Huhtikuun luetut

Kuva: Myllylahti.

On aika kuukausikatsauksen! Huhtikuun käynnistelin mainiolla Anya's Ghost –sarjakuvalla, jossa yhdistyvät kummitustarina ja amerikkalaisen high schoolin teiniangsti. Pääsiäisen viettoon sopivaa lukemista taas oli Mika Waltarin pääsiäisaiheinen romaani Valtakunnan salaisuus.

Sitten mietin kirjojen keräilyä ja sen jälkeen sain aimo annoksen tunteita ja onnellisia loppuja Venla Hiidensalon purevan Mediahuoran parissa. Fables-urakkani taas huipentui sarjan uusimpaan osaan, Super Teamiin.

Lempikirjailijoihini lukeutuva Hilkka Ravilo julkaisi uuden kirjan, joten Nimeltään Eerika oli tietenkin pakko lukea. Se vei saksalaissotilaan tyttären elämänvirtaan.

Kuukauden vilkkain keskustelu syntyi, kun pohdin bloggaajien suhdetta tekijänoikeuksiin. Jatkoaiheita teemasta voisi syntyä vaikka millä mitalla...

Blogimaailmaan ottaa pirullisesti kantaa myös Anja Snellman uunituoreessa Ivana B. –kirjassaan, jossa tarkastellaan kirjallisuuden ja kirjamarkkinoinnin tilaa nyky-Suomessa.

Muista blogeista mieleen jäi erityisesti Morren maailman keskustelu kirjabloggaajien vastuusta.

Huhtikuu vaihtuukin toukokuuksi vapun viettämisen merkeissä, joten iloista vappua kaikille!

Anja Snellman: Ivana B.

Anja Snellman se osaa valita ajankohtaisia aiheita. Ivana B. tarttuu kirjailijoiden brändäykseen, kirjamarkkinointiin ja blogimarkkinointiin. Kansiliepeessä kerrotaan näin: "Keski-ikäisen kirjailijan maailmaan on tullut riivaaja, jota hän ei enää omin voimin kykene karkottamaan. Hän saa piinaavia kirjeitä ja viestejä Ivana B:ltä, nuorelta julkkistyrkyltä ja wannabe-kirjailijalta, joka julistaa blogissaan kolmen M:n autuutta: tärkeintä ovat media, markkinat, mielikuvat."

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa Snellman ruoskii niin viiltävästi, että kiemurtelin. Alkuosa on puhdasta vittuilua. Kenelle? Varmaan aika monellekin taholle, mutta erityisesti eräälle bloggaajien joukolle.

Täsmennän hieman. On paljon kirjailijablogeja, esikoiskirjailijablogeja ja kirjoittajablogeja. Useimmat ovat varsin asiallisia. Mutta on myös sellaisia kirjailija- tai kirjoittajablogeja, joissa olen nähnyt lähes pakkomielteenomaista toistuvaa kirjoittelua jonkun toisen, tunnetun ja menestyneen kirjailijan sanomisista tai tekemisistä. Ja on niitä, joissa ei tunnu olevan niin väliä, kirjoittaako kirjastaan niin hyvän kuin mahdollista, tärkeämpää olisi saada runsaasti markkinointinäkyvyyttä, niin keskinkertaisemmallakin kirjalla pärjäisi. En ryhdy tähän laittamaan linkkejä, en halua vihaisten kirjoittajabloggaajien palauteryöppyä. Ja olenhan aiemmin ottanut kantaa esikoiskirjailijablogeihin esimerkiksi Sapfo-kirjoitukseni lopussa. Sitä paitsi mielestäni kirjan Ivana B. ei ole tunnistettavasti yksi yhteen kenenkään suomalaisen kirjoittajabloggaajan kanssa. Hirmuisesti palasia hänessä kyllä on monelta tunnistettavalta taholta - myös jo julkaisseilta ja mainetta niittäneiltä kirjailijoilta.

Kas tällainen on Ivana B., joka haluaa menestyväksi ja myyväksi tähtikirjailijaksi:

"Ivana B. listaa blogissaan kirjailijan ammatin varjopuolia – niin, sen lisäksi että pitäisi tavata minun kaltaisiani sivistyssanoja suoltavia tyylitajuttomia umpisuolia.

Varjopuolia on se että pitäisi ilmeisesti, ehkä, kahlata läpi muutama kirja. Lohdun sanat hän keksii heti itsekin: googlaamalla ja wikipedikoimalla löytää kyllä tiivistelmiä ja referaatteja ihan kaikesta, niin että voi sopivissa tilanteissa vilautella aivopoimuosastoakin."

Vaan osuu Snellman muihinkin maaleihin - jos kirjailijaihanteeksi ottaa vaikka omien kirjojensa kansissa poseeraavan Liza Marklundin, eikö Ivana B:n taktiikka ole ihan järkevä?

Ivana B. oli erinomaista rinnakkaisluettavaa Venla Hiidensalon Mediahuoralle. Siinä missä Mediahuora kertoi toimittajasta, joka joutuu puristamaan haastateltavistaan mahdollisimman paljon tunteita ja onnellisia loppuja, ovat Ivana B:n kaksi hyvin erityyppistä kirjailijaa saman mediabarrikadin toisella puolella. Kertoja, nimettömäksi jäävä keski-ikäinen kirjailija kaihtaa tosi-tv:n tyylistä mediahypetystä ja henkilöbrändäystä, kun taas Ivana B. ratsastaa kaikin keinoin julkisuuteen.

Harmikseni tiukka tykitys vähän hyytyi kun siirryttiin kakkos- ja kolmososaan, sillä niissä kertojaminä käyttää paljon aikaa kuvaillessaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Olen Snellmanin nostalgiatekstejä lukenut jo sen verran, että Helsingin katujen porttikonkien ja yliopiston opintopiirien kuvailu tuntui jo aika nähdyltä. Olin myös olettanut kirjan siirtyvän vähän enemmän konkretiatasolle, sillä kirja alkaa keski-ikäisen kirjailijan kirjeillä terapeutille. Mutta samat terapeuttikirjeet jatkuivat läpi kirjan, välillä oli muisteloita. Lopussa oli sentään yllätyspaukku, tosin jopa minä olin vihjeiden perusteella osannut uumoilla, mistä on kyse.

Jälkipuolen pikku lässähdyksestä huolimatta kokonaisuus kantaa, sillä tällaiselle lukutoukalle on kirjassa paljon osuvia ja pirullisia huomiota kirjan ja kirjabisneksen tilasta Suomessa 2010-luvulla. Miksi ihmeessä media rynnistää silikonitissimissukoiden tekemisten perässä mutta karsii kulttuuritoimitusten resursseja? Miksi lukijoita tunnutaan pitävän typeryksinä, joille pitää syöttää kirjat kurkusta alas valmiiksi pureskeltuna mössönä, mielellään hyvinbrändätyn ja hyvännäköisen kirjailijan poseerauskuvan kylkiäisenä? Miksi ihmiset, joiden mielestä suomea ei tarvitse osata kirjoittaa kauhean hyvin, hinkuvat kirjailijoiksi ja vieläpä dissaavat niitä kirjailijoita, jotka osaavat kirjoittaa ja jotka ovat jopa osoittaneet yleissivistystä kirjoissaan? Pitäisikö kirjoja vaan ostaa kuin krääsää, ilman että ostosta olisi tarkoituskaan lukea?

Puuuuuh. Näköjään provosoidun, kun Anja Snellman provosoi.

Lue myös nämä:
Anja Snellman: Parvekejumalat
Anja Kauranen: Kultasuu
Venla Hiidensalo: Mediahuora

Bloggaajat ja tekijänoikeus

Facebook-keskusteluissa tuli vastaan linkki Smart Bitches, Trashy Books -kirjablogiin.  Päädyin seuraamaan erittäin mielenkiintoista tilannetta. Eräs bloggaaja oli plagioinut tekstejä toisista blogeista ja jäänyt kiinni. Ilmeisesti englanninkielisillä kirjablogeilla alkaa olla jo sen verran arvostusta, että blogitekstejä "kannattaa" plagioida, jos ei itse jaksa keksiä kirjoitettavaa. Vai kannattaako - siitäpä tuolla keskustelussa kiehutaan. Jos bloggaajan uskottavuus perustuu hänen luotettavuuteensa, jääkö luotettavuudesta mitään jäljelle plagioinnin vuoksi?

Tämä innosti minua nostamaan esille asian, joka on pitempään pyörinyt mielessä. Suomalaisissakin kirjablogeissa kavahdetaan tekstien kopiointia. Moni bloggaaja - myös minä - ei pidä ajatuksesta, että vaikkapa koululaiset kopioivat aineisiinsa tekstejä blogeista.

Sen sijaan muiden tiedostomuotojen kanssa blogeissa ei usein tunnuta olevan niin tarkkoja. Kuitenkin myös kuvat, videot ja musiikki ovat ihan yhtä lailla tekijänoikeuksien alaista tavaraa kuin sydänverellä riipustettu blogikirjoitus. Aika löysää ja oikeuksista piittaamatonta kuvankäyttöä näkee kuitenkin paljon. Avaan tekijänoikeusnäkökulmaa omien esimerkkieni kautta. Niin, ja tekijänoikeuksissa alkuun pääsee vaikka Wikipedian avulla.

Olisi myös mukavaa, jos tekijänoikeusasioita paremmin tuntevat ottavat kantaa, koska itse en todellakaan ole tekijänoikeusekspertti.

Mitä omassa blogissa saa julkaista?

Olen jo jonkun aikaa yrittänyt noudattaa uusien juttujen kohdalla sitä periaatetta, että lisään vain kuvia, jotka ovat joko itse ottamiani tai julkaisuvapaiksi tietämiäni. Vanhoista postauksista löytyy tai löytyi kyseenalaisempaa kamaa, siitä lisää myöhemmin.

Julkaisuvapaita kuvia ovat esimerkiksi kustantamojen mediamateriaalit. Tyypillisesti kirjan kansikuva on tällainen. Useimmilla kustantamoilla on tarjolla myös virallisia kirjailijakuvia. Usein kustantamo edellyttää kuvaajan/tekijän nimen mainitsemista.

Lisäksi sieltä täältä nettiä löytyy kuvia, joiden omistaja on erikseen merkinnyt kuvat julkaisuvapaiksi. Tämä ei kuitenkaan ole mikään oletus, sillä käsittääkseni on niin, että jos tekijä ei erikseen mainitse tekijänoikeuksista tai julkaisuvapaudesta, hänen materiaalinsa on tekijänoikeuksien alaista eikä sitä saa luvatta kopioida.

Linkittäminen ja tekijänoikeusvapaus eivät ole samoja asioita. Jos lataisin Pirjon Päiväkirja -blogista kuvan ja julkaisisin sen omassa blogissani, olisi se väärin, jos Pirjo ei erikseen olisi blogissaan ilmoittanut, että hänen kuvansa ovat julkaisuvapaita kaikkien käyttöön. Vaikka laittaisin linkin Pirjon sivulle, se ei poistaisi tätä vääryyttä.

Joten vaikka Googlen kuvahaulla löytyy paljon kuvia, ei se tarkoita sitä, että näitä kuvia saisi käyttää omassa blogissa. Löytäähän Google kirjablogien tekstitkin, eikä niitäkään - yleensä - ole tarkoitettu vapaasti kopioitavaksi.

Sitaattioikeus 

Sitaattioikeus tarkoittaa sitä, että esimerkiksi arvion yhteydessä saa julkaista näytteen arvioitavasta teoksesta. Kirjablogissa arvion yhteydessä saa esittää pätkän kirjan tekstiä tai esimerkkikuvan, jos kirjassa kuvia on. Kuvasivuja voi pyytää kustantajalta. Olen itse joskus pyytänyt sarjakuvasivuja kustantajalta, jolloin pdf-sivusta on helppo napata sopiva kuvaruutu tai -ruutuja arvion yhteyteen. Tosin usein laiskuuttani skannaan tai suhraan kameralla näyteruudun. Joskus myös etsin netistä muiden käyttämiä ruutunäytteitä ja kopsaan ne, niihinkin olen merkinnyt linkin. Esimerkiksi Super Team -arviossa tein näin.

Tekijänoikeusfakista löytyy hyviä esimerkkejä sitaattioikeuden rajoista.

ps. Kommenteissa nostettiinkin esiin runositaatit. Yksittäinenkin runo lasketaan kokonaiseksi teokseksi ja siksi runoa ei saa kopioida kokonaan. Ks. Journalistiliiton pelisäännöt.

Anteeksi, Australian ABC

Kävin läpi vanhoja postauksiani ja poistelin parikin selvää rikkomusta, muutaman epäselvän julkaisun jätin vielä jäljelle. Tässä kumminkin hyvä huono esimerkki:

Olin Lionel Shriverin Poikani Kevin -juttuun lisännyt kuvan, jonka olin löytänyt varmaan Googlen kuvahaulla, kuva on australialaisen tv-yhtiön kotisivulta. Myöhemmin olin vielä lisännyt linkin sivulle. No mutta onko minulle oikeutta julkaista kyseisen yhtiön kuvia? Ei! Poistoon vaan.

Lilystä taas löytyi bloggaaja, joka on tykännyt Riikka Pulkkisen Totta-kirjasta ja laittanut kuvaksi minun kuvani. No nämä kämäiset "kirja pöydällä" -kuvani eivät luulisi kovin monia kiinnostavan uusiokäyttöä varten, mutta niinpä vaan oli kuva kopioitu kyselemättä. Kommenttiinikaan bloggaaja ei vastannut.

Ongelmatapauksia

Muutamia juttuja blogiini on jäänyt, joista en oikein tiedä, ovatko ne sallittuja vai eivät. Esimerkiksi Sydänvikaisia pienviljelijöitä verta oksentamassa -haastessani käytin kuvituksena still-kuvaa Markku Pölösen elokuvasta. Mutta riittääkö asiayhteys sitaattioikeuteen? Ja onko kuva varmasti alun perin julkaisuvapaata mediamateriaalia? Lisäksi löytyy muutamia upotettuja videoita, aiheesta lisää myöhemmin.

Kuvassa näkyy... Marilyn Monroe

Vastaavia esimerkkejä löytyy blogimaailmasta paljon. Jostain syystä esimerkiksi kirjablogeista suosituimpien kuva-aiheiden joukossa tuntuu olevan Marilyn Monroe. Marilyn-kuvia on universumi pullollaan ja netissä suurin osa kuvista on taatusti luvattomia kopioita. En usko että Hollywood-pomot jahtaavat kuvien levittäjiä ainakaan Suomeen asti, mutta voihan tätä ajatella hyvän käytöksen näkökulmasta. Jos ei halua, että omaa tekstiä kopioidaan ilman lupaa, miksi itse kopioisi blogiinsa sellaisia kuvia, joiden käyttöoikeuksia ei itsellä ole? Jos taas tietoisesti kopioi muiden kuvia ja muuta materiaalia, on vähän tekopyhää itkeä, jos oman blogin tuotoksia kopioidaan muualle. Juu, pätee myös minuun.

Poikkeuksena on taas sitaattioikeus. Jos siis arvioi Marilyn-aiheisen kirjan, on kirjan kansikuva ok laittaa arvioon, samoin kohtuullinen määrä kirjassa esiintyviä valokuvia.

Entäs musiikki ja videot?

Toinen poistamani ongelmatapaus löytyi Craig Thompsonin Blankets-arviostani. Olin linkittänyt loppuun Youtubesta löytämäni Type O Negativen biisin. Bloggerissahan on kätevä toiminto, jolla voi upottaa Youtube-videoruudun oman tekstin joukkoon.

Tässäpä tuli jo monta ongelmakohtaa. Ensinnäkin, videon musiikki on erittäin todennäköisesti ladattu Youtubeen ilman bändin tai levy-yhtiön lupaa. Toiseksi, videon upottaminen  blogiin teki minusta tavallaan videon julkaisijan.  No onko minulla oikeudet julkaista Type O Negativen musiikkia? Ei! Pois vaan.

Mikäli muusikko tai videon tekijä on itse julkaissut tuotoksena netissä ja ilmoittanut että sitä saa levittää, silloin on tietenkin ok julkaista se blogissakin. Monet ilmoittavat julkaisuvapaudesta Creative Common Licence -merkillä.

Jaa mikä Creative Common Licence?

Creative Common Licence -merkityn tuotoksen kopioiminen, muokkaaminen ja uudelleenjulkaisu on sallittua - tietyin ehdoin. Esimerkiksi Nulla dies sine legendo -blogi käyttää Creative Common Licenceä. Periaatteessa joku toinen bloggaaja voisi luvallisesti ryhtyä julkaisemaan Nulla dies sine legendon tekstejä ja vaikka muokata niitä vähän uuteen uskoon. Ehtona kuitenkin olisi, että alkuperäinen lähde mainitaan.

Omaperäisen sisällön arvo

Tuossa viimeisessä lauseessa kenties ollaankin asian ytimessä. Miksi plagiointia on?

Siksi, että omaperäisellä sisällöllä on arvoa. Kun media kyllästää yleisön silmät samoilla kuvilla, samoilla uutispätkillä, samoilla mainoksilla ja samoilla otsikoilla, saa arvostusta se taho, joka voi antaa luettavaksi, katsottavaksi tai kuunneltavaksi jotain omaperäistä.

Ja laadukkaan, omaperäisen sisällön tuottaminen vaatii aikaa ja vaivaa. Hyvä valokuva ei synny tyhjästä, mutta hyvän valokuvan copypeistaaminen omaan blogiin käy sekunneissa. Hyvän tekstin tuottaja on todennäköistä harjaannuttanut kirjoitustaitojaan vuosia - mutta CTRL C + CTRL V tekee kenestä tahansa yhtä hyvän kirjoittajan. Onneksi internetin hyvä puoli on, että kopioimisen helppouden lisäksi myös kiinnijääminen on helppoa. Joskus sen näkee kävijäseurantatyökaluilla, joskus riittää että joku blogilukija, joka luulee saavansa omaperäistä sisältöä, huomaakin, että "hei mä oon lukenut/nähnyt/kuullut tän jo aiemmin" ja ilmoittaa löydöstään.

Ja kuten tuolta Smart Bitches -blogista voi lukea, harva saa lisää hyvää mainetta jäätyään plagioinnista kiinni.

ps. Kirjakko teki hyvän koosteen kirjankansien kuvaamisesta.

Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika

Kuva: Myllylahti.

Pitää ensimmäiseksi todeta, että tästä jutusta on objektiivisuus kaukana. Paitsi että olen fanittanut Hilkka Ravilon kirjoja jo vuosikausia, olen myös tavannut kirjailijan ja tehnyt haastattelun (Etelä-Saimaa julkaisi haastattelun vain paperilehdessä, harmi) sekä ollut kirjeenvaihdossa kirjailijan kanssa. Joten tämä on taatusti subjektiivista tekstiä.

Nimeltään Eerika on Ravilon yhdeksäs teos. Kirjan ovat ehtineet lukea myös Jori ja Booksy. Kirja pitää sisällään monia aiheita, ja luulenpa, että eri lukijat saattavat nimetä pääteemaksi hyvinkin eri asioita. Jori nosti esille naisen aseman yhteiskunnassa ja ihmisen itsemääräämisoikeuden, Booksy nimeää pienet kipeät kokemukset ja päivittäiseen elämiseen haudatut suuret tunteet. Minulle kenties päällimmäiseksi nousi esiin historian kaari - kuinka yhden ihmiselämän aikana maailma muuttuu moneen kertaan ja kuinka ihminen elää ikään kuin monta elämää yhden elämänsä aikana. Lisäksi voisin nostaa eräänlaiseksi teemalauseeksi kirjan lopussa olevan repliikin: "Ei totuuden kertominen ois oikein." Eerikan elämässä tämä pätee monta kertaa. Silti lukijan sympatiat ovat Eerikan puolella.

Eerika kasvaa sodanjälkeisessä Lapissa yksinäisen äidin tyttärenä. Koska Enni-äiti rakastui saksalaiseen Dieteriin ja koska sodassa kävi niin kuin kävi, joutuu Enni sodan jälkeen kyläyhteisönsä hylkäämäksi ja huorittelemaksi. Eerikalle tehdään selväksi pienestä pitäen, että hänkin on pelkkä "huoran nuorennus", koska hänen isänsä on saksalainen. Luossajoen kylässä eletään lestadiolaisen uskon hengessä, ja vaikka Enni ja naapurin Maija ovat lestadiolaisuudesta irrottautuneet, karkaa Eerika salaa seuroja katsomaan. Siitä ei hyvä seuraa.

Kirjan aikajana ulottuu 1940-luvulta 2000-luvulle. Eerika pääsee Lapista etelään, tekee töitä kotiapulaisena, menee naimisiin, kohtaa nuoruudenrakastettunsa. Hänen elämänsä kautta näkyy samalla Suomen muutos. Kuusikymppisenä Eerika joutuu itsekin ihmettelemään lapsuusmuistojensa ääressä historian kehityskulun nopeutta.

Tämäkin Ravilon kirja on alaotsikoltaan "rikosromaani". Ja kuten aiemminkin, rikoksia tässäkin tapahtuu, mutta mikään dekkari tämä ei ole. Eräs toisten elämää hankaloittava ihminen päästetään päiviltä, mutta kukaan ei jää kiinni. Itse asiassa tilanteen toisinto löytyy erään toisenkin kirjan hahmon elämästä... sattumaako? Tuskin. Ja totuus on aina tarinankertojan totuus...

Tiettyjä yhtäläisyyksiä aiempiin kirjoihin löytyy. Esikoisteoksessaan Kuin kansanlaulu Ravilo kuvasi kotiapulaisen työtä sotienjälkeisessä Suomessa, ja kotiapulaisena eli piikana Eerikakin työskentelee monta vuotta. Jotkut työpaikat ovat asiallisia, joissakin piika sai olla työssä kellon ympäri. Kuinkahan moni nykysuomalainen haluaisi muuttaa töihin toisen kotiin siten, että asumapaikkana olisi sänky keittiössä ja vapaa-aikaa olisi joka toinen sunnuntai ja keskiviikkoillat? Ei varmaan kukaan - mutta lieköhän Suomessakin jo "kotiapulaisia" länsieurooppalaiseen malliin, siis laittomia maahanmuuttajia, jotka pidetään töissä orjapalkalla ja maastakarkotuksella uhkailemalla?

Eerikaa ajaa eteenpäin myös tiedonjano, ja siitähän jokainen lukutoukka itsensä tunnistaa. Vaikkei Eerikan opinnot jäävät kansakouluun - ja sielläkin puhuminen oli "huoran nuorennukselta" kiellettyä - hän sivistää itseään lukemalla. Tässäkin taival on pitkä. Kun Eerika muuttaa Luossajoelta Tampereelle, kestää monta vuotta, ennen kuin hän edes oppii, missä kirjasto on. Aikuiselle Eerikalle lukeminen ja kirjastot ovat itsestään selvä osa elämää. Lukuharrastuksen kautta Eerika tuo mieleen Kylmien käsien Meerin.

Ehkäpä eniten kirjassa kihelmöi kuvaus siitä, miten lähimmätkin ihmissuhteet voivat olla etäisiä tai muuttua etäisiksi. Eerikan elämään mahtuu hylkäämisiä, ja tiettyjen ihmisten kohdalla musta muuttuu valkoiseksi tai toisinpäin. Silti Eerika ei rupea psykologisoimaan ihmissuhteitaan naistenlehdistä tutulla tavalla - ilmankos hän kirjassa mainitseekin inhoavansa naistenlehtiä. Vaikka ihmisten keskellä eletään, ei kaikista ihmisistä tarvitse pitää. Eerika luovii eteenpäin, vaikka omat läheisetkin saattavat muuttua joksikin aivan muuksi kuin ennen. Ja ehkäpä pieni pehmennys moneen aiempaan kirjaan on, että tähän mahtuu myös lämmin ja läheinen parisuhde mukaan.

Olen Myllylahden kustantamia kirjoja aika ajoin moitiskellut kustannustoimittamattomuuden puutteesta, joka on näkynyt pieninä rosoina, mutta nykyään Myllylahti on saanut uuden toimitusjohtajan - toivottavasti tämä näkyy myös kustannustoimittamiseen panostamisena. Ainakin voin yhtyä Jorin ja Booksyn mielipiteisiin, että Nimeltään Eerika on eheämpi ja hiotumpi kuin edellinen Ravilon kirja Muovikassimies. Tokihan sitä toivoisi eräälle suosikkikirjailijalleen myös huikeaa markkinointirummutusta kustantajalta, mutta kun tuntuu siltä, että kirjamarkkinointi menee vuosi vuodelta yhä rahakkaampaan ja "naamakeskeisempään" suuntaan, niin tuskinpa Myllylahden kokoisella kustantamolla on varaa mitään huikeaa mainontatilaa ostaa. No, sana on kiirinyt lukijalta toiselle, ja onkin mukava huomata, että olen ollut mukana sytyttelemässä "blogisavuja" Hilkka Ravilon kirjojen puolesta.
 

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Kuolleet lehdet
Hilkka Ravilo: Älä itke äitini
Hilkka Ravilo: Yö yllä viljan

Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha - Eric Shanower - Terry Moore: Fables 16. Super Team

Kuva: Vertigo.

Posti toi kotiin toistaiseksi uusimman Fablesin. Seuraava osa ilmestyy vasta heinäkuussa... sitä odotellessa pitää varmaan lukea sarjan tähänastisia osia uudestaan ja uudestaan. Sitten viime kirjoituksen Fables on jälleen voittanut uusia faneja puolelleen, kannattaa lukea Booksyn mielipiteet sarjasta.

Kuudennentoista osan nimi on Super Team, kansikuva loi vähintäänkin hämmentäviä mielleyhtymiä ja takakannessakin lukee näin: "What do you think this is, a super-hero comic?" Hieman pelonsekaisin miettein tartuin opukseen... ihanko oikeasti Willingham meinaa vääntää Fablesin supersankarimuottiin?

Mutta huh, ei tässä onneksi liian pitkälle menty. Supersankarikliseillä leikitellään ja genren vanhoille mestareille tehdään kunniaa ja isketään silmää, mutta ei mennä överiksi kuitenkaan. Kun olin huokaissut helpotuksesta, maltoin toisella lukukerralla ihailla tätä leikittelyä kaikessa rauhassa.

Niinpä niin, jo toisella lukukerralla. Willingham pitää minua hyppysissään sen verran tiukasti, että eka lukukerralla piti kaahata rauhallisten kohtien yli, jotta saisi juonenkäänteistä äkkiä kiinni, ja toka kerralla malttoi sitten keskittyä suvantoihinkin.

Kuva: Campus Circle.

Varsinaisista juonenkäänteistä en uskalla kirjoittaa paljon mittään, etten spoilaisi niitä jotka eivät sarjassa yhtä pitkällä ole. Mutta hyviä jaksoja kyseessä on, vievät tarinaa eteenpäin. Ja ne suvantokohdat olivat loppujen lopuksi erityisen kiinnostavia, sillä tässä kokoelmassa sekä avaus- että päätösjakso keskittyvät eräisiin matkan varrelle jääneisiin hahmoihin, joiden kuulumisia olin ehtinyt jo miettiä. Näissä piirtäjinä vierailevat Eric Shanower ja Terry Moore, kummankin kynänjälki sopi tarinoihin mainiosti.

Mutta voih. Nyt olen ahminut alle vuodessa jatkuvajuonisen sarjakuvan kaikki osat - ja sarja aloitti ilmestymisensä vuonna 2002... Miten ihmeessä sopeudun seuraamaan uusia osia, jos niitä ilmestyy vain pari kertaa vuodessa? No, samassa jamassahan olen jo nyt The Unwrittenin kanssa, joten ilmeisesti ainoa lääke on lukuhingun iskiessä painua vanhojen osien pariin. Onneksi kumpikin sarja on sen verran moniulotteinen, ettei vanhojakaan jaksoja voi ihan äkkiä lukea puhki.

Lue myös nämä:
Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha - Craig Hamilton: Fables 1. Legends in Exile
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 1-2
Bill Willingham... [et al.]: 1001 Nights of Snowfall

Venla Hiidensalo: Mediahuora

Kuva: Otava.

Venla Hiidensalon Mediahuora tupsahti postiluukusta PEKKin jäsenkirjana samoihin aikoihin kun olin ehtinyt lukea Hesarista kirjan arvion. Kirja kuulosti kiinnostavalta, vaikkei Hesari kirjaa erityisemmin ylistänytkään. Mediahuoran on ehtinyt lukea myös Jenni, joka ei myöskään varauksettomasti ihastunut. Muuallakin silmiin on osunut negatiivista palautetta kirjasta, lukekaa vaikka tämä Sami Lotilan blogikirjoitus Markkinointi & Mainonnan sivuilla. Aiheeseen laajemmin liittyy myös Aamuvirkku yksisarvisen kirjoitus "Suomesta puuttuu nuorten aikuisten journalismi".

Sinänsä en ihmettele nihkeitä kommentteja, sillä kirjassa on paljon sellaista, joka varmasti ärsyttää monia ihmisiä. Samaan hengenvetoon voin kumminkin sanoa, että minuun kirja osui. Takakannessa luonnehditaan Hiidensalon tyyliä mustaksi huumoriksi, ja tämän allekirjoitan. Kirja oli myös melkoisen vetävä, tämän parissa kävi niin, että lukemista ei olisi malttanut jättää kesken, vaan huomasin lukevani "vielä pari sivua" vaikka olisi pitänyt vaikkapa ruveta nukkumaan. Monin paikoin nauraa röhötin ääneen.

Arvelen kirjan toimineen minulle eräänlaisena "naistenlehtiterapiana". Kuten olen eri yhteyksissä kertonut, olen ahkera naistenlehtien lukija. Tilaan tai olen tilannut eri lehtiä, ja kampaajalla tai odotushuoneissa luen tai silmäilen kaikki käsiin osuvat naistenlehdet. Minulle kelpaa kaikki, vaikka kanneton ET-lehti kolmen vuoden takaa.

Kuitenkin aika ajoin ärryn naistenlehtien parissa, jos olen nauttinut niitä liikaa putkeen. Tuntuu siltä, että eri ihmisistä väännetään haastattelut melkein puolipakolla samaan kaavaan. Juuri tähän Hiidensalo tarttuu päähenkilönsä, toimittaja Maria Vartiaisen kautta. Maria on freelancer, joka avustaa Lehti-nimistä sanomalehteä ja Olen Nainen -naistenlehteä. Hän käy haastattelemassa iskelmätähden leskeä, narkkarin morsianta, julkisuuskuvansa kaunistamista haluavaa miespoliitikkoa ja vaikka keitä. Maria näkee todellisuuden, mutta lopputuloksena olevissa artikkeleissa ei tunnu kovin usein olevan yhteistä tositapahtumien kanssa. Ja jos Maria ei itse kirjoita juttujaan ennalta-arvattavaan kaavaan, viimeistään toimituspäällikkö Jorma Tikka editoi jutut uuteen uskoon.

No entä sitten? Akkojen hömpötystähän nämä ihmissuhdehaastattelut ovat, harmitonta kevyttä viihdettä, vai mitä? Mielestäni eivät. Uskon, että poliittisen propagandan lailla media muokkaa yleisönsä mieltä, minunkin. Nykyään osaan kiinnittää huomiota juttujen rakenteisiin ja kaavoihin, mutta muistan, että nuorempana tiettyjen juttujen lukeminen herätti usein epämääräistä syyllisyyttä ja muutoksen kaipuuta. Joskus kyse oli pienistä asioista, joskus isommista.   

Pinkin pinnallisuuden alla Hiidensalo käy käsiksi isoihin asioihin. Kirjassa viitataan muun muassa freelancerien avustajasopimuksiin. Tosielämän tilanteesta suosittelen luettavaksi valokuvaaja Kari Kuukan blogikirjoitusta kommentteineen. Lisäksi Hiidensalo peilaa journalismin suurten linjojen muuttumista. Jos uutisoinnissa kaivellaan yhä enemmän yksilön sielunelämää, jääkö tilaa yhteiskunnallisten, isojen linjojen kuvaamiselle? Miten ihmiset enää edes mieltävät "yhteiskunnan", jos kaikki kuvataan tapahtuvaksi yksilön henkilökohtaisina valintoina, ja vieläpä sellaisina valintoina, jotka perustuvat tunteisiin?

Ja nimenomaan tunteita Maria toimituspäällikön piiskaamana jahtaa. Poliitikoissa ei kiinnosta heidän harjoittamansa politiikka, vaan heidän perhesuhteensa, seksiskandaalinsa ja rakastumisensa. Vanhustenhoidossa ei kiinnosta vanhusten hoidon taso, vaan hoitokodin teknologia, jotta teknologiayritykset ostaisivat mainostilaa. Eikä toimittajankaan aina tarvitse edes "toimittaa" mitään, riittää kunhan vuodattaa omia henkilökohtaisia tunteitaan tietokoneen näytölle.

Marian omaan perheeseen kuuluu 12-vuotias Perttu-poika. Joidenkin mielestä Perttu-kuvaukset olivat turhaa rönsyilyä lehtityöhön verrattuna, mutta minusta Marian suhde Perttuun oli kiinnostava, koska se oli niin pimeä. Maria on ikään kuin ulkoistanut äitiyden itsensä ulkopuolelle. Kun hän puhuu Pertulle, hän puhuu Äidistä kursiivilla. "- Äiti yrittää olla hyvä ihminen, ja siksi Äiti on väsynyt", Maria vastasi tietäen itsekin kuulostavansa epäuskottavalta."

Mielestäni Mariaa voi pitää epäluotettavana kertojana. Samalla kun hän kaivelee haastateltaviensa tunne-elämää, ei hän kerro oman arkielämänsä tunteista juuri mitään. Välillä lukijalle heitellään yksityiskohtia, joiden perusteella voi arvella, että kaikki ei Marian elämässä ole ihan siten, kuin hän itse kuvailee. Mariaa itseään huolestuttavat oudot naurukohtaukset. Välillä hänelle käy niin, että ihan tavallisissa, vakavaa otetta vaativissa tilanteissa hän puhkeaa hallitsemattomaan röhönauruun, joka hämmentää läsnäolijoita ja häntä itseään.

Hiidensalo sivaltaa aika monia ajankohtaisia ilmiöitä, vaikea sanoa, kuinka moni niistä avautuisi lukijalle esimerkiksi kymmenen vuoden päästä. Sitä suuremmalla syyllä suosittelen kirjan lukemista nyt tuoreeltaan, siitä tunnistaa taatusti monia juttuja, vaikka vilkaisisi lehdistä vain otsikot kaupan kassajonossa. Mediahuorasta löytyy muutamia todella hervottomia näennäislehtijuttuja. Hirnuin muun muassa vankilaretriittikuvaukselle ja uutiselle aivoleikkauksesta, jolla voi hoitaa tehokkaasti kuntoon masennuksen tai liiallisen sisäänpäinkääntyneisyyden. Marian juttu uusperheen arjesta oli itkettävän naurattava, sillä haastattelutilanteessa Maria saa kaikkea muuta kuin idealistisen käsityksen haastateltavansa arjesta, mutta siitä huolimatta uusperhejuttu painetaan sokeroidun herttaiseen muotoon. Ja juuri samankaltaisia juttuja olen lukenut lukemattomat määrät eri lehdistä.

Aika osuva oli myös kuvaus Mariasta haastattelemassa Ulpukkaa, narsistin uhria:

"Ulpukka odotti Mariaa jo tavaratalon ravintolassa valkoviinilasi edessään. Ulpukka oli narsistin uhri. Hän oli perustanut vertaistukiyhdistyksen ja kirjoittanut oppaan kohtalotovereilleen. Jorma Tikka oli pitänyt ideaa hyvänä. Siitä saisi aukeaman jutun naistenliitteeseen, joka oli jokavuotinen riesa. Naiset rakastivat juttuja narsistien uhreista, sillä jokainen nainen koki itsensä sellaiseksi. Tässä oli kerrankin teema, johon kaikki naiset jumppaohjaajista maastohousufeministeihin voisivat samastua.

- Et sitten tee siitä mitään masentuneen naisen muotokuvaa. Ei ole mitään rumempaa kuin masentunut nainen. Paitsi ehkä vallanhimoinen nainen."

Muutenkin Hiidensalo käyttää aika paljon tilaa kuvatessaan esimerkiksi sitä, miten miespuolisille mediajulkkiksille sataa naisilta huomiota, vaikka julkkis olisi esimerkiksi rikollinen. Ja jatkuva tunteiden repostelu saa todellakin kyytiä. Usein minua ärsyttää, jos kirjailija tunkee romaaniin liikaa omien mielipiteittensä tykitystä, mutta Mediahuoraan tämä jotenkin sopi. Todellisuutta on mukana runsaasti, mutta ylilyövä huumori pitää kokonaisuuden kuitenkin kaunokirjallisuuden puolella. Esimerkiksi nimien suhteen Hiidensalo lyö reippaasti läskiksi. Kansanedustajana toimii Aino Julma ja miesten seksuaalisesta haluttomuudesta kirjoittaa runoja Markku Kanki.

Vähän tiivistämisen varaa Mediahuorassa olisi kuitenkin ollut. Jossain vaiheessa tuli mieleen Kritiikin päivässä kuultu arvelu, että kirjat ovat muuttuneet paksummiksi samaan aikaan kun tekstinkäsittely on muuttunut helpommaksi. Kielellisesti Mediahuora ei ollut mitenkään erityisen "kaunokirjallinen", mutta eipä se tässä tyylilajissa ole mikään välttämättömyys. Kokonaisuutena tämä oli kuitenkin minulle hyvä, hauska, pureva ja ajatuksia herättävä lukukokemus. Suosittelen.

Lue myös nämä:
Arto Salminen: Paskateoria
Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 5 - On to Genesis

Kirjojen keräilystä

Viime aikoina kirjablogeissa on ollut hyviä keskusteluja kirjojen ostamisesta, keräämisestä ja hamstraamisesta. Aiheen aloitti Aamuvirkku yksisarvinen vertaamalla hauskasti muoti- ja lifestylebloggaajien ja kirjabloggaajien kulutustottumuksia. Keskustelussa määriteltiin, että kirjakeräilijä suurin piirtein tietää, mitä hänellä on hyllyssä, mutta kirjahamstraaja ei aina tiedä. Aiheeseen tartuttiin myös Kirsin kirjanurkassa, ensin sosiologikatsauksessa ja sitten pyrkimyksessä rajata oma kokoelma sataan kirjaan. Myös Kirjakko pohti hamstrausta ja sadan kirjan rajausta.

Minä olen onneksi edelleen keräilijä, en hamstraaja. Hyllymetrejä kotoa löytyy taatusti vähemmän kuin monella muulla: minulla on kaksi kuuden hyllyn korkuista kirjahyllyä ja yksi yhden hyllyn sarjakuvahylly. Kirjojen kiertokulku on jatkuvaa: viimeksi tällä viikolla vein muovikassillisen kirjoja työpaikan pöydän alle odottamaan, että ehdin viedä ne divariin, toisen kassillisen panin miehen mukaan kierrätettäväksi. Siitä huolimatta minulla on hyllyssä kirjoja, jotka omistan kahtena, kolmena tai jopa neljänä kappaleena. Mitäs järkeä tässä on, eikö kannattaisi panna tuplakappaleet kiertoon, jotta tilaa vapautuisi uusille kirjoille?

No EI! Keräilykohteet ovat keräilykohteita ja niille varataan parhaat paikat hyllyistä. Esittelen tässä vähän keräilysaaliitani.

Otava julkaisi uuden painoksen Tiarnia-sarjasta alkuvuonna, ja pakkohan se oli mennä ostamaan. Tiarnia-runot ovat minulle tosi tärkeitä. Kirjarivissä toisena oikealta on vuonna 1997 ostamani Tiarnia-sarja, jota olen lukenut sikapaljon. Ensimmäisenä vasemmalla on Saarikosken kaikkien runojen Runot-kokoelma, jossa toki myös on Tiarnia-sarja mukana. Keskellä näkyvät ohuet kirjat ovat nettidivareista hankkimani Hämärän tanssit, Tanssiinkutsu ja Tanssilattia vuorella, siis Tiarnia-sarjaan kuuluvat kokoelmat alkuperäisinä yksittäispainoksina. En ole jahdannut ensipainoksia, minulle ovat kelvanneet myöhemmätkin painokset. Yksi keräämisen ilojahan on asettaa itselleen uusia tavoitteita: voisihan sitä ruveta keräämään ensipainoksia, tai vaikka signeerattuja ensipainoksia, jos haluaisi haastetta.

Uusinta turkoosikantista Tiarnia-painosta olen lueskellut jonkun verran, ja kiva että Otava on panostanut painoksen ulkoasuun. Aika miellyttävä fonttikin on painokseen löytynyt, tuntui virkistävältä lukea tuttuja runoja uuden "tuntuisina". Mukavasti Otava on muutenkin pitänyt esillä Saarikosken 75-vuotisjuhlavuotta: nimikkokirjoituskilpailuun tuli yli 1200 käsikirjoitusta.

Hugo Prattin Corto Maltese -sarjakuviin tykästyin jo lukiolaisena, joskus siinä peruskoulun ja lukion taitteessa kun sarjakuvalukumakuni laajentui Marveleista taidesarjakuvaa kohti. Ekat Corto-albumini olen ostanut 1990-luvulla. Enpä olisi silloin arvannut, että ostokset tulevat säilyttämään arvonsa ja jopa kasvattamaan arvoaan huiman hyvin. Corto-suomennokset ovat rahallisesti olleet parempi sijoitus kuin moni pörssiosake, pienemmässä mittakaavassa tosin, koska sarjakuvaan sijoitetaan yleensä kymppejä eikä tonneja. 1990-luvulla uusi albumi maksoi joitakin kymmeniä markkoja, paksusta Corto Maltese Etelämerellä -albumista muistan maksaneeni Paltamon kirjakaupassa noin 120 markkaa. Nykyään monesta Cortosta saa Huuto.netissä maksaa 50-100 euroa.

Vaan eihän näitä rahan vuoksi kerätä, ja jälleenmyyntiarvo on minulle käytännössä merkityksetön, koska en tietenkään aio näitä myydä! Hyvien tarinoiden vuoksi näitä olen hankkinut. Corto-suomennosteni kokoelma ei toki ole täydellinen, mutta melko kattava se alkaa olla, ja hykertelin tyytyväisenä muutama viikko sitten kun vihdoin sain Huuto.netistä alkuperäisen Corto Maltese Samarkandissa -albumin, josta maksoin 74 euroa. Taitaapa olla ylipäätään kallein hinta, mitä olen mistään kirjasta maksanut. Perustelin ostosta itselleni sillä, että olen vaihtanut ja myynyt roskakatoslöytöni sarjakuvia tähän mennessä jo yli 70 eurolla, joten tämä ostos oli tavallaan "ilmainen"... ei kuulosta yhtään selittelyltä, eihän?

Huutisostokseni oli kuitenkin vasta kolmas versio hyllyyni päätyneestä Corto Maltesen Samarkand-seikkailusta. Joskus vuosi sitten kyllästyin Samarkandin vaikeaan saatavuuteen, ja tilasin Amazonista ranskankielisen mustavalkoalbumin La maison dorée de Samarkand. Ajattelin, että olenhan minä lukenut ranskaksi Asterixiakin, ja koska olen Samarkand-seikkailun lukenut kirjastolainana, päätin että kyllä ranskankielinen kelpaa jos suomenkielistä ei kerran saa. Samoihin aikoihin tuli tieto, että Jalavalta on tulossa uusi painos Samarkandista. Se ilmestyi viime syksynä nimellä Samarkandin Kultainen talo. Siitä tein arvion Kvaak.fi -foorumille, ja arviossa käynkin hieman läpi eroja väripainoksen ja mustavalkopainoksen välillä. Joten ei ollut kovin yllättävää, että mustavalkoisen Samarkandin hinnat eivät Huuto.netissä juurikaan pudonneet, vaan keräilijäfriikit - kuten minä - haluavat selvästi edelleen kokoelmiinsa myös alkuperäisen mustavalkoisen suomennoksen.

Muita tarkoituksellisia kaksoiskappaleitani ovat ainakin Kaari Utrion Haukka, minun rakkaani ja Mika Waltarin Johannes Angelos. Mitäs keräilykohteita teiltä löytyy?

Mika Waltari: Valtakunnan salaisuus

Mika Waltarin Valtakunnan salaisuuden olen meinannut lukea jo parinakin jouluna, mutta kun en viimekään jouluna saanut aikaiseksi, päätin tähdätä lukemisen pääsiäiseksi. Sinänsä pääsiäinen sopikin joulua paremmin, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat pääsiäisen ja helluntain väliin. Eikä minkä tahansa pääsiäisen, vaan sen, jolloin Jeesus ristiinnaulittiin.

 

Muutama vuosi sitten lukemani Ihmiskunnan viholliset on Valtakunnan salaisuuden itsenäinen jatko-osa.  Valtakunnan salaisuuden päähenkilö Markus Mezentius Manilianus oli lyhyesti mukana Ihmiskunnan vihollisissa, siinä päähenkilönä oli Minutus Lausus Manilianus. Huomasin tosin, että minun pitäisi kerrata Ihmiskunnan viholliset Markuksen mukanaolon osalta, onneksi blogimerkintöjen kautta pystyi hieman palauttamaan mieleen kirjojen yhtymäkohtia. Hieman yllätyin, kun Minutus-poikaan ei päästy Valtakunnan salaisuudessa lainkaan. Mutta toisaalta, tiivis aikajänne on usein kirjan etu. Tässä tiiliskivessä Waltari ei polveile, tosin Markus kirjeissään välillä käsittelee menneitä tapahtumia.

Valtakunnan salaisuuden rinnalla suosittelen lämpimästi lukemaan neljä evankeliumia Uudesta testamentista, ainakin jos evankeliumien tapahtumat eivät kovin hyvin muistissa ole. Eipä minullakaan ihan tuoreita muistijälkiä evankeliumeista ole, mutta entisenä seurakuntanuorena ja Raamattuvisa-voittajana olen kyllä lukenut Uuden testamentin niin monta kertaa, että hyvin selvisin Valtakunnan salaisuuden tiheästä viittaustahdista. Sen sijaan heräsi mielenkiinto lukea apokryfiset evankeliumit - ja yllätyin, kun Wikipedia listasi niitä läjäpäin, olisin ulkomuistista osannut nimetä vain Marian evankeliumin ja Tuomaan evankeliumin.

Monissa muissa Waltarin historiallisissa romaaneissa on paljon toimintaa, mutta Valtakunnan salaisuus on ulkoisten tapahtumien tasolla melko vähäeleinen. Markus matkustaa Jerusalemiin, osuu näkemään ristiinnaulitsemisen, vakuuttuu Jeesuksesta niin paljon että lähtee etsimään hänet tunteneita ihmisiä. Hän puhuu Pontius Pilatuksen, Simon Kyreneläisen, Pietarin, Johanneksen, Lasaruksen, Maria Magdaleenan ja monen muun kanssa... Kirjan loppupuolella oleva kilpa-ajokohtaus oikein herätti huomion kiihkeällä toiminnallaan, niin paljon muu kirja tapahtuu puheen ja ajatusten tasolla.

Mutta ei kirja missään tapauksessa ollut tylsä. Waltarin upea teksti kantaa: elävä historiallisen miljöön kuvaus, lyyrinen kielenkäyttö, kaunista kieltä jossa on jo viehättävää ajan patinaa... Ja raamatullisten kielikuvien käyttö osuu todella kohdalleen, kun Raamatun maisemissa liikutaan.

 

Veikkaan kuitenkin, että lukemiseen tarvitaan jonkinlainen kiinnostus kristinuskoa kohtaan - siis myös ateistin kiinnostus käy mainiosti, varmasti moni ateisti voi saada tästä monenlaista pureskeltavaa. Waltari kertoo samoista tapahtumista kuin evankeliumeissa, mutta hän löytää moneen henkilöhahmoon ja tapahtumaan omanlaisensa näkökulman. Vai onkohan omanlainen kuitenkaan sopiva sana - ovathan kirjailijat eri aikoina ja eri kielillä kirjoittaneet hirmuisen määrän fiktiota, jossa tarkastellaan Jeesuksen elämää. Englanninkielisen Wikipedian listalla pääsee alkuun. Suomalaisesta fiktiosta tulee mieleen ainakin Harri Sirolan Jeesus Enkelinpoika Nasaretilainen ja Veikko Huovisen novelli Silakkalaatikkoa Jeesukselle. Tuorein tapaus taitaa olla Mike Pohjolan Ihmisen poika, jota on blogeissakin luettu paljon.

Pontius Pilatus käsienpesuineen tuntuu kiehtovan modernia mieltä, olihan hän näkyvässä roolissa myös Saatana saapuu Moskovaan -klassikossa. Pilatuksen lisäksi muutama muukin Jerusalemin reaalipoliitikko saa äänensä kuuluviin Valtakunnan salaisuudessa. He perustelevat, miksi Jeesuksen opit ovat yhteiskunnalle vaarallisia, horjuttavat vakiintuneita perusteita. Myös Markus joutuu itsekin miettimään, mitä kaikkea Jeesus seuraajiltaan vaatii. Hän pohtii ristiriitaisia, kohtuuttomiakin odotuksia. Jeesusta seuranneilla ihmisillä on erilaisia muistikuvia ja erilaisia näkemyksiä hänen opetuksistaan, eivätkä kaikki halua edes kertoa kokemuksistaan roomalaiselle Markukselle, koska hän ei ole juutalainen.

 

Pääsiäislukemiseksi tämä sopi siis varsin hyvin. Nyt minulla on Waltarin historiallisista romaaneista lukematta enää Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim. Onneksi Waltarin historialliset teokset sopivat erinomaisesti moneen kertaan luettaviksi.

Lue myös nämä:
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
Mika Waltari: Turms, kuolematon
Panu Rajala: Unio mystica

Vera Brosgol: Anya's Ghost

Kuva: Macmillan

Vera Brosgolin sarjakuvan Anya's Ghost bongasin luettavaksi Kirjainten virrasta. Sarjis onkin löytänyt hyvin lukijoita Helmet-kirjastoissa, sillä tätä on hankittu kirjastoon useita kappaleita ja kaikki olivat lainassa kun varausta tein. (Varaan siis aika paljon sellaisiakin kirjoja, joita löytyy kirjaston hyllystä, sillä on helpompi tilata kirja lähikirjastoon ja maksaa 50 snt varausmaksu kuin lähteä seikkailemaan toiselle puolen pääkaupunkiseutua, jos kirja on jossain kaukaisemmassa kirjastossa.) Kustantaja First Secondin sivuilla voi lukea albumin alkua.

Anya's Ghost pitikin lukea oikein kahteen kertaan. Ensin tuli ahmaistua tarina niin nopeasti, että täytyi lukea hitaammin uudelleen. Takakannessa siteerataan USA Today -lehden arviota: "Anya's Ghost is funny, creepy, and a delightful pageturner." Joten pakko on allekirjoittaa tämä väite, koska sivut kääntyivät nopeassa tahdissa. :)

Tarina sijoittuu high schooliin - tuohon lukemattomista amerikkalaisista tv-sarjoista ja elokuvista tuttuun miljööseen. Lähtötilanne ei ole mitenkään maailman omaperäisin: Anya tuntee olevansa yksinäinen ja outo ja hän tekee kaikkensa tullakseen hyväksytyksi koulumaailmassa. Brosgol toteuttaa Anyan kasvutarinan onneksi melko raikkaasti ja aaveteemaa sovelletaan omaperäisesti.

Kuva avautuu suuremmaksi klikkaamalla.

Siniharmaan sävyinen väritys on mitä ilmeisimmin tehty tietokoneella, samoin tekstaus on koneellista, fonttina on melko luontevan oloinen Helverica. Koneväritys ja -tekstaus ovat vähän kliinisen tuntuisia, mutta Brosgolin pyöreä, luonteva kynänjälki on  viehättävää katseltavaa, ja ilmeikäs Anya on mukava päähenkilö kaikessa angstisuudessaan. Kiinnitin huomiota myös albumin "mykkäjaksoihin" - ihan kuin malttaisin nykyään keskittyä paremmin tekstittömiin sarjakuvaruutuihin, olisikohan Understanding Comics hieman antanut uutta tuntumaa kuvanlukemiseen? Ja olen varma että Anyan ihastuksen kohde Sean on silmänisku Craig Thompsonin Blanketsin suuntaan, sillä Sean muistuttaa mielestäni Blanketsin Craigia. :)

Angsti tosin muuttaa muotoaan tarinan edetessä. Anya joutuu oppimaan asioita, jotka taitavat olla tuttuja kaikille nuorille: minkä verran pitää mennä ryhmäpaineen mukana vai oppiiko käyttämään omia aivojaan... Tykkäsin todella paljon esimerkiksi albumin puolivälin ratkaisevan tärkeästä kohtauksesta, jolloin Anya uskaltautuu tekemään omia johtopäätöksiään ja ryhtyy pitämään puoliaan.

Varsinkin ensimmäisellä lukukerralla Emily-aaveen tietyt temput ihan oikeasti herättivät kylmiä väreitä, joten kummitusjutun henkeä tähän on saatu. :)

Sarjakuva oli kirjastossa luokiteltu nuorten osastolle, mutta sopii kyllä aikuislukijallekin. Tästä tuli myös hauskasti "sarjispari" viimeksi lukemalleni Myrskyn silmään -sarjakuvalle, sillä siinä kuvattiin juutalaispojan sopeutumispaineita amerikkalaisessa yhteiskunnassa ja Anya taas yrittää häivyttää venäläisen taustansa ollakseen hyväksyttävämpi amerikkalainen kouluyhteisössään.

Lue myös nämä:
Will Eisner: Myrskyn silmään
Scott McCloud: Understanding Comics
Craig Thompson: Blankets