Tämä kirja on roikkunut henkisellä "pitäisi lukea" -listallani jo kuukausia. Syksyllä jaksoin jopa ilmoittautua Helsingin kaupunginkirjaston varausjonoon, missä taisin olla jossain sijalla 250. Onneksi kyläreissulla perheystävä Sirkan luona kirja-asiat tulivat puheeksi, ja sain kirjan lainaksi.
Afrikkalaista kirjallisuutta olen lukenut hyvin vähän. Lapsena sentään luin kokoelmaa nimeltä Afrikkalaisia satuja. Muuten en pysty muistamaan nimeltä mitään afrikkalaista kirjaa jonka olisin lukenut. Eipä afrikkalaista kirjallisuutta kauhean paljon suomennetakaan, mutta onhan ainakin Wole Soyinkan ja Chinua Acheben kirjoja suomeksi saatavilla. Ja englanniksi tietenkin vaikka mitä.
Chimamanda Ngozi Adichie on siinäkin mielessä kiinnostava tapaus, että hän on nainen ja samanikäinen kuin minä, syntynyt vuonna 1977. Englanniksi kirjoittava Adichie asuu Nigeriassa ja Yhdysvalloissa ja kirjoittaa kirjansa englanniksi eikä igboksi. Netin tietojen perusteella myös nigerialainen Wole Soyinka kirjoittaa suoraan englanniksi. Miksihän näin on? Eipä ole kauheasti suomalaisia kirjailijoita, jotka kirjoittaisivat ensisijaisesti englanniksi eikä suomeksi.
Puolikas keltaista aurinkoa kertoo Biafran sodasta. Biafra on sanana tuttu, mutta vasta nyt, kirjaa lukiessani, sain kunnollisen mielikuvan mistä sodassa oli kysymys. Noloa mutta totta! Biafra mainitaan usein, kun puhutaan suomalaisesta 1960-luvun yhteiskunnallisesta keskustelusta. Ilmiö oli yleismaailmallinen: 1960-luvun lopulla televisio oli jo sen verran levinnyt kapistus länsimaissa, että Biafra oli ensimmäisiä "tv-sotia": kuvat sodan kauhuista ja nälänhädästä levisivät tehokkaasti. Suomen Punaisen Ristin sivuilla kerrotaan suomalaisten Biafra-suhteesta enemmän. Adichie viittaakin kirjassaan siihen, että Biafran vuoksi länsimaissa levisi kehotus syödä lautanen tyhjäksi, koska Afrikassa lapset näkevät nälkää.
Kirjan tapahtumat alkavat Nsukkan yliopistokaupungista. Maalaispoika Ugwu pääsee palvelijaksi yliopistotutkija Odenigbon leipiin. Ugwu seuraa isäntänsä ja tämän kauniin avovaimon Olannan elämää ja oppii tuntemaan myös englantilaisen Richardin, joka osallistuu Odenigbon illanviettoihin. Richard rakastuu Olannan kaksoissiskoon Kaineneen. Olanna ja Kainene ovat kasvaneet varakkaassa keskiluokkaisessa perheessä, ja kuvaukset heidän elämästään olivat kiinnostavaa luettavaa. Noloa myöntää itselleen, että taisin olettaa kirjan kertovan alkukantaisesta savimajaelämästä, mutta mitä vielä: Nsukkan yliopistoympyröissä eletään hyvinkin länsimaisella tavalla. Radiossa soi Beatles, varakkaat nigerialaiset lennähtävät ostosmatkoille milloin Lontooseen, milloin Milanoon, työtovereina saattaa olla amerikkalaisia tai eurooppalaisia.
Päähenkilöt kuuluvat igbo-heimoon. Igbojen välit jorubojen ja hausojen - Nigerian kahden muun pääheimon - kanssa kiristyvät, ja lopulta igbojen asuttama Kaakkois-Nigeria julistautuu itsenäiseksi Biafran valtioksi. Ugwu, Odenigbo, Olanna, Kainene ja Richard joutuvat sodan pyörteisiin: jättämään kotinsa, kamppailemaan niukkenevien ruokavarojen sekä väkivaltaisuuksien keskellä. Sota muuttaa jokaisen elämää.
600-sivuinen kirja oli mukaansatempaava ja nopealukuinen. Adichien kertomistyyli on eeppinen - hän vyöryttää lavealla skaalalla henkilöiden tunnetiloja, tapahtumia, miljöökuvausta. Aikajanaa ei oikeastaan ole - vaikka kirjan tapahtumat kattavat monta vuotta, ajan kulumiseen ei oikeastaan oteta kantaa. Tapahtumilla on suurempi merkitys kuin ajan kulumisella.
Kirja jakautuu osiin, ja kirjan alkuluvut etenevät 1, 3, 2 -järjestyksessä. Aikarakenteen rikkominen on itse asiassa mielestäni tarpeetonta. Yhtä hyvin olisi voitu edetä suoraan oikeassa järjestyksessä. Hullua kyllä, intensiivinen ja tiheä tunnelma vähän lätsähtää, kun sotatapahtumat alkavat raaistua ja arkipäiväistyä. Kirjaan tulee enemmän läpijuoksun makua. Loppua kohti intensiteetti nousee taas, onneksi.
Jäin miettimään, oliko kirja todella hyvä vaiko vain melko hyvä. Kirjahan on voittanut mm. Orange Prize -palkinnon vuonna 2007, ja on muutenkin kerännyt lavealti kiitoksia. Vertaisin tätä kirjaa Sofi Oksasen Puhdistukseen - kirjasta tärkeän tekee sen aihe. Puhdistus kertoo virolaiskohtaloista neuvostovallan alla, Puolikas keltaista aurinkoa kertoo Biafran sodasta. Molemmista aiheista on puhuttu ja kirjoitettu laajalti, mutta vasta tunnetasolla puhutteleva romaani tekee asiasta monen kohdalla ymmärrettävän ja tärkeän. Lisäksi näin suomalaislukijalle jo kirjan nigerialaismiljöö tekee lukukokemuksesta kiinnostavan ja eksoottisen. Vaihtelu virkistää.
YouTubesta löytyi monia Chimamanda Ngozi Adichien haastatteluja. Todennäköisesti tämän kirjan voisi lukea sujuvasti myös englanniksi. Muuta Adichien tuotantoa ei ilmeisesti olekaan suomennettu, joten vaikka hänen esikoiskirjansa Purple Hibiscus voisi olla kiinnostava lukuvalinta englanniksi.
Tekstit
