lauantai 29. lokakuuta 2022

Tehopiipahdus Helsingin Kirjamessuille

Vierailin tänään Helsingin Kirjamessuilla sosiaalisen median vaikuttajan roolissa. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.
 
 
Edellinen messuvierailuni on tainnut osua aikaan ennen koronaa. Ehdin tänä vuonna haaveilla, että toteuttaisin messureissuni paneutuneesti - suunnittelisin itselleni selkeän aikataulun tutkimalla messuohjelmaa etukäteen, kenties varaamalla hotellimajoituksen ja ylipäätään ottamalla messuista kaiken irti. No, arkielämä tuli väliin ja messuvierailuista tuli pikainen kierros alueella haistelemassa tunnelmaa, panemalla rahaa menemään divarien aarteisiin ja hieman uutuuksiinkin ja moikkailemalla tuttuja satunnaisissa kohtaamisissa.
 
Kuva: Emmi Kähkönen / Messukeskus.

Lauantaipäivän messuruuhka tuntui tutulta: pitkiä jonoja, kyynärpäätaktiikalla etenemistä, hidasta massan mukana vaeltamista. Divariosasto veti minua puoleensa. Vaikka etukäteen päättäisi, että ei tällä kertaa osta kauheasti mitään, niin ei se väärin ole vaikka messuhuumassa kahmisi heräteostoksia. Kirja-alan kehitys viime vuosina on ollut sellaista, että arvelen piintyneimmänkin kaupallisuuden paheksujan ymmärtäneen, että pienen kielialueen kirjallisuus tarvitsee myyntituloja pysyäkseen pystyssä. Sellainen fiilis jäi, että osastoilla oltiin ihan tyytyväisiä tähän mennessä kertyneeseen myyntiin.

Divariosastojen pyörittäjät ovat melkoisia kuraattoreita, sillä he tuovat messuilla yleensä todella houkuttelevaa kamaa napakasti annosteltuna. On siistejä rivejä Keltaista kirjastoa tai Otavan kirjastoa, huolellisesti lajiteltuja sarjakuvia ja kaiken maailman erikoiskirjallisuutta. Karjala- ja sotateemat ovat - vähemmän yllättävästi - hyvin edustettuja. Kysäisin eräällä osastolla Otavan Seitsentähdet-sarjan saatavuutta ja se kuulemma liikkuu niin hyvin, että harvoin sitä edes pystyy kokoamaan yhtenäiseksi myyntirivistöksi. Painokset ovat olleet pieniä ja sarjan teokset kelpaavat hyvin lukijoille. Osastolla oli sarjaan kuuluva Gunnlaugr Käärmeenkielen saaga ja muita lyhytsaagoja myynnissä 50 euron hintaan.

Kuva: Emmi Kähkönen / Messukeskus.

En jäänyt kuuntelemaan mitään haastattelua, mutta havaitsin että esimerkiksi laulaja Dannyn haastattelu veti hyvin yleisöä. Sinänsä suunnitelmallisen "lukujärjestyksen" teosta olisi ollut hyötyä, sillä pienempiin saleihin poikkeaminen katkaisisi mukavasti suuren messuhallin hälyisyyden aiheuttamaa kuormitusta.

Kuva: Emmi Kähkönen / Messukeskus.

Omat ostokseni olivat sekoitus vanhoja ja uusia kirjoja. Luin viime vuonna Anna-Liisa Haavikon kirjoittaman Kaari Utrion elämäkerran ja se herätti minut tajuamaan, että omistan jo nyt hyvin kattavan Utrion kirjojen kokoelman, joten voisin melko vähällä vaivalla täydentää sitä vielä paremmaksi. Nappasin divariosastolta mukaan romaanit Pirkkalan pyhät pihlajat ja Yksisarvinen sekä tietokirjan Suomen naisen tie. Olen ylpeä myös Pentti Saarikoski -kokoelmastani, mutta päätin tällä kertaa jättää Saarikosket odottamaan.

Elokuva- ja tv-ohjaajana tunnetun Johanna Vuoksenmaan romaani Pimeät tunnit ilmestyi vuonna 2020 ja nyt sen teema on erityisen ajankohtainen energiakriisin vuoksi. Romaani sijoittuu vuoden 1977 Hämeenlinnaan, jossa on meneillään sähkölakko. Pari viikkoa sitten luin Hämeen Sanomista hyvän artikkelin, jossa haastateltiin sähkölakon kokeneita hämäläisiä. Muistan myös, että Pimeitä tunteja on kehuttu.
 
 
Anu Silfverbergin Sinut on nähty on myös vuoden 2020 satoa ja keskittyy naiskuvaan visuaalisessa mediassa, kuten elokuvissa. Taisin laittaa kirjan henkiselle "pitäisi lukea" -listalleni sen ilmestymisen aikaan, joten juuri tällaisista muistinvirkistyksistä nautin messutarjontaan tutustuessani.

Anu Braskin Sienihullu palkittiin eilen Vuoden keittokirjana - perustelut voi lukea tiedotteesta. Kirjaa oli ehditty kiitettävästi laputtaa tällä maininnalla ja koska olen tänäkin syksynä onnessani kolunnut sienimetsiä, tuntui että kirja suorastaan huusi nimeäni. Braskin nimi on myös tuttu ruokalehtien sivuilta. Pikaisen plaraamisen perusteella kirja vaikuttaa todella hyvältä - houkuttelevia reseptejä, upeita kuvia, paljon tietoa ja hyviä sienihullujen tarinoita.
 

Palkitut ruokakirjailijat. Kuva: Emmi Kähkönen / Messukeskus.

Kirjasto-lehti oli ilmaiskappale - olen aika ajoin kirjaston lehtisalissa lueskellut Kirjastoa ja siinä on yleensä hyviä, teräviä näkökulmia.

Ajallisten resurssieni niukkuuden huomioiden voin olla tyytyväinen tähän tehopiipahdukseeni. Ja ehkäpä jonakin vuonna minäkin pääsen taas viettämään messuja pitkän kaavan kautta, ihmisten tapaamiseen ja haastattelujen kuuntelemiseen panostaen.

maanantai 17. lokakuuta 2022

Maaza Mengiste (toim.): Addis Ababa Noir

Kansi: Akashic Books.
"I also had difficulty with English." It was the drunk. "I'm telling the truth; when it got too difficult for me, I hired a hopeless Indian guy to teach me for four hundred birr a month. A year later, the Indian had learned perfect Amharic and then we began to communicate really well."
 
- Sitaatti Bewketu Seyoumin novellista Under the Minibus Ceiling
 

HelMet-lukuhaasteen ratkominen eteni kohtaan 33: ”Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan”. Päätin, että haluan lukea jotain uutta, afrikkalaisen kirjailijan kirjoittamaa tekstiä. Googletin moderneja afrikkalaisia kirjoja ja jonkin listan kautta osuin Akashic Noir -sarjan kirjoihin. Sarjaa voi kuvata urbaaneiksi, tummasävyisiksi novellikokoelmiksi. Yksi teos sijoittuu yhteen suurkaupunkiin ja mukana on useiden tekijöiden novelleja. Afrikkaan sijoittuvia osia on jo viisi: Kenian pääkaupunkia kuvaava Nairobi Noir, Etiopian pääkaupunkia kuvaava Addis Ababa Noir, Nigerian pääkaupunkia kuvaava Lagos Noir, Marokon pääkaupunkia kuvaava Marrakech Noir ja Ghanan pääkaupunkia kuvaava Accra Noir.

Valitsin Addis Ababa Noirin sillä perusteella, että se oli ostohetkellä Amazonin edullisin vaihtoehto yllämainituista. Kokoelman toimittanut Maaza Mengiste on nimeltä tuttu kirjailija: hänen uusinta suomennettua romaaniaan Varjokuningas on arvioitu jonkin verran sekä mediassa että blogeissa.

En voi väittää olevani mikään Etiopian erityisasiantuntija – maasta tulee mieleen nälänhätäuutiset, muinaishistorian merkkihenkilöt ja erikoinen, pitkän historian aikana muotoutunut omaleimainen ortodoksikristillisyys. Toki arvelin, että kirjassa käsitellään jotain aivan muuta – afrikkalaisissa suurkaupungeissa on paljon väkeä, jotka elävät huoletonta ja urbaania arkea, aivan kuin länsimaissakin. Turistifiiliksiä Addis Abebaa kohtaan voi nostattaa vaikka tämän African Insider -kanavan videon "Discover Ethiopia's Addis Abeba - The Beautiful Capital City of Africa" avulla YouTubessa:
 

Lähes poikkeuksetta moitin novelli- ja esseekokoelmia epätasaisuudesta. Addis Ababa Noir kuuluu poikkeusten joukkoon - sitä voi kehua tasalaatuisuudesta. Kirjan jälkisanoissa kustantaja Johnny Temple kuvailee, että tiukka kustannustoimitus on pitkään jatkuneen Noir-sarjan laadun tae. Lukijana kiitän tätä johdonmukaista linjaa ja arvelen, että voisin lukea muitakin Akashic Noir -sarjan osia ja luottaa saavani laatua.

Kirja jakautuu neljään osaan. Ensimmäinen osa, Past Hauntings, tuntuu pehmeältä laskulta, sillä sen neljässä novellissa päähenkilö katsoo Etiopiaa osin ulkopuolisin silmin. Tarinoiden päähenkilöt ovat esimerkiksi Etiopiasta lähteneiden pakolaisten jälkeläisiä palaamassa juurilleen tai ulkomaalaisia. Muissa kolmessa osassa näkökulma syvenee tiukemmin paikalliseen ja Addis Abebaa katsotaan sisältäpäin.

Joitakin lähihistorian tapahtumia mainitaan siellä täällä. Vuoden 1974 sotilasvallankaappaus, joka käynnisti 30-vuotisen sisällissodan, on selvästi jättänyt jälkensä etiopialaisten kollektiiviseen tajuntaan. Dergiksi kutsuttu sotilasjuntta väkivaltakoneistoineen teki tuhoisaa jälkeä. Pakolaisuus on toinen teema ja näin suomalaisena oli tarpeen lukea syitä, miksi ihmiset lähtevät kotimaastaan pakolaisiksi. Etiopian kulttuurinen moninaisuus käy myös hyvin selväksi – maassa on useita kansallisuuksia ja kieliä ja ryhmien välillä on monenlaisia jännitteitä.

Monessa novellissa oli viehättävää absurdiutta. Tapahtumat irtoavat arkijärjen kahleista eikä tilanteita aina edes yritetä selittää. Toisaalta Acashic Booksin tiukahkon tuntuinen konsepti ja englanniksi julkaiseminen tekee sen, että etiopialaistarinat ovat länsimaalaisellekin helposti lähestyttäviä.

Kokoelman paras tarina oli mielestäni Sulaiman Addonian A Night in Bela Sefer. Siinä yhdistyy pari todella ajankohtaista teemaa: sukupuolen moninaisuus ja slummielämä. Hökkelislummin tunnelma on todella elävästi kuvattu ja arvelen Addonian pystyneen ammentamaan tosielämän kokemuksista. Internet kertoo Addonian hämmästyttävistä elämänvaiheista: pakolaislapsi päätyi Britanniaan ja siellä ammattikirjailijaksi. Nykyään Brysselissä asuvalta Addonialta on julkaistu kaksi romaania, joita voisin vähintään vilkaista, niin vaikuttava lukuelämys novelli oli.

Hyvänä kakkosena tulee Lelissa Girman Insomnia, jonka vaikuttavimmat kohtaukset iskevät polttoraudan tavoin. Unettomuudesta kärsivä mies vaeltaa kuppilasta toiseen ja muistelee elämäänsä, joka ei ole ollut kaunista. Lelissa Girmasta en löydä juuri lisätietoja netistä - kirjan esittelyosiossa hänet kuvataan Addis Abebassa asuvaksi toimittajaksi, joka on julkaissut amharan kielellä viisi kirjaa.

Synkistä aiheista huolimatta kokoelmassa on paljon piristävää ja hauskaa. Kirjan Addis Abebasta löytyy omakustannerunokokoelmia julkaisevia baristoja, bilettämiseen panostavia nuoria naisia, tunnollisia yliopisto-opiskelijoita ja huolehtivia sukulaisia.

Akashic Noir -sarjassa on ilmestynyt tähän mennessä 72 osaa ja löytyypä listalta myös Helsinki Noir. Se on ilmestynyt myös suomeksi Liken kustantamana.

keskiviikko 5. lokakuuta 2022

Swanin sisarusten teoksia lukemassa: Anni Swanin Iris rukka ja Saimi Järnefeltin suomentama Rajuilma

Anni Swan. Kuva: WSOY.
Fazerin kahvilan kohdalla he tapasivat Pappilan Maijun, jonka Elsa telefoonitse oli tilannut sovitulle yhtymäpaikalle. Elsa ja Maiju liikkuivat kahvilassa vapaasti kuin kotonaan. Iris seurasi heitä ujona, hämillään kaikesta komeudesta, joka häntä ympäröi.

Suoritan tänäkin vuonna HelMet-lukuhaastetta ja tässä vaiheessa vuotta on tullut havaittua, mihin haastekohtiin on helppo löytää kirja ilman sen kummempaa valikoimista ja mihin kohtiin taas pitää erikseen panostaa. Jälkimmäisiin kuuluvat haastekohdat 48-49: “Kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun."
 
Kirjoittavia perheitä ja sukuja on paljon, mutta harvoin tulee vahingossa luettua perheenjäsenten kirjoja peräkkäin. Löysin sopivan perheen, kun selasin Project Gutenbergin suomenkielisiä kirjoja. Anni Swanin kirjoja on digitoitu sinne paljon ja latasin luettavaksi Swanin Iris rukan. Muistin, että Swanien sisarussarjan “yhdeksän mustaa joutsenta” olivat kirjallisesti lahjakkaita. Anni Swan lisäksi päätyi naimisiin runoilija Otto Mannisen kanssa.

Lunttasin Wikipediasta Swanin sisarusten nimet ja selasin Project Gutenbergia heidänkin teostensa osalta. Saimi Järnefelt, tyttönimeltään Swan, ja Toini Swan suomensivat useita teoksia. Suomessa luetaan edelleen esimerkiksi F.H Burnettin Salaista puutarhaa, jonka Toini Swan on suomentanut.

Päätin valita kuitenkin jotain eksoottisempaa ja niinpä nappasin Abraham Dreyfusin näytelmän Rajuilma, jonka Saimi Järnefelt on suomentanut. Tiedän, että tiukkapipoisimmat eivät laskisi suomennosta Swanin kirjoittamaksi teokseksi, mutta vetoan tässä mestarisuomentaja Kersti Juvaan: teoksen suomentaja on kirjoittanut suomeksi teoksen joka ikisen sanan. Suomentaja on siis ehdottomasti tekijä.

Iris rukka


Moni ikäiseni lukutoukka on lapsena ahminut Anni Swanin kirjoja, joista on otettu paljon uusia painoksia. Minulle Swanin kirjat eivät erityisen tärkeiksi muodostuneet, vaikka muistankin hyvin, että niitä oli pitkä rivi värikäskantisina painoksia kirjaston lasten- ja nuortenosastolla S-hyllyssä. Muistelen lukeneeni pari, olisinko lukenut ainakin Sara ja Sarri matkustavat. Sen sijaan Iris rukka kuulosti jo nimensä puolelta epähoukuttelevalta, koska lapsena en halunnut lukea sellaisia kirjoja, joissa päähenkilö pantiin liikaa kärsimään.
 
Aikuislukijana pidin Iris rukkaa suorastaan nautittavana luettavana. Eikä päähenkilö Iris ole suinkaan rukka, vaikka kaikenlaisia vaikeuksia hänen tielleen osuukin. Hän on vahva ja eläytymiskykyinen lapsi, joka kirjan lopussa löytää taiteilijakutsumuksensa.

Iris on pienessä saaressa elävä orpo, jonka eno hakee luokseen Helsinkiin kasvatiksi. Kirjan alussa draamaa syntyy Iriksen roolista maalaisserkkuna, jota hienot kaupunkilaisserkut paheksuvat. Jälkipuolisko on koululaisromaani, jossa keskitytään koululaisten touhuihin samaan tapaan kuin Mary Marckin kirjoissa.
 
Marckiin verrattuna Swanin tyyli on huomattavasti antoisampi ja kestänyt paremmin ajan hammasta. Kirjassa on mainio rytmitys ja koko ajan sattuu ja tapahtuu. Henkilöt ovat psykologisesti uskottavia ja kirjan kieli on kaunista ja elävää. Aion napata omaan kielenkäyttööni sanan “kuulea”, joka esiintyy kirjan viimeisessä virkkeessä: Oli niin valoisa, ettei tähtiä näkynyt, mutta Iris tiesi, että tuolla kuulealla kesätaivaalla tuikki Kotitähti lempeänä ja ystävällisenä.

Rajuilma

Inhoan sanontaa “en ole koskaan kuullutkaan”, koska nykyaikana melkein mistä tahansa ilmiöstä on saanut vihiä median kautta ja upouusiin termeihin voi perehtyä hakukoneiden aikana muutamassa minuutissa. Kuitenkin Abraham Dreyfusin Rajuilma-näytelmästä arvelin, etten ollut siitä koskaan kuullutkaan. Perehtyminen Ilona-esityshakuun osoitti, että edellisen kerran Rajuilmaa on Suomessa esitetty Kansallisteatterissa vuonna 1938. Voi toki olla, että vaikka oppilastöinä tätä näytelmää on esitetty. Lyhyytensä ja suppean henkilögalleriansa osalta se sopisi mainiosti näyttelemisen harjoitteluun. Fennican haku osoittaa, että painettuna käsikirjoituksella on mittaa vain 15 sivua.

Abraham Dreyfus oli ranskanjuutalainen kirjailija ja näytelmäkirjailija. Hänestä on tietoa Jewish Encyclopedia -sivustolla. Ilona-haku ei löytänyt yhtään toista näytelmää, jota hänen tuotannostaan olisi suomennettu.

Rajuilma perustuu sukupuolten välisiin stereotypioihin. Olisi mukava sanoa, että teksti on vanhentunut täysin, mutta en voi. Samanlaista läppää tulee vastaan joka tuutista. 

Näytelmässä vaimo odottaa miestään kotiin illanvietosta ja kun mies saapuu, vaimo kaataa hänen niskaansa syytöksiä ja vaatimuksia. Lopulta mies lepyttää vaimon. Näytelmäteknisesti tämä käsikirjoitus olisi helppo toteuttaa melkeinpä missä vain, koska näyttelijöitä on vain kaksi. Lisäksi miehellä ei ole vuorosanoja lainkaan.
 
Kielenkäyttäjänä Saimi Järnefelt on tämän näytteen perusteella sisarensa veroinen: kieli on sujuvaa, luontevaa ja yllättävän vähän vanhentunutta.
 
Project Gutenbergin kirjojen lukeminen Kindlellä

Tässä vielä ohje siihen, miten Project Gutenbergin kirjoja luetaan Kindle-lukulaitteella. Käytössäni on vanha uskollinen Kindle Touch 3G, josta olen kirjoittanut esittelyn vuonna 2012. Uudemmat mallit saattavat poiketa tästä vanhasta ja kehotan lämpimästi tutustumaan muunkin merkkisiin lukulaitteisiin.
 
Kindle on uudistanut tiedostokäytäntöään kesällä 2022 ja nykyään Kindlessä voi lukea myös .ePub-tiedostoja. Tähän asti Project Gutenbergistä on pitänyt valita .mobi-tiedosto. Tällä hetkellä tämä on hieman hämäävää, sillä Project Gutenbergin kirjasivun - kuten tässä Iris rukan sivulla - on .mobin kohdalla ohjeteksti "Kindle (no images)". Se ei kuitenkaan enää Kindlessä avaudu, vaan pitää valita "EPUB (no images)". 
  • Valitse tiedosto ja lataa se tietokoneellesi
  • Avaa sähköpostiohjelma ja liitä tiedosto sähköpostin liitteeksi
  • Valitse sähköpostin vastaanottajaksi oman Kindlesi sähköposti. Jos et tiedä sitä, tarkasta se kirjautumalla Amazoniin ja etene seuraavaa polkua: Your account > Account > Digital services and device support > Manage devices. Klikkaa laitteen tiedot auki ja sähköpostiosoitteen pitäisi näkyä.
  • Amazon lähettää sähköpostiin vastauksena vahvistuspyynnön. Klikkaa vahvistuspyyntöä.
  • Avaa Kindlesi. Valitse tarvittaessa "Turn on Wireless"
  • Tiedosto latautuu Kindlen etusivulle
  • Voit ryhtyä lukemaan e-kirjaa
Muita huomioita:

Ainakaan minulla Kindle ei tunnistanut epub-tiedoston metatiedoista kirjailijan ja teoksen nimeä. Tähän asti eli Project Gutenbergin .mobi-tiedostoja käyttämällä nämä ovat nousseet Kindlessä automaattisesti näkyviin. Kirja näkyi etusivulla nimellä “pg61377” sen sijaan että muoto olisi ollut “Anni Swan: Iris rukka”

Löysin netistä ohjeen, miten Calibrella voi muokata Kindlen kirjojen metatietoja. Calibre on e-kirjojen hallinnointiin käytettävä ilmaisohjelmisto. Latasin Calibren ja ohjeen mukaan kytkin Kindleni USB-kaapelilla tietokoneeseen. Valitettavasti tietokoneeni ei tunnistaunt Kindleä USB-kaapelilla kytketyksi levyasemaksi, enkä sitten enää ehtinyt ryhtyä selvittämään, onko vika USB-kaapelissa, tietokoneessa vai Kindlessä. Veikkaan että vika on kaapelissa, joten jos jaksan etsiä kaapeista muita Kindleeni sopivia USB-kaapeleita, jatkan kokeiluja. En tosin tiedä, pääsenkö tällä eteenpäin, sillä siirsin lataamani epub-tiedostot suoraan koneen C-asemalta Calibreen ja niissä metatiedot kyllä näkyivät oikein, eli Calibre tunnisti sekä kirjailijat että kirjojen nimet metatiedoissa.

Ratkaisin nimeämisongelman yksinkertaisemmalla tavalla, eli vaihdoin tietokoneelle lataamieni epubien nimet “Nimeä uudelleen” -toiminnolla. Kaksoispistettä ei hyväksytä tiedostonnimeen, joten muokkasin nimet muotoon “Anni Swan – Iris rukka”. Lähetin uudelleennimetyt tiedostot sähköpostilla Kindleen uudelleen ja poistin vanhat ja nyt etusivulla näkyy järkevänniminen e-kirjatiedosto.