Alkuhuomio: tämä ei ole se kirja, jota pitää lukea pikkuhiljaa ja vähitellen, josta viimeksi mainitsin. Päinvastoin, tämä tuli luettua "välikirjana", koska minulla oli eilen tovi luppoaikaa ja menin tietenkin siksi aikaa kirjastoon katselemaan kirjoja. Palautettujen kirjojen hyllystä bongasin tämän. Olen joskus kauan kauan sitten lukenut tämän, silloin kun sen nimi vielä oli Kymmenen pientä neekeripoikaa. Tässä vuoden 2003 painoksessa oli mielenkiintoinen Jarmo Papinniemen esipuhe, joka valotti klassisen salapoliisidekkarin tyylisääntöjä. Kirja lähti vetämään hyvin, joten pitihän se lainata ja lukea illalla loppuun.Tästä kirjan nimen muutoksestahan keskusteltiin taannoin Suomessakin: onko sopivaa, että tunnetun kirjan nimessä on sana "neekeri"? Olen tästä hieman kahtalaista mieltä. Tavallaan ymmärrän sen täysin, että neekeri on epäkorrekti sana - olisipa tosi idioottimaista mennä nimittämään vaikka Lola Odusogaa "neekerinaiseksi". Silti on paljon sanontoja, joissa sana on paikallaan, esimerkiksi John Lennonin loistava sanonta "Nainen on maailman neekeri". Ja mielestäni on hullua ruveta siivoamaan vanhaa suomen kieltä kirjoissa, koska onhan neekeri ollut aikanaan Suomessa ihan neutraali sana, silloin kun laajamittaista maahanmuuttoa ei ollut, eikä täällä asunut juuri ketään jota olisi päässyt neekeriksi nimittelemään.
Voisiko neekeri-sanaa verrata sanaan ryssä? Ryssiin suomalaisilla on ollut paljon enemmän kosketuspintaa historian aikana kuin neekereihin, ja eiköhän tuo ryssä-sana ole kovakoodattu suomalaisten kulttuuriseen muistiin, vaikka tätäkin termiä aika ajoin paheksutaan. No, enpä menisi itsekään ketään venäläistä päin naamaa ryssäksi sanomaan, mutta muissa yhteyksissä rupattelen kyllä ryssistä sujuvasti. Sillä kyllähän se niin on, että ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi.
Ehkä tällaiset sanat ovat hieman kuin kirosanat tai alatyyliset ilmaukset: on tilanteita, joissa niitä on äärimmäisen epäkorrektia käyttää, mutta myös toisia tilanteita, joihin ne sopivat kuin nenä päähän.
Noh, joka tapauksessa Kymmenen pientä neekeripoikaa oli minusta äärimmäisen osuva, tenhoava ja hyvä kirjan nimi. Eikä yksikään pelastunut on ihan ok sekin, mutta on huomattava, että kirjan sisällössä sanastoa ei ole mitenkään kirjoitettu uusiksi. Kansien välissä käytetään koko ajan termiä neekeri. Mutta olisi väärin mennä leimaamaan Agatha Christietä nykyaikaisin termein rasistiksi - eivätköhän aika lailla kaikki muutkin hänen aikansa yläluokkaiset englantilaisnaiset ole samalla lailla ajatelleet. Eli kaikki ovat olleet rasisteja, mutta Agatha Christie tuskin lienee mikään poikkeuksellisen rasistinen ollut. Kirjassa viitataan juutalaiseen sivuhenkilöön, jonka kohdalla korostetaan ovelaa kauppaälyä ja sitä, että juutalaista ei voi huiputtaa. Eräs kirjan henkilöistä taas on ollut sodassa Afrikassa, ja hänelle on itsestäänselvää, että alkuasukkaiden kuolema on vähempiarvoinen kuin eurooppalaisen upseerin kuolema. Onpa kirjassa selkeää sosiaalistakin eriarvoisuutta: kun palvelijapariskunnan toinen osapuoli kuolee, ei tämä mitenkään vapauta jäljelle jäänyttä palvelijaa pöydänkattamis- ja tarjoiluvelvollisuuksistaan, eikä sellaista kukaan häneltä odotakaan.
Asiaan. Olen lukenut kirjan joskus yläasteikäisenä, mutta selvää muistikuvaa juonesta ei enää ollut. Muistin, että juonessa on joku ovela kikka kolmonen, mikä oli ensikerralla (ehkä myös iästä johtuen) minulle täysi mysteeri ja luin erittäin kiinnostuneena ratkaisun. Nyt valitettavasti "arvasin" murhaajan hieman nopeammin, koska pohjatuntuma juonikuvioon kumminkin oli. Sinänsä kirja on erittäin sujuvasti etenevä, eikä syyttä ole yksi maailman tunnetuimmista dekkareista. Kirjassa kymmenen henkilöä kutsutaan lomanviettoon eristäytyneelle Neekerisaarelle, mutta heti ensimmäisenä iltana jokaista syytetään henkirikoksesta ja heidät uhataan tappaa. Jo samana iltana väkeä alkaa kuolla yksi toisensa perään. Joka kuoleman jälkeen yksi posliininen neekerinukke katoaa salaperäisesti keittiön pöydältä. Ongelmana vain on se, ettei saarella ole kymmenen vieraan lisäksi ketään ulkopuolista, joten väki alkaa syystäkin epäillä, että murhaaja on yksi heistä. Ja onpa Agatha tosiaan hieronut aivonystyröistään hienon dekkariarvoituksen. Tietysti hienoisia epäuskottavuuksia välillä ilmenee, mutta mitäs pienistä.
Ajankuva on toinen merkittävä syy Christien dekkareiden viehätykseen. Sotienvälinen Englanti, jossa nuoret naiset työskentelevät kotiopettajattarina ja sihteerikköinä ja vanhat neidit viettävät kesää täysihoitoloissa. Nuorukaiset kaahailevat urheiluautoilla ja harmaantuneet arvokkaat upseerit ovat nähneet ensimmäisen maailmansodan. Kello viisi juodaan teetä, vaikka mitkä murhaajat riehuisivat ympärillä, ja aamiaisella on aina paahtoleipää ja pekonia.
En ole ikinä ollut mikään dekkarien himolukija, vaikka toki niitäkin aika ajoin tulee lueskeltua. Christie oli kovassa suosiossa koulukavereitteni keskuudessa tuolloin yläasteaikana, ja varmasti muutkin parhaat Christien kirjat olisivat viihdyttävää luettavaa. Suurina annoksina peräkkäin luettuna dekkarit vaan rupeavat minun kohdallani menettämään tehoaan, varsinkin jos murhia tutkiva päähenkilö on sama. Rupeaa aina tuntumaan siltä, että ei kenenkään kohdalle voi osua noin monta kertaa peräkkäin nerokkaita ja kekseliäitä murhia. Missä ovat kaikki "Arska puukotti Reiskaa kännispäissään lauantaina ja tunnustaa maanantaina" rikokset näistä kirjoista? Aina on joku nähnyt vaivaa punoakseen hirvittävän hienoja juonikuvioita.
Tekstit
