HelMet-lukuhaaste 50/50

Olin pitkin vuotta varma, että HelMet-lukuhaaste jää minulta tänä vuonna vajaaksi ja päätin olla poikkeusvuoden hengessä itselleni armollinen ja olla vaatimatta itseltäni liikaa. Mutta sitä kun on suorittajaluonne niin minkäs teet - jouluna oli aikaa lukea ja lopulta päätin vetäistä haasteen loppuun nappaamalla omasta hyllystä pari sarjakuvaa täsmäsuorituksiksi puuttuviin kohtiin. Väliaikakatsaukseni haasteeseen löytyvät täältä ja täältä.

Tämän vuoden haasteen helpoin kohta tuntui olevan "Kirjassa kohdataan pelkoja", sillä lukemistani kirjoissa peräti 42 osui tähän kategoriaan. Kaksi kirjaa taas osui peräti 16:een kategoriaan - nämä olivat Margaret Atwoodin Testamentit ja Arto Paasilinnan Hirtettyjen kettujen metsä. Tällä viikolla julkaistiin vuoden 2021 lukuhaaste - aion osallistua siihenkin.

Kansi: Tammi.

 

Ja tässäpä ne viimeiset kymmenen haastekirjaani:

10. Kirjassa rikotaan lakia: Ville Pirinen: Yhesti yhes kuudennes paikas

 

Muistelin, että tässä sarjassa varmasti joitakin lakeja rikotaan ja oikeassa olin - eräässä tarinassa oli pahoinpitely. Vuodelta 2012 löytyy kirjoittamani blogipostaus.

9. Kirjassa kohdataan pelkoja: Reese Ryan: A Second Chance on Cypress Lane

 

13. Kirjassa eksytään: Milla Ollikainen: Veripailakat

 

20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja: Marja Aho: Puunhalaaja  

 

Lainasin tämän HelMet-lukuhaasteen Facebook-ryhmän täsmävinkin perusteella. Lukemisen jälkeen kävin kurkkaamassa Marja Ahon kirjailijasivun ja sen perusteella hän on julkaissut jo useita kirjoja - nimi onkin jäänyt mieleen jostakin yhteydestä. Teksti oli paikoin lähes harrastelijamaista - juonenkäänteet olivat välillä pöhköjä ja päähenkilö Unna oli erittäin yksiulotteinen hahmo, jonka ainoa tunnetila tuntui olevan angstinen kiukku. Kirjassa kuvataan yksityiskohtaisesti rehevän eteläsuomalaisen lehdon eläimiä ja kasveja, eli siltä osin kirja kyllä vastasi lupaukseen.

 

23. Kirja on julkaistu myös selkokielellä: Maria Turtschaninoff: Helsingin alla

 

Toinen lievä pettymys. Maria Turtschaninoffin nimi on jäänyt mieleen eri yhteyksistä. Kun suurlukija Kirsi Hietanen mainitsi 10-vuotisjuhlapostauksessaan Turtschaninoffin Anachén kolmeksi parhaiten mieleen jääneeksi kirjaksi kymmenen vuoden ajalta, pidin tätä todella kovana suosituksena. Helsingin alla on Turtschaninoffin varhaisempaa tuotantoa - sekö selittää läpijuoksutuksen ja ennalta-arvattavuuden tunteen? Juonenkäänteet ovat paikoin jopa häkellyttävän yksinkertaisia, asiat ratkeavat lähes itsestään. Lisäksi päähenkilö tuntui minusta harvinaisen ärsyttävältä valittajalta. Plussaa kuitenkin suomenruotsalaisen kansanperinteen sivuamisesta. No, pitänee antaa Turtschaninoffin muille kirjoille kuitenkin joskus mahdollisuus.

 

28. Tulevaisuudesta kertova kirja: Enki Bilal: Jumalaton näytelmä

 

Voin onnitella lukioikäistä itseäni siitä, että olen ymmärtänyt ostella laadukasta käännössarjakuvaa omaan hyllyyn. Muistan, että nuorena en tajunnut Jumalattomasta näytelmästä mitään. Nyt, pitkän tauon jälkeen, juonta oli helpompi seurata ja se oli paikoin hyvinkin tutun tuntuinen dystopia: vuoden 2023 Pariisi on jakaantunut eliitin ja rahvaan alueeseen, ydintuhot ovat saaneet ihmiset mutatoitumaan ja fasistinen diktatuuri hallitsee. Kuvat ovat mielettömän komeita kaikessa ankeudessaan.

 

31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla: Eeva Vekki, Risto K. Järvinen: Päiväkirjaklubi

 

Muistan nähneeni tapahtumamainoksia Päiväkirjaklubi-illoista, mutta tähän mennessä en ole koskaan saanut aikaiseksi mennä sinne. Pitäisi varmaan joskus mennä! Kirjan muodossa julkaistuna nolot päiväkirjakatkelmat alkavat jossain vaiheessa tuntua vähän toisteisilta, mutta parhaat pätkät ovat hillittömiä. Erityiskiitos kemiöläistytön kuvaamalle tapahtumaketjulle, jossa kirjoittaja ihastuu hiihtovalmentaja Kari-Pekka Kyröön nähtyään hänet televisiossa Lahden dopingskandaalin yhteydessä.

 

33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos: Marie Kondo: KonMari – siivouksen elämänmullistava taika 

 

Huippusuosittu bestseller, jonka kahmin kirjastosta mukaan hakiessani luettavaa koronarajoitusten tiukentamisen aikana. Lukukokemuksena tämä oli ällistyttävä - toisaalta neuvot siisteyden ja järjestämisen aikaansaamiseksi käyvät järkeen, toisaalta Kondo kuvaa itseään tavalla, josta tulee mieleen pakkomielteinen käytöshäiriö. Rupesin jopa miettimään, onko Sayaka Muratan Lähikaupan nainen jonkinlainen KonMari-parodia.

 

37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa: Mary Westmacott: Ruusun aika 

 

Tämäkin kirja on samalta kahmintareissulta peräisin. Mary Westmacott oli Agatha Christien salanimi ja pokkaripainoksessa on ymmärrettävästi jo nostettu Christien nimi kanteen. Kun salanimen käytön tietää, on Christien tyyli tunnistettava. Ja kyllä tässäkin joku kuolee, vaikka dekkarista ei olekaan kyse. Tämä on eräänlainen tutkielma rakastumisen psykologiasta ja vallankäytöstä ja luokkayhteiskunnan murroksesta toisen maailmansodan jälkeen.

 

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja: Heini Maksimainen: Vauvattomuusbuumi

Milla Ollikainen: Veripailakat

Kansi: Tommi Tukiainen / Like.

Äiti oli junantuoma ja sanoi isää ja muita pohjoisen miehiä pailakoiksi, kesyttämättömiksi ja kuohituiksi poroiksi - villejä mutta munattomia, ehkä aitoja mutta sivistymättömiä vailla todellista rohkeutaa. Äiti oli sanovinaan sen leikillään, mutta Saija oli viime aikoina alkanut ymmärtää, ettei se ollut leikkiä.

Nappasin Milla Ollikaisen Veripailakat kirjastosta kahmiessani luettavaa lainaksi ennen alueellisten koronarajoitusten tiukkenemista. Kirja on ilmestynyt vuonna 2013 ja muistan sen saaneen mukavasti näkyvyyttä heti tuoreeltaan. Suosittelen lukemaan Kirjainten virrassa -blogin arvion ja Kirsin kirjanurkan arvion. Kirja on Ollikaisen esikoisteos, mutta toimittajataustan ansiosta hänellä on pitkä ura ammattikirjoittajana. Kansiliepeessä mainitaan Ollikaisen pitkä rupeama Luoteis-Lapin päätoimittajana. 

Veripailakat sijoittuu Kolariin, Ylläksen hiihtokeskukseen. Pelkästään miljöövalinnan puolesta voi onnitella Ollikaista. Helsingin keskustan kuvaaminen alkaa olla kotimaisessa kirjallisuudessa kertakaikkisen puhkikulunut aihe ja vaikka jokunen lyhyt kohtaus Veripailakoissakin sijoittuu Helsingin ytimeen, ollaan tapahtumien aikana pääsääntöisesti Ylläksellä. Ollikainen ei myöskään liikaa eksotisoi kohdettaan vaan kolarilaiset ovat todentuntuisia hahmoja, joita ei katsota ylhäältä alaspäin. Hiihtokeskus on ylipäätään miljöönä kiehtovan dramaattinen paikka: se on kaikkien turistikohteiden tapaan hieman epätodellinen ja keinotekoinen, siellä kohtaavat keskenään erilaiset ihmiset, se on toisille väliaikainen läpikulkupaikka ja toisille elämän keskipiste siihen tapaan, kuin pienen kunnan suuri työnantaja voi olla. Oikeastaan on hämmästyttävää, että kotimainen kirjallisuus ei hyödynnä hiihtokeskuksia, kylpylöitä tai ruotsinlaivoja useammin miljöönä.

Esikoisuus näkyy kirjan alussa jonkinlaisena lämmittelyfiiliksenä, vaikka kirjassa mennäänkin nopeasti asiaan: hiihtohissistä löytyy murhattu nuori ja pian hiihtokeskuksen työntekijäkin kuolee. Murhaajaa jäljittävät paikalliset poliisivoimat ja Helsingistä lähetetty nuori toimittaja Eerika ja hänen entinen opiskelukaverinsa Krisse, joka on lähtenyt äitinsä kanssa lomalle omia ongelmiaan pakoon.

Mitä pitemmälle kirja eteni, sitä luistavammaksi teksti muuttui. Ollikainen on erityisen taitava jännitteen rakentajana. Tässä kirjassa ei turhia jaaritella eikä unohduta sivutolkulla kahvia juomaan tai tuijottelemaan ikkunoista. Napakan lyhyet luvut, näkökulmanvaihdokset ja tiivis mutta tärkeä pistäytyminen menneisyyteen kuljettavat tarinaa eteenpäin. Luen nykyään dekkareita aika harvoin ja sitä ilahduttavampaa on törmätä tällaiseen dekkariin, joka maistuu tuoreelta - ei pelkästään kliseiden kierrätykseltä. 

 

Keskeiset henkilöhahmot ovat mukana Ollikaisen seuraavissa kirjoissa, vuonna 2014 ilmestyneessä Vesiraukassa ja vuonna 2015 ilmestyneessä Pirunkurussa. Lisäksi netistä löytyy viime vuodelta uutinen, että Milla Ollikainen ja hänen kirjailijamiehensä Aki Ollikainen voittivat kirjoituskilpailun yhteisellä dekkarikäsikirjoituksella. En kuitenkaan löytänyt tietoa siitä, olisiko tätä voittajateosta vielä julkaistu vai mahtaako se olla tulossa myöhemmin. 

 

Lue myös nämä:
Marko Kilpi: Kadotetut
Mooses Mentula: Isän kanssa kahden
Helmi Kellokumpu: Lasteen alaisia

Heini Maksimainen: Vauvattomuusbuumi

Kansi: Emmi Kyytsönen / Atena.

Väitin tämän kirjan johdannossa, että lapsettomuus on kuin musta aukko, johon hyppäävä ei tiedä, mihin joutuu. Kuvittelin aiemmin, että se johtuu ensisijaisesti esimerkkien puutteesta. Lapsetonta elämäntapaa kun ei voi oppia vanhemmiltaan, eikä populaarikulttuuri tarjoa juuri esimerkkejä lapsettomasta aikuisuudesta. Se ei kuitenkaan yksin selitä sitä, miksi lapsettomuus näyttää Suurelta Tuntemattomalta. Se johtuu myös siitä, että mitään yhtä lapsetonta polkua ei ole. Lapsettomuus ei ole vaihtoehto B, vaan mitä tahansa B:n ja Ö:n väliltä.

Hyvää joulua! En ole varma, onko jouluaattoaamu parasta aikaa blogikirjoittamiseen, mutta ruuhkavuosien keskellä oppii ottamaan aikaa asioille sieltä täältä. 

 

Joulua pidetään lasten juhlana - minusta joulu on kuitenkin kaikkien juhla, jota jokainen voi viettää tai olla viettämättä omalla tavallaan. Heini Maksimaisen Vauvattomuusbuumi ilmestyi vuonna 2019 ja on erittäin ajankohtainen: Suomessa syntyvyys on laskenut monta vuotta ja yleensä asiasta on syytelty naisia, jotka kehtaavat kouluttautua ja sitten heittäytyvät vielä nirsoiksi, mokomat. Maksimainen lähti selvittämään, millaisia tarinoita löytyy lapsettomuuden takana ja onnistuu kirjassaan kumoamaan monta stereotypiaa. Tätä kirjaa suosittelen kaikille - erityisesti sellaisille ihmisille, jotka pitävät itsestäänselvyytenä, että aikuisen suomalaisen elämään kuuluu heteroavioliitto, kaksi lasta, auto, talo, koira ja ruokaostokset supermarketissa.

Ylläolevassa sitaatissa Maksimainen summaa koko kirjan havainnot. Suomalaisessa yhteiskunnassa on muutamassa vuosikymmenessä muuttunut monta asiaa: työelämä, parisuhteen merkitys, parisuhteessa olemisen tavat, ehkäisykäytännöt, koulutuksen merkitys, mielenterveysongelmat ja suhtautuminen niihin. Olisi suurempi ihme, jos näin isot muutokset eivät olisi vaikuttaneet syntyvyyslukuihin mitenkään.

Olen itse syntynyt 1970-luvun lopussa ja kirjaa lukiessani mieleen palasi monta yksittäistä muistoa tai kokemusta vuosien varrelta. Kun olen ollut koululainen, muistan kuinka silloin on vielä hoettu, että 24 vuotta on vanhanpiian raja tai lukiolaisten mielestä kannattaa pitää pitkät hiukset, koska niistä saa hääkampauksen. Kolmekymppisenä muistan saunailtoja ystävieni kanssa, joissa ollaan naureskeltu että eikös meidän pitäisi olla synnyttämässä - kenelläkään läsnäolevilla ei ollut tuolloin omia lapsia. Kun itse vihdoin yli 35-vuotiaana hakeuduin äitiysneuvolaan, muistan pohtineeni, että mitähän siellä näin kamalan vanhasta ajatellaan - kunnes tajusin, että 2010-luvulla on ihan tavallista, että pääkaupunkiseudun koulutetut naiset saavat esikoisena 35-40-vuotiaina.

Maksimainen on ammatiltaan toimittaja ja se näkyy kirjassa: naistenlehtimäinen kuvaileva tyyli yhdistyy laajaan taustoittamiseen. Lähdeluettelo on pitkä ja vaikuttava ja ilahduttavasti myös muilla kuin englannin kielellä julkaistuja ulkomaisia lähteitä löytyy. Jos kirjaa lukee sillä silmällä, että haluaisi keksiä miten syntyvyys lähtisi nousuun, kannattaa kiinnittää huomiota parisuhteiden muodostumisen muutoksiin ja mielenterveysongelmien, kuten masennuksen, hoitokäytäntöihin. Jos taas haluaa lukea perusteluja sille, miksi kaikki eivät edes halua lapsia, voi panna mieleen sen toistuvan vastauksen, että monet eivät halua lapsia, koska he eivät halua lapsia. Syynä eivät ole halu reppureissata tai tehdä uraa, vaan syynä on se, että mitään vauvakuumetta tai lapsitoiveita ei ole ollut eikä tullut. Sellaisia ei kukaan voi toiselle pakottaa.

Kirjassa käsitellään hieman myös tahatonta lapsettomuutta, mutta Maksimainen rajaa näkökulman niin, että tahaton lapsettomuus on tässä kirjassa sivuroolissa ja enemmän tilaa saavat vapaaehtoisesti lapsettomat sekä erityisesti elämäntapalapsettomat, eli ihmiset, joiden lapsettomuus johtuu jostakin muusta kuin tietoisesta päätöksestä suuntaan tai toiseen.

Tätä kirjaa näkyy löytyvän myös monesta äänikirjapalvelusta - tämä sopii mainiosti kuunneltavaksi joululomalla.

Lue myös nämä:
Taina Kinnunen: Kalifornia kutsuu
Antti Häkkinen: Rahasta - vaan ei rakkaudesta
Onerva Hintikka - Kirsti Häppölä: Tuntematon emäntä

Reese Ryan: Second Chance on Cypress Lane

Kansi: Forever.

In the months before she'd left for NYU to pursue a degree in journalism, her mother had cornered anyone who would listen and compared Dakota to icons like Ida B. Wells and Gwen Ifill, proclaiming that her baby girl was headed off into the world to "make a name for herself".

Lukiessani Reese Ryanin romanttista viihderomaania Second Chance on Cypress Lane en tiennyt, keitä Ida B. Wells ja Gwen Ifill ovat. Totta kai uteliaana tarkistin asian netistä. Wells syntyi vuonna 1862 orjuuteen ja hänestä tuli toimittaja, opettaja ja mustien oikeuksien puolestapuhuja ja kansalaisvaikuttaja. Vuonna 1955 syntynyt Ifill taas oli ensimmäinen afroamerikkalainen nainen, joka pääsi juontamaan ajankohtaisohjelmaa maanlaajuisella tv-kanavalla. Kummankin naisen elämäntarina vaikuttaa pikatutustumisen perusteella todella mielenkiintoiselta.

Second Chance on Cypress Lane on uuden kirjailijasuosikkini Reese Ryanin uutuus. Luin kesällä hänen kirjansa A Reunion of Rivals, joka kuuluu The Bourbon Brothers -sarjaan. Hieman epäluuloni heräsivät, kun huomasin uusimman kirjan olevankin kokonaan uuden sarjan avaus. Second Chance on Cypress Lane avaa Holly Grove Island -sarjan. Mutta turhaan epäilin, sillä uutuus oli vetävän eskapistista viihdettä täynnä suuria tunteita, upeita maisemia, hieman luksusta ja roihuavaa intohimoa. Näin vuoden 2020 joulukuussa, kun koronapandemian kanssa on lusittu sosiaalisesti rajoittunutta elämää pian vuoden verran, on aivan loistava aika uppoutua viihteen pariin virkistymään.

Kirja sijoittuu Pohjois-Carolinan rannikolle, Outer Banksin alueelle. En ole varmaan koskaan ennen kuullut tällaisesta alueesta, mutta matkailusivuston perusteella kyseessä on varsin viehättävän oloinen saariryhmä. Rupesin myös miettimään, onko viihdekustantamojen trendianalyyseissä päätelty, että juuri tänä vuonna juonikuviot, joissa paetaan suurkaupungin sykettä luonnonläheisiin pikkukaupunkeihin, ovat erityisen houkuttelevia.

Muuten kirjan juoni on lähes identtinen A Reunion of Rivalsin kanssa. Kummassakin kirjassa pääpari on seurustellut nuorena ja naisen sydän särkyi miehen päätettyä suhteen. Kun nainen kohtaa vastoinkäymisiä urallaan suuressa kaupungissa, hän palaa kotikonnuilleen, jossa kohtaa vanhan heilansa valmiina näyttämään, ettei välitä tästä enää vähääkään. Erilaisten esteiden ja vastoinkäymisten jälkeen rakkaus kuitenkin voittaa. 

 

Monessa muussa genressä voisin tuntea tulleeni hieman huijatuksi, jos kirjailija kirjoittaa kaksi kirjaa tismalleen samanlaisilla juonenkäänteillä. Mutta viihderomantiikkaan tämä sopii mainiosti. Kyse ei ole niinkään siitä, mitä kirjassa tapahtuu, vaan miten hyvin kirjailija osaa herättää tutut kuviot henkiin. Ja Ryan todella osaa saada lukijan viihtymään. Lisäksi hän heittelee sopivasti täkyjä sen suhteen, ketkä sivuhenkilöt voisivat seuraavissa osissa nousta pääosaan. Sarjan seuraavan osan pitäisi ilmestyä vuoden päästä.

Kannen ja sisällön osalta tein sellaisen havainnon, että The Bourbon Brothers -sarjan kirjojen kansissa on afroamerikkalainen pääpari mutta tähän mennessä kirjojen sivuille on otettu kantaa rotukysymyksiin vain hyvin hienovaraisesti. Second Chance on Cypress Lanen kannessa ei ole ihmishahmoja, mutta kirjassa käsitellään useammassakin kohdassa taitavasti niitä ennakkoluuloja ja asenteita, joita afroamerikkalaiset joutuvat kohtaamaan työmarkkinoille. Esimerkiksi oma äiti painostaa televisiotyöhön pyrkivää Dakotaa suoristamaan hiuksensa. Kiharilla hiuksilla ja rotukysymyksillä on suorastaan käsittämättömän vahva poliittinen lataus. Aiheesta kannattaa lukea vaikkapa Glamourin artikkeli Michelle Obama Wore Her Natural Curls, and People Are Living for It ja Voima-lehden artikkeli Pidä kiharas.

Lämmin suositus siis Reese Ryanin taidokkaille, mukaansatempaaville viihderomaaneille.

Lue myös nämä:
Reese Ryan: A Reunion of Rivals (The Bourbon Brothers Book 4) 
Michelle Obama: Minun tarinani
Jude Deveraux: Tunteiden talo