Joann Sfar: Rabbin katti 1-2

Olen vienyt jo pari lastia roskakatoslöytöjäni divariin. Sarjakuvista jätin aika ison nipun omaan hyllyyn, parille löytyi uusi omistaja ja loput kiikutin sarjakuviin erikoistuneeseen Kulkukatin poikaan. Vaihtarina otin Joann Sfarin Rabbin katin jatko-osineen.

Kulkukatin poikaa voi suositella sarjakuvahankinnoista kiinnostuneille. Erikoistuneessa liikkeessä tuotteet on luokiteltu ja hyllytetty erinomaisen selkeästi ja valikoima on laaja. Suurin osa sarjakuvista, joita olen blogissa esitellyt, tuntui löytyvän paikan hyllystä. Kuten usein on tasokkaiden erikoisliikkeiden laita, hinnat eivät ole halvimmasta päästä, mutta laadustahan kannattaa maksaa.

Muistan joskus vilkuilleeni Rabbin kattia jossakin divarissa tai kirjakaupassa, mutta jätin ostamatta, huolimatta vuolaista kehuista joita korviini oli kantautunut. Tekstauksessa käytetty kaunokirjoitus tuntui sekavalta söheröltä ja taisinpa ennakkoluuloisesti ajatella, että onhan näitä naisten tekemiä etnis-historiallisia omaelämäkerrallisia sarjakuvia jo nähty.

Onneksi olin ennakkoluuloineni väärässä, taas kerran. Minkähän takia sitä edes elättelee mitään ennakkoluuloja, kun ne lähes aina osoittautuvat turhiksi? Ensinnäkin, Joann Sfar ei ole nainen vaan mies. Tarina ei ole omaelämäkerrallinen, vaan sijoittuu 1930-luvun Algeriaan. Sukuhistoriallinen se kyllä lienee ainakin jossain määrin, tarinoissa esiintyy Sfar-nimisiä hahmoja. Ja piirrosjälki oli niin huumaavaa, tunnelmallista ja lumoavaa, että suorastaan tunsin Välimeren auringon ja mausteiden tuoksun.

Heti avaustarina, jossa kissa oppii puhumaan ja haastaa juutalaisseurakunnan rabbit teologiseen väittelyyn, teki vaikutuksen. Lopullisesti olin myyty kolmannessa tarinassa, jossa rabbi perheineen matkustaa Pariisiin. Exodus-niminen jakso oli samaan aikaan hillitöntä komediaa, oikukasta perhedraamaa, terävää historiallis-yhteiskunnallista kuvausta, teologisia pohdintoja, ennalta-arvaamatonta seikkailua ja vaikka mitä. Joann Sfar tuntuu oikein puhkuvan upeaa luomisvoimaa.

Kakkosalbumissa Maanpäällinen paratiisi kerrotaan rabbin serkun, Leijona-Malkan seikkailuista ja suunnataan halki Afrikan kohti Etiopian myyttistä juutalaisyhteisöä. Matkalla tavataan myös Tintti - Sfar kurmoottaa vanhojen Tinttien rasistista ja kolonialistista meininkiä niin railakkaasti, että kiemurtelin myötähäpeästä. Tunteet nousivat lukiessa muutenkin pintaan - itkukin tirahti liikuttavien käänteiden kohdalla. Huomattavasti useammin kuitenkin nauroin ääneen.

Tarinat polveilivat niin houkutteleviin suuntiin, etten näin ensi kerralla malttanut keskittyä upeisiin kuviin aivan niiden vaatimalla tavalla. Onneksi tämän voi lukea monen monta kertaa vielä uudestaan ja nauttia sitten ihanista kuvista vielä lisää. Sfarin kynänjälki on rennon viimeistelemättömän näköistä mutta silti osuvaa ja tarkkaa. Suomalaisista piirtäjistä Ville Ranta tuntuu olevan samaa maata.

Algerialainen elämänmeno näyttäytyi iloisena ja nautiskelevana, vaikka antisemitismiäkin löytyy ja maailmanpoliittiset käänteet iskevät uhkaavasti kipinää. Monissa jaksoissa nähdään ihania suvaitsevaisuuden ja uskontojen rinnakkaiselon hetkiä, katin rabbi-isännällä on ystäviä ja hengenheimolaisia myös muslimien ja kristittyjen joukossa. Tärkeää ja suorastaan terapeuttista luettavaa viimeaikaisten uutisointien jälkeen! Juutalaisten perhe-elämän kuvauksessa oli mukana paljon niitä elementtejä joita itse juutalaisessa kulttuurissa ihailen: suvun perinnön ja oman kulttuurin vaaliminen ja kirjallisen historian ja sivistyksen arvostus.

Joann Sfar tuntuu lähes käsittämättömän tuotteliaalta taiteilijalta. Hänen kotisivuiltaan voi tutustua tuotantoon - suosittuja teoksia ovat olleet mm. Pikku vampyyri -sarjakuvat. Oletan Pikku vampyyrien perustuvat saksalaisen Angela Sommer-Bodenburgin lastenkirjasarjaan, mutta tähän ei löytynyt netistä vahvistusta. Helmet-kirjastohausta onneksi löytyi Sfaria melko paljon eri kielillä - ranskantaitoni ei ehkä aivan tähän taivu, mutta onneksi kirjastossa on suomennosten lisäksi myös englanninnoksia. Läheskään koko tuotantoa kun ei ole suomennettu. Sfar on kunnostautunut myös ohjaamalla elokuvan Serge Gainsbourgista.

Olen innoissani - on ihana tunne kun jokin rakkaudella luotu teos iskee tällaista paatunutta kirjatoukkaakin nuijalla päähän. Mutta onpa karvasta myöntää itselleen, että olisin löytänyt tämän aarteen jo aikoja sitten, ellen olisi ollut niin ylimielisen ennakkoluuloinen.

Lue myös nämä:
Marjane Satrapi: Persepolis
Christophe Blain: Maalari ja merirosvo - Olga
Art Spiegelman: Maus

Eija Lappalainen - Anne Leinonen: Routasisarukset

Kuva: WSOY / Sami Saramäki.

Kirjabloggaajat ovat jo varteenotettavia kriitikoita, kirjoitti Aamulehti männäviikolla. Eräs merkki tästä on, että silloin tällöin postilaatikosta tupsahtaa kirjoja aivan pyytämättä ja yllättäen. Sitä kautta myös Routasisarukset saapui luettavakseni, mutta olisipa jäänyt lukematta ilman Marjiksen hyvää juttua. En meinannut millään saada selvää kirjan nimestä, kappaleessani kansi on niin tumma että kirjan nimi oli häipynyt lähes piiloon. Ihmettelin onko Eija Lappalainen kirjailija ja Anne Leinonen kirjan nimi. Kun hoksasin mistä oli kyse, olin niin ärtynyt etten viitsinyt kirjaan paljon tutustua.

Mutta onneksi tutustuin, kiitos Marjikselle! Routasisarukset on mainiota kotimaista nuortenfantasiaa, joka sopii erinomaisesti aikuislukijallekin, kuten kaikki hyvät nuortenkirjat. Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Zephyr ja Liina. Routasisarukset löytyy myös hienolta 101 spefin helmeä -listalta.

Kotimainen fantasia tuntuu elävän hedelmällistä aikaa: on Sari Peltoniemi, Helena Waris, Viivi Hyvönen ja vaikka keitä. Kirsti Ellilän uutuus Eksyneet näkevät unia menee kategoriaan myös. Ilmeisesti viimeisen parinkymmenen vuoden aikana fantasiaa lukenut sukupolvi on kasvanut ja kypsynyt myös kirjoittamaan fantasiaa - ja suomalaiset kustantamot ovat kasvaneet sitä julkaisemaan. Kun itse yläasteikäisenä tutustuin fantasiaromaaneihin, oli kirjastosta löytyvä tarjonta suurimmalta osin käännöskirjallisuutta.

Jos on joskus potenut ympäristöahdistusta, tarjoaa Routasisarukset katharttisia hetkiä. Se kuvaa 2300-luvun maailmaa, jossa eletään ekokatastrofin jälkeistä aikaa. Tarina alkaa Laaksosta, jossa Utu-tyttö kaipaa maailmalle karannut veljeään Marrasta ja samalla potee hiljaista kapinaa Laakson säänneltyä elämää vastaan. Lappalainen ja Leinonen ovat rakentaneet hienon, oivaltavan ja moniulotteisen maailman, jossa herkutellaan pienillä yksityiskohdilla ympäristöystävällisen elämäntavan suhteen. Laaksossa käydään löytöretkillä kaatopaikalla, muovi - tuo materiaaleista kestävin - on ehtymätön raaka-aine tarpeellisille tavaroille ja lisääntymistä säännellään tiukasti, jotta perinnölliset sairaudet eivät uhkaisi geeniperimää.

Mutta Laakson takana on muutakin, josta Utu kuulee vihjeitä ja tarinoita, vaikka laaksolaiset haluavatkin elää omassa piirissään. Metsä, Meri, Taivas, Rauniot ja Saastuneet alueet ovat Euraanian erilaisia alueita. Onko Marras löytänyt niistä seikkailuja?

Aivan kirjan alussa pisti silmään erikoinen, mutta ei ennennäkemätön asetelma: romanssin rakentelu sisarusten välille. Vaikka Utu ja Marras eivät ole biologisia sisaruksia, ovat nämä insestiset romanssiviitteet jotenkin kummallisia. Asetelmasta tuli tunnetuksi 1980-luvun alussa roskakirjallisuudellaan myyntimenestykseksi singahtanut Virginia Andrews. Samaan aiheeseen Morre kiinnitti huomiota Helena Wariksen Sudenlapset luettuaan.

No, näin Utu pohtii tunteitaan:

"Olimme puhuneet Marraksen kanssa sisaren ja veljen välisestä suhteesta. Emme olleet verisukulaisia, ja vaikka tapana olikin, että samassa perheessä kasvaneet eivät seurustelleet, en voinut estää tunteitani. Marras veti minua puoleensa."

Siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi lukenut kahden kirjoittajan yhteistyötä (paitsi tietenkin sarjakuvissa on ollut paljon kirjoittajan ja piirtäjän yhteistyötä), ja todella saumattomaksi Lappalainen ja Leinonen ovat tekstinsä saaneet. Missään ei näy häiritseviä rajoja - selvästi yhteistyö on todella sujuvaa! Ilmeisesti kirjalle on tulossa myös jatkoa. Kirjan maailma tuntui minusta omaperäiseltä, mutta koska en ole genren superasiantuntija, en osaa arvioida johtuiko tämä vain minusta. Mutta nuo kokeneemmat fantasian lukijat tuntuivat onneksi olevan samaa mieltä.

Ihan täydellinen kirja ei kuitenkaan ollut. Lähes 400 sivuun mahtuu välillä pientä tyhjäkäyntiä. Ihan sivunkäännättäjä eli page turner (olen vieläkin pohtinut hyvää suomennosta tälle termille mutten ole keksinyt) tämä ei ollut, välillä piti muistuttaa itseään kirjan pariin palaamisesta. Kirjan kieli oli melko yksitasoista, tosin omaperäiset ja hyvät termit paikkasivat tätä - kirjassa esiintyy mm. tiinettäriä. Kirjasta löytyi myös muutama vähäinen kielivirhe ja jonkun verran turhan kliseisiä ilmauksia, aika moni hahmo jossakin vaiheessa esimerkiksi "totesi kuivasti" jotakin.

Mutta ehdottomasti plussan puolelle jäätiin. Entisenä Lappeenrannan teknillisen yliopiston tietotekniikan osaston opintoneuvojana olin myös kovin iloinen siitä, että Utu-tytön omana kykynä on taito ymmärtää teknologiaa ja matematiikkaa. Lappalainen ja Leinonen ovat mukavasti vaihtaneet päikseen "miesrooleja" ja "naisrooleja" kirjan asetelmissa, loppupuolella tavattava Huria-orja on tästä osuva esimerkki.

Lue myös nämä:
Sari Peltoniemi: Hämärän renki
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
Charlaine Harris: A Touch of Dead

Kirsti Ellilä: Pelastusrenkaita

Kuva: Karisto.

Pohjantähden kaltaisen tuhdin klassikon jälkeen pitää aina vetää hetki henkeä. Kun lukuhimo kävi kestämättömäksi, halusin valita vuoroaan odottavien kirjojen joukosta jotain vähän kevyempää. Kirsti Ellilän kirkkotrilogian kakkososa Pelastusrenkaita nousi pinosta. Olen lukenut ykkösosan Pappia kyydissä, siitä kirjoitin aikoinaan arvion Etelä-Saimaaseen. Trilogian kolmas osa Ristiaallokkoa ilmestyy syksyllä, ja kun jossakin keskusteluketjussa menin sanomaan, että pitäisipä lukea Pelastusrenkaitakin ennen uusinta osaa, järjesti kirjailija Ellilä minulle ystävällisesti kirjan luettavaksi. Kirjan ovat lukeneet myös Kirsi ja Booksy. Ellilän omaa blogia, Kirjailijan häiriöklinikkaa, olen seurannut jo pitkään, ja erittäin virkistävä ja kirkkoteemaan sopiva Ellilän uusi blogi on nimeltään Kulkeeko henki.

Naispappi Matleenaan tutustumisesta on jo pari vuotta vierähtänyt, mutta Pelastusrenkaita menee suoraan asiaan ja virkisti muistiani. Konservatiivisesta pappismiehestään Auliksesta eronnut Matleena muuttaa asumaan entisen kotinsa lähistölle ja käy huoltamassa perhettään etä-äitinä. Tosin perhe ottaa tämän huolenpidon niin itsestäänselvänä vastaan, että kilttiä Matleenaa tekee mieli ravistella: lopeta se passaaminen!

Matleena haluaa hoitaa avioeronsa kunnolla. Hän ilmoittautuu eroseminaariin, panee nettiin deitti-ilmoituksen ja tapaa parikymppisen Pyryn. Keski-ikäinen kolmen lapsen äiti epäröi Pyryyn tutustumista, mutta lempi leimahtaa. Pyryn erikoinen perhe, Matleenan työvelvollisuudet seurakunnassa, Auliksen tuomitsevaisuus, uskovaisten ystävien hyväätarkoittava asioihin puuttuminen ja lasten ero-oireilu pitävät Matleenan kiireisenä.

Kirja oli nopealukuista ja mukaansatempaavaa luettavaa, mutta jotkut asiat vähän tökkivät. Romanssi Pyryn kanssa tuntui käynnistyvän kovin helposti. Vaikka puumanaiset kuinka olisivat muotia, olisin vähän kaivannut selitystä, miksi ja miten Pyry niin vauhdilla Matleenan kanssa suhteeseen halusi. Nyt tuntui vähän liian helpolta koko suhde. Samanlainen oikomisen sävy vaivasi välillä muutakin kerrontaa: vähän liian tasaista tavaraa kirja oli, vaikka ainekset olivat hyviä.

Parasta antia olivat Matleenan arkikuvaukset, juurikin se raivostuttavan tossukkamainen perheen passaaminen ja huoltaminen, sekä seurakuntaelämän törmäykset. Vanhoilliset ja liberaalit kolistelevat sarviaan. Ellilä osaa kirjoittaa seurakuntamiljööstä tunnistettavasti ja osuvasti. Tätä arvostan, koska entisenä seurakuntanuorena minua välillä harmittaa, että kirkollisia ympyröitä kuvataan fiktiossa usein aivan liian ylimalkaisesti. Joko tehdään puskafarssia jossa papit pannaan juomaan ja kiroilemaan, tai sitten karrikoidaan hurskaus ja tosikkomaisuus aivan yli. Pelastusrenkaiden seurakuntamaailman tunnistan tosielämää vastaavaksi.

Mutta kyllä Ristiaallokkoa pitää lukea. Siinä kuvataan perheen tarinaa Auliksen näkökulmasta, ja kiinnostaa tietää, mitä Ellilä kirjoittaa konservatiivipapista pohtimassa ex-vaimonsa äkkikäänteitä. Pientä vihjailua aiheesta tässäkin osassa saatiin.

Lue myös nämä:
Orvokki Autio: Pesärikko
Rauha S. Virtanen: Tuletko sisarekseni
Hilja Valtonen: Vaimoke

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Täällä Pohjantähden alla on vilahdellut blogissa mainintoina aika ajoin, ja tänä kesänä oli uuden lukukerran vuoro. Olen Aamuvirkun yksisarvisen keskustelussa maininnut, että Pohjantähden edellinen lukukokemus tuo mieleeni Kourulan uimarannan Lappeenrannassa. Lukukerrasta taitaa olla seitsemän vuotta aikaa. Ensimmäisen kerran olen kirjaa lukenut lukioikäisenä, sillä kuten lukumaun periytymispohdinnoissa kerroin, isän kautta Linnan kirjat ovat tutuksi tulleet. Muistan että ensimmäisellä kerralla luin Pohjantähden ensimmäisen osan ja se teki vaikutuksen, mutta lukeminen jäi kesken toisen osan alkuun. Myöhemmin vetäisin sitten koko sarjan, sittemmin uudestaankin.

Joten Pohjantähdestä on tullut minulle osa omaa mielenmaisemaa. Niin voi käydä kirjoille, joista tulee itselle tärkeitä ja joita lukee uudestaan eri ikäisenä ja eri elämäntilanteissa. Kirjan tapahtumia ja henkilöitä huomaa välillä muistelevansa ja pohtivansa kuin oikeiden ihmisten tekemisiä. Voi kuulostaa hullulta, mutta eivätköhän kaikki lukutoukat tunteen tunnista, ja sitä paitsi The Unwrittenin lukeminen sai minut miettimään uudella tavalla sitä, miten kirjallisuus saattaa vaikuttaa todellisen elämän tapahtumiin.

Trilogian idea lienee tuttu niillekin, jotka eivät ole kirjaa itse lukeneet. Juoniselostuksesta käyköön tämän pokkarimuotoisen yhteispainoksen takakansiteksti:

”Väinö Linnan suurteos Täällä Pohjantähden alla on piirtynyt suomalaisten muistiin lähihistorian näkemyksellisenä kuvauksena. Sen sivuilla syrjäinen hämäläiskylä elää alkuvoimaista, maanläheistä elämäänsä kansamme suurina murroskausina.

Trilogian ajallisina rajakohtina ovat helmikuun manifestia edeltänyt vuosikymmen, josta edetään torppariperheiden tragedian kautta kansalaissotaan ja Suomen itsenäisyyden vuosikymmeniin aina 1950-luvulle saakka. Varttuneempi lukijapolvi tuntee katselevansa silmästä silmään omiakin kokemuksiaan, nuoremmille avautuu ennen tuntemattomia näkymiä kansakunnan kulkemalta tieltä.”

Minun mielestäni tämä on kirja, joka jokaisen suomalaisen kannattaa lukea. Ja taidanpa olla tyyppiesimerkki Linna-lukijasta, sillä Tuntematon sotilas antoi minulle ensimmäisen kerran tunnetason mielikuvan jatkosodasta ja Täällä Pohjantähden alla loi sellaisen kansalaissodasta. Kansalaissota lienee edelleenkin, melkein sata vuotta sodan jälkeen, jonkinlainen kollektiivinen trauma Suomessa. Aika moni suomalainen pystyy nykyäänkin sanomaan, onko oma suku ollut punaista vai valkoista. Minullakin on seinälle kehystettynä mummin nuoruuskuva, jossa perhe poseeraa suojeluskunta- ja lottapuvuissa.

Jos ensimmäisellä lukukerralla jäinkin eniten pohtimaan Pohjantähden kuvausta kansalaissotaa edeltävistä torppariolosuhteista ja heräävästä työväenaatteesta, niin tutuksi ja läheiseksi kirjan on minulle kuitenkin tehnyt Linnan ihmiskuvaus. En ole ihan varma, muistetaanko tätä puolta Linnasta vieläkään nostaa esille, vai jääkö se historiallis-yhteiskunnallisten kirjakeskustelujen alle. Pentinkulma on eräänlainen pienoisuniversumi, ja siellä asuvat perheet ovat tunnistettavan, todellisen suomalaisia. Koskelat ovat sisukkaita ja ahkeria aina työhulluuteen asti. Kivivuorissa on käytännöllistä älyä, itseluottamusta ja taitoa vaikuttaa yhteisiin asioihin. Laurilat ovat aggressiivia, kyvyttömiä tunneilmaisuihin ja jopa väkivaltaisia. Kiviojat ovat käytännöllisiä kauppamiehiä. Leppäset ovat kaikkien sosiaalitapausten esivanhempia, elämisen syrjässä miten kuten kiinni roikkuvaa väkeä.

Kirjalliselta tyyliltään Väinö Linna ei ole mikään kikkailija, vaan konstailemattoman kronologista realismia hän kirjoittaa. Tällä lukukerralla jotkut kaikkitietävän kertojan tokaisut ja selitykset tuntuivat aavistuksen vanhentuneilta, mutta sen sijaan Linnan dialogi on pistämätöntä. Monet tokaisut ovat jääneet mieleeni elämään omaa elämäänsä. Erityisesti hyväntahtoinen Leppäsen Preeti osuu välillä jaanauksissaan asian ytimeen sitä itsekään tajuamatta, kuten talvisodan sytyttyä: ”Se on rauhanaikana niin kun paremman väen asia toi isänmaa, mutta sodassa passaa sitten vähän huonommankin koittaa.”

Minulle todella mieleenpainuva kohtaus on ollut esimerkiksi kuvaus torpparihäädöstä kirjan ensimmäisessä osassa. Samoin ensimmäinen joukkokohtaus, kattotalkoot, on mielenkiintoinen pohjustus tarinalle, sillä se esittelee trilogian keskeiset hahmot. Kirjan loppumetreillä voi arvioida, miten maailmanhistorialliset myllerrykset muuttivat pentinkulmalaisten elämää ja mihin suuntiin. Hieman henkilökohtaisemmista tunnelmista on kuvaus Akselin rakastumisesta Elinaan mainiota luettavaa. Samoin Akustin ja Laurilan Elman orastava suhde riipaisee. Ja huumoriahan kirjasta myös löytyy, välillä huumori kulkee säikeinä mukana pitemmissä juonikuvioissa, välillä nousee kirkkaammin näkymiin. Mutta itkukin tämän kirjan parissa aina vaan tirahtaa, tutuksi tulleiden henkilöiden kohtaloiden vuoksi. Kurkkua kuristaa sekin, kun alkaa pohtia, miten suomalaisissa perheissä uhrattiin miehiä kahdessa sukupolvessa sotiin.

Linnaa on joskus moitittu naisnäkökulman unohtajaksi, mutta kyllä Pohjantähden naishahmoista saa minusta irti vaikka mitä. Linnan ihmissilmä tuntuu samanlaiselta kuin Veikko Huovisen kertojanääni: kumpikin pystyy kirjoissaan kuvaamaan ihmistä niin rehellisesti ja osuvasti, että kuvaus välillä tuntuu armottomalta, vaikkei sitä olekaan. Esimerkiksi Leppäsen Aunea, Preetin tytärtä, muistan Pohjantähti-keskusteluissa usein kutsutun ”kylähuoraksi” tai ”jakorasiaksi”. Mutta onko Aune sitä enää 2010-luvun lukijalle? Aunehan on kirjan naishahmoista ainoa, jonka kuvataan aktiivisesti tavoittelevan ja arvostavan seksuaalista nautintoa. Lisäksi Aune mainitaan usein hyväksi työihmiseksi. Eiköhän tässä olisi opinnäytetyön paikka. Vertailevaa tutkimusta voisi harrastaa Leppäsen Aunen ja vaikka Sinkkuelämää-tv-sarjan Samantha Jonesin välillä. Molemmat elävät naimattomina naisina ja nauttivat useista peräkkäistä tai rinnakkaista miessuhteista ja osaavat ottaa seksistä ilon irti. Aune myös on niitä kansalaissodan ”veteraaneja”, jotka selviävät sodasta hengissä ja ilman suuria sielullisia haavoja. Mahtoikohan Linna hieman piruilla, sillä vaikka kirjan eräänä kantavana teemana on ahkeran työnteon siunauksellisuus, niin trilogiassa ahkerat ja kunnolliset henkilöhahmot tuppaavat kuolemaan nuorempina kuin rennommalla otteella elävät.

Muutaman henkilöhahmon kohdalla huomasin suhtautumiseni selvästi muuttuneen. Nuorena räätäli Halmeen itseoppinut, kaunopuheinen hahmo tuntui minusta hieman naurettavalta ja kiusalliselta. Tällä kertaa taas Halme näyttäytyi ratkaisevan tärkeänä hahmona, sillä ilman hänen työväenaatteelle omistautumistaan ja teoreettista kunnianhimoaan olisivat Pentinkulman torpparit jatkaneet elämäänsä vanhaan malliin. Samoin suomalaisen sisun ruumiillistuma Koskelan Akseli on tuntunut joskus hieman liian tosikkomaiselta ja karulta, nyt elin Akselin vaiheissa mukana täysin rinnoin. Ja kiusallista kyllä, tällä kertaa tunnistin kirkkoherran hahmosta joitakin ei-niin-mukavia piirteitä itsestäni. Ristiriitatilanteissa kirkkoherra kuvittelee usein olevansa diplomaattinen ja hienotunteinen. Hänen käytöksensä on kuitenkin päättämättömyyttä ja vastuun väistelyä. Auts, Linnan pistelyt osuvat. Osuvat ne kyllä monessa muussakin kohdassa, sillä Linna näkee ihmisen pikkusieluisuuden. Puhutaan suurista teorioista, mutta ratkaisevampina vaikuttimina jylläävät naapurikateus tai oman hännän nosto.

Pentinkulman kaltaisessa pikkukylässä sukulaissuhteet eivät suinkaan aina noudata aviolinjoja, joten tästä saa kaikenlaista pohdittavaa. Milloin ihmisen menestyminen tai epäonnistuminen johtuu ihmisen omasta toiminnasta, milloin syntyperästä? Siinäpä pohdittavaa nykyäänkin, kun kansakunnan kahtiajaosta taas puhutaan.

En ole Linnasta kovin monta blogijuttua lukenut. Pohjantähdestä löytyy Morren juttu ja Jenni on kirjoittanut Mustasta rakkaudesta. Olin ajatellut ettei kovin moni bloggaaja ole Linna-fani, mutta asia onkin ainakin osittain juuri päinvastoin, sillä K-blogin superkirjakeskustelussa moni nosti nimenomaan Pohjantähden ”superkirjaksi”, mutta totesi samalla ettei osaa tai halua blogata kirjasta. Kannustan kaikkia Pohjantähden faneja bloggaamaan, minä lukisin erittäin mielelläni muidenkin mietteitä tästä suurteoksesta!

Ilmestymisensä aikana, 1950- ja 1960-lukujen taitteessa, Täällä Pohjantähden alla synnytti ”historiasodan”, sillä kun historiankirjoitus on aina voittajien historiankirjoitusta, ei kansalaissodasta punaisten kannalta oltu juuri julkisuudessa puhuttu. En valitettavasti löytänyt Hesarin klassikkoarvioiden joukosta Pohjantähden alkuperäisiä kritiikkejä, olisi kiinnostavaa lukea niitä. Mielenkiintoinen näkökulma on ollut myös Helsingin yliopiston yhteiskuntahistorian johdantokurssilla vuonna 2004: "Historiallinen romaani saattaa a) muovata muistamista, b) haastaa tutkimuksen (esim. Väinö Linnan Pohjantähti-trilogia)."

Teemaan sopivaa jatkolukemista kyllä löytyisi. 50 vuotta vaiettu vankileirikuvaus Valkoisten vankina on juuri julkaistu, siitä kannattaa lukea Jorin arvio. Kansalaissodan kuvia yksien kansien väliin kerännyt Punamustavalkea kiinnostaisi todella paljon. Sirpa Kähkösen Vihan ja rakkauden liekit sijoittuu Tammisaaren vankileiriin kuten Valkoisten vankinakin. Koskelan Akselin mainitaan joutuneen Tammisaaren vankileirille Hennalan vankileiristä, vaikka Pohjantähdessä kuvaillaan vankileiriaikaa vain Hennalan osalta. Karmeita kuvauksia olikin.

Lopuksi kannustan vielä kaikkia tiiliskivien lukemiseen, sillä sekä Zephyr että Anki tunnustivat tiiliskivikammonsa alkukesästä. Minä valitsin Pohjantähden tätä lukukertaa varten kirjastosta pokkarina, jossa sivuja on 1046. Pieni fontti ja tiheä riviväli epäilyttivät hieman, mutta yllättävän hyvä tätä oli lukea, ei fontti ollut liian pieneksi mennyt. Pokkari on myös kulkenut kätevästi matkalukemisena mukana. Tiiliskivissä on se hyvä puoli, että tarina ei lopu kesken, kirjailija pystyy kehittelemään pitkän tähtäimen juonenkulkuja ja varioimaan teemaa. Lukija saa sekä suuria linjoja että pieniin yksityiskohtiin keskittymistä. Ja kun Täällä Pohjantähden alla on todellinen kansalliskirja, suosittelen todella lämpimästi sen lukemista.
 

Lue myös nämä:
Väinö Linna: Sotaromaani
Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät
Jari Tervo: Myyrä

Blogitapaaminen Suomenlinnassa

Tänään oli kirjabloggaajien ja blogilukijoiden piknik-tapaaminen Suomenlinnassa. Osallistumismäärä oli upeat 14 henkeä (vai 15, menin jo laskuissa sekaisin). Kukaan ei ollut erityisen halukas esittelemään naamatauluaan blogikuvissa, joten tässä muuta kuvamateriaalia retkeltä.

Lautta lähenee Suomenlinnan rantalaituria.

Nettituttavuuksiin perustuvissa miiteissä on aina oma tunnelmansa - jännä fiilis, kun tavallaan tuntuu siltä että tuntee keskustelukumppaninsa hyvin, ja silti näkee ihmisen ensi kertaa. No olen minäkin onneksi kuluvan vuoden aikana tutustunut jo muutamiin bloggaajiin, mutta ilahduttavasti tuli tälläkin reissulla uusia "livetuttuja".

Pääsimme opastetulle vierailulle Suomenlinnan kirjastoon, jolla muuten on oma Facebook-sivu. Kirjasto löytyy kun kävelee panimoravintolalta Susisaareen päin ja rupeaa kirkon kohdalla katselemaan oikealle, siellä on muurissa aukko josta on opastus kirjastoon.

Kirjasto sijaitsee tunnelmallisessa paikassa.

Kirjastonhoitaja Helena Valve esitteli kirjastoa. Ei liene yllätys, että kesäksi tämän kirjaston aukioloaikoja laajennetaan talviaukioloajoista. Asiakkaina käy sekä Suomenlinnan vakioasukkaita että saarella kävijöitä. Valve vinkkasi myös Suomenlinna-aiheisia romaaneita: esimerkiksi Ursula Pohjolan-Pirhosen Viaporin kaunis Helena ja Maila Talvion Linnoituksen iloiset rouvat sijoittuvat Suomenlinnaan.

Taideteos lainaustiskin päällä: Puheesi on kärpäsen surinaa korvissani. Reijo Rantatalo, 2007.

Kirjastosta löytyy myös poistokirjojen ostohylly (0,5 eur/kpl) sekä kirjojen kierrätyshylly, jonne voi viedä omia vanhoja kirjojaan ja ottaa mukaansa uutta luettavaa. Minäkin jätin muutaman kirjan sinne, sen jälkeen kun olimme vaihtaneet bloggaajien kesken kirjoja. Onneksi toin mukanani vähemmän kirjoja kuin vein.

Juuri sopivan kokoinen kirjasto.

Olen aina ollut sitä mieltä, että pienistä kirjastoista löytää helpommin luettavaa kuin isoista, ja niinpä täältäkin tuli lainattua kirja. Monica Fagerholmin Ihanat naiset rannalla on sellainen, josta muistan lukeneeni blogikehuja, joten sen nappasin lainaan.

Näyttelyvitriinin esineistöä.

Kirjastokierroksen jälkeen suuntasimme valleille piknikille, ja kuten piknikeillä yleensä on tapana, eväitä oli niin paljon ettemme mitenkään jaksaneet syödä kaikkea. :) Joten takaisin lähti vähintään yhtä paljon ruokaa, minäkin sain mm. pussillisen mansikoita mukaan, ja surautin niistä kotona smoothien.

Tapaamisen luonteeseen sopivasti keskustelunaiheena olivat kirjat ja myös bloggaus. Toivon mukaan uusiakin tapaamisia taas tulee!

Hilja Valtonen: Vaimoke

Kierrätyskeskuksesta eurolla ostettu Hilja Valtosen Vaimoke kiilasi heti luettavaksi, vaikka toinenkin kirja on kesken. Vaimoke oli niin mukaansatempaava, että kun ihan vaan pari sivua alusta vilkaisin, oli pakko ahmia kirja loppuun asti. Booksyn blogista löytyy paljon ansiokasta Valtos-asiaa, sieltä löytyy bloggaus myös Vaimokkeesta. Kirjaa on luettu myös Kirjan nurkkaan -blogissa.

Minulla on epämääräinen mielikuva, että tämä kirja olisi ollut mummin hyllyssä ja että olen joskus kauan sitten tätä lukenutkin. Ansa Ikosen ja Tauno Palon tähdittämä elokuvasovitus on saattanut myös joskus osua telkkarissa silmiin. Ainakin tarttuva tunnuslaulu kuulostaa tutulta, se löytyy Youtubesta.

Booksy linkkasi Tarja Kytösen Valtos-aiheiseen pro graduun, ja se onkin mielenkiintoista luettavaa. Ja niin oli Vaimoke itsessäänkin, sillä epämääräisistä muistikuvistani huolimatta lukukokemus tuntui todella tuoreelta. Kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 1933, eikä se ole vanhentunut pätkääkään. Hurmaavaa ja viihdyttävää luettavaa se on edelleen. Ajan patina näkyy viehättävästi kuvatussa miljöössä, joissakin sanavalinnoissa ("vanhat ihmiset ovat eri hoopoja") ja siinä, että autoajelulla aiotaan käväistä Viipurissa. Tarina sijoittuu pienelle Jokelan paikkakunnalle, ja Viipurin läheisyyden perusteella päättelen, että jossakin Etelä-Karjalassa tämä (fiktiivisen) Jokelan on tarkoitus sijaita. Se näkyy siinäkin, että Jokela-Kuopio-junamatka kulkee halki Savonlinnan ja Pieksämäen. Ja olipas ilahduttavaa, että kirjassa on lyhyt kohtaus joka sijoittuu kotipaikkakunnalleni Paltamoon.

Nimestä ja kansikuvasta saattaa jo päätellä jotain juonestakin. Kirjassa käytetään hömpän yleistä alikaavaa, eli pääparin naittamista toisilleen "järkiliittoon", ja avioliitossa käydään sitten tahtojen ja tunteiden taistelua, kun kumpikaan osapuoli ei haluaisi suoraan näyttää helliä tunteitaan toiselle. (Sama kaava löytyy mm. Barbara Cartlandin kirjasta Kreivin uusi onni  ja Jude Deveraux'n kirjasta Tie unelmiin.) Mutta hömppä on kuin kolmen soinnun blues - vaikka soppaa keitettäisiin joka kerta samoista aineksista, hyvältä se silti maistuu. :)

Melkoista screwball-komediaa Valtonen tarjoileekin. On siis ollut ajan hermoilla, lukekaa vaikka FilmiLiekki-blogin kirjoitus 1930-luvun screwball-elokuvista. Komea sulhanen Esko Latva on ollut kihloissa sankaritar Kirstin kaikkien kuuden isosiskon kanssa peräkkäin. Kirsti keksii hermojaraastavia juonia Eskoa kiusatakseen - karkaa häämatkalta, järjestää noloja tilanteita Eskon ystävien edessä, uhmaa sukulaisten mielivaltaa. Kirsti onkin melkoisen napakka tyttö. Booksy on kiinnittänyt huomiota Valtosen sankarittarien aktiivisuuteen, ja kyllä Vaimokkeessakin nostetaan parrasvaloihin kaikkea muuta paitsi huokailua, empimistä, ujostelua ja arkuutta. Itse asiassa Kirsti päättäväisyydellään runnoo perusteellisesti sellaista naissukupolvien ikiaikaista käyttäytymisihannetta, että pitäisi olla hiljaa, hymyillä ja käyttäytyä hyvin. Railakas Kirsti haluaa jyrätä asiat oman mielensä mukaisiksi, eikä hän emmi käydä taisteluun epämiellyttäviä ihmisiä vastaan, jos sellaisia kohtaa.

Valtonen kuvaa kamalia sukulaisia, piilovittuilevia naapurin rouvia ja muita sosieteetin tyyppihahmoja herkullisesti. Pitäisi varmaan hankkia luettavaksi myös Neekerityttö peilaa, sillä Kirsti ja Esko ovat sivuosassa mukana siinäkin.

Vaimokkeen lukeminen hieman kirkasti minulle myös suomalaista kirjallisuuden historiaa. Kuten vaikkapa Vallan kirjailijoista käy ilmi, takavuosina kirjallisuuden jako "taiteeseen" ja "viihteeseen" oli jyrkkä, sittemmin raja on lientynyt, vaikka vieläkin näitä käsitteitä lyömäaseena kirjallisissa kamppailuissa käytetäänkin. "Painosten herrattareksi" kutsuttu Valtonen sai elinaikanaan melkoista murskakritiikkiä taiteen portinvartijoilta. Nyt, 85 vuotta Valtosen esikoisteoksen jälkeen, näitä kirjoja toivottavasti pystytään lukemaan hieman avarakatseisemmin. Omassa genressään Valtonen on ehdottomasti taitava, osaava, erinomainen kirjailija.

Lue myös nämä:
Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili
Hilja Valtonen: Nykyhetken tyttölapsi 
Jane Austen: Pride and Prejudice

Mireille Guiliano: Ranskattaren ruokavuosi

Kuva Googlen kuvahausta, kirja Otavan.

Mireille Guilianon kirjan Ranskattaren ruokavuosi ostin Kyläsaaren kierrätyskeskuksesta. Olin viemässä ylijäämätavaraa kierrätyskeskukseen ja samalla piti tsekata ostotarjonta. Pakko kehua kierrätyskeskuksia kirjanostopaikkoina. Olen asioinut Kyläsaaren lisäksi Lönnrotinkadun toimipisteessä, ja kummassakin on tarjolla hyvää ja hyväkuntoista kirjallisuutta todella edulliseen hintaan. Vaikka divaritkin ovat edullisia kirjojen ostopaikkoja, on kierrätyskeskuksissa vielä divareitakin paljon alhaisemmat hinnat. Ostin viisi kirjaa ja rahaa meni 7,5 euroa. Ranskattaren ruokavuosi oli hyväkuntoinen pokkari, maksoi 1,5 euroa. Kaari Utrion Saippuaprinsessan ostin priimakuntoisena kovakantisena painoksena kahdella eurolla. Minulla oli Saippuaprinsessa jo pokkarina, mutta nyt vaihdoin omaan hyllyyn kovakantisen ja panen pokkarin kiertoon. Frances Hodgson Burnettin Pikku prinsessan ostin hyväkuntoisena Nuorten toivekirjaston vuoden 1953 painoksena, sekin maksoi kaksi euroa. Enkä voinut jättää priimakuntoista, kovakantista Hilja Valtosen Vaimoketta ostamatta, kun se maksoi euron. Viides kirja oli Emmanuelle Arsanin Emmanuellen auringot eurolla, mutta sitä en kylläkään ostanut omaan hyllyyn, vaan se menee lahjaksi eräälle miehen kaverille, joka arvostaa vanhempaa eroottista kirjallisuutta. :) Pikavilkaisulla Emmanuellen auringot näytti kyllä enemmän sekavan taiteelliselta kuin eroottiselta.

Pikalukaisin Ranskattaren ruokavuoden läpi. Kirja on jatkoa Guilianon Ranskattaret eivät liho -kirjalle. Tästä kirjasta Googlen ensimmäinen osuma oli karppausfoorumin keskusteluketju, kannattaa vilkaista.

Ranskatar-kirjat ovat jääneet mieleen varmaan naistenlehtien kirjapalstoilta, kohtalaisen hyvin mediahuomiota Guiliano Suomessakin sai kirjojen ilmestymisen aikaan. Kirjan alaotsikko on Herkuttele ja pysy hoikkana, joten olen selvästi kohderyhmää, koska arvostan herkuttelua kovasti, sen sijaan hoikkana pysyminen ei ole ollut aivan itsestäänselvää. ;) Koska pidän ruoanlaitosta ja olen ruoka-asioita viime vuosina muutenkin pohtinut, kirja kiinnosti, varsinkin kun siinä näkyi olevan runsaasti reseptejä.

Kirja oli ihan ok. Reseptikirjana se ei nouse mitenkään kärkipäähän, koska ruoista ei ole kuvia ja ohjeita ei ilmeisesti ole mitenkään toimitettu Suomea varten. No ylivoimaisesti suurin osa resepteistä on sellaisia, että ne voi toteuttaa ongelmitta Suomessakin, mutta kyllä siellä täällä tulee vastaan vaikka jääkastanjamurskaa tai rauskua. Onneksi Guiliano muistuttaa, että hyvä kokki osaa soveltaa.

Guiliano käy jutustelevaan tyyliin läpi neljä vuodenaikaa korostaen sesonkiruokailun merkitystä. Samaa asiaa pitää esillä lempiruokalehteni Glorian ruoka & viini. Minä olen päässyt sesonkiajatteluun kiinni ainakin siltä osin, että esimerkiksi tomaatteja ostan vain kesällä, koska talvella ei kovia ja mauttomia tomaatteja kannata syödä ollenkaan. Samoin esimerkiksi mansikoiden ympärivuotinen tarjonta tuntuu lähinnä pyhäinhäväistykseltä, koska mitä hiton järkeä on syödä talvella kovia, mauttomia ja vetisiä tuontimansikoita? Ei mitään.

Lievää ärsytystä herätti se, että kirjan "ranskalaisuus" oli niin alleviivaavasti suunnattu amerikkalaiselle lukijakunnalle. Guiliano ei siis kirjoita ranskalaisuudesta koko maailmalle, hän kirjoittaa Yhdysvalloille. Ranskalaisten fraasien toistuva viljely on tavallaan ihan hauskaa, tavallaan ärsyttävää, koska sillä tunnutaan kalastelevan irtopisteitä tyyliin "ah näin ihanan kepeitä ja sielukkaita me ranskalaiset olemme, kaikki Ranska-stereotypiat ovat täysin totta". Lisäksi ruokajuttujen välissä Guiliano antaa elämänohjeita, jotka eivät ainakaan minua kiinnosta: näin solmit huivin kaulaan elegantilla tavalla. Tai pitää pohtia, mikä on oma henkilökohtainen "brändi": onko se vaikkapa liskoaiheisten rintakorujen käyttäminen tai runsas asustaminen? Sori vaan, ei kiinnosta. Myös "jatko-osamaisuus" ärsytti: välillä tuntui että kirja oli puserrettu vain rahastuksen vuoksi, kun yksi best seller on ilmestynyt niin väännetään kasaan samasta aiheesta jatko-osa niin tuplataan rahat.

Mutta sinänsä Guilianon perussanoma on osuvaa ja tärkeää: muista kohtuullisuus ja sopivat (= useimpien kohdalla siis totuttua pienemmät) annoskoot ja säännöllisyys. Panosta laatuun: syö vuodenaikojen mukaan, valitse laadukkaat raaka-aineet, tyypillisesti siis lähiseudulla kasvanut ruoka. Nauti runsaasti laadukkaita kasviksia. Kokkaa yksinkertaisten reseptien mukaan, niin raaka-aineiden maku pääsee oikeuksiinsa. Suomalaiselle lukijakunnalle kirja sopii sikäli hyvin, että kuvaus esimerkiksi laadukkaiden vihannesten ja hedelmien ostosta saa melkein itkun silmään: turha kuvitellakaan että meikäläisten kauppaketjujen hedelmätiskiltä löytyisi vaikka kypsiä mangoja, kyllä ne ovat sitä samaa puoliraakaa kivikovaa mautonta massaa kaikki. Ei paljon auta Guilianon neuvo, että "kuka tahansa voi tilata Floridasta hedelmät suoraan tuottajalta". Piti piruuttaan tsekata Googlesta floridalaiset hedelmänlähettäjät, ja ainakin Florida Fruit Shippers ilmoittaa, että "delivery to Europe has been discontinued". No, olipahan muistutus taas että pitäisi etsiä ruokapiiri ja liittyä sellaiseen.

Mireille Guilianolla on omat kotisivut, joilta löytyy runsaasti reseptejä - itse asiassa kirjaan ei suinkaan ole kaikkia ohjeita edes painettu, vaan neuvotaan menemään kotisivuille, olisivatko reseptit sitten olleet jo edellisessä kirjassa. Esimerkiksi Kesäinen kasvis-juustokeitto tuntuisi kokeilemisen arvoiselta. Osa neuvoista on todella minimalistisia, esimerkiksi banaanin Guiliano neuvoo puolittamaan ja sitten nauttimaan banaaninpuolikkaan ohuina viipaleina lautaselta veitsellä ja haarukalla, niin makunautinto on suurempi.

Kirjan voi lukaista jos ruoka-asiat kiinnostavat. Tai korjaan, itse asiassa tätä pitää suositella erityisesti niille, jotka kantavat joka toinen päivä kaupasta kassillisen  kumista kevytjuustoa, esanssinmakuista rasvatonta maustettua jogurttia, muovipussiin pakattua valmiiksi viipaloitua leipää, vetisiä leikkelepakkauksia, pakasteranskanperunoita, jauhelihaa ja virvoitusjuomia. Ja joille tärkein asia ruokaostoksilla on se, että auton saa mahdollisimman lähelle ovea parkkiin ja että ostamisesta saa poonusta.

Lue myös nämä:
Elina Innanen: Viiden tähden vegaani
Somersalo-Mattila-Tuomisto-Haimi: Härkäpapua sarvista
Mirja Tervo: Huimaavat korot

Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 3 - Dead Man's Knock

The Unwritten koukutti minut kovemmin kuin ensi lukemalta arvasinkaan. Kun kävin kirjastossa hakemassa sarjan kolmososan Dead Man's Knock, kädet tärisivät samaan tapaan kuin teininä, kun löysi kirjastosta Belgarionin tarun uuden osan tai kaupasta jatkuvajuonisen sarjakuvalehden uusimman numeron. Melkein harmitti, että olin mennyt sopimaan kaverin kanssa uimarantapiknikin illaksi, koska tiesin pääseväni uppoutumaan tarinaan vasta sen jälkeen. (Joo, säälittävää. Oikeasti arvostan toki kovasti sitä, että minulla on ystäviä joiden kanssa lähteä uimarantapiknikille.)

Tämäkin piti lukea kaksi kertaa peräkkäin, ja heti toisella kerralla huomasi monia asioita, joissa olikin kaksois- tai jopa kolmoismerkitys. Tämä metatarinoita sisältävä tarina tarinoista tekee minulle sen, mitä kaikki tarinankertojat haluavat uhrilleen tapahtuvan: haluan ehdottomasti tietää mitä seuraavaksi tapahtuu, janoan lisää ja lisää!

Vaan annetaanpa esipuheen kirjoittaneen scifikirjailija Steven Hallin kertoa mistä on kyse:

"Most people don't have the first idea about the true power of stories. I'm sure you know this. I'm sure you do, because you're a reader - you've reading this book right now. You're bound to know a thing or two about it.

Maybe you're the woman on the train who doesn't ever let the raised eyebrows of grey-looking office workers put her off her comic books. Maybe you're a kid at high school who gets teased for always having his nose buried in a Stephen King. Maybe you're a writer, like me, who was always being told, "When are you going to grow up and do something useful with your life?""

Koska The Unwrittenin vetovoimasta iso osa johtuu mutkikkaista ja monitasoisista juonenkäänteistä, en viitsi kauheasti kertoa mitä tässä tapahtuu. Tässä kuitenkin suljetaan kolmen ensimmäisen osan pääjuonikuviot - unohtamatta kuitenkaan jättää paljon täkyjä ja avoimia asioita. Harry Potter -ilmiön irvailua, kipeitä perhesuhteita, tarinankerronnan mahtia, salaliittoteorioita, taikuutta, fiktion ja faktan risteämistä tässäkin siis nähdään.

Jälkimmäisin seikkahan on koko sarjan kantava voima. Milloin tarina muuttuu todeksi? Milloin fiktio voi vaikuttaa reaalimaailman tapahtumiin? Sarjassa on nähty esimerkkeinä tästä mm. Rolandin laulu ja Jud Süss. Minulle tulee mieleen esimerkiksi Setä Tuomon tupa - lässyttävä kertomus amerikkalaisesta orjuudesta, joka kuitenkin oli niin vahva tarina omana aikanaan, että se oli öljyä sodan liekkeihin. Suomalaisista tarinoista ainakin Täällä Pohjantähden alla menee samaan kategoriaan - se synnytti "historiasodan", kun Väinö Linna romaanillaan kertoi kansalaissodasta punaisten näkökulmasta. Mitä teille tulee mieleen?

Aloin järjenvastaisesti haaveilla, että voi kun Carey ja Gross kuljettaisivat seikkailunsa johonkin suomalaiseen tarinaan. Vaikka Kalevalaan. Mutta tuskinpa niin käy, eiköhän tässä keskitytä eniten angloamerikkalaiseen kirjallisuuteen. Tämä albumi tarjoilee herkkua erityisesti Dickens-faneille. 

Dead Man's Knock veti jalat alta siinäkin, että eräs jaksoista olikin "tarinapeli":

Luin Lizzie Hexamin tarinan ensin yhdellä tavalla, enkä tietenkään malttanut olla palaamatta alkuun ja lukematta kaikkia muitakin vaihtoehtoisia tarinoita. Tämän jälkeen pää olikin pyörällä - Mike Carey ja Peter Gross muistuttivat tehokkaasti, että tarinat syntyvät lopullisesti vasta lukijan/kokijan pään sisällä. En enää ollutkaan varma, mikä tarinoista oli "oikea" - ja sehän kai oli tarkoituskin. Oliko kyse vaihtoehtoisista todellisuuksista vai siitä, mitä Tom Taylorkin joutuu pohtimaan - että totuus jää usein tulkintojen, vaihtoehtoisten tarinoiden alle piiloon? Vaikka näemme jonkun asian selvästi, emme useinkaan osaa tehdä yksiselitteisiä ja varmoja tulkintoja.

Meitsi tykkää. Nelososa onkin näköjään ilmestymässä vasta syksyllä. Toivottavasti tulee kirjastoon, tosin tämän sarjan voisin kerätä omaankin hyllyyn. Amazonista näitä ainakin saa. Ja kivaa, myös Akateemisen kirjakaupan kautta tätä voisi tilata, Suomalaisen kirjakaupan haku taas ei näitä löytänyt.

Lue myös nämä:
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 1-2
Javier de Isusi: Mikä-mikä-maan saari
Emily Brontë: Humiseva harju

Mahtava Helmetin opastusvideo

Etsiskelin Helmetin syövereistä tietoa, kun törmäsin sivuille linkattuun mahtavaa opastusvideoon "Jani ja Jonttu tutkivat miten uusi Helmet toimii". Videossa neuvotaan nettihaun käyttöä, hurmaavat esiintyjät kommentteineen saivat minut pyrskähtelemään naurusta.

Kiitos videosta kuuluu Youtube-käyttäjälle nimeltä sellonkirjasto. Sama käyttäjä on lisännyt myös aiemmin linkkaamani Sirpa Kähkös -videon. Youtubesta löytyy myös käyttäjät nimeltä Entressenkirjasto ja leppavaarankirjasto. Sellonkirjasto tuntuu olleen kaikkein ahkerin videoiden lisääjä.

Hienoa kirjastolaiset! Mahtavia videoita olette tehneet sinäputkeen. Varmasti tällaiset videot omalla panoksellaan lisäävät kiinnostusta kirjastoja ja lukemista kohtaan. Loistoesimerkki ammattimaisesta sosiaalisen median käytöstä, moni saisi ottaa oppia.

Video muistutti minua siitä, että Helmetin sivuilla käyttäjät voivat itse tägittää kirjoja ja lisätä arvioita. Klikkailen kirjahakuja usein niin nopeasti, etten ole kiinnittänyt näihin toimintoihin juuri huomiota. Nyt kokeilin blogiarvion linkittämistä, mutta Helmetin arviolomake ei kelpuuta nettilinkkisisältöä. Harmi. No, mikäli Kirjaseuranta.fi -hanke etenee, se varmaan paikkaa tätä.

Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 1-2.

Miltä tuntuisi, jos Daniel Radcliffen elämä alkaisi yhtäkkiä muistuttaa Harry Potter -kirjojen tapahtumia? Ja jos media menisi sekaisin Radcliffen ympärillä tapahtuvista yhä oudommista asioista ja puoli maailmaa hurahtaisi uskomaan, että Radcliffe on oikea, lihaksi tullut Harry Potter?

Nulla dies sine legendo -blogista nappasin vinkin tämän sarjakuvan lukemiseen. Hreathemus kehui The Unwrittenia sen verran kiinnostavasti, että tsekkasin Helmetin tarjonnan ja panin sarjiksen varaukseen. Varausta noutaessa bongasin hyllystä vielä sarjan kakkososan. 

The Unwritten ilmestyy Yhdysvalloissa kerran kuussa sarjakuvalehtenä. DC Comicsin kotisivulta selviää, että 13.7. ilmestyy sarjan 27. osa. Yhteispainoksina sarjaa on julkaistu tähän mennessä neljä osaa,  Helsingin kaupunginkirjaston luettelosta löytyy jo kolme. Kiitos Helsingin kaupunginkirjastolle näin hyvästä hankintapolitiikasta ja kiitos Hreathemukselle vinkistä! Kuvassa siis The unwritten vol. 1: Tommy Taylor and the bogus identity ja The unwritten vol. 2: Inside man.

Sarjan päähenkilö on Tom Taylor, jonka tapaamme ensimmäisen osan alussa signeeraamassa kadonneen isänsä menestyskirjoja nuorille faneille. Kirjasarjan nimi on Tommy Taylor, se kertoo velhopojasta, joka ystäviensä Suen ja Peterin kanssa taistelee ilkeää Count Ambrosiota vastaan. Sarja on huikean suosittu ympäri maailman, mutta kirjailija Wilson Taylor on ollut kadoksissa kuolleeksi epäiltynä jo vuosia. Tomia ärsyttää, että ihmiset kohtelevat häntä kuin hän olisi fiktiivinen Tommy. Mutta median suosio on arvaamatonta. Tom joutuu mukaan merkillisiin - ja vaarallisiin - käänteisiin, joissa on yllättäviä yhtäläisyyksiä kirjasarjan tapahtumien kanssa...

Ykkösosan parissa ehdin vielä miettiä, onko tässä vähän liikaa kirjallisuuden name droppingia, mutta kakkososa vei mennessään. Carey kirjoittaa vahvasti intertekstuaalista tarinaa. Sinänsä idea ei ole erityisen tuore - tarinat heräävät eloon, fiktiiviset hahmot vierailevat toistensa tarinoissa ja kirjallisuuden "neljäs seinä" kaadetaan. Mutta aiheen käsittely on vivahteikasta ja onnistunutta, ja jatkosarjan muoto tarjoaa mahdollisuuden kehittelyyn, kypsyttelyyn ja yllättäviin käänteisiin.

Sarjakuvassa kuvatut Tommy Taylorin seikkailut näyttäytyvät melko piikikkäinä Potter-mukaelmina. Vaikka olen itsekin Potter-fani, niin nautin siitä hieman kierosta tavasta jolla Carey ja Gross aihetta käsittelevät. Tasoja riittää - Inside Man -jaksoissa Tom löytää omat "Ronin" ja "Hermionen" vierelleen.

Tyylilajin kuvaamiseksi sopii lainata Bill Willinghamin ykkösosaan kirjoittamaa esipuhetta:

"Call it the LAF triumvirate, which of course must stand for: Literature-based fantasy; Animal fantasy; and Fairy tale fantasy - grouped together because they belong together. They're inseparable part of the same new movement."

Willingham itse kirjoittaa Fables-sarjakuvaa, josta voi myös lukea Nulla dies sine legendo -blogista.

 LAF sopiikin erinomaisesti kirjallisuuden harrastajille. Näissäkin tarinoissa ehditään tavata mm. Frankensteinin hirviö. Kummankin albumin viimeinen jakso poikkeaa Tom Taylorin seikkailujen seuraamisesta. Näissä jaksoissa kudotaan ison kuvaelman muita osia. Ensimmäisen albumin lopussa tavataan Rudyard Kipling ja Mark Twain, toisen osan lopussa on hillitön eläinsatu, pääosassa vihainen jänis Mr. Bun. Tämä jakso yksistään riittää syyksi lukea The Unwritteniä jatkossakin. Toimii taatun varmasti erityisesti niiden kohdalla, jotka pitivät Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta -kirjan Otukselasta. Lisäksi jakso valottaa hieman sarjan nimeä: millaista on satujen "negatiivinen tila", ne asiat joita ei kerrota?

Paras jakso oli mielestäni kakkosalbumin alkuosassa. Siinä viitataan Rolandin lauluun (heräsikin kiinnostus lukea se!) ja tavataan velhoudesta vähän liikaa innostunut vankilanjohtajan pieni tytär.

Vähän sekavaksi selittelyksi menee, mutta eiköhän tästä käynyt ilmi että tykkäsin ja kolmososakin on jo pantu varaukseen. :) Nämä täytyy ehdottomasti lukea uudestaankin ennen kirjastoon palauttamista. Perusideasta saa revittyä vaikka kuinka filosofia tulkintoja, jos haluaa, vaikka tarinan päähenkilöt ovatkin puhdashenkisen amerikkalaisia action-sankareita, Tom Taylorkin on varsinkin alussa ärsyttävän yksinkertainen valittaja. Voiko sana tulla lihaksi? Onko ajatus teko? Onko tarina pelkkä tarina vai voiko tarinoilla muuttaa reaalimaailmaa?

Lue myös nämä:
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 3 - Dead Man's Knock
J.K. Rowling: Harry Potter 1-7
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta