Veikko Huovinen: Luonnonkierto

Kuva: Elina Warsta / Siltala.

Huh helpotusta, kopiointijupakka on selvitetty. Taidan huokaista hetken asian pähkäilystä, mutta katsotaan jos saisin kuukausikoosteeseen hieman yleistä mietintää asiaan liittyen. Nyt rohkenen kuitenkin siteerata bloggaajakollega Marjista, joka kiteytti asian näin: "Kirjabloggaaja ei ole mikään ilmaiskone, jonka tekstiä voi käyttää mielin määrin." Juuri näin!

Eilen sain luettua loppuun Veikko Huovisen postuumisti julkaistun Luonnonkierron. Jo ennen kuin olin tarttunut kirjaan, olin iloinen sen julkaisusta - Pojan kuolema on niin surullinen ja riipaiseva kirja, että tuntui hyvältä ajatella Huovisen pitkän bibliografian saavan vielä yhden, iloisen täydennyksen. Luonnonkierrossa olikin paljon tuttua huovismaisuutta - kauniita metsäluonnon kuvauksia, pistelevää huumoria ja yllättäviä, absurdeja käänteitä.

Kirjan toimittanut Touko Siltala kuvaa jälkisanoissa toimitustyötä lyhyesti. Huovisen poismenon jälkeen Hilkka-leski järjesteli kirjailijan papereita, ja Siltala pääsi tutustumaan Huovisen arkistoon. Toimitustyössä apua tuli myös kajaanilaiselta kulttuuritoimittaja Eero Marttiselta.  

Luonnonkierto sisältää eri lehdissä julkaistuja kolumneja ja muita tekstejä ja julkaisemattomia lyhyitä erikoisia. Kokoelma painottuu 1970-luvulle, mutta mukana on niin 1950-luvulla kuin 2000-luvullakin kirjoitettuja tekstejä. Tekstit on ryhmitelty teemoittain, ja Huovisen tyylin kehittymisen huomaa. Avausosa on nimeltään Leimauksella Kainuun korvessa, siinä on monia nuoren Huovisen kirjoittamia luontoaiheisia tarinoita. Muut osat ovat julkaisemattomia novelleja sisältävä Hamsteri, Apu-lehden kolumneista koostuva Sinisiä ajatuksia, urheiluteemainen Kovat kisat ja eri lehtien kolumneja sisältävä Mikäpä meidän on täällä ollessa.

Minulle kiinnostavin osio oli Hamsterit. Tarinoita on vain neljä, mutta ne ovatkin sitä maukkaampia. Huovisen lyhyissä erikoisissa on paljon groteskeja tapahtumia, mutta nämä julkaisemattomat tekstit ovat kenties vieläkin irrottelevampia. Tarinoiden tarkkaa kirjoitusvuotta ei ole tiedossa, mutta Touko Siltala arvioi niiden olevan 1950- ja 60-lukujen taitteesta.

Niminovelli Hamsterit tuo tietenkin mieleen Huovisen tunnetun samannimisen romaanin. Mutta yhtäläisyydet ovat vähäisiä. Säilykkeet ja varaston kerääminen ovat kummassakin tarinassa isossa roolissa, mutta Luonnonkierron novelli on raaka dystopia, joka heijastelee sodan kaikuja. Samoin novellit Leirintämurhaajan loppu, Madame Irene ja Barabbas irti ovat kiitettävän päättömiä, mutta myös yllättävän väkivaltaisia ja julmia.

Koska en ole mikään urheiluhullu, oli Kovat kisat minulle ehkä tylsintä luettavaa. Mutta toki näin sivustakatsojanakin urheiluhulluutta ymmärrän, ja tarinoista välittyi kyllä hyvin Huovisen viehtymys listoihin ja luetteloihin.

Pari tarinaa jäi mieleen erityisen hyvin. Apurahan filosofiaa on myös ennen julkaisematon teksti, ja Huovisen purkaus kirjailijoiden apurahoista on yllättävän ajankohtainen edelleen. Hän ei tosin valita siitä, etteikö olisi apurahoja saanut, vaan kuvaa tilannetta apurahan saajan roolista. Niin ikään julkaisematon Iskelmien sanoja sisältää hervottomia Huovis-sanoituksia. Seuran kolumni Uusia ruokia taas esittelee persoonallisia ruokareseptejä - esimerkiksi Antibiootikon muovikeiton. Näitä voikin käydä lukemassa Siltalan kevätkatalogin sivulta 5.

Monista kolumneista näkee, että kirjailija on pyöritellyt jonkun aiheen tiimoilta ajatuksia ensin lyhyemmässä muodossa, sitten myöhemmin kehittänyt aihetta romaanissa laajemmaksi. Esimerkiksi Ikkunat käsittelee turhan pröystäilevää asumista - tähän Huovinen paneutui sittemmin perusteellisemmin Kasinomies Tomissa. 

Kuitenkaan Luonnonkierto ei ole sellainen teos, jolla kannattaisi Huovisen lukeminen aloittaa, jos kirjailijan tuotanto ei ole ennestään tuttua. Eniten kirjasta varmasti nauttivat ne, jotka ovat Huovisen ihailijoita jo ennestään. Ja heitähän riittää - ilmankos kirja olikin toukokuussa Mitä Suomi lukee -listan kolmantena. Jos haluaa aloittaa Huovisen lukemisen puhtaalta pöydältä, suosittelen tarttumaan ensin johonkin aiempaan kirjaan. Tosin Huovisen tyylikirjo on niin laaja, että ihan yleispätevää suositusta ei voi antaa... Lyhyiden erikoisten kokoelmat tai vaikka Lampaansyöjät voisivat olla hyviä aloituksia. Minuun kolahtaa erityisesti Huovisen pirullisempi puoli, kuten Veitikka tai Lentsu. 

Luonnonkierron kansi on Elina Warstan kansikuvaa, eikä Warstan kädenjälkeä taaskaan voi kuin kehua. Warsta on niitä harvoja uusia kirjankansien tekijöitä, joiden nimen olen oppinut muistamaan - ja hyvällä.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Veitikka
Veikko Huovinen: Lentsu
Veikko Huovinen: Lampaansyöjät

Kun kustantamo kopioi

Edellisen kirjoitukseni kommenttiketjussa vinkkasin L.M. Montgomeryn mainiosta A Tangled Web -romaanista.  Muistelin, että uusia Montgomery-suomennoksia julkaissut Minerva on tuomassa syksyllä markkinoille kirjan suomennoksen. Löysinkin Perinnönjakajat-kirjan esittelytekstin Minervan sivuilta ja linkitin senkin.

Vasta kun luin Minervan sivun uudelleen, tuli sellainen olo että teksti tuntuu tutulta. Ihan kuin olisin lukenut tämän jostain aiemminkin. Sitten tajusin, että tekstihän muistuttaa minun omaa blogitekstiäni, jonka olen kirjoittanut kuusi vuotta sitten.

Tässäpä Minervan sivuilta löytyvää tekstiä:

Dark- ja Penhallow-sukujen muodostama klaani joutuu melkoiseen myllerrykseen, kun Becky-täti ilmoittaa, että hänen kuolemansa jälkeen arvokkaan perintökannun saa se suvun jäsen, joka on vuoden ajan käyttäytynyt hyvin ja hänen toiveidensa mukaisesti. Eripuraiset aviopuolisot, nuoret rakastavaiset, vanhatpiiat, lesket, haihattelevat tytöt ja huikentelevaiset miehet saavat eteensä ennenkuulumattomia haasteita omituisen vanhan matriarkan oikusta. Yhteisön asettamia sosiaalisia rajoja koetellaan välillä ankarasti, kun yksi ja toinen ryhtyy toimimaan normeista välittämättä.

Ja näin olen itse kirjoittanut:

Dark- ja Penhallow-sukujen muodostama klaani Prinssi Edvardin saarella joutuu melkomoiseen myllerrykseen, kun matriarkka Becky-täti kuolee ja jättää ohjeet perintömaljakon saajasta. Vihoissa olevat aviopuolisot, nuoret rakastavaiset, vanhatpiiat ja -pojat, surevat lesket ja monet muut hahmot joutuvat ennenkuulumattomien haasteiden eteen maljakon vuoksi. Toki itse maljakko on melko lailla sivuseikka, pääpaino on värikkäissä luonteenkuvauksissa, humoristisissa kohtauksissa ja henkilöiden ponnisteluissa yhteisön asettamia sosiaalisia rajoja vastaan. Näitä rajoja koetellaan välillä ankarasti, kun yksi ja toinen ryhtyy toimimaan normista poikkeavalla tavalla...

Ensimmäinen reaktioni oli harmistus. Kustantamojen perustyötä on lukeminen ja kirjoittaminen. Kai noin lyhyen tekstin olisi voinut tehdä ihan itse, ilman Googlen ja copypasten apua? Ajattelin ensin, että ihan sama, pitäkää tunkkinne.

Kysyin kuitenkin muilta ihmisiltä mielipidettä. Moni otti tämän vakavasti. Niinpä päädyin ottamaan yhteyttä Minervaan ja tein korvausvaatimuksenkin.

Älyttömältä tuntuu, että kun blogitekstien kopioinnista on jauhettu vaikka kuinka, niin jopa kirjakustantamon kanssa tällainen tilanne tulee eteen. Koululaisten kopioinnista on kannettu huolta pitkään. Tänä vuonna näitä kaupallisten toimijoiden kopiointeja on kuitenkin osunut vastaan yllättävän monta.

Helmikuussa toimittaja Hemi Malkki jätti kommentin Ohrana-juttuuni, ja kiitti plagiointiraportista. Malkki oli tehnyt jutun Luonto-Liitolle ja toinen toimittaja oli plagioinut tekstiä Ylen juttuun. Yle selvitti asian ja Malkki sai korvauksen sekä nimensä Ylen juttuun.

Huhtikuussa kirjoitin bloggaajien suhteesta tekijänoikeuksiin ja ironista kyllä, keskusteluun osallistunut Kirjakko joutui lähes saman tien plagioinnin kohteeksi. Kirjakon ottama kirjakuva julkaistiin Vantaan Laurissa. Vantaan Lauri selvitti asian ja pyysi anteeksi. Kyseessä oli graafikon erehdys, ei mikään häikäilemätön varkaus, mutta lehden toimitus suhtautui asiaan joka tapauksessa vakavasti.

Fanitan Chocochili-ruokablogia, ja pari viikkoa sitten kävi ilmi, että blogin ruokaohjeita oli julkaistu sanasta sanaan samanlaisina toukokuun Hyvä terveys -lehdessä.  Tämä tapaus oli hieman erikoisempi - lehdessä haastateltu henkilö oli esitellyt reseptit toimittajalle. Lehden päätoimittaja pahoittelee blogin kommenttiketjussa asiaa. Suoraa kopiointia tämä oli joka tapauksessa.

Mietin ensin, hoidanko tämän Minerva-asian yksityisesti kustantamon kanssa, mutta päätin, että kopiointi on niin harmillinen ilmiö, että toteutuneet tapaukset on syytä tuoda julki, jotta ihmisten tietoisuus asiasta kasvaa. Sain myös palautetta, että jokuhan saattaa epäillä minun kopioineen Minervan tekstiä eikä toisin päin. Kirjojen esittelytekstejähän käytetään monissa yhteyksissä, nytkin Perinnönjakajien teksti löytyy jo ainakin Bookplus-verkkokaupan sivuilta.

Ekstraärsytys syntyy siitä, että olen ollut A Tangled Web -kirjan luettuani niin innoissani, että muistan meilailleeni kustantamoihin ja ehdotelleeni kirjan suomentamista. No nytpä on suomennos tulossa, mutta eipä juuri nyt tee mieli suomennoksen julkaisua hehkuttaa.

Katsotaan miten asia etenee!

Agatha Christie: The Murder of Roger Ackroyd

Onko spoilaamisella sittenkään niin väliä? Tätä mietin, kun ahmin malttamattomana ja jännittyneenä kirjaa, jonka olin spoilannut itseltäni.

Uudissana "spoilata" on nettikielessä jo hyvin arkinen ilmaisu. Jos joku kuitenkin kaipaa selitystä, niin taustallahan on englannin verbi "to spoil", pilata. Spoilaamisella tarkoitetaan kirjan tai elokuvan tärkeimpien juonenkäänteiden paljastamista niille, jotka eivät ole kirjaa vielä lukeneet. Spoilaaminen voi olla tahatonta tai tahallista. "Ai, olet lukemassa dekkaria X? Se on tosi hyvä, varsinkin kun selviää että murhaaja on henkilö Y."

Spoilausherkkyys toki vaihtelee ihmisen, tilanteen ja taideteoksen mukaan. Minulle on jäänyt mieleen erään blogin keskustelu. Kommentoijan mielestä oli epäreilua, kun blogijutusta kävi ilmi, että Anna ja Gilbert päätyvät yhteen L.M. Montgomeryn Anna-sarjassa. Minusta taas tämä on saman tason paljastus kuin vaikka se, että Aino hukuttautuu Kalevalassa - siis osa kirjallista yleissivistystä ja aivan sallittu keskusteluaihe, kun puhutaan kirjallisuudesta.

Miten sitten voi spoilata itseään? Agatha Christien kohdalla ainakin niin, että käy lukemassa kirjan juoniselostuksen Wikipediasta. Siitä voi olla hyviä ja huonoja seurauksia. Muistan joskus viime talvena lueskelleeni Nulla dies sine legendon juttua The Murder of Roger Ackroyd -klassikkodekkarista. Jutussa viitataan kirjan klassikkostatukseen: tämä vuonna 1926 ilmestynyt dekkari rikkoo erästä salapoliisiromaanin perussääntöä. Kirja oli Christien neljäs teos ja siitä tuli hänen läpimurtoromaaninsa.

Minua uteloitti niin mahdottomasti tätä asia, että menin ja googletin kirjan ja kävin sitten lukemassa juoniselostuksen Wikipediasta. Huono puoli tässä oli se, että juoni selostetaan hyvin tarkasti, joten tuli semmoinen olo että kannattaako kirjaa enää lukea ollenkaan. Hyväksi puoleksi voi laskea sen, että pidän tätä jonkinlaisena sysäyksenä sille, että valitsin talvista äänikirjakokeiluani varten juuri Christien Kuolema Niilillä -dekkarin kuunneltavakseni.  Sen jälkeen olenkin jäänyt yllättävään Christie-koukkuun, ja nyt halusin lukea myös Roger Ackroydin. Ehdin jo lainata tämä englanninkielisenä äänikirjana, mutta se meni mönkään epäselvän lukijan vuoksi. Kirjan lukeminen alkukielellä houkutti siksikin, että halusin kokeilla, millaista Christien kieli on alkuperäisessä asussaan.

Lukukokemus oli monella tavalla yllättävä. Vaikka tiesinkin loppuratkaisun etukäteen, huomasin ahmivani kirjaa ja jännittäväni tapahtumia monessa kohdassa. Christie on niin taitava hämäämään lukijaa ja luomaan pieniä sivujuonia, että pähkäiltävää riitti. Idän pikajunan arvoituksen kuunneltuani mietin, millaisen kirjoitustekniikan arvoitusdekkari vaatii. Nyt pystyin tarkkailemaan hieman tätä tekniikkaa: missä kohdissa on vihjeitä loppuratkaisusta ja miten niitä voisi tulkita. Tosin rikoksen ratkaisija Hercule Poirot kepitti minut loogisessa päättelykyvyssä mennen tullen, hän kaivoi liki kaikkien henkilöhahmojen kaapeista sellaisia luurankoja etten osannut kuvitellakaan.

Kielellisesti kirja oli erittäin positiivinen yllätys. Christie-suomennoksissa on ollut nostalgisen ajan patinan lisäksi myös kömpelyyksiä tai virheellisyyksiä. Alkukielellä luettuani Roger Ackroyd oli todella virkistävää ja viehättävää englantia. Vaikka kirja on suoraviivainen, viljelevät monet henkilöhahmot kaikenlaisia yläluokkaisia knoppisanontoja, joten pientä kieliverryttelyäkin sai samalla.

Pieneen maalaiskylään sijoittuva tarina toi muutenkin mieleen jo mainitun L.M. Montgomeryn. Julkaisuajankohdan perusteella yhtäläisyys ei ole tavaton, sillä myös Montgomery julkaisi 1920-luvulla monta kirjaa. Yhteneväisyydet tulevat pienen, sosiaalisesti tarkkaan roolitetun kyläyhteisön kuvauksesta. On parempaa väkeä ja huonosti käyttäytyvää rahvasta, on aviomiehen tarpeessa olevia neitejä ja juoruilevaa palvelusväkeä, on kylän napamiehiä ja tiedonjanoisia vanhojapiikoja... Sävyissä on paljon samaa, vaikka Christien perimmäisenä tarkoituksena tuntuu olevan osoittaa, että meissä kaikissa on pimeä puoli, kun taas Montgomeryn kirjoissa pimeys ja pahuus häilyvät taka-alalla ja sivuosassa, eivät keskiössä.

Kuten aiemminkin on todettu, kulissien kumoaminen lienee yksi Christien kirjojen vetovoimatekijöistä. Säädylliset kunnon ihmiset joutuvat murhatutkimusten edetessä tunnustamaan Poirot'lle kaikenlaisia isoja ja pieniä rikkomuksiaan.

Alkukielisyyden viehätyksestä huolimatta taidan toistaiseksi panostaa Christien kanssa äänikirjoihin, sillä paperikirjan parissa jäin niin helposti koukkuun, että arkiaskareet meinasivat jo kärsiä, kun piti paahtaa kirjaa kiihkolla eteenpäin. :) Tarpeeksi hyvä kirja on siis hyvä lukukokemus, vaikka juonen olisikin mennyt itseltään spoilaamaan.

Lue myös nämä:
Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa
L.M. Montgomery: Rilla of Ingleside
Jane Austen: Pride and Prejudice

Wolfgang Herrndorf: Ladaromaani

Kuva: Timo Mänttäri / Atena.

Vuodenvaihteen katsauksessani tuumailin, että kannattaisi ruveta lukemaan enemmän muista kuin englannin kielestä suomennettuja kirjoja. Aikeeni on todellakin jäänyt aikeeksi, ennen Ladaromaania olen tänä vuonna lukenut vain suomalaisia, englanninkielisiä, englannista suomennettuja ja venäjästä suomennettuja kirjoja. Ladaromaani on suomennettu saksasta, ja hieman yllättyneenä joudun toteamaan, että se taitaa olla vasta toinen saksalainen kirja blogissani - ensimmäinen on Frank Schätzingin Pedot, joka jäi kesken heti alkuunsa. Roman Schatzin Rakasta minut pitää jättää laskuista, onhan se suomeksi kirjoitettu.  Saksankielisen kirjallisuuden nimistä suosikikseni voin nostaa vain itävaltalaisen nuortenkirjailija Christine Nöstlingerin. Hänen kirjojaan olen lukenut useamman kappaleen, nekin lapsena. Joten näköjään kannattaisi panostaa hieman enemmän myös saksalaisen kulttuurin harrastamiseen, hyviä vinkkejä saa antaa!

Ladaromaani oli joka tapauksessa mukavaa luettavaa. Minulle tämä oli välipalakirja, muttei suinkaan höttöisimmästä päästä. Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Kirsi ja Mari A.

Suomennosnillittäjä pääsee pitkästä aikaa kehaisemaan. Heli Naskin käännös on pääsääntöisesti oikein hyvää ja luontevaa suomea. Mainiota! Vain maneerinomaisesti toistuvasti sana "yksinkertaisesti" kävi jossain vaiheessa häiritsemään - kirjassa joku yksinkertaisesti tekee jotain vähän väliä. Lisäksi yhdessä kohtauksessa päähenkilö Maik huomaa sairaalan pihalla yksinäisen pesubetoniruukun, enkä kyllä keksi mikä esine tämä voi olla. Googlekaan ei antanut hakutuloksia sanalle. Mutta kokonaisuutena suomennos oli siis oikein toimiva. Pisteet myös Timo Mänttärin suunnittelemasta kannesta - tylsiä ja persoonattomia kuvapankkikansia näkee kirjoissa nykyään aivan liikaa, mahtavaa että Atena on panostanut piirroskanteen!

Kirjaa on verrattu Sieppariin ruispellossa, ja toki teinipoikien automatkassa jotain holdenmaista on. Herrndorfin kirja toimii kuitenkin omana itsenään, Sieppari-fiilikset ovat hyvällä tavalla intertekstuaalisia, eivät apinointia. Minäkertoja Maik on 14-vuotias, pitää itseään tylsänä ja potee yksinäisyyttä. Luokkakaveri Tschick taas on venäläissyntyinen outolintu, joka tulee kouluun kirjat muovikassissa. Kun luokan kaunotar Tatjana kutsuu melkein kaikki paitsi Maikin ja Tschickin synttäribileisiinsä, käynnistyy tapahtumaketju, joka vie pojat sekasortoiselle matkalle halki Etelä-Saksan.

Juonikuviot ovat siis tuttuja muista vastaavista matkakertomuksista: pojat harhailevat varastetulla Ladalla sinne tänne, kohtaavat kummallisia ihmisiä ja koettavat välttää kiinnijäämistä. Aika raikkaalla ja pirteällä otteella Herrndorf kumminkin tarinaansa kuljettaa. Jotain olennaista hän on tavoittanut myös nuoren ihmisen sielunelämästä. Maik potee kohtalokkaan erilaisuuden ja yksinäisyyden tuntoja, on korviaan myöten ihastunut Tatjanaan ja haluaisi olla jotenkin jännittävämpi ihminen.

Erityisesti kirjan loppupuolen erikoiset vastaantulijat ja mielenkiintoiset miljööt kiinnostivat. Ei tämä elämää suurempi kirja ollut, mutta tähän lukutarpeeseen oikein sopiva: sujuva, viihdyttävä ja sopivasti myös särmikäs.

Lue myös nämä:
J.D. Salinger: The Catcher in the Rye
Kreetta Onkeli: Beige
Vera Brosgol: Anya's Ghost

Ota riski ja rakastu kirjaan

Olen melko huono vastailemaan haasteisiin - syynä osittain sekin, että haasteita kiertää niin paljon, etten halua blogini täyttyvän vain haasteketjuista. Mutta tämä Marjiksen lanseeraama Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste kuulostaa mahtavalta, sillä siinä haastetaan sekä itseä että muita ulos kirjalliselta mukavuusalueelta. Sain haasteen Booksylta, kiitos!

Säännöt:

Jos sinut haastetaan:

1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan.
 
2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi.
 
3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan. Jos olet todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.

Kun lähetät haasteen eteenpäin, kopioi mukaan myös säännöt ja haasteen kuva. Haasteesta saa myös kieltäytyä, jos on jo esimerkiksi ehtinyt tai ei vain halua osallistua. Silloin haastaja voi siirtää haasteen jollekulle toiselle.

Booksyn määräämä haastekirja on Maarit Verrosen Karsintavaihe. Kiitos! Spefin suuntaan siis. Verronen on niitä kirjailijoita, joita ehkä olen joskus lukenut, mutta en ole varma. Joten Karsintavaiheen kimppuun vaan. Deadlinea haasteella ei ole, mutta otan tavoitteeksi lukea kirjan kesäkuun aikana. Kirja näkyy olevan lähikirjaston hyllyssä, merkkasin jo kalenteriin muistutuksen kirjan hakemisesta.

Kuva: Tammi / Kirjasampo.

Olikin hauska miettiä, mitä määrään Booksylle takaisin. Booksy on todella laaja-alainen lukija, joka on bloggausaikanaan myös reippaasti etsinyt sellaista luettavaa, joka ei ole ollut ennestään tuttua. Runojen kanssa Booksy on kuitenkin kertonut välillä takkuavansa. Haluankin määrätä hänelle runokirjan, joka on jäänyt mieleeni kiehtovana ja helposti lähestyttävänä, silti laadukkaana. Edgar Lee Mastersin Spoon River antologia olkoon haastekirjani! Suomennosta tuskin on enää kaupoissa, mutta kirjastoissa varmasti. Ja koska Booksy lukee mielellään englanniksi ja omistaa lukulaitteen, ehdotankin Project Gutenbergin lataussivulle menemistä, josta kirja löytyy ilmaisena alkukielisenä sähkökirjana.

Lisäksi haastan Koko lailla kirjallisesti -blogin Jennin! Myös Jenni on laaja-alainen ja laatua arvostava lukija. Hän lukee usein kotimaista kirjallisuutta tai tasokasta käännöskirjallisuutta. Myös runot ja klassiset lasten- ja nuortenkirjat saavat blogissa näkyvyyttä, kuten myös eri alojen tietokirjat. Sarjakuvien suuntaan Jenni on ottanut ensiaskeleita ja on pitänyt kokemastaan. 

Kuva: Jalava / Kirjasampo.

Niinpä haluan haastaa Jennin tutustumaan eurooppalaisen sarjakuvan helmeen, Hugo Prattin luomaan Corto Malteseen. Kirjallisia ja kulttuurisia kerrostumia arvostavalle Jennille valitsen Corto-lyhyttarinoita sisältävän albumin Kelttiläistarinoita, joka sijoittuu pääasiassa Brittein saarille. Tätäkään ei varmasti löydy enää kirjakaupoista, mutta Helmet-kirjastojen valikoimista tämä kyllä löytyy. Saatesanoiksi linkitän Helsingin Sanomien arvion vuodelta 1999.

 Hihii, haaste tuntuu hauskalta jo nyt! Odotan mielenkiinnolla, millaisia arvioita blogeihin haasteen myötä ilmaantuu. Kenties jotain tavallisuudesta poikkeavaa?

Sirpa Kähkönen: Rautayöt

Kuva: Otava.

Syksyllä ilmestyy Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaan uusi osa: Hietakehto. Minulle ja monelle muullekin Kähkös-fanille kirja on varmasti syksyn odotetuimpia. Joten kesällä on aikaa lukea sarjan lukemattomat osat, minulla oli jäljellä avausosa Mustat morsiamet ja kakkososa Rautayöt, ja näistä ensin luettavaksi valikoitui Rautayöt ihan vaan sillä perusteella, että se oli kirjaston hyllyssä paikalla ja Mustat morsiamet ei. Kirja on ilmestynyt vuonna 2002.

Kun lukee sarjaa ensin keskeltä loppuun ja sitten keskeltä alkuun, saa vinkeitä kiksejä kronologian suhteen, vaikka yleensä toki minäkin luen sarjat alusta loppun. Mutta nyt tiedän jo aika paljon mitä Annan ja muun Tuomen perheen ja lähipiirin elämään kuuluu, joten oli jännä matkustaa ajassa taaksepäin. Suurin yllätykseni oli, että suosikikseni noussut Tiihosen Juho ei ollut vielä minkäänlaisessa roolissa Rautaöissä. Pihan pikkupoikalauma on vielä nimiä vailla, mutta arvaan silti, kuka on Juho: se natiainen, joka unohtuu lukemaan sanomalehdestä sotauutisia kun muut ryntäävät jo leikkeihin, ja tavaa huolellisesti vaikeatkin sanat, kuten Tunkerkuen ja klassillisen neliömuodostelman.

Eletään välirauhan kesää, mutta rauha ei kuopiolaisista tunnu rauhalta. Enteillään uutta sotaa, kotimaassa poliittiset levottomuudet kuohuttavat mieliä. Annan mies Lassi ei ole talvisodasta palattuaan muuta tehnyt kuin maannut vintillä puhumattomana, ja Anna saa kälynsä Hildan kanssa hoitaa höperehtivän anopin ja puhumaan ja kävelemään opettelevat kaksoset Oton ja Liljan.

Ilmankos kirjan näkökulma keskittyykin kodin seinien sisään ja pihapiiriin. Uimarannalla ja torilla sentään käydään kerran pari. Anna on sidottu kotiin muita hoivaamaan, mutta muistoissa, mielissä ja keskusteluissa kirjan hahmot lentävät ajassa ja paikassa kauas. Pidän myös siitä, kuinka Kähkönen maustaa lähihistorian kuvausta pikku ripauksella maagista realismia.

Jos kirjallisuus on laajassa mittakaavassa ihmiskunnan kollektiivista tajuntaa, niin Kähkösen Kuopio-sarja tuntuu minusta entistä enemmän jonkinlaiselta itäsuomalaiselta kollektiiviselta tajunnalta. Tunsin lukiessa jonkinlaista haikeutta, koska kirjan maailma on samaan aikaan tuttu ja etäinen. En ole ikinä itse elänyt elämää, jossa pelätään pommituksia, keitetään puuhellalla korviketta ja suojataan kallisarvoinen perunasato hallalta sanomalehtitötteröillä, silti kirjan maailma ja kieli tuntuu tutulta ja todelta. Onhan minulla sukujuuria Savossa ja kirjassa elävästi ja kauniisti käytetty kieli soi korvissani. Rautayöt tuntuu tärkeältä kirjalta.

Kähkönen kuvaa myös todella hienosti kuopiolaista ruohonjuuritason kommunismia, avaa tämänkin historian osasen näkyväksi ja eläväksi. Anna on epäpoliittinen, mutta Lassi on istunut Tammisaaren vankilassa kommunismin vuoksi ja Lassin veljet ovat paenneet Neuvostoliittoon parempaa elämää etsimään. Tosin Tuomen perheessä ollaan jo tajuttu, että ei rajan takana elämä paremmaksi tainnut muuttua... Pitänee lisätä henkiselle lukulistalle myös Kähkösen tietokirja Vihan ja rakkauden liekit.

Eipä Kuopio-sarjaa voi kuin suositella. Kieli on todella kaunista ja monipuolista, muttei makeilevaa. Vaikka sarja sijoittuu sotavuosiin, kuvaa se naisten, lasten ja vanhusten arkea. Arjen vahvasta läsnäolosta huolimatta kirjoissa on lyyrisyyttä, joka vie lukukokemuksen jonnekin kauas polttopuiden ja perunankuorimisen tuolle puolen.

Ja JOS ymmärtämätön Finlandia-raati ei ota Hietakehtoa ehdolle, niin onneksi on Blogistanian Finlandia, jossa vääryydet voidaan korjata. On aika uskaliasta povailla kirjan menestystä ennen kuin se on edes ilmestynyt, mutta minun on vaikea kuvitella, että rimaa korkealla pitävä Kähkönen jotenkin sössisi hienon sarjansa uusimman osan. Vaikka en haluakaan kohtuuttomia ennakko-odotuksia itselleni ladata, niin ehkäpä Hietakehdon kohdalla on lupa odottaa hyvää!

Lue myös nämä:
Sirpa Kähkönen: Kuopion taivaan alla 
Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät 
Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä