 |
| Kuva: Anja Reponen / Otava. |
Naimapuuhien haasteen sain Jenniltä, joka on myös lukenut kirjan. Naimapuuhia on ollut blogeissa varsin suosittu, sillä sitä on luettu myös ainakin Ilselässä, Mari A:n kirjablogissa, Luetuissa, lukemattomissa, Järjessä ja tunteessa, Kirjavassa kammarissa ja Lumiomenassa.
Aloitan kuitenkin negatiivisella palautteella. Jos kielikyylän suomennosnillitys ei kiinnosta, kannattaa hypätä muutaman kappaleen verran eteenpäin. Jos kiinnostaa, voi tsekata myös vanhat valitukseni vaikka Jekaterinburgista ja Valtaistuinpelistä. Lisäksi suosittelen lämpimästi kriitikko Arto Virtasen arviota tuoreesta Virginia Woolf -suomennoksesta.
Naimapuuhien suomentaja on Arto Schroderus, joka on kunnostautunut muun muassa suomentamalla uudelleen Siepparin ruispellossa. Pääsääntöisesti Naimapuuhien suomennos on sujuva, mutta mielestäni suomentaja olisi kaivannut tuekseen vielä yhden oikolukukierroksen. Asialle olisi voinut panna jonkun sellaisen kustannustoimittajan, jolla on mahdollisimman laaja yleissivistys. Ylemmän keskiluokan maailmassa, yliopisto-opintojen, matkailun ja tutkimuksen parissa liikuskeleva Naimapuuhia kun vilisee viittauksia muihin teoksiin. Keskiluokkaisuuden hengessä kirjassa kiinnitetään paljon huomiota myös sisustukseen ja pukeutumiseen.
Niinpä kirjasta löytyy muun muassa 2-tasotaloja (s. 67), arts and crafts -tyylisiä taloja (s. 344) ja saltbox-taloja (s. 408). Nämä on sisustettu shaker-matoilla (s. 151) ja mission-tyylin huonekaluilla (s. 557). Henkilöillä on päällään seersucker-puuvillatakki (s. 18) ja beefeater-hattu (s. 178). Siinä vaiheessa, kun jo kolmas mies käytti brogue-kenkiä, piti googlettaa, että mitä ihmettä ne ovat.
Fiksut opiskelijat muun muassa toteavat, että "itsemurha on trooppi" (s. 47) tai havaitsevat keskuudessaan RISD-opiskelijoita (s. 18). Ja saattoipa käydä niinkin, että miesten puhe vilisi tremulantteja (s. 533).
William Makepeace Thackerayn klassikkoteos Vanity Fair on suomeksi Turhuuden turulla, ei Turhuuden turuilla (s. 135). Ikivihreä musiikkikappale Otši Tšernye (s. 99) on levytetty suomeksikin nimellä Mustat silmät.
Mukana on jopa ärsyttäviä perusanglismeja, kuten liikaa sinä- ja minä-pronominien käyttöä sellaisissa tilanteissa, jotka hoituisivat suomeksi pelkällä verbin taivutuksella. Kestoinhokkini sinä-passiivi on myös päässyt mukaan, esimerkiksi sivun 365 kuvaukseen maniasta.
No, voihan olla että oma muodin ja sisustuksen tuntemukseni on liian vaatimaton, että pysyisin kärryillä saltbox-taloissa ja seersucker-puuvillatakeissa. Tai ehkä näille termeille ei vain ole suomenkielisiä vastineita ja on aivan normaalia käyttää suomenkielisessä asiayhteydessä englanninkielisiä termejä. Minun lukemiseni kuitenkin töksähtää tällaisten termien kohdalla. Ehkä täytyy tehdä kohta puoliin periaatepäätös olla lainkaan lukematta englanniksi kirjoitettujen kirjojen suomennoksia, kun näköjään aina alan narista tällaisista.
Sitten itse kirjaan. Madeleinen, Mitchellin ja Leonardin kolmiodraama kantoi hyvin kirjan lähes 600-sivuisen keston ajan. Kehnomman kirjoittajan käsissä aineksista olisi hyvinkin saattanut tulla vain surullisenkuuluisa särmätön angloamerikkalainen tositarinaihmissuhdelukuromaani. Eugenides kuitenkin välttää kliseet ja yllättää valinnoillaan. Henkilöistä tulee eläviä, hengittäviä ja samastuttavia. Samalla he ovat aika ärsyttäviä kaikessa ihmissuhdesäätämisessään. Tunnistin kuitenkin ärsyttävyyden johtuvan juuri tuosta samastuttavuudesta - parikymppisten opiskelijoiden epätoivoinen ja tunnekylläinen draama tuntui kai liian tutulta.
Tykkäsin erityisesti Eugenidesin hienovaraisesti tavasta käyttää rikottua aikarakennetta ja vaihtuvaa kertojanäkökulmaa. Kirjan runsaus antaa tilaa liikkua ajassa taaksepäin. Jokainen kolmiodraaman osapuoli saa kertoa oman näkemyksensä ja kokemuksensa. Ja kuten oikeassakin elämässä usein käy, myös Naimapuuhien henkilöiden muistikuvat samoista tapahtumista saattoivat olla ristiriidassa keskenään.
Lukuharrastajalle kirja on herkkupala siinä mielessä, että siinä viljellään paljon kirjallisuusviittauksia. Olisin halunnut hypätä mukaan viktoriaanisen kirjallisuuden seminaariin, jossa Madeleine vietti yhden viikonlopun. Kirjallisuusviite on tavallaan myös kirjan nimi, Naimapuuhia. Moni kirjan lukenut on moittinut nimeä - alkuperäinen nimi on The Marriage Plot. Käsite on suomennettu kirjan sisään termillä avioliittojuoni. Madeleine osallistuu seminaariin, jossa käsitellään 1800-luvun kirjallisuuden avioliittoteemaa. Ehkäpä Avioliittojuoni olisi sopinut kirjankin nimeksi Naimapuuhien sijaan.
Jeffrey Eugenides julkaisee harvakseltaan, mutta on varsin arvostettu kirjailija englanninkielisellä kielialueella. Muistan Jennin kehuneen Middlesex-romaania niin painavasti, että ehkäpä pitää katsella sitä seuraavaksi. Täytyy vain vielä harkita, siirtyisinkö lukemaan Eugenidesia englanniksi vai vieläkö antaisi suomennoksille mahdollisuuden.
Tekstit
