 |
| Kansi: Into Kustannus. |
Näin kirjoitti toimittaja Jesper Huor kirjassaan Talebaneja odotellessa, joka ilmestyi Ruotsissa vuonna 2010 ja Suomessa vuonna 2011. Huor matkaili Afganistanissa vuonna 2009 ja haastatteli niin paikallisia kuin ulkomaalaisiakin.
En ole varmaankaan ainoa, joka viime aikoina on halunnut laajentaa ymmärrystään Afganistanista. Talebaneja odotellessa tarjosi erinomaisen katsauksen Afganistanin nykyisestä tilanteesta ja siinä valaistaan niitä lähihistorian tapahtumia, jotka ovat johtaneet Talebanin valtaannousuun. Monet Huorin arviot Afganistanin suunnasta osuvat nyt, vuonna 2021, kipeän oikeaan. Yhdysvallat liittolaisineen ei pystynyt juurruttamaan demokratiaa Afganistaniin. Perinteiset heimokulttuurit eivät halunneet ottaa vastaan länsimaista ajatusmaailmaa. Talebanit rakensivat pitkäjänteisesti varjoyhteiskuntaa ja monet tavalliset afganistanilaiset tukivat mieluummin talebaneja kuin korruptoitunutta, ulkomaalaisten tukemaa virallista hallintoa.
Toisaalta, monet Huorin tapaamista afganistanilaisista olivat vuonna 2009 melko hyvässä vauhdissa henkilökohtaisen yksilönvapauden rakentamisessa: nuoria naisia opiskeli yliopistoissa, keski-ikäisiä ja vanhoja naisia toimi viranhaltijoina tai koulujen johtajina, nuoret miehet olivat saattaneet vaihtaa tiukan islamintulkinnan huomattavasti väljempään uskonnolliseen ajatteluun. Näille uuden ajan afganistanilaisille Talebanin paluu valtaan on varmasti ollut karmea pettymys, hengenvaarallinen takaisku.
- Neuvostosotilaat olivat miehiä verrattuna amerikkalaisiin, todellisia sotilaita. He taistelivat kuin sudet, viimeiseen veripisaraan. He partioivat kaikkialla eivätkä piiloutuneet tukikohtiinsa.
Näin muistelee menneitä Huorin haastattelema tohtori Shershah Yousafzai. Neuvostoliitto soti Afganistanissa vuosina 1979-1989 ja lopulta vetäytyi, aivan kuten amerikkalaiset tänä vuonna. Mitään syvällistä maantiedon oppituntia Huor ei kirjassaan anna, mutta jo yleiskuvan perusteella ja internetin karttoja ja kuvia tutkimalla vaikuttaa selvältä, että afganistanilainen maasto on maan paras suoja ulkovaltojen valloitusyrityksiä vastaan. Vaikka syrjäiset vuoristokylät voisi yksittäisinä operaatioina valloittaa, miten ihmeessä niihin voisi juurruttaa kokonaan uudenlaisen yhteiskunnan? Huor kuvaa esimerkkejä pieleen menneistä avustusoperaatioista.
Kirja on täynnä erikoisia ja mieleenpainuvia ihmiskohtaloita ja ymmärrykseni Afganistanin historiasta, kulttuurista ja politiikasta kasvoi tämän luettuani. Vaikka kirjassa kuvatut tapahtumat ovat usein synkkiä, mahtuu huumoriakin mukaan, paikoin tosin tahatonta. Näin Huor kuvaa kohtaamistaan panjshirilaisen jihadistin Abdul Manan Siddiquen kanssa:
- Lisäksi Ruotsilla ja Afganistanilla on yksi yhteinen asia: me molemmat olemme taistelleet venäläisiä vastaan. Olemme aseveljiä, sinä ja minä, hän sanoo, katsoo minua kuin olisin henkilökohtaisesti taistellut keisarin Venäjää vastaan.
- Niin, ruotsalaiset olivat kovia taistelijoita... joskus kauan sitten, sanon samalla kun yritän muistella, milloin Pultavan taistelu käytiin ja olisiko siitä jotakin kiinnostavaa sanottavaa.
Suosittelen kirjaa kaikille, jotka haluavat hieman parantaa yleistietoaan Afganistanin historiasta ja nykyhetkestä.
Käännöksestä
Suomentaja Riikka Toivonen on kääntänyt kirjan hyvin. Erityisen vaativaa kielellistä kikkailua tämä teksti ei ole, vaan kirjan tyyli on reportaasimaisen selkeä. Ainoa silmään pistänyt härö on Länsi-Götanmaan jättäminen suomentamatta. Piti vähän aikaa miettiä, että missäs se Västergötland onkaan, ennen kuin hoksasin että Länsi-Götanmaahan se tietenkin on.
Tekstit
