Lukemisen ja bloggaamisen vuosikatsaus 2013

Perinteitä noudattaen kokoan taas pienen yhteenvedon kirjablogivuodestani. Lukeminen on noudatellut tuttuja latuja, meta-aiheen eli bloggaamisen ympärillä taas on riittänyt säpinää ja mullistuksiakin.

Lumetonta joulutunnelmaa Kulosaaren kartanon luona.

Luin tänä vuonna 79 kirjaa, suurin piirtein saman määrän kuin viime vuonnakin. Minua kiinnosti laskea kirjojen jakautuminen eri lajeihin ja väänsin tällä kertaa pari pylväsdiagrammia kirjayhteenvedoksi.

Paperiset kaunokirja jylläsivät 36 kappaleen saldolla. Käytännössä kaunokirjoja kului enemmänkin, sillä kaikki äänikirjat ja yhtä lukuunottamatta kaikki e-kirjat olivat myös kaunokirjallisuutta. Runot panin omaan luokkaansa, mutta saldo on vaatimattomasti yksi kirja. Tietokirjojen osuus sen sijaan nousi ilahduttavasti, luin peräti seitsemän tietokirjaa. Kaksi ruokakirjaa laskin omaan kategoriaansa. Kuten viime vuonnakin, nytkin sarjakuvat olivat kakkosena heti kaunokirjojen jälkeen. E-kirjojen osuus kasvoi viimevuotisesta selvästi, viiden e-kirjan osuus on 6,3 % kaikista lukemistani, viime vuonna 2,4 %.

Kirjojen kieli- ja alkuperäkirjo taas jäi todella suppeaksi. 51 kappaletta eli peräti noin 65 % vuoden kirjoista meni suomeksi kirjoitettujen kategoriaan. No, minä kaipaan lukemiselta hyvää suomen kieltä ja kotimainen kirjallisuus kiinnostaa minua, joten niinpä sitten luenkin paljon kotimaisten kirjailijoiden tuotantoa. 13 teosta luin suoraan alkukielellä englanniksi, yhdeksän teosta oli suomennettu englannista, kolme kirjaa oli suomennettu ranskasta ja kolme saksasta.

Enää en taida edes yrittää luvata, että laajentaisin lukemieni kirjojen alkuperäiskielten valikoimaa. Jos joskus tulee johonkin eksoottisempaan tartuttua niin hyvä, mutta en aio ottaa siitä paineita.

Lisäksi jaoin kirjat kahteen kategoriaan: uudet ja vanhat. Uusiin laskin tänä ja viime vuonna ilmestyneet kirjat, vanhoihin kaikki muut. Tulos oli niin tasainen kuin mahdollista: 40 kirjaa meni uutuuksiin, 39 vanhoihin. Vanhin lukemani kirja oli François Rabelais'n Pantagruelin kolmas kirja 1500-luvulta.

Vuoden parhaat kirjat

Ann-Marie MacDonald.
Kuva: Gabor Jurina / Random House.

Välillä olen nimennyt vain vuoden parhaan kirjan, mutta nyt kärkisijoilla on kaksi niin erilaista teosta, että jaan ykkössijan kahden teoksen kesken. Andrew Birkinin J.M. Barrie and the Lost Boys oli todella mukaansatempaava elämäkertateos Peter Panin kirjoittajasta J.M. Barriesta. Uppouduin kirjaan päiväkausiksi ja nautin todella paljon kiehtovasta ja aika karmivastakin elämäkerrasta.

Fiktion parissa suurin elämys oli Ann-Marie MacDonaldin The Way the Crow Flies. Tästä kirjasta on tullut melkoinen blogihitti - lähes kymmenen vuotta suomennoksen ilmestymisen jälkeen. Linnuntietä on vilahdellut tiheään tahtiin blogeissa viime kuukausien aikana, itse luin kirjan alkukielellä osittain senkin vuoksi, että e-kirja oli erittäin vaivattomasti hankittavissa.

Kunniamaininnan saa vielä André Brinkin Terroriteko eli ravutkin tottuvat siihen. Paitsi että kirja oli erinomainen, se sai minut kiinnostumaan Etelä-Afrikasta ja nykyään seuraan Twitterissä eteläafrikkalaisia uutisia eri uutissivustojen twiittausten kautta.

Muista huippuhetkistä on mainittava huhtikuinen käännöskritiikkiseminaari Tampereella, jossa oli todella antoisaa kuunnella suomentajien ja kriitikkojen näkemyksiä kirjallisuuden kääntämisestä. Samoin toukokuinen Charles Dickens -kävely Lontoossa oli mainio kokemus.

Bloggaamisen iloja ja riesaakin

Maaliskuussa juhlin blogini 7-vuotissynttäreitä oikein kunnolla, järjestin juhlaviikon ja pidin kirja-arvonnan. Julkaisin viikon aikana vähän tavallista laajemman postauksen joka päivä. Juttuja oli tosi kiva kirjoittaa ja oli mukavaa kun niiden ympärille kertyi keskusteluakin. Valitsin "kestoaiheita" ja olenkin voinut viitata juttuihini kirjallisissa keskusteluissa myöhemminkin aina tilaisuuden tullen. Jos juhlaviikon teemajutut ovat menneet ohi, tässä vielä suorat linkit niihin:

• Miksi kannattaa lukea suomeksi kirjoitettuja kirjoja? 
• Miksi kannattaa lukea englanniksi kirjoitettuja kirjoja?
• Seitsemän vuotta sarjakuvabloggausta.
• Ei ne ole tiiliskiviä, ne on jatkokertomuksia!
• Miten minusta tuli e-kirjojen lukija.
• Mitä iloa on blogikirjoittamisesta?

Kirjablogien näkyvyys on kasvanut vuosi vuodelta ja tänä kesänä suomalaisten kirjablogien historia saatiin oikein kansien väliinkin, kun kirjablogikirja Rivien välissä ilmestyi kesäkuussa. Lumiomena-blogin Katja ja Kirjainten virrassa -blogin Hanna tekivät hienoa työtä kirjan parissa. Oma bloggaukseni kirjasta on melko tynkä, mutta suosittelen lukemaan kirjallisuuskriitikko Maaria Pääjärven paneutuneen arvion. Kommenttiketjusta löytyy myös linkkejä muuhun verkkokeskusteluun ja blogiarvioihin.

Sattumaako vai ei, jokseenkin samaan aikaan kirjan ilmestymisen kanssa Helsingin Sanomien Nyt-liite julkaisi Antti Bergin kenties hieman asenteellisen kirjablogijutun ja Sanna Kangasniemen katkerahkon kolumnin. Samantapaisia äänenpainoja on sittemmin kuulunut pitkin vuotta, enimmäkseen nettikeskusteluissa. Milloin kirjablogeja on luonnehdittu lapsellisiksi ja kaupallisiksi, milloin vaadittu tukemaan vähälevikkistä, näkymätöntä kirjallisuutta. En kyllä tiedä kiinnostaako tällainen sisäpiirin kiehunta ketään muita kuin blogimaailman aktiiveja. Itse myönnän, että melko paneutumattoman kuuloiset syytökset välillä kyllä ärsyttivät. Mutta aion itse jatkaa bloggaamista "koira haukkuu, karavaani kulkee" -asenteella, joten jos joku haluaa kiukutella kirjablogien kamaluuden vuoksi, siitä vaan.

Kuluttajaviraston blogikannanotto

Niin ikään bloggaamisen merkityksen kasvusta kertoo se, että Kuluttajavirasto otti vihdoin kantaa kirjablogien arvostelukappaleisiin. Tai ei pelkästään niihin, vaan kuluttaja-asiamies julkaisi yleisen kannanoton blogien saamista näytetavaroista. Tarkoituksena on ehkäistä piilomainontaa.

Ohjeistuksen henki on kenties hieman kaukana käytännön some-elämästä, en ole huomannut vielä kenenkään noudattavan esimerkiksi sitä neuvoa, että arvostelukappaleesta olisi mainittava joka kerta kun arvostelukappaleesta kirjoittaa - siis esimerkiksi myös Facebook-linkityksen yhteydessä. Ihan hyvä alku tuo kannanotto toki on, tosin hieman harmittaa että blogiin arvostelukappaleesta kirjoitettu arvio on Kuluttajaviraston silmissä "mainos", kun taas lehteen arvostelukappaleesta kirjoitettu arvio on "kirjallisuuskritiikkiä".

Kävijätilastoja

Tätä ylenpalttista blogihuomiota vasten on kenties hieman yllättävää, että tämä oli ensimmäisen vuosi, kun kävijämäärät blogissani jäivät edellisvuotta pienemmiksi.  Pudotusta tuli 10 000 käynnin verran - tänä vuonna blogiin kertyi noin 76 000 käyntiä, kun viime vuonna oli 86 000 käyntiä. Tiedän monen seuraavan vain Bloggerin omia kävijätilastoja, mutta itse luotan Google Analyticsiin. Bloggerin kävijäseurannassa ja GA:n tilastoissa on huimia eroja, esimerkiksi joulukuun osalta Blogger tarjoaa liki 12 000 sivun katselua kun GA:n mukaan oikea määrä on noin 7300. Ja muistutan edelleen, että kävijä, käynti ja sivun katselu ovat eri asioita verkkotilastojen seurannassa. :) Jos asia kiinnostaa, voi Google Analyticsiin tutustua enemmän tukisivuston neuvojen kautta.

Kävijätilastoissa erityisesti ilahdutti, että valearvioni Seitsemästä veljeksestä kiilasi suosituimpien sivujen ykköspaikalle! Se on siis pudottanut alkuperäisen Seitsemän veljestä -tekstini kauas taakseen. Valearvioista heräsi muuten uudelleen kiivas keskustelu lokakuun alussa, kun eräät flashmobiin osallistujat kirjoittivat kokemuksistaan. Omat mietteeni keräsivät myös mielenkiintoisia kommentteja.

Blogien suosio varmasti vaihtelee ajan myötä, itse olen miettinyt että kenties blogiklikkailuissa näkyy myös netin käytön muuttuminen. Ainakin itse selaan yhä enemmän nettiä älypuhelimella, ja pidän kovasti esimerkiksi Twitterin kätevästi mobiilisovelluksesta. Blogger ei ainakaan vielä ole mitään näppärää mobiilisovellusta julkaissut, joten huomaan että omakin kommentointikynnykseni toisten blogeihin on noussut, kun pitäisi muistaa käydä kommentoimassa pöytäkoneella.

Tärkein ei kuitenkaan ole muuttunut miksikään: kun lukee jotain oikein hyvää kirjaa, on ihanaa päästä kirjoittamaan kirjan herättämät ajatukset muistiin. Ja päteehän tämä toisinkin päin - jos lukee jotain oikein kehnoa, saa tyydytystä kun voi kertoa ärsyttävistä asioista blogissa.

Lopuksi sopiikin toivottaa kaikille iloista uuttavuotta ja kirjallisesti antoisaa vuotta 2014!

Kristiina Vuori: Siipirikko

Kansi: Markko Taina / Tammi.

Luin pääsiäisenä Kristiina Vuoren esikoisromaanin Näkijän tyttären ja joululomalukemiseksi valikoitui kirjailijan toinen historiallinen romaani Siipirikko. Olin kesäkuussa kuuntelemassa Vuorta Marmeladia ja proosaa -kirjailijatapaamisessa Akateemisessa kirjakaupassa ja sain kirjan silloin mukaani arvostelukappaleena.

Näkijän tyttärestä löytyi sen verran niuhotettavaa, että hieman varovaisin mielin Siipirikkoon tartuin. Sitä ilahduttavampaa oli huomata selvä tason nousu. Siipirikko oli monin tavoin Näkijän tytärtä sujuvampi, vetävämpi, viihdyttävämpi ja myös kielellisesti viimeistellympi romaani. Kirjaa on luettu blogeissa aika lailla - kurkkaa vaikka Kirsin, Morren, Marian ja Jennin bloggaukset.

Päähenkilö Selja tuo mieleen Tuulen viemän Scarlett O'Haran: hän kokee monenlaisia vastoinkäymisiä mutta painaa sisulla eteenpäin eikä kaihda moraalittomiakaan keinoja päämääräänsä pääsemiseksi. Komean sankarin roolissa on ritari Aijo, hieman tuulellakäypä ja syyllisyydentunnon kalvama mies. Muita henkilöitä piisaa, toiset ovat näkyvämmässä ja toiset pienemmässä roolissa.

Hämeestä Karjalaan orjaksi ryöstetty Selja päättää neitoiässä paeta. Tovereinaan hänellä on uskollinen orjatoveri Häkki ja komea Primus-kotka, jota Selja on hoivannut ja kasvattanut. Verinen pakomatka vie ensin Viipuriin, sitten Turun lähelle Lietoon. Paremman elämän toivossa Selja uskottelee kuuluvansa rälssisukuun, mutta täyttä vapautta ei löydy sitäkään kautta.

Varsinkin kirjan alkupuolella juoni etenee rytmikkäästi ja jämäkästi. Toimintaa riittää ja historiallisen miljöön kuvaus on upotettu palvelemaan tarinan kulkua. Keski- ja loppupuolella dramaattisia ja julmiakin käänteitä alkaa olla niin paljon, että ne hieman syövät toistensa tehoa. Onneksi mukana on myös sympaattisia henkilöitä ja hieman lämpöä, pelkän syyllisyyden, petosten, valheiden, koston ja raakuuksien varassa tarina olisi jäänyt aika synkäksi.

Seljan scarlettmaisuus näkyy siinäkin, että hänestä ei välttämättä ole helppo pitää. Minun makuuni hän kyllä oli päättäväisyydessään, tosin jotkut Seljan tekemistä ratkaisuista tuntuivat hieman epäloogisilta, mikä vähän harmitti.

Joitakin kielellisiä epätäsmällisyyksiä tekstiin oli jäänyt, mutta yleensä ottaen teksti oli paljon tarkempaa ja soljuvampaa kuin esikoisessa. Keskiaikakuvauksissa Vuori on jo kuin vanha tekijä: historiallisen ympäristön kuvaus oli kiinnostavaa ja elävää, mukana on sopivassa suhteessa sekä 1300-luvun politiikkaa että arkitapoja.

Kuulemma Vuorella on kolmas romaani jo työn alla ja luulenpa uskaltavani odottaa sitä jo aika luottavaisin mielin. Vetävä historiallinen viihde maistuu kyllä minulle!

Lue myös nämä:
Kristiina Vuori: Näkijän tytär
Kaari Utrio: Sunneva Jaarlintytär
Kaari Utrio: Isabella

Arto Melleri: Runot

Heinäkuisella lukumaratonillani luin Arto Mellerin koottujen runojen kokoelmaa. Maratonin jälkeen olen lueskellut Runoja pikkuhiljaa eteenpäin ja nyt joulunpyhinä luin kirjan loppuun.

Kirjan lopussa on Mellerin kustannustoimittajan ja ystävän Tuomas Anhavan jälkikirjoitus. Hyvää jatkolukemista olisivat niin ikään Anhavan toimittama Mellerin proosatekstien kokoomateos Pääkallolipun alla ja Melleri-elämäkerta Romua rakkauden valtatiellä.

Kesällä kerroinkin Mellerin runojen olevan eläviä ja hengittäviä. Mitä pidemmälle tuotannossa mentiin, sitä selvemmin tuli näkyviin ruman ja kauniin yhdistelmä. Melleri kirjoitti rappioromantiikkaa, jossa ankeatkin asiat kuulostavat kauniilta.

Tiedän mitä tuntuu Romeosta
raa'an lihan näyttämöllä,
näen ajeltujen häpyhuulten graavatun virnistyksen,
solmuunvedetyn kondomin lattialla vieraan vuoteen
vierellä
Silmäpuoli kolli luikkii hautausmaan muurin
sammaltunutta kuvetta,
tiedän miltä näyttää yksinäiseltä kadulta
valaistu ikkuna jonka äärellä onnellinen perhe
iltateellä,
emäntänsä jaloissa häntää heiluttava koira
Joka Osaa Puhua

(Ote nimettömästä runosta, kokoelmasta Kuningatar Hysteria, 1993)

Etelä-Pohjanmaalta kotoisin ollut Melleri vaikutti näkyvistä helsinkiläisissä boheemipiireissä erityisesti 1990-luvun kosteina vuosinaan. Sekä Pohjanmaan maisemat että Helsingin kulmat näkyvät runoissa kiehtovalla tavalla. Melleri maalaa päälle näkyjään, yltiöpäistä romantiikkaa ja raadollisia huumehuuruja.

Vuonna 1997 ilmestynyt kokoelma Puukkobulevardi huipentaa tämän tyylin. Se onkin Runojen toiseksi viimeinen kokoelma. Vuonna 1998 Melleri joutui onnettomuuteen ja sai vakavia vammoja. Viimeinen runokokoelma Arpinen lemmen soturi vuodelta 2004 pitää paikoin sisällään hienoja väläyksiä, mutta on muuten otteeltaan selvästi "kevennetty", aivovammasta kuntoutetun runoilijan kirjoittama. Melleri menehtyi vuonna 2005, 48-vuotiaana.

Runot-kokoelmassa on välillä pitkiä proosarunoja tai näyttämötekstejä, jotka tuntuivat ensin hieman työläämmiltä kuin lyhyemmät runot, mutta osoittautuivat varsin antoisiksi. Ylipäätään kokoelma oli hieno kielellinen ja tunnelmallinen tuuletus. Parhaimmillaan Mellerin runot ovat todella kauniita ja herkkiä tai hymyilyttävän tragikoomisia hervottomassa rujoudessaan.

Lue myös nämä:
Helvi Juvonen: Aukea ei koskaan metsään ovi
Pentti Saarikoski: Runot
Walt Whitman: Valitut runot

Hyvää joulua ja viime tipan joulukirjavinkit

Hyvää joulua! Toivon jokaisen jouluun runsaasti lukuaikaa - onhan joulu mitä parasta aikaa nauttia kiireettömästä tunnelmasta hyvää kirjaa lukien.

Jouluna voi lukea jotain jouluista tai sitten jotain todella epäjouluista. Kurkin blogiarkistoja joulun tietämiltä - seuraavia kirjoja olen lukenut jouluna tai joulun aikaan:

Joulu 2012: Bill Willingham - Craig Hamilton - Jim Fern - Ray Snyder - Mark Farmer: Werewolves of the Heartland 

"Story City on päällisin puolin tavallinen hiljainen pikkukaupunki, mutta sitä asuttavat ihmissudet..."

Joulu 2011: Bill Willingham - Mark Buckingham: Fables 9-11 

"Fablesia voin suositella vaikka kenelle. Ei tarvitse olla sarjakuvaharrastaja ennalta. Tässä on tarttumapintaa vaikka mistä suunnasta lähestyttäessä: tuttujen satuhahmojen hyödyntäminen, ihmissuhdekiemurat, sotajuonittelut, nautittavan hyvä juonen rakentelu, mukaansatempaava tarina... Erinomaista ja viihdyttävää luettavaa!"

Joulu 2010: Kiba Lumberg: Memesa-trilogia

"Joulunviettoon olennaisena osana kuuluu köllötys kaikessa rauhassa kirjaa lukien, mieluiten niin että käden ulottuvilla on suklaakonvehtirasia." 

Joulu 2009: Jude Deveraux: Ylämaan lumous

"Aattoaamuna kävin kylpemässä Kotiharjun saunassa - enpä ole ikinä nähnyt naisten puolella niin paljon väkeä kuin nyt joulun aikaan!"

Joulu 2008: Heikki Turunen: Kivenpyörittäjän kylä

"Joskus kirjoissa tietyt asiat säilyttävät ajankohtaisuutensa, vaikka maailma ympärillä muuttuu. Suomesta ei enää lähdetä joukolla siirtolaisiksi Ruotsiin, sen sijaan keskustelua herättää maahanmuutto Suomeen. Auttaisiko näkökulmanvaihdos: mitä suomalainen maahanmuuttaja on 1970-luvulla saattanut tuumia?" 

Joulu 2007: Philip Pullman: Maaginen kaukoputki, Salaperäinen veitsi

"Pullmanin kerrotaan rakentaneen kirjasarjastaan osin tietoista vastinetta Narnia-sarjalle. Narnian perusjuonihan oli allegoria kristinuskosta: hyvä Aslan-leijona uhrautuu narnialaisten puolesta kuolemaan, mutta nousee ylös kuolleista."

Joulu 2006: Pentti Saarikoski: Asiaa tai ei

 

"Kirjojen ystävien keskuudessa vallitsee yleinen yksimielisyys siitä, että joulunpyhien parhaita puolia on kaikki se aika, jonka voi käyttää kirjojen lukemiseen."

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Kansi: Rasmus Snabb
/ Muotohiomo / Otava.

Vuoden viimeinen lukupiirikirja oli Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen. Kirja osuikin minulle aika hyvin, sillä jo aikaa sitten eräs ystäväni suositteli minulle juuri tätä kirjaa luettavaksi ja lisäksi Nousiaista on luettu blogeissa paljon, joten pääsinpä paikkaamaan aukon sivistyksessäni. Vadelmavenepakolainen on Nousiaisen esikoisromaani ja ilmestynyt alun perin vuonna 2007. Sille on ehtinyt jo nyt kertyä mukavasti elinkaarta, sillä sen näytelmäsovitusta on esitetty useissa teattereissa ympäri Suomea ja nyt siitä on tekeillä myös elokuva.

Niinpä kirjan juoni onkin kai monelle ainakin kuulopuheista tuttu: suomalainen Mikko Virtanen vihaa Suomea ja suomalaisuutta ja haluaa kaikin keinoin tulla ruotsalaiseksi. Ymmärtämättömät ruotsalaiset maahanmuuttoviranomaiset eivät suostu noin vain vaihtamaan hänen kansallisuuttaan, joten Mikko - tai kohta puoliin jo Mikael - alkaa etsiä tehokkaampia keinoja. Tämän seurauksena hän päätyy valheiden ja rikosten polulle, mutta onnistuu selittelemään tekosensa itselleen parhain päin.

Kirja oli virkistävän kevyttä ja helppolukuista luettavaa - juuri sopivaa pimeään, lumettomaan arkeen. En ehkä nauranut ihan niin paljon kuin suurimmista kehuista olisin voinut odottaa, mutta hörähtelin kuitenkin useaan otteeseen ja viihdyin kirjan parissa. Ensi alkuun epäilin kirjan olevan vain pitkitetty vitsi, mutta tämä tunne hävisi kun Nousiainen vetäisi peliin kerrassaan yllättäviä juonenkäänteitä. Aina kun Mikko/Mikael tuntui joutuneen toivottomaan umpikujaan, hän pelastautui jollakin äkkinäisellä ja usein myös brutaalilla toimenpiteellä.

Aika raikkaasti Nousiainen onnistuu myös käsittelemään suomalaisia ja ruotsalaisia stereotypioita. Nauroin muun muassa kohdalle, jossa Mikko/Mikael ruotsalaisuuskoulutuksessaan oppii, että oikea ruotsalainen aina iloitsee Suomen menestyksestä.

Kirjan loppukäänne tuli hieman yllättäen ja tuntui vähän latistavalta, mutta käännettä seurasi vielä pieni jälkiseikkailu, jonka aikana Mikko/Mikael oppi taas uusia puolia itsestään.

Kirja toimi omassa lajissaan mainiosti: se oli vetävä ja sai minut tyrskähtelemään. Ei tämä minään kaunokirjallisuuden mestariteoksena mieleen jää, mutta eipä kai ollut tarkoituskaan. Jos johonkin pitäisi verrata tätä, niin ehkä Arto Paasilinnan varhaistuotannon miesseikkailut sopisivat verrokiksi, ja jotain huovismaistakin Nousiainen paikoin väläyttää. Lukupiirissä kirjaa verrattiin Torgrim Eggenin Sisustajaan ja kieltämättä ainakin temaattista yhteyttä löytyi päähenkilön kaikenkattavan elämänvalheen kautta.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Rasvamaksa
Torgrim Eggen: Sisustaja
Ville Virtanen: Hevosen taju

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Kansi: Otava.

Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin tupsahti postiluukusta ennakkokappaleena joskus kesällä. "Mikähän se tämäkin taas on", muistan ajatelleeni. Tulin kuitenkin tarttuneeksi kirjaan ja huomasin lukeneeni monta sivua eteenpäin ääneen nauraen. Kirjan mukana oli kuitenkin tullut embargo-ohje - kirjasta ei saanut kirjoittaa ennen tiettyä päivää. Päätin lukea kirjan joskus myöhemmin ja siihen kirja sitten jäi.

Kesän ja syksyn aikana kirjasta on kuitenkin ilmestynyt todella positiivisia blogiarvioita ja ne saivat minutkin tarttumaan kirjaan uudestaan. Ainakin Norkun ja Arjan blogikirjoituksia ja olen kommentoinutkin ja Arjan ihana Kankimäki-pastissiksi kirjoitettu arvio taisi viimeistään nostaa kirjan lukujonossa korkeammalle. Myös Suvi Ahola kehui kirjaa Helsingin Sanomien arviossa.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on matkakertomus, tutkimuspäiväkirja ja henkilökohtaista tunnustuskirjallisuutta. Voi siitä paljon muitakin löytää. Erityisesti kirjan alkuasetelma on herkullinen. Moni on varmaan kokenut elämässään hetkiä, jolloin oma rutinoitunut arki on niin kertakaikkisen kyllästyttävää, että ryhtyy miettimään millaista olisi jättää kaikki ja lähteä toiselle puolen maailmaa. Isossa kustantamossa mainostoimittajana työskentelevä Kankimäki pyöritteli juuri tällaisia mietteitä vuonna 2009. Yt-neuvottelut söivät työiloa ja sinkkuarki oli kaikkea muuta kuin villiä. Turvallisuushakuinen ja maltillinen Kankimäki yllättää lähipiirinsä, kun hän hakee virkavapaata ja ilmoittaa muuttavansa Japaniin tutkimaan 900-luvun ja 1000-luvun taitteessa vaikuttanutta hovinaista Sei Shōnagonia. Sein Tyynynaluskirjana tunnettu teos oli viehättänyt Kankimäkeä jo pitkään, mutta kirjallisuudenhistorian kaanonissa Sei on jäänyt aikalaisensa Murasaki Shikibun, Genjin tarinan kirjoittajan, varjoon.

Kun Kankimäki on lähtöpäätöksensä tehnyt, alkavat tapahtumat soljua eteenpäin kuin itsestään. Melko köykäisten apurahahakemusten perusteella tulee rahaa, historiallisesta Kioton kaupungista löytyy huone kimppakämpästä ja elämä Japanissa tuntuu alusta asti viehättävältä, vaikka Kankimäki on käytännössä kielitaidoton.

Kirjan tyyli muistuttaa henkilökohtaista päiväkirjaa. Lisäksi Kankimäki siteeraa ahkerasti Sei Shōnagonin tekstejä ja puhuttelee Seitä suoraan. Omat pohjatietoni Seistä olivat olemattomat, ja kyllä minuakin alkoi houkuttaa Tyynynaluskirjaan tutustuminen. Yhtä kiehtovaa oli lukea Kioton kauneudesta, historiallisuudesta ja paikoin käsittämättömistä kohtaamisista paikallisten kanssa. Kankimäen mietteet oman elämänsuunnan pohdiskelusta ja suuremmat ja pienemmät seikkailut tekevät kirjasta lukumatkan - melkein tuntee itsekin hypänneensä oravanpyörästä ja lähteneensä haahuilemaan kaukomaille...

Itse tutkimustyö vaikuttaa melkoisen puolivillaiselta, mitä Kankimäki ei kyllä missään vaiheessa peittele. Alkuperäislähteitä Kankimäki ei edes yritä etsiä, vaan tyytyy paikallisen kirjaston englanninkielisen tutkimuskirjallisuuden valikoimiin. Rivien välistä voi päätellä, että ilmeisesti mitään " Sei Shōnagonin elämäkertaa" Kankimäeltä ei ole missään vaiheessa tulossa, vaan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin pitää jo sisällään kaiken, mitä hän selville sai.

Kirja oli viehättävää eskapismia ja tempaisi mukaansa. Kankimäki kirjoittaa hyvää ja luistavaa suomea. Minua jäi kiinnostamaan, mitä Kankimäelle kirjan kirjoittamisen jälkeen tapahtui, ja Hesarin haastattelun mukaan hän ei ainakaan vielä ole palannut vakityön, omistusasumisen ja kello 6.15 soivan herätyskellon pariin. Facebookissa kirjailijan kuulumisia voi seurata Mia Kankimäki Official -sivun kautta.

Lue myös nämä:
Stephen Turnbull: Ninja - The True Story of Japan's Secret Warrior Cult 
Lian Hearn: Satakielilattia - Otorin klaanin tarina 1 
Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Kansi: Jussi Karjalainen / Atena.

Pasi Ilmari Jääskeläisen neljäs teos Sielut kulkevat sateessa on omistettu kirjabloggaajille - "verkossa laulaville kirjallisuuden seireeneille". Tunnen luonnehdinnan sopivan itseeni juuri nyt oikein hyvin, sillä seireenit riuhtovat liian lähelle erehtyneen merenkulkijan pinnan alle ja käyvät kimppuun. Vaikka Sielut kulkevat sateessa oli minulle yksi syksyn eniten odottamiani kirjoja, jäi kirjan lukukokemus ennakko-odotuksistani jälkeen. Huomasin lukiessani miettiväni vähän väliä, mikä kirjassa ärsytti, ja paikoin jouduin suorastaan nakkipaperi-ilmiön valtaan - pienet yksityiskohdat saivat suhteettoman suuren painoarvon lukiessa ja veivät huomioni pois pääjuonesta. Positiivisempia blogiarvioita Sieluista löytyy vaikkapa Kirjasfääristä ja Amman lukuhetkestä.

Kirjan päähenkilö on keski-ikäinen sairaanhoitaja Judit, joka kyllästyy tavalliseen elämäänsä, ottaa avioeron ja muuttaa Keski-Suomesta Helsinkiin. Hän saa töitä vanhan ystävänsä Martan kautta yksityisestä hoiva-alan yrityksestä. Kotikäyntejä tekevänä sairaanhoitajana Judit hoivaa potilaidensa fyysisen terveyden lisäksi myös heidän sieluaan. Vähitellen Judit joutuu temmatuksi ateistien ja kiihkouskovaisten väliseen kansainväliseen taisteluun. Hän päätyy matkustamaan ympäri Eurooppaa yhdessä ateistirintaman henkisen johtajan Leo Moreaun ja  Martan kuolemansairaan Mauri-pojan kanssa.

550-sivuinen romaani on melkoinen tiiliskivi, paljon paksumpi kuin Jääskeläisen aiemmat romaanit. Minusta romaania olisi sietänyt tiivistää jonkun verran. Kirja käynnistyy melko hitaasti ja siellä täällä on tarpeetonta löysää jaarittelua, joka vie ajatukset sivupoluille. Esimerkiksi sivulla 357 todetaan näin:

Sairaalan ala-aulassa Mauri poikkesi Julesin kanssa vessaan pissalle.

Miksei pelkästään "vessaan" tai "pissalle"? Pissalle kun mennään yleensä juuri vessaan. Tai vessaan mennään ensisijaisesti pissalle, toki välillä myös kakalle. Toki tällaisten miettiminen on saivartelua, mutta yleensä tällaisten yksityiskohtien huomaaminen kertoo minulle sen, että kirjan ydintarina ei ole temmannut minua mukaansa tarpeeksi vahvasti. Jos kirjassa on tarpeeksi vetovoimaa, ei pieniä kömpelyyksiä edes huomaa tai ne antaa mielellään anteeksi. Kun on aikaa pysähtyä märehtimään tällaisia sinänsä mitättömiä detaljeja, en selvästikään ole päässyt tarpeeksi syvälle tarinan imuun.

Juditin muutettua Helsinkiin ihmetytti se, miten hän tuntui suhaavan lyhyitäkin matkoja taksilla. Ensin kerrotaan, että hänen asuntonsa on näköetäisyydellä rautatieasemasta ja työpaikka on vain parin korttelin päässä asunnosta. Silti Judit kulkee taksilla kodin ja työpaikan väliä joissakin kohtauksissa, samoin hän menee taksilla Kaisaniemen kasvitieteelliseen puutarhaan. Okei, kummassakin kohtauksessa sataa kaatamalla, samoin Judit saa uudesta työstään niin hyvää palkkaa että hänellä on varaa ajella pirssillä melko huolettomasti, mutta en jotenkaan silti pitänyt tätä uskottavana. Varsinkin aamuruuhkassa Helsingin keskustassa on sen verran hidasta liikkua autolla, että kävellenkin pääsee nopeammin perille jos matka on lyhyt. Tai voi käyttää julkisia ja varsinkin keskustassa voi liikkua pitkiäkin matkoja sisätiloissa, kun menee kauppakeskusten läpi tai yhdyskäytäviä pitkin.

Lisäksi kirjassa oli joitakin kerronnallisia ratkaisuja, jotka töksähtivät minun kohdallani. Ensinnäkin Judit itse on ärsyttävän taivasteleva ja ihmettelevä päähenkilö yliluonnollisia ilmiöitä kohdatessaan. Tällainen on toki hyvin tyypillistä vaikka aikamatkailusta kertovissa kirjoissa tai elokuvissa - typerä päähenkilö pysähtyy vähän väliä hokemaan, että "ei voi olla totta", "olenko unessa", "voiko tämä olla mahdollista" ja minusta tällainen on ärsyttävää. Jos lukija lukee yliluonnollisista asioista kertovaa kirjaa, hän on jo lähtökohtaisesti hyväksynyt sen, että kirjassa yliluonnolliset asiat ovat osa kirjan todellisuutta. Miksi päähenkilön pitää sitten olla niin pälli, että aina yliluonnollisia asioita kohdatessaan hän puhkeaa voivottelemaan ja huokailemaan, miten epäuskottavilta tapahtumat tuntuvatkaan.

Leo Moreau taas kuvataan ranskalaissyntyiseksi, mutta jo lapsena Suomeen muuttaneeksi. Niinpä hän puhuukin erinomaista suomea. Paitsi että hän käyttää vähän väliä yksinkertaisia ranskalaisia fraaseja - oui, pardon, très bien ja niin pois päin. Tämäkin on minusta melkoisen ärsyttävä klisee. Hyväksyn tällaisen vaikka Agatha Christien Hercule Poirot -dekkareissa, edustaahan Christie monin tavoin oman aikansa maailmankuvaa, johon kuuluivat voimakkaat kansalliset stereotypiat. Vuoden 2013 romaaniin tällainen näennäisranskalaisuus ei minusta istu. En tunne ketään kaksikielistä suomalaista, joka käyttäisi toisen äidinkielensä helpoimpia sanoja osana suomeaan. Jos itse käytän vierasta kieltä, en koskaan hoe "hyvää päivää" tai "kiitos" suomeksi, vaan turvaudun suomeen ainoastaan silloin, jos en tiedä jonkin sanan vieraskielistä vastinetta ja yritän selittää suomen sanan merkityksen vieraalla kielellä.

Kahdeksanvuotias Mauri taas jää vakavasta sairaudestaan huolimatta etäiseksi. Jääskeläisen tyyliin kuuluu melko teatraalinen dialogi, mutta Maurin replikointi tuntuu jotenkin erityisen etäännyttävältä. Mauri tuntuu teennäiseltä ja pikkuvanhalta ja hänen sairauttaan käytetään lähinnä juonen kuljetuksessa keppihevosena. Aina kun Judit miettii, pitäisikö hänen häipyä koko uskonsodasta, hän muistaa Maurin ja päättää, että kyllä hänen täytyy jatkaa mysteerien selvittämistä, kun Mauri pitää pelastaa.

Lukukokemukseni suurin ongelma taitaakin tulla juuri tässä esiin. Jääskeläisen tuotannossa minua on viehättänyt juuri arvoituksellisten mysteerien luominen - aiempia romaaneja olen lukenut ahmien, jotta saisin tietää, mitä kirjassa tapahtuu. Sielut kulkevat sateessa ei herättänyt tätä tunnetta missään vaiheessa. Vaikka juonessa on useita erikoisia käänteitä, kokonaisuus tuntui silti jotenkin suoraviivaiselta ja ennalta-arvattavalta. Juonenkuljetuksen hitaus, kielenkäytön ja kerronnan ajoittainen kliseisyys ja löysyys ja keskeisien henkilöiden ärsyttävyys olivat kompastuskiviä, mutta silti kirjan loppu onnistui vielä erikseen tuottamaan pettymyksen. Loppu jäi minusta huipennusta vaille, jotenkin levähti käsiin.

Ennen loppua ehti ärsyttää vielä sekin, että käytettyään juonessa jo uskontoa, ateismia, zombeja ja vampyyreja Jääskeläinen ottaa mukaan vielä reaalitodellisuuden henkilöiden ja fiktiohahmojen kohtaamisen. Koska sekä Fables että The Unwritten ovat hyödyntäneet loistavasti kirjallisuuden klassikkohahmoja ja faktan ja fiktion törmäyttämistä, jää Sielujen vastaava yritelmä väkisinkin melko laimean tuntuiseksi ja sitä paitsi melko irralliseksi.

Hieman petyin siihenkin, että tässä romaanissa yliluonnollisten ainesten takaa ei löytynytkään mitään reaalitodellisuuden ilmiötä, joka olisi antanut tapahtumille vaihtoehtoisen tulkinnan. Sekä Lumikko ja yhdeksän muuta että Harjukaupungin salakäytävät pelaavat pitkälti sillä, että näennäisen yliluonnolliset asiat selittyvätkin myös jonkin arkisen ilmiön kautta. Se loi kirjoihin mukavan kaksoiskierteen. Sieluissa yliluonnollisuus onkin pelkkää yliluonnollisuutta, mikä on hieman yksipuolista aiempiin kirjoihin verrattuna.

Kenelle kirjaa suosittelisin? Ehkäpä sellaisille ateisteille, jotka saavat kiksejä uskontoja vastaan hyökkäämisestä. Uskonto ei ole kaunokirjallisena aiheena helppo - uskonnolliset romaanit tuntuvat helposti lässytykseltä ja uskonnonvastaiset taas pamflettimaisilta. Hyvää kaunokirjallisuutta uskonnosta on kirjoittanut vaikkapa Mika Waltari - esimerkiksi Valtakunnan salaisuus tavoittaa sekä uskonnon että epäilyn sävyt tasapuolisesti. Sielut kulkevat sateessa käsittelee kyllä sekä ateismin että uskonnollisuuden hyviä ja huonoja puolia, mutta päällimmäiseksi tunteeksi minulle jää varoitteleva ja melko osoitteleva uskonnonvastaisuus.

Sen sijaan en suosittele aloittamaan tutustumista Pasi Ilmari Jääskeläisen tuotantoon Sieluilla. Itse olen tykännyt sen verran paljon miehen aiemmista romaaneista, että varmasti luen Jääskeläisen seuraavankin kirjan. Sieluissa kiinnostavaa minulle oli tarkkailla Jääskeläisen tyylin muuntumista, vaikka tämä kirja ei minuun kovinkaan lujaa kolahtanut. Ja näistä marmatuksistani huolimatta luin kirjan ihan mielelläni loppuun asti ja monin paikoin myös viihdyin. Jääskeläisen kokonaistuotannon osana Sieluilla on paikkansa, mutta uutta Jääskeläis-lukijaa kehotan aloittamaan jostakin aiemmasta kirjasta.

Lue myös nämä:
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten  - Tommy Taylor and the Ship That Sank Twice