Väliaikakatsaus HelMet-lukuhaasteeseen: 40/50

Kesäkuussa listasin HelMet-lukuhaasteeseen lukemani kirjat ja nyt on aika seuraavalle katsaukselle. Olen lukenut 40 kirjaa ja koska tätä vuotta on jäljellä vain muutama viikko, voi käydä niin, että haasteen valmiiksi saaminen menee ensi vuoden puolelle. Katsotaan millaisen loppukirin ehdin ottaa.

Kansi: Otava.

2. Iloinen kirja: Viv Groskop: Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista

 

Kun brittihuumori ja venäläinen synkkyys yhdistetään, on lopputuloksena samastuttava, hauska ja syvällinen kirja. Kirjaa voisi luonnehtia kolumnityyliseksi esseekokoelmaksi tai esseemäiseksi kolumnikokoelmaksi. Lue lisää Amman kirjablogista.

4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä: Lars Sund: Missä musiikki alkoi

 

Olen kuusi vuotta sitten lukenut Lars Sundin Kolme sisarta ja yksi kertoja ja Missä musiikki alkoi jatkaa tarinaa. Sundin tyylissä on jotain nerokasta. Kirjan tunnelmassa yhdistyvät suomenruotsalaisen keskiluokan porvarillisuus ja jokin uhkaava, pelottava vire taustalla.

5. Saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Ann-Helén Laestadius: Terkkuja Sopperosta

 

Tukholmassa asuva nuori citysaamelainen alkaa pohtia juuriaan ja haluaa oppia puhumaan saamea. Nuortenkirjana tässä on paljon kaavamaisuutta, mutta kurkkua kuristaa kirjan kuvaus siitä, miten saamelaisten kulttuuria on rajoitettu lähihistorian aikana ja rajoitetaan edelleen. Suosittelen nuorille ja aikuisille.

6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella: Margaret Atwood: Testamentit

 

8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi: Sarah Blake: The Guest Book

 

Äidin suosittelema kirja, puhdasverinen lukuromaani hyvässä ja pahassa. Kirja kuvaa vanhan newyorkilaissuvun kesänviettoa Mainen rannalla sijaitsevalla saarella ja suvun salaisuuksia. Melko päälleliimatun tuntuisesti kuvataan valkoisen yläluokan osoittamaa rasismia. Kirjassa on keskeisessä roolissa sekä juutalainen mies että musta mies ja näistä varsinkin mustan henkilöhahmon osa on lähinnä toimia valkoisten päähenkilöiden peilinä. Kerronta on tältä osin vähän vaivaannuttavaa, mutta ainakin kirja oli suht nopealukuinen.

11. Vaihtoehtohistoria: Aarno Karimo: Kohtalon kolmas hetki

 

12. Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera: Jane Austen: Järki ja tunteet

 

14. Urheiluun liittyvä kirja: Karo Hämäläinen: Yksin

 

Paavo Nurmesta kertova romaani - paras tähän asti lukemani Hämäläisen kirja. Pihin, säntillisen ja epäluuloisen fiktio-Nurmen henkilöhahmo oli mainio ja uskottava.

17. Tutkijan kirjoittama kirja: Max Engman: Pietarinsuomalaiset

 

21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta: Anna Fiske: Kuinka vauvoja tehdään

 

Hauska ja asiallinen seksuaalikasvatusopas pikkulapsille - ja mikä ettei isommillekin. Suosittelen kaikille!

26. Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö: Margaret Yorke: Sovintouhri

 

27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani: J.S. Meresmaa: Dodo

 

30. Kirjassa pelastetaan ihminen: Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade

 

Hehkutettu romaani, joka jätti kuitenkin minulle vähän vaisun jälkimaun. Ilahduin kuitenkin huomatessani kirjailijan olevan tuttu Marenkikeiju-lastenkirjasta. Sitten alkoi sateesta kannattaa lukea kunnon bloggaus Lumiomena-blogista.

 

36. Tunnetun henkilön suosittelema kirja: Michelle Obama: Minun tarinani

39. Kirjassa lennetään: Kevin Kwan: Ökyrikas tyttöystävä

 

Vetävää viihdettä aasialaisten suihkuseurapiirien ihmissuhdedraamoista. Lukiessa tosin kylmää hongkongilaisen elämänmenon kuvaaminen, koska Kiina tiukentanut niin hurjasti otettaan Hongkongista viime aikoina. Epäekologisesta ja tuhlailevasta elämäntavasta ei myöskään kannata ottaa mallia.

40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirja: Arto Paasilinna: Hirtettyjen kettujen metsä

 

41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan: Chelsea Monroe-Cassel - Sariann Lehrer: A Feast of Ice and Fire

 

43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja: Reese Ryan: A Reunion of Rivals

 

47.-48: Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet: Taina Kinnunen: Kalifornia kutsuu ja Elsa Anttila: Kanaria kutsuu 

 

49. Vuonna 2020 julkaistu kirja: Vesa Sisättö: Lukemisen voima

 

Tämän kirjan ensisijaista kohderyhmää lienevät ne, jotka haluaisivat lukea enemmän ja erityisesti heille minäkin tätä suosittelen. Minulle parasta antia olivat kirjassa kuvatut tutkimustulokset, joiden kautta kerrattiin lukemisen hyötyjä mm. oppimiskykyyn, aivojen kehittymiseen, unen laatuun ja stressin lievittämiseen nähden. Kirjasta kerrotaan tarkemmin esimerkiksi Maaseudun Tulevaisuuden artikkelissa. 

 

Taktiikkani on ollut yrittää raksittaa haasteen kirjoja ensisijaisesti vaikeimmasta päästä. Antoisimpia yllätyksiä ovat olleet ainakin kohdat 14 ja 27. Hyvä haaste!

Margaret Atwood: Testamentit

Kuva: Otava.

Minäkin olen tarkoittanut hyvää, mutisen joskus hiljaa itsekseni. Olen pyrkinyt parhaaseen ratkaisuun. Ainakin parhaaseen valittavissa olevaan ratkaisuun, mikä ei suinkaan ole sama asia.

 

Tarkastin Amazonin tilaushistoriasta, että olen ostanut ja lukenut Margaret Atwoodin The Handmaid's Talen (suomennettuna Orjattaresi) keväällä 2017. En ole ilmeisesti kuitenkaan kirjoittanut siitä minkäänlaisia muistiinpanoja. Jälkikäteen ajatellen mieleen on parhaiten jäänyt sellainen vatsaa kouristeleva pelon tunne, niin ahdistava - vaikkakin uskottava ja osuva - Atwoodin luoma maailma oli. Fanaattisten äärikristittyjen hallitsema Gileadin maa on naisille huono paikka kaikin tavoin: heikentyneen hedelmällisyyden aikana osa naisista pakotetaan orjattariksi synnyttämään lapsia paremmille perheille.

 

Testamentit on pitkän tauon jälkeen ilmestynyt jatko-osa Orjattarellesi. Pokkaripainoksen takakanteen oli ilahduttavasti nostettu sitaatti Kulttuuri kukoistaa -blogista. 

 

Kirjassa vuorottelee kolme kertojanääntä. Lukijalle jo aiemmin tuttu pahis, Lydia-täti, pääsee kertomaan omaa tarinaansa muistiinpanoissaan. Nuori Agnes kasvaa Gileadissa ja välttää avioliiton valitsemalla tädin uran nunnaluostarimaisessa Ardua Hallissa. Kanadalainen teinityttö Daisy menettää vanhempansa terrori-iskussa ja sen jälkeen hänelle selviää, että hänenkin juurensa juontavat Gileadiin. 

Kirja oli todella vetävä ja nopealukuinen. Uppouduin tarinan imuun ja koin taas saman klaustrofobisen, ahdistavan tunteen, kun naisten alistaminen uskonnon ja patriarkaalisen yhteisön keinoin rajasi nuorten tyttöjen elämänpiirin todella pieneksi. Mutta luettuani kirjan loppuun ja ryhdyttyäni pohtimaan sen sanomaa, päädyinkin vähemmän tyydyttävien havaintojen pariin, joista kohta lisää enemmän.

Pitkän kirjallisen uran tehnyt Margaret Atwood on saanut palkintoja, ylistäviä kritiikkejä ja maailmanlaajuisen lukijakunnan. Hän on monin tavoin loistava kirjailija ja hänen työllään on pelkästään kirjan kiitossanojen perusteella iso tukitiimi. En usko, että hänen kirjoihinsa ihan helposti jäisi vahingossa huolimattomia lipsahduksia. Mistä juonen paikoittainen epäloogisuus siis voi johtua tai miten sitä pitäisi tulkita?

Pelkästään kirjan henkilöhahmojen nimet ovat täynnä latautunutta symboliikkaa. Esimerkiksi Lydia-nimi viittaa "ensimmäiseen kristittyyn". Kun lukemisen jälkeen ryhdyin hakemaan netistä analyyseja Testamenttien nimistöstä, törmäsin mielenkiintoiseen blogikirjoitukseen, jonka havaintoja ryhdyin pohtimaan. Sitä ennen kuitenkin SPOILERIVAROITUS: jos et ole lukenut Testamentteja etkä halua tietää tämän enempää siitä, mitä kirjassa tapahtuu, kannattaa lopettaa lukeminen tähän.

Spoilerit alkavat

 

Asking the Wrong Questions -blogissa kirjoitetaan Testamenteista monin tavoin kriittisesti. Eräs havainto - joka monissa muissakin arvioissa on esitetty - on se, että onko uskottavaa, että Gileadin sortuminen alkaisi kriittisestä julkisuudesta. Kirjan ytimessä on, että Lydia-täti on kerännyt ja tallettanut tietoa Gileadin valtaapitävien rikkomuksista ja sitten nämä tiedot salakuljetetaan Kanadan puolella. Kanadalainen media julkaisee näistä rötöksistä uutisia ja siitä alkanut skandaalimainen kohu saa Gileadin puolella aikaan sisäiset puhdistukset. Puhdistukset heikentävät valtakuntaa niin, että lopulta se sortuu niin sisäiseen kapinointiin, ulkoa ohjattuun kapinointiin ja naapurivaltioiden hyökkäyksiin.

Mutta vuonna 2020, jolloin mediassa ja sosiaalisessa mediassa on eletty "totuudenjälkeistä aikaa" jo vuosia, tällainen tuntuu vanhanaikaiselta. Kyllähän kaikenlaisia kohuja pyörii mediassa päivästä toiseen. Ei valtaapitävien asema niistä välttämättä enää horju, sillä valtaapitävien kannattajat torjuvat kritiikin "mielensäpahoittamisena" tai "valeuutisina". Lisäksi ihmiset lukevat ahkerammin kevyttä viihdettä, eivät syväluotaavia poliittisia analyyseja. Kyllähän vaikka Pohjois-Koreasta on julkaistu paljon todella synkkiä faktoja ja silti maan johto istuu edelleen lujasti vallankahvassa.

Toinen omituinen seikka on salakuljetustapa. Kirjan aikaan selviää, että Lydia-täti on vuosien ajan toimittanut tietoa Kanadan puolelle Maydayn vastarintaliikkeelle kiinnittämällä helmityttöjen - Gileadin lähetystyöntekijöiden - esitteisiin mikropisteitä. Mutta suurimman paljastusaineistonsa kuljetukseen hän vaatii Daisyn henkilökohtaista saapumista Gileadiin, kiinnittää mikropisteen tämän tatuointiin ja sitten lähettää Daisyn pakomatkalle takaisin Kanadaan. Kuten eräs nettikommentoija huomautti: miksi ihmeessä Lydia-täti ei vain monistanut aineistoaan eri mikropisteille ja lähettänyt sitä esitteisiin kopioituna jo vuosia aikaisemmin?

Jos oletetaan, että näin epälooginen ratkaisu on tarkoituksellinen, jää lukijan tehtäväksi pohtia, miksi Lydia sitten hankkii Daisyn Gileadiin. Tähän liittyy toinenkin juoni: Lydia on rakentanut Gileadiin Daisysta "Nicole-vauvan" kultin ja Nicole-vauvan identiteetin paljastaminen olisi mahdollisesti merkittävä poliittinen ase gileadilaisten sisäisissä valtakamppailuissa. Loppujen lopuksi Lydia-täti ei kuitenkaan hyödynnä tätä asetta. Miksi hän sitten rakensi Nicole-vauvasta kultin?

Lisäksi kiinnitin huomiota siihen, että sekä Daisyn/Jaden/Nicolen että Agnesin hahmot käyvät kirjan loppua kohtaan suorastaan ärsyttäviksi. Varsinkin Daisyn muodonmuutos on suorastaan karikatyyrimäinen: vetäytyvästä koulutytöstä tulee hyvin äkkiä taistelukykyinen, kapinallinen teinityttö, joka kieltäytyy mukautumasta Gileadin naurettaviin sääntöihin. Agnes taas on kertomuksensa alussa terävänäköinen havainnoitsija, mutta kirjan lopussa hän on lähinnä aivopesty nahjus. Toki tädiksi kouluttautuminen vaikuttaa olevan aivopesulle alistumista, eli sikäli kehitys on uskottavaa.

Tulkintoja hakiessa joudun kääntymään kirjan viimeisen luvun pariin. Siellä tulevaisuuden gileadintutkija professori Pieixoto analysoi Lydia-tädin, Daisyn ja Agnesin jälkeensäjättämiä kertomuksia. Hän pohtii, mahtaako Lydia-tädin kertomus olla ovela väärennös. Otan häneltä ajatuksen: entä jos Daisyn ja Agnesin todistajanlausunnot ovat väärennöksiä? Mitä jos Mayday halusi mahdollisimman dramaattisia ja mediaseksikkäitä kertomuksia Gileadista ja kirjoitti uusiksi nuorten naisten tarinat? Tämä selittäisi sekä Daisyn muuttumisen uhkarohkeaksi tappelijaksi että Agnesin latistumisen yksiulotteiseksi ihmettelijäksi.

Luultavasti kirjan tapahtumien pohdiskelu vaatii minulta aikaa, muiden näkemysten lueskelua ja kirjan uudelleenluvun jossain vaiheessa. Tyydyttävää lukukokemuksessa oli kuitenkin Lydia-tädin tarina. Hän tekee paljon pahoja tekoja, mutta kuten hän usein muistuttaa, hän on ollut tilanteissa, joissa pitää valita hengissä selviytymisen tai äkkikuoleman väliltä. 

Käännöksestä 

 

Suomentaja Hilkka Pekkanen on tehnyt hyvää jälkeä. Suomennos soljui sujuvasti eteenpäin eikä häiritseviä anglismeja. Kiitos taas Otavalle panostuksesta suomentamisen laatuun!

Lue myös nämä:
Ann-Marie MacDonald: The Way the Crow Flies
Harper Lee: To Kill a Mockingbird
Peter Høeg: Lumen taju

Michelle Obama: Minun tarinani

Kuva: Otava.

Tämä oli minun uusi maailmani. Kaikki koulussani eivät suinkaan olleet rikkaita tai hienostuneita. Koulussa oli paljon lapsia samanlaisista kaupunginosista kuin minä, ja osa kamppaili huomattavasti isompien vaikeuksien kanssa kuin minä. Mutta ensimmäisinä kuukausina Whitney Youngissa näin vilauksen jostain, mikä oli siihen asti ollut näkymätöntä - varakkuuden ja suhteiden koneiston, joka oli kuin ilmassa riippuvien puoliksi piilotettujen tikkaiden ja köysien verkosto, valmiina yhdistämään jotkut meistä mutta ei meitä kaikkia.

 

Michelle Obaman Minun tarinani ei meikäläisen hehkutuksia kaipaa - kirja ilmestyi vuonna 2018 ja sitä on myyty sen jälkeen ilmeisesti jo 11 miljoonaa kappaletta ympäri maailman. Mutta itse olen yhtä vaikuttunut kuin suurin osa muistakin lukijoista - uskon tämän olevan kirjan, joka muuttaa maailmaa. Monella tavalla.

Ensinnäkin Minun tarinani on kouriintuntuva kuvaus rakenteellisesta rasismista. Eikä Obama edes mitenkään alleviivaa kokemaansa rasismia - hänestä riippumatta ihmiset hierovat rotukysymyksiä vasten hänen kasvojaan. Lukijana minulle tuli suorastaan nurkkaan ahdistettu olo sitä mukaa, kun kirjan maailma laajeni. Lapsuuskuvauksissa chicagolaisessa vähävaraisessa kaupunginosassa rotu ei vielä ole kovin merkittävä asia, sillä naapurustossa on paljon etnistä kirjoa. Mutta kun Obama etenee opintojen ja työelämän kautta urallaan eteenpäin ja astuu lopulta koko maailman huomion keskipisteeksi, tulee rotukysymys koko ajan näkyvämmäksi - koska vallan kamarit ovat edelleen niin vahvasti valkoisten miesten hallussa.

Viime viikonlopun aikana Minun tarinani oli suorastaan terapeuttista luettavaa, sillä kukaan uutisia seuraileva ei voinut välttyä Yhdysvaltojen presidentinvaalikamppailun vaiheista. Tähän mennessä Joe Biden on jo todettu äänestyksen voittajaksi, mutta Donald Trump ei ole vieläkään suostunut myöntämänä tappiotaan. Minun tarinassani kuvattu Barack Obaman tapa tehdä politiikkaa näyttäytyy monin tavoin täytenä vastakohtana Trumpin populismille.

Michelle Obama onnistui myös voittamaan ennakkoluuloni eräässä asiassa: olen feministinä ajatellut, että on typerää, että media kiinnostuu jostakin naisesta vain siksi, että tämä on kuuluisan miehen vaimo. Miksi ei nosteta ennemmin esiin sellaisia naisia, jotka ovat kuuluisia omien ansioidensa vuoksi? Minun tarinaani lukiessani ryhdyin kuitenkin pohtimaan tätä ennakkoluuloani - ainakin Michelle Obama on käyttänyt presidentin vaimon asemaa hyödyllisten tavoitteiden edistämiseen ja suhtautunut tehtävään kuten työhön. Hän kuvaa esimerkiksi kampanjointia lasten lihavuusepidemian taltuttamiseksi.

Lisäksi Minun tarinassani tulee hyvin esille kuuluisuuden hinta. Nykyään julkkiksena oleminen on monelle nuorelle valtavan suuri haave. Obama ei ole julkisuuteen omasta tavoitteestaan pyrkinyt - hän päätyi valokeilaan miehensä poliittisen nousukiidon myötä. Hän kuvaa kirjassaan kattavasti yksityisyyden kaventumista ja hyökyaaltojen lailla iskevää julkista kritiikkiä. Hyvä esimerkki pienten asioiden saamasta huomiosta on se, miten Michelle Obama tietoisesti päätti olla hymyilemättä Donald Trumpin virkaanastujaisissa. Sekin nousi otsikoihin.

 

Kirjaa on eittämättä hiottu ison porukan voimin, mutta hinkkaaminen näkyy vain muutamassa kohdassa lievän kaunistelun fiiliksenä. Ylivoimaisesti suurin osa tekstistä on rehellisen ja suorasanaisen, sydämestä tulevan tuntuista. En yhtään ihmettele, että kirja on voittanut lukijoita puolelleen ympäri maailman. Minäkin ryhdyin lukemisen ohella katsomaan YouTubesta Michelle Obaman puheita ja haastatteluita - ihaillen hänestä välittyvää älyä, karismaa, päättäväisyyttä ja arvojen pitämistä kunniassa. Maailma on sellaisessa hullunmyllyssä, että ihmiset tarvitsevat ja kaipaavat esikuvia ja minä löysin sellaisen Michelle Obamasta.

Henkilökohtainen on poliittista, sanotaan. Michelle Obama korostaa, että pitää yhdysvaltalaista politiikkaa raadollisena ja repivänä ja että hän ei itse koe mitään kutsumusta politiikkaan. Silti hänen omaelämäkertansa on poliittinen mielenilmaisu monilla tavoilla. Siinä nousevat näkyviin tuloerojen vaikutus lasten ja nuorten mahdollisuuksiin, rakenteellisen rasismin luoma epätasa-arvo ja median vaikutusvalta. Vuoden 2020 vaaleissa Obama kampanjoi näyttävästi ja suorasanaisesti Joe Bidenin puolesta, Donald Trumpia vastaan. On vaikea kuvitella, että kukaan hänen kirjansa lukenut ja hänen tarinaansa eläytynyt voisi uskoa Trumpin viestiä. Viikonlopun tulosten jälkeen myös Minun tarinani -kirjan loppupuolella oleva kuvaus vallanvaihdoksesta demokratiassa tuntuu kertovan paitsi Obaman perheestä, myös Trumpista:

Vallanvaihdos merkitsee siirtymistä johonkin uuteen. Käsi viedään Raamatulle ja vannotaan vala. Toisen presidentin huonekalut kannetaan ulos ja toisen huonekalut tuodaan sisään. Komerot tyhjennetään ja täytetään. Yhtäkkiä uudet päät lepäävät uusilla tyynyillä - ja uusi mielenlaatu ja uudet unelmat saavat vallan. Ja kun edeltäjän virkakausi päättyy, kun hän on lähtee Valkoisesta talosta tuona viimeisenä päivänä, hän joutuu monelta osin etsimään itsensä uudelleen.

 

Käännöksestä  

 

Suomentaja Ilkka Rekiaro lienee ollut tiukassa aikataulupaineessa kääntäessään hittikirjaa Suomen markkinoille, mutta suomennoksen taso on silti ilahduttava. Teksti on pääosin huoliteltua ja vaivatonta kieltä, jota oli ilo lukea. Tulkitsen, että kustantaja Otava on ymmärtänyt panostaa riittävästi suomennoksen huolelliseen toimittamiseen. Pokkaripainoksen fontti tosin oli niin pienikokoinen, että lukeminen tuntui välillä sen vuoksi raskaalta - mutta tämä lienee henkilökohtainen ongelmani, sillä en ole ostanut tai lukenut pokkareita pitkään aikaan ennen tätä kirjaa, ja jouduin totuttelemaan siihen, ettei fonttia pystykään halutessaan suurentamaan, toisin kuin vaikka lukulaitteessa.

Lue myös nämä:
Max Brooks - Caanan White: The Harlem Hellfighters
Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
Jennifer Weiner -putki päällä