Reese Witherspoon: Whiskey in a Teacup

Kansi: Simon & Schuster.

Some people think that caring about "silly" things like cooking or fashion is mutually exclusive with "serious" politics. But my mother and grandmother and their friends taught me that finding pleasure at home - whether in a family dinner or a book club or a backyard barbecue - can give us the strength to go out into the world and do incredible things.

Etsiskelin tietoja Yhdysvaltain etelävaltioista ja törmäsin näyttelijä-tuottaja Reese Witherspoonin kirjaan Whiskey in a Teacup. Witherspoon kuuluu nykyään Hollywoodin menestyneimpiin ja rikkaimpiin näyttelijöihin - hän taitaa olla melkoinen henkilöbrändäämisen kultasormi, jota pidetään sympaattisena naapurintyttönä, vaikka rahaa on kuin roskaa. 

Kirjan ääressä heittäydyin itsekin kritiikittömän fanin rooliin, vaikka tätä kirjaa voisi myös ruotia tarkasti ja ehkä ilkeästikin. Tyylilajiltaan tämä on mielestäni "kahvipöytäkirja", eli tässä on panostettu kauniisiin valokuviin ja tätä sopii selailla ja lueskella sieltä täältä. Mitään Yhdysvaltojen historian tai maantieteen oppituntia kirja ei tarjoile ja yhteiskunnallisuus enimmäkseen loistaa poissaolollaan. Pääpaino on yksilö- ja perhetasolla, ja varsinkin kuvien kautta selväksi tulee, että kirja on samastuttavin varakkaan keskiluokan edustajille, jotka pystyvät vaikkapa sisustamaan, edustamaan ja seurustelemaan ilman rahahuolia. 

 

Kirjassa Witherspoon kertoo omista kokemuksistaan ja perheensä kokemuksista Tennesseen osavaltion pääkaupungissa Nashvillessa. Muutettuaan Kaliforniaan näyttelemisen perässä hän alkoi nähdä kirkkaammin, mitä "etelävaltiolaisuus" tarkoittaa ja tässä kirjassa hän jakaa kokemuksia ja neuvoja ruoanlaitosta, vieraanvaraisuudesta, ystävyydestä, perheyhteyden rakentamisesta.

Mitä etelävaltiolaisuus Witherspoonin mielestä on? Toisten huomioon ottamista, perheyhteyden ja sukusiteiden vaalimista, vieraanvaraisuutta, siistiä ja tyylikästä pukeutumista, huoliteltua kampausta ja meikkiä, hyviä käytöstapoja, omaperäistä murretta. Etelävaltiolaisuus on jotain, mistä ihmiset ovat ylpeitä.

Pidän itse yhteisöllisyyttä suuressa arvossa ja kirjassa kuvattu tapa rakentaa sosiaalisia yhteisöjä tuntui sekä tutulta että osin saavuttamattomalta. Suomessa arkipäivän yhteisöllisyys ei tunnu aina olevan niin tavoitteellista ja arvostettua kuin kirjan kuvaamassa ympäristössä. Tykkäsin myös Witherspoonin jakamista käytösneuvoista - usein käytösoppaat kuulostavat jotenkin happamilta, mutta Witherspoon onnistuu kuulostamaan raikkaalta. Tai kenties pitää kiittää kirjan haamukirjoittajaa  - jälkisanoissa kiitetään Ada Calhounia, jonka teokseen Why We Can't Sleep tykästyin lujaa.

Ruokakirjojen onnistumista voi mitata sillä, tuleeko lukiessa nälkä. Witherspoonin reseptien ja kirjan upeiden kuvien ääressä todella alkoi kuola valua, mutta ainakaan vielä en kokeillut yhtään reseptiä. Kesäinen Dorothean maissisalaatti, jossa yhdistetään tuoretta maissia ja kirsikkatomaatteja, kuulostaa erityisen houkuttevalta. Mutta mahtaako ihan pellolta poimittua maissia Suomessa kovin helposti saada, Dorothea kun korostaa, että maissi pitäisi valmistaa mahdollisimman tuoreena? No, ehkä voisin joskus oikaista ja käyttää vaikka säilykemaissia ohjeeseen.

Innostuin kirjan myötä hakemaan lisätietoa Witherspoonista enemmänkin ja nostan hattua erityisesti Hello Sunshine -tuotantoyhtiön perustamisesta. Yhtiön tavoitteena on kertoa naisten tarinoita naisnäkökulmasta. Menestystä on tullut. Lisäksi Witherspoonin tähdittämä The Morning Show -tv-sarja kuulostaa varsin houkuttelevalta, katsotaan jos etsiytyisin maksullisten suoratoistopalvelujen pariin tämän perässä.

Whiskey in a Teacup on näyttävä kirja, joka sopisi hyvin myös omaan hyllyyn plarailtavaksi ja reseptien tutkimiseen. Toisaalta, ehkä kirjastolainan lukeminen riittää - kerta-annoksena tästä jää suloinen maku suuhun, aivan kuin hyvästä jälkiruoasta.

 

Lue myös nämä:
Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
Ada Calhoun: Why We Can't Sleep
Maarit Knuuttila: Pappilan hätävara - vieraanvaraisuuden taidosta

George Orwell: 1984

Kansi: Basam Books.

Winston painoi Julian rintaansa vasten ja huomasikin suutelevansa eläviä, lämpöisiä kasvoja. Heidän huuliaan erotti kuitenkin jokin puuterimainen aine. Kummankin kasvot olivat paksun laastipölykerroksen peitossa.

 

HelMet-lukuhaasteen eräs kohta on scifin lukeminen ja päätin ratkaista tilanteen klassikolla. George Orwellin 1984 on hiljakkoin suomennettu uudestaan. Muistelen lukeneeni tämän nuorena, mutta sittemmin kirja on mielessäni mennyt sekaisen toisen scifiklassikon, Aldous Huxleyn Uljaan uuden maailman kanssa. Kävin muutama vuosi sitten Svenska Teaternissa katsomassa 1984-teatterisovituksen ja hieman vajavaisen ruotsini vuoksi en meinannut oikein pysyä kärryillä. Lisäksi tajusin esityksen aikana, että olin odottanut näkeväni Uljaan uuden maailman juonenkäänteitä näyttämöllä.

George Orwelliin viitataan 2020-luvun nettikeskusteluissa todella usein, joten voisi sanoa, että 1984 on ajankohtainen kirja. Kirjan lukemisen perusteella tuntuu kuitenkin, että harva nettikommentaattori on tuskin itse lukenut teosta. Pikemminkin Orwellin luomat käsitteet ovat lähteneet elämään omaa elämäänsä. Kanadalaismedia Canada's National Observer julkaisi viime vuonna artikkelin George Orwell doesn’t belong to conservatives, jossa käsitellään sitä, miksi juuri konservatiivit syyttelevät mielellään muita "ajatuspoliiseina" toimimisesta ja miksi Orwell itse ei suinkaan ollut konservatiivi. 

Itse kirja oli lievä pettymys: sen rytmi oli turhan hidas ja laahaava eikä kunnon jännitettä oikein päässyt syntymään. Petyin myös kirjan turhan perinteiseen male gaze -asetelmaan: vaikka päähenkilö Winston on nuhruinen ja elämäänsä pettynyt keski-ikäinen, jopa masentavassa dystopiaympäristössä tärkein hänen kohtaamansa nainen on nuori ja himokas tyttö, jonka keskeinen päämäärä on päästä rakastelemaan Winstonin kanssa. 

Sen tunnustan, että kirjan tapahtumat kyllä muistuttavat nykyajasta. Winstonin työnä on historian uudelleenkirjoittaminen: hän sensuroi ohjeiden mukaan menneisyyden uutisia ja julkaisee uusia, mahdollisimman autenttisen oloisia "uutisia". Kansa on alistettu mahtipontisen sotilaspropagandan avulla ja kansan tuki hallitsevalle diktatuurille vaikuttaa vankkumattomalta. Toisinajattelijoita jäljitetään, vainotaan ja kidutetaan.

Kallistun siis sen puoleen, että tämä klassikko kannattaa lukea yleissivistyksen vuoksi, mutta jos etsii vetävää kaunokirjallista elämystä, siihen tarkoitukseen kannattaa valita jotain muuta.

Käännöksestä

Suomentaja Jussi Tuomas Kivi oli minulle ennalta tuntematon nimi. Lähestyin suomennosta varovaisesti ja hieman epäluuloisesti. Ilahduin siitä, että kirjasta puuttuivat kömpelöt anglismit ja kirja oli pääsääntöisesti sujuvana soljuvaa suomea. Yksi "delete" pomppasi tekstin joukosta silmään - olisiko jäänyt editorilta huomaamatta, kyseessä lienee ollut suomentajan tekstinmuokkausvaiheesta? 

Jotenkin mekaaniselta Kiven suomi kuitenkin maistui - siinä ei ollut samanlaista luontevuutta kuin vanhoilla mestarikääntäjillä. Kenties mekaanisuus syntyi siitä, että päähenkilön nimi toistui vähän väliä ja tämä ongelmaa mennee Orwellin piikkiin. Kirja etenee "Winston sanoi", "Winston käveli" -tyyppisillä ilmaisuilla ja tämä lisää edellä mainitsemaani laahaavuutta.

 

Lue myös nämä:
Ričardas Gavelis: Vilnan pokeri
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
Mihail Bulgakov: Kohtalokkaat munat

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia

Anna-Leena Härkösen kolumnikokoelma Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia lähti mukaani kierrätyskirjojen pinosta. Anna-lehdessä ilmestyneiden kolumneiden kokoelma on ilmestynyt vuonna 2012, lukemani kolmas painos julkaistiin seuraavan vuoden puolella. Teräväkynäiseltä Härköseltä on julkaistu useita muitakin kolumnikokoelmia.

 

Olen lukenut vuosien varrella sekä Härkösen kirjoja että kolumneja tasaiseen tahtiin. Tähän asti hän on aina tuntunut hieman minua vanhemman sukupolven edustajalta, mutta oma keski-ikäistymiseni tekee sen, että kirjailijan hahmo alkaa tuntua kuin vain pikkuisen vanhemmalta isosiskolta. Laskevan neitsyen aiheet liikkuvat tukevasti perheellisen rouvaihmisen elämässä, joten samastumispintaa riitti. 

Kolumni on näennäisen helppo, mutta oikeasti vaikea laji. Tämän huomaa siitä, että vain harvasta hyvästäkään kirjailijasta tulee kestokolumnisteja. Aika monelta tuntuu pajatso tyhjenevän jo muutaman tekstin jälkeen. Härkönen on kyennyt jo kymmenien vuosien tykittämään nasakoita kolumneja useammankin lehden palstoilla. Hänen ominaispiirteensä on maalaisjärki, tai ainakin tämä sanaa tulee lähimpänä mieleen kun yritin hänen tyyliään määritellä. Että ei kaiken maailman kotkotuksiin kannata lähteä mukaan ja välillä on parasta lasauttaa asiat suoraan. Voisin luonnehtia myös, että Härkösellä on erinomainen bullshit-tutka. Härkösen kolumnien lukeminen on kuin viettäisi antaumuksellista tilitystuokiota hyvän ystävättären kanssa, sellaista missä haukutaan puoli maailmaa, koska itse tiedetään ja osataan asiat niin paljon paremmin.

Koska Laskeva neitsyt on yli kymmenen vuotta vanha kirja, sen aihepiiri tuntui virkistävältä, sillä siitä puuttuivat tyystin monet nykyhetkeä dominoivat keskustelunaiheet. Yksikään kolumni ei käsitellyt esimerkiksi kuntosalilla käymistä, ilmastoahdistusta, intersektionaalista feminismiä, oikeistopopulistien rasistista öyhötystä, maahanmuuttoa tai autoilun kustannuksia. Sen sijaan kolumnit heijastelivat elämänpiiriä, jossa on tavallista tavata ystäviä vaikka ravintolassa alkoholia juoden tai kotibileissä tai matkustella seuramatkoilla Euroopassa. Mainiota!

Laskevan neitsyen innoittamana kävin läpi kirjahyllyäni ja löysin kuin löysinkin Kauhun tasapainon ja muita kirjoituksia. Tämä on Härkösen ensimmäinen kolumnikokoelma, julkaistu vuonna 1999. Kirjan tekstit on julkaistu alun perin Image-lehdessä. Tämä on niitä kirjoja, jotka ovat kulkeneet mukanani uskollisesti muuttolaatikoista vuodesta toiseen. En saa päähäni olenko ostanut kirjan itse vai olisinko saanut sen joululahjaksi. Ilmestymisaikanaan kirjan tekstit ja oma arkeni ovat olleet aika kaukana toisistaan, mutta huomaan että tästä kirjasta on jäänyt mieleeni eräs lause, joka nousee mieleeni toistuvasti kosmetiikkahyllyjen äärellä: Johan sen sanoo järkikin että naamaan ja perseeseen pannaan eri voiteet.

 

90-luvun lehdenlukijoilla on ollut selvästi parempi keskittymiskyky kuin nykyään, sillä Kauhun tasapainon tekstit ovat huomattavasti pidempiä kuin Laskevan neitsyen. Ehkäpä voisin jossain vaiheessa lueskellä näitä kokoelmia lisääkin, tuorein on vuonna 2018 ilmestynyt Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia. Kiittelen vielä Otavan graafista suunnittelua: kapeat, korkeat ja värikkäät kirjat ovat kivan näköisiä ja tuntuisia ja ulkomuodoltaan erottuvia.

 

Otavan sivujen mukaan Härköseltä on ilmestymässä ihan pian uusi romaani, Huomenna hän ei tule. Viikonloppuna Härkönen esiintyi myös Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen sivuilla kokkaamassa jauhelihapannukakkua. Minusta jo tämä reseptivalinta on ihana esimerkki Härkösen kyvystä seistä omien mielipiteittensä takana - palstalla on nähty ties minkälaista fine diningia, joten arkinen ja simppeli, mutta silti erinomaisen herkullinen jauhelihapannukakku lisukesalaatin kera on suorastaan raikas valinta. Kenties valintaa voisi pitää suorastaan provokatiivisena, sisältäähän resepti niin eläinperäisiä aineksia kuin ihan vehnäjauhoakin, jota moni karttaa nykyään viimeiseen asti.

 

Lue myös nämä:
Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä
Arja Mäkinen: Meidän kesken. Naisten ystävyyssuhteiden arkea
Mirja Tervo: Huimaavat korot