Sokkeloinen metsä on tarinassa tärkeämpi miljöö kuin avara merimaisema.

Kirjan on suomentanut Eva Siikarla, ja täytyy sanoa että suomennos on paljon parempi kuin monissa uudemmissa englanninkielisten kirjojen suomennoksissa. Sujuvaa, kaunista kieltä. Oma nostalgiasäväyksensä tuli myös vanhan, monissa käsissä kuluneen painoksen lukemisesta, fonttinakin oli kaunis Garamond.

Kyllä, kannatti lukea. Ihan harmittaa etten ole aiemmin lukenut. Sitten joskus kun luen tämän uudelleen – tuskin kovin äkkiä, mutta varmasti joskus – voisin tarttua englanninkieliseen alkuperäisteokseen.

Lue myös nämä:
Charlotte Brontë: Jane Eyre, the graphic novel
Marianna Kurtto: Auringon koko voimalla
Emily Brontë: Humiseva harju

Bill Willingham... [et al.]: 1001 Nights of Snowfall

Kuva: Vertigo.

Fables-sarjan lukeminen jatkui vuonna 2006 ilmestyneellä "erillisosalla" 1001 Nights of Snowfall. Tämä ei ole osa sarjan jatkumoa, vaan on eräänlainen esiosa, itsenäisesti luettavaksi sopiva kokoelma Fables-sarjan hahmojen varhaisia vaiheita. Albumin on lukenut myös Erja.

Minulle kävi kerrankin niin, että kirjastonhoitaja innostui kommentoimaan lainojani, hän kehui tätä osaa ja sanoi että tämä sopii hyvin luettavaksi ennen kuin edes aloittaa koko sarjaa. Ja neuvoi jatkamaan Fablesin jälkeen Jack of Fables -sarjalla.

Käsikirjoittaja Bill Willinghamin kumppaneina on lukuisa joukko sarjakuvapiirtäjiä: Charles Vess, Brian Bolland, John Bolton, Michael Wm. Kaluta, James Jean, Tara McPherson, Derek Kirk Kim, Esao Andrews, Mark Buckingham, Mark Wheatley ja Jill Thompson. Tykkäsin kaikkien muiden tyylistä paitsi John Boltonin, joka vastaa albumin avaustarinasta. Siinä Snow White (Lumikki/Lumenvalko) valottaa, mitä hänelle tapahtui sen jälkeen kun hän meni naimisiin prinssinsä (Prince Charming) kanssa. Bolton tekee "valokuvasarjakuvaa", mikä liekään oikea termi tälle. Hän siis piirtää ihmishahmot photoshoppaamalla oikeiden ihmisten valokuvia. Olen nähnyt tätä käytettävän jossain muuallakin, ja minusta se on jotenkin ärsyttävän näköistä, ehkä siksi että valokuvailme harvoin sopii hahmolle luontevasti tarinan ruudussa. Kaikki muut piirsivät kyllä hyvin, ja kiehtovan erityylisesti.

Kuten albumin nimestäkin saattaa päätellä, Willingham on tehnyt oman versionsa Tuhannen ja yhden yön tarinoista. Diplomaatin roolissa liikkuva Snow White jää julman sulttaanin vangiksi, ja keplottelee itsensä vapaaksi kertomalla kiehtovia tarinoita. Snow Whiten oman menneisyyden lisäksi tarinoista oppii uusia asioita mm. Bigby Wolfin ja sammakkoprinssin menneisyydestä.  

Kenties kiehtovin jakso oli kaksoistarina Diaspora / The Witch's Tale. Ensimmäisen on piirtänyt Tara McPherson, ja sen sisään on upotettu tuo jälkimmäinen tarina, jonka on piirtänyt Esao Andrews. McPhersonin kynänjälki on viehättävän naivistista, mutta samalla siinä on jotain painajaismaisen pelottavaa ja ahdistavaa - katsokaa vaikka tuota Rose Redin punaista suuta... Esao Andrewsin kädenjälki on brutaalimpi, mutta istuu kokonaisuuteen kuin nenä naamaan. Kaksoistarina kertoo Snow Whiten ja Rose Redin pakomatkasta satuhahmojen kotimaita valtaavan The Adversaryn joukkojen tieltä. Siskokset pakenevat metsään, josta löytyy palanut talo... joka on rakennettu piparkakuista. No jokainen Hannun ja Kertun tunteva arvaa varmaan millainen ehtoisa emäntä tarinaan mukaan tulee. Hän kertoo karmivat muistelmansa sisaruksille. 

Ylipäätään Willingham onnistuu hyödyntämään kaikille tuttuja satuhahmoja aika vetävän vinksahtaneesti. Disney-sovituksia ei enää katso samoin silmin Fablesin lukemisen jälkeen... Minulle 1001 Nights of Snowfall oli myös hauska esimerkki fiktiosta, jonka tekijä on selvästi ihastunut omaan hahmoonsa. Asiallinen, "halki, poikki ja pinoon" -tyypin ongelmanratkaisija Snow White on selvästi Willinghamin lempiluomus, jossa seksikäs habitus yhdistyy rautaiseen organisointikykyyn. Eipä siis ihme, että sulttaanikin jää Snow Whiten käsittelyssä aseettomaksi. :)

Alan näköjään olla tämän sarjan pauloissa yhä enemmän, joten eihän tätä auta kuin suositella. Saatavuus kirjastoista taitaa olla kohtalaisen hyvässä mallissa, eikä englantia tarvitse osata mestarillisesti voidakseen tästä nauttia.

Lue myös nämä:
Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha - Craig Hamilton: Fables 1. Legends in Exile
Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha: Fables 2. Animal Farm  
Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha: Fables 3. Storybook Love 

Seija Vilén ja Anna Kortesalmi: Sormet sahramissa - ruokaa ja kirjoja Intiasta

Seija Vilénin ja Anna Kortesalmen kirjasta Sormet sahramissa - ruokaa ja kirjoja Intiasta taisin lukea ensi kerran Seija Vilénin blogista.

Kuva: Satu Ketola / Avain.

Tykkäsin Vilénin esikoisesta Mangopuun alla ja kun Viiden tähden vegaani on lisännyt kasvisruokien syöntiäni, ajattelin että Sormet sahramissa voisi olla minulle sopiva keittokirja. Onhan intialainen ruoka aika kasvispainotteista ja jos kirjoittajana on hyvä kirjailija, ei lopputulos voi olla kovin huono.

Eikä tarvinnut pettyä. Reseptien lomassa oli kunnolla tilaa intialaiselle kirjallisuudelle, mikä oli positiivinen yllätys. Resepteistä vastaava Vilén ja ruokakuvat ottanut Kortesalmi nostavat esille mielenkiintoisia intialaisia kirjailijoita. Itse en ole lukenut yhdenkään kirjassa mainitun kirjailijan kirjoja, mutta veikkaan että moni muu on, sillä mukana on mm. Aravind Adiga, Bulbul Sharma, Jhumpa Lahiri, Arundhati Roy ja Hanif Kureishi. Kirjajutut sekä nostattivat ruokahalua että houkuttelivat kirjojen pariin.

Ruokaosiot on jaettu päälukuihin seuraavasti: vihannekset, kala, lisukkeet, juomat ja jälkiruoat. Kirjan alussa Vilén kertoo intialaisesta ruokakulttuurista ja neuvoo perusteellisesti mausteiden käytössä. Mausteissa ja muutamassa muussakin kohdassa lukijalle tehdään tärkeä palvelus: neuvotaan, millä aineksilla mausteen voi korvata tai mitä tapahtuu jos mausteen jättää kokonaan pois. Minä ainakaan en ihan kaikkia eksoottisia mausteita jaksa lähteä etsimään ruokakokeiluja varten, vaan usein kokeillessani reseptejä jätän pois niitä aineksia joita minulla ei ole, ja ehkä myöhemmin lähden etsimään harvinaisempia aineita kaupoista, jos tykästyn reseptiin ja haluan tehdä samaa uudestaan. Ylipäätään kirja on erinomainen esimerkki siitä, miten ruokakirjat tulee aina toimittaa julkaisumaan yleisöä palvelemaan. Tästä kiitos tekijöille. Intialaisen ruoan tuntemus ja pitkän linjan ruoanlaittokokemus näkyy, mutta samaan aikaan suomalaista lukijakuntaa autetaan tarjoamalla vinkkejä ja sovelluksia ohjeiden muuntelusta. Erinomaista!

Ohjeissa on myös merkitty soveltuvuus tai soveltaminen vegaanille. Moni resepteistä onkin valmiiksi vegaaninen, mutta monissa käytetään maitotuotteita, kuten voita tai jogurttia. Liharuokia ei kirjasta löydy ja esipuheessa kerrotaan, että ympäristösyistä mukaan on otettu vain kasvis- ja kalaruokia.

Harkitsin kokeilureseptien valitsemista lämpimien ruokien tai suolaisten leivonnaisten joukosta, mutta makeannälkä vei voiton ja päädyin kirjan viimeisen reseptin kokeiluun. Kenties minuun vetosi mannahalvan esittelyteksti: Jos tulet meille yllättäen kylään, tarjoilen sinulle mannahalvaa. Ihana lupaus!

Klikkaa kuvaa, niin se avautuu suuremmassa koossa.

Tältä lopputuloksen pitäisi näyttää:

Panin ostoslistalle kardemummajauheen ja sahramin. Sen sijaan päätin olla ostamatta mannaryynejä, koska kaapissa oli talkkunaa. Mannaryynithän ovat vehnää, kainuulainen talkkuna taas on tehty ohrasta, joten ajattelin että eiköhän soveltaminen onnistu. Koska reseptissä mainitaan muuntelumahdollisuutena mm. marjojen lisääminen, päätin heittää joukkoon myös punaviinimarjoja, joita on pakkasessa runsaasti. Sokerina käytin palmusokeria, jota on joskus tullut kokeilumielessä ostettua. Talkkunahalva lienee todellista cross kitcheniä - mutta uskon sovellukseni olevan kirjan hengen mukainen, sillä reseptien joukosta löytyvät mm. nauriskoftat ja muikkupakorat.

Aloitin paahtamalla talkkunaa kuumalla pannulla. Jauhot ruskistuivat ihan nätisti.

Seuraavaksi mukaan voi ja mausteet.

Mausteita varten olen hankkinut kunnon maustemitat, ja väittäisin maustamiseni osuneen sen jälkeen paremmin kohdalleen kuin silmämitalla. Koska sahramia neuvottiin laittamaan ripaus, ja koska toteutin testiannokseni yhden hengen annoksena, ajattelin että pienimmän mittani (0,6 ml) puolikas olisi sopiva ripauksen neljännesosa.

Sitten sokeria, marjoja ja maitoa. Värimaailma alkaa olla mielenkiintoinen...

Seosta käskettiin sekoittamaan, kunnes se on sopivan tahmeaa. Tulkitsin tämän olevan valmista siinä vaiheessa, kun seos alkoi kääntyillä levymäisinä klöntteinä lastan mukana.

Mallikuvaa tummempi väri ei ole ihme, sillä sekä talkkuna että palmusokeri ovat ruskean värisiä. Voi olla että kaikkien mielestä lopputulos ei ole esteettisyyden huippu, mutta maku oli hyvä! Tässä oli jännä rukiin ja aasialaisen makumaailman liitto, vaikka mitään rukiista tässä ei ollutkaan. Ja mausteet todella antoivat mielenkiintoisen etnisen säväyksen. Punaherukat taas antoivat mukavasti kirpeyttä ja raikkautta.

Ja kuten oikeista raaka-aineista itse tehdyt herkut aina, tämäkin vei makeannälän tehokkaasti olematta kuitenkaan liian imelää. Kirjan mukaan halva on onnistuneena "paksua ja tahmeahkoa lusikkaruokaa", ja juuri sellaista tästä tuli.

Joten kyllä tämän perusteella passaa muihinkin ruokalajeihin tutustua. Samosapiirakoita, kookosburfi-makeisia ja vaikkapa kukkakaaliperunaa jogurtissa voisi kokeilla.

Kirjan toimitus vaikutti siis hyvältä. Times New Romanin käyttö fonttina tuntui vähän arkiselta, samoin kuvat olivat viehättävyydestään huolimatta hieman kotikutoisen oloisia. Vaan ehkä näin on tarkoituskin - tekijät eivät ole keittiöammattilaisia vaan kotikokkeja, joten siihen graafinen ilme sopii hyvin. Lisäksi esipuhe muistuttaa, että kaikki valokuvia varten tehdyt ruoat on oikeasti syöty, eikä niitä ole stailattu hiuslakalla tai muilla vastaavilla keinoilla.

Lue myös nämä:
Seija Vilén: Mangopuun alla
Elina Innanen: Viiden tähden vegaani
Somersalo-Mattila-Tuomisto-Haimi: Härkäpapua sarvista

Syyskuun luetut

On aika kuukausikatsauksen - mitäs sitä tulikaan syyskuussa luettua?

Craig Thompsonin palkittu sarjakuvaromaani Blankets oli taiteellisesti vaikuttava, mutta myös erityisen henkilökohtaisesti koskettava elämys. 

Talouselämän käänteisiin minut vei Karo Hämäläisen Erottaja. Talousosaaminen vakuutti, trillerin käänteistä sekoittuivat todellisuus ja mielikuvitus - mutta lukijana oli vaikea arvioida, mikä vauhdikkaista käänteistä mahtoi olla lähimpänä todellisuutta ja mikä kauimpana siitä.

Fables-sarjaa jatkoin herkullisella Animal Farmilla. George Orwellin henki leijui Kultakutrin ja kolmen karhun yllä.

Siiri Enoranta vaikuttaa erittäin lupaavalta nuorelta kirjailijalta. Gisellen kuolema oli ensimmäinen lukemani Enorannan kirja, melodramaattinen ja lyyrinen perhedraama.

Nostalgianälkää tyydytti virolaisen Aino Pervikin 1980-luvulla kirjoittama Arabella, merirosvon tytär. Toimii edelleen!

Sarjakuvafestivaaleilta löytyi mielenkiintoisia ostoksia: Ottopoikia ja työläistyttöjä, Cleaning is for hipsters ja Syliinvaellus Intiaan. Ensimmäinen on museokeskus Vapriikin toteutus Tampereen historiasta, toinen kopiokoneella tehty omakustanne ja kolmas Asema Kustannuksen laadukasta tuotantoa.

Kari Hotakainen kuuluu kotimaisten kirjailijoidemme ykkösrintamaan. Uutuus Jumalan sana vakuutti sekä täysipainoisella kielenkäytöllään, yhteiskunta-analyysillään että henkilöhahmoillaan.

Lisäksi raportoin sarjakuvafestivaalien tarjonnasta ja vierailin Kariston ja Tammen syysjuhlissa.

Nappaan Booksylta hyvän tavan nostaa esille mielenkiintoisia hakusanoja. Tosin päätin rajata mukaan vain ne, joilla on viivytty vähintään kahden minuutin ajan blogissa. Ne absurdeimmat hakusanat kun ovat usein niitä, joilla lähdetään saman tien poiskin.

kauniin jomppa

On aina mukava huomata, kun joku googlettaa fiktiivisten hahmojen nimiä! Simpauttajassahan Jomppa seikkailee.

mistä löytää palstan jossa puhutaan kirjoista

No tietenkin täältä Blogistaniasta! Tervetuloa!

kirjailija stenungsundissa

Varmasti monikin kirjailija on Stenungsundissa käynyt tai asunut, mutta Pentti Saarikoski on kirjoittanut aiheesta hienon runonkin.