perjantai 31. elokuuta 2012

Elokuun luetut

Elokuusta huomaa, että kuukauteen kuului sekä lomailua että töihin paluu. Nyt tuntuu siltä, että lukuaika arjessa on taas kutistunut, mutta kun katsoo kuukauden lukulistaa, niin onhan sitä ehtinyt lukea vaikka mitä!


Kuukausi käynnistyi lapsuuden haaveen toteuttamisella: luin Dodie Smithin koiraseikkailun The 101 Dalmatians. En pettynyt. Mielessä on ollut myös jatko-osan lukeminen: The Starlight Barking olisi saatavilla myös e-kirjana.

Sitten listasin syksyn tärppikirjoja, niistä ainakin Reidar Palmgrenin Sudenmarja on jo ehtinyt ilmestyä. Mitään superkehuja kirja ei tosin ole blogeissa saanut, ainakin Minna ja Arja ovat kirjan jo lukeneet.

Pääsin mukaan myös elävän elämän lukupiiriin, ensimmäisenä kirjana luettiin Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin. Seuraava lukupiirikirja on jo lainattu!

Äänikirjakokemusteni parhaimmistoon nousi Kalevala. Tätä todellakin suosittelen!

Corto Maltese -fanille uusi väripainos Corto Maltese Siperiassa -albumista oli tietenkin pakko-ostos. Tulikin harrastettua vertailevaa lukemista, luin vanhaa ja uutta painosta rinnakkain.

Kindle kulkee nykyään laukussa mukana lähes päivittäin ja oli hauska huomata, miten runsaasti keskustelua e-kirjoista heräsi!

Lisäksi ehdin mainostaa Rokkaako verkkobrändisi? -seminaaria. Käykäähän tutustumassa! 

Kalevala-teema jatkui vielä Seija Vilénin Pohjan akalla. Olikin oivallista lukea kirja pian Kalevalan kuuntelemisen jälkeen. 

Yksi kirja jäi elokuussa kesken. Nappasin kirjastosta mukaan Indrek Harglan keskiaikadekkarin Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus, koska olin merkinnyt kirjan Blogistanian Globalia -vinkkilistalleni. Miljöökuvaus olikin kiinnostavaa, mutta kirjan henkilöhahmot vaikuttivat auttamattoman stereotyyppisiltä. Tämä taisi olla yksi syy siihen, miksi kirja jäi melko alkumetreillä kesken, ja kun lukemista tuntuu muutenkin riittävän, en jaksanut kirjaa jatkaa.

Syyskuussa on luvassa ainakin sarjakuva-asiaa, sillä Helsingin Sarjakuvafestivaaleja vietetään 7.-9.9. Ja jo ennen festariviikonloppua on Helsingissä tarjolla kaikenlaisia sarjakuvatapahtumia. Minua kiinnostaa erityisesti festivaalien päävieras,  Benoît Sokal. Olenhan lukenut Tarkastaja Ankardon tutkimuksia vaikka kuinka kauan. Festivaalitunnelmaa voi viritellä viimevuotisen festariraporttini parissa tai lukemalla katsauksen festivaaliostoksistani.

tiistai 28. elokuuta 2012

Seija Vilén: Pohjan akka

Kuva: Satu Ketola / Avain.
Seija Vilénin esikoisromaani Mangopuun alla teki sen verran hyvän vaikutuksen, että Vilénin toinen romaani Pohjan akka nousi kevään kirjatärppilistalleni. Kalevalan Louhi dementoituneena nykysuomalaisessa vanhainkodissa? Todella kiintoisa aihe! Pohjan akka on saanut blogeissa paljon lukijoita. Ensimmäinen lukemani blogiarvio taisi olla Marjiksen arvio.

Pohjan akka lunastaa kiinnostavan alkuasetelmansa asettamat lupaukset osittain, mutta ei täydellisesti. Koska kuuntelin Kalevalan äänikirjana vähän aikaa sitten, oli kiinnostavaa seurata, millaista "vasta-Kalevalaa" Vilén kirjoittaa. Vanhainkodin arki huonokuntoisen vanhuksen näkökulmasta kuvattuna taas on tärkeä ja kiinnostava aihe, ja sairaanhoitajanakin työskennellyt Vilén kuvaa hoitolaitosta uskottavasti.

Dementoitunut Louhi, rouva Pohja, havahtuu välillä vävynsä Ilkan vierailuihin. Louhi liikkuu muistoissaan ajassa taaksepäin. Muut eivät hänen kokemuksiaan tunnu tavoittavan. Louhin tytär Tytti ei ole läsnä - ymmärrettävistä syistä - mutta Louhin mielessä hän elää.

Pohjan akka ei ollut minulle lukukokemuksena yhtä tyydyttävä kuin Mangopuun alla, mutta joskus hyvä epäonnistuminen voi olla kiinnostavampaa kuin tylsä onnistuminen. Vilén osoitti esikoisromaanillaan olevansa persoonallinen ja tyyliltään raikas suomalaiskirjailija ja Pohjan akka jatkaa omaäänistä linjaa. Mangopuussa viehätti syklisen aikakäsityksen poukkoilevuus ja kielen rikkaus. Pohjan akka tuntuu välillä kuitenkin sirpalemaiselta ja rakenteeltaan hieman hajoavalta. Minusta tästä olisi voinut karsia kirjankirjoituskuvaukset - ehkäpä olen vain kyllästynyt kirjailijoista kirjoittaviin kirjailijoihin. Samoin Ilkan arkiongelmat tuntuivat vähän latteilta verrattuna Louhin muistoihin ja maagiseen maailmaan.

Kalevalan maisemiin sijoittuvissa osuuksissa ei käytetä Kalevala-mittaa kuin satunnaisena mausteena, mutta Kalevala-vaikutteet näkyvät kyllä kielessä. Esimerkiksi alkusointuja ja toistoa käytetään paljon. Tuoreelta ja persoonalliselta Vilénin kieli tässäkin maistuu - paljon mieluummin luin Pohjan akkaa kuin ns. kahvinjuontikirjallisuutta, jossa keskiluokkainen perheenisä tuijottelee räntäsateeseen keittiön pöydän äärestä ja ryystää jäähtynyttä kahvia.

Louhin kautta nähdään kiinnostavaa Kalevalan uudelleenkirjoitusta. Onko Väinämöinen sittenkään sankari - entä jos hän olikin raiskaaja ja luonnon tuhoaja? Mitä jos Louhin ja Kyllikin välille syntyikin lämmin lesbosuhde? Oliko Sampo sittenkään sitä mitä Kalevalan perusteella on luultu?

Vanhainkotijaksot ovat ankeudessaan todenmakuisia ja kytkevät hienosti Louhin sisäisen maailman 2010-luvun arkeen. Kokonaisuutena Pohjan akka taitaa olla melko tyypillinen toinen romaani: jos ensimmäinen romaani on ns. avainromaani, johon on puristettu kirjailijan senastisen elämän tärkeimmät kokemukset romaanimuotoon, on kakkosromaaniin pitänyt etsiä uusia paukkuja. Siihen nähden Pohjan akan aihevalinta on komea. Vaikka en  varauksetta kirjaa ylistäkään, vahvisti kirja käsitystäni Vilénin omaperäisestä, seuraamisen arvoisesta tyylistä. Varmasti luen hänen seuraavankin romaaninsa.

torstai 23. elokuuta 2012

Mainos: Rokkaako verkkobrändisi? -seminaari

Tämä aihe ei liity kirjoihin, mutta bloggaamiseen kylläkin! Olen mukana Havis Amandan Nuorkauppakamarin toiminnassa ja järjestämme keskiviikkona 14.11. Rokkaako verkkobrändisi? -seminaarin.


Seminaari on tarkoitettu kaikille, joita verkkosisällön mahdollisuudet kiinnostavat, mutta erityistä hyötyä seminaarista on esimerkiksi yrittäjille, uutta työtä kaipaaville tai vaikkapa jonkun harrastuksen aktiiveille. Ohjelmassa on sekä käytännönläheistä koulutusta että verkkobrändin luomisessa onnistuneiden puheenvuoroja. Mukana on myös Iron Sky -elokuvasta tuttu Timo Vuorensola!

Miksi minä olen tästä innostunut? No siksi, että vuosien bloggaamisharrastuksen myötä olen huomannut, kuinka paljon hyötyä verkkoharrastuksesta on. Vaikka harrastan bloggausta omaksi ilokseni, olen hyötynyt blogikokemuksesta todella paljon. Ammattitaito on kehittynyt, olen verkostoitunut todella monien ihmisten kanssa ja esimerkiksi työhön liittyvissä koulutustilaisuuksissa olen huomannut olevani harrastuksen ansiosta paremmin kärryillä verkkoviestintään liittyvissä asioissa kuin moni muu. Ja kun googletan omaa nimeäni, tulee osumia yli 7600 kappaletta - pääosin itse tuottamaani sisältöä.

Seminaarin kotisivu ja ilmoittautumisohjeet löytyvät Havis Amandan sivuilta ja tapahtuman kuulumisia seurataan Facebook-ryhmässä. Kun ilmoittautuu 31.8. mennessä, pääsee mukaan edullisella 37 euron hinnalla!

Jos tunnet jonkun, joka mielestäsi hyötyisi verkko-osaamisesta, vinkkaa ihmeessä seminaarista hänelle! Ja Facebook-ryhmässä on helppo kutsua omasta Fb-kaveripiiristä sopivat ihmiset mukaan tapahtumaan.

torstai 16. elokuuta 2012

Ensikokemuksia Kindlestä

Olen ollut Kindle-lukulaitteen omistaja kuukauden verran. Ensimmäinen Kindlellä lukemani kirja oli Peter Pan. Ehdin hinkua lukulaitteen perään aika pitkään, joten onkin aika pohtia, oliko lukulaite hankkimisen arvoinen. Kannattaa kurkata myös Insinöörin kirjahyllyn ykkös- ja kakkosraportti Kindlestä.

Tilasin Kindlen suojuksen verkkokauppa Etsystä. Käsin ommellun suojuksen on tehnyt ElizabethDavidDesign. Suojuksen ansiosta minäkin olen ryhtynyt kantamaan "laukkukirjaa". Blogeista olen oppinut, että todella moni lukutoukka pitää aina mukanaan laukkukirjaa. Minä olen tätä ennen ottanut kirjan mukaan vasta yli tunnin mittaisille matkoille, mutta tukevassa huopakangassuojuksessa Kindle sujahtaa käsilaukkuun näppärästi ja sitä on nopea käsitellä. Kuten kuvasta näkyy, aivan viivasuoraa ompelujälkeä ei suojuksessa ole, mutta onpahan käsintehdyn näköinen ja kokonaisuuteen olen ihastunut. Riikinkukkovärit ovat ihanat, suojus on tukeva ja huopakangas on tunnetusti käytössä kestävää eikä kovin herkkää likaantumaan.



Päätin yrittää hillitä itseni ja olla lataamatta Kindleä välittömästi täyteen. Otin tavoitteeksi että lataan Kindlelle uuden kirjan vasta sitten, kun saan edellisen luettua. Peter Panin jälkeen toteutin pitkälliset aikomukseni lukea jotain Charles Dickensiltä ja latasin Dickensin viimeisen kokonaisena julkaistun tarinan Our Mutual Friendin.

Olen kuitenkin lipsunut tästä säännöstä ihan luvan kanssa Kindlen verkkokauppaa selatessani. Minulla on Kindle Touch 3G, jolla siis pääsee selaamaan Kindle Storea välittömästi ja ihan mistä vaan, kunhan on puhelinverkon alueella. Jos on WLAN-verkon kuuluvuusalueella, voi halutessaan surffata WLAN-yhteydellä eli hieman nopeammin. Olen klikkaillut Kindle Storea onnessani, sillä sieltä voi ladata kiinnostavista kirjoista näytteitä. Eikä vain luettavista kirjoista, vaan myös äänikirjoista! Näytteet eivät edes ole mitään tynkiä, vaan esimerkiksi lataamissani Sookie Stackhouse -näytteissä on 2-3 ensimmäistä lukua kokonaan mukana. 

Ja tuossapa tulikin mainittua eräs kirjanostopsykologisesti mielenkiintoinen seikka. Huomaan ladanneeni eniten näytteitä sellaisten kirjailijoiden tuotannosta, joihin en ole mitenkään erityisen ihastunut. Sekä Charlaine Harrisilta että George R.R. Martinilta olen lukenut yhden kirjan. Kummankin kirjoista on tehty suosittu tv-sarja, ja kummankin kohdalla olen pitänyt enemmän tv-sarjoista kuin kirjoista. Silti olen sormet syyhyten käynyt lukemassa heidän kirjojensa näytepätkiä - ja olen ihan varma, että osta-napin klikkaaminen on vain ajan kysymys, sen verran kätevää ja helppoa näytteiden lukeminen ja ostamiseen siirtyminen on.

Esineenä Kindle on miellyttävä. Sitä on kevyt kannatella ja esimerkiksi sohvalla maatessa yksi käsi riittää kannatteluun hyvin. Painaviin tiiliskiviin verrattuna tästä on siis heti etua. Our Mutual Friendin paperipainoksessa on noin 800 sivua, mutta Kindle painaa aina saman verran. Pimeässä Kindleä ei voi lukea, mutta eipä voi paperikirjaakaan ilman valoa. Voisin harkita Kindle-valon ostamista, jonka saa kiinnitettyä suojakuoreen. (Tästä löytyy kuva Insinöörin kirjahyllystä.)

Fontin voi valita kolmesta eri vaihtoehdosta ja kirjainkokoa ja riviväliä voi säätää. Tämä on todella kätevää. Haittapuolena on korkeintaan se, että parhaimmillaan paperikirja on kokonaistaideteos, jossa myös fontti ja taitto on mietitty tarinaa tukemaan. Toisaalta, kirja on kirja, olipa se julkaistu minkä näköisenä vaan. Sinuhe egyptiläinen on hyvä kirja, lukipa sen resuisena pokkarina tai upeana kuvapainoksena.

Erityisen näppärää englanniksi lukevalle on, että Kindlessä on mukana kaksi englannin kielen sanakirjaa. Toine on oxfordinenglantia, toinen amerikanenglantia. Paperikirjaa lukiessani ryhdyn tarkistamaan sanoja sanakirjasta vain erittäin harvoin, mutta Kindlessä tarkastus on niin kätevää, että sitä tulee tehtyä aika paljon. Lukeminen tosin keskeytyy hetkeksi, mutta sekä Barrien että Dickensin kirjoissa on ollut niin mielenkiintoista sanastoa, että sanakirjan lukeminen on lähes yhtä jännää kuin kirjan lukeminen. Kosketusnäytöllisessä Kindlessä sanan voi "maalata" sormella, jolloin sanakirjamerkitys tulee näkyviin. Kindleen käyttämiseen on saatavilla myös Kindle-kyniä, mutta itse olen tökkinyt sormella. Tällöin pitää tietysti muistaa pyyhkiä sormenjäljet näytöstä aika ajoin.

Our Mutual Friendiä lukiessani olen myös miettinyt kirjan mediamuodon kehittymistä. Dickens julkaisi suurimman osan tuotannostaan kuukausittain tai viikoittain ilmestyvinä jatkokertomuksina. Romaanin muodossa jatkokertomuksia kannatti kaupata laajemmin vasta sitten, kun kansakunnan vaurastuminen mahdollisti sen, että yhä useammalla oli varaa ostaa kokonainen kirja eikä pelkkää yksittäistä jatkokertomuksen osaa. Minä olen lukenut "laukkukirjaani" lyhyimmillään muutaman minuutin pätkissä - metrossa, eväitä syödessäni, joutuessani odottamaan... Vaikka Our Mutual Friend on pitkä kuin nälkävuosi, huomaan sen soveltuvan tällaisen "pätkälukemiseen" erinomaisesti juuri jatkokertomusmuodon ansiosta. Luvut ovat lyhyitä ja toimivat itsenäisinä kokonaisuuksina. Olen kirjassa vasta alkupuolella, ja tähän mennessä jokaisessa luvussa on esitelty uusia hahmoja ja viety tarinaa näiden kautta eteenpäin. Kuitenkin heti alussa on luotu riittävän vahva koukku, jotta lukijana muistaa pääjuonen alkuasetelman. Alkuperäisessä muodossaan jatkokertomuksena Our Mutual Friendiä julkaistiin 19 kuukauden ajan. Eli vaikka minä lukisin tarinaa Kindlestäni yhtä kauan, se ei haittaa, vaan itse asiassa noudattaisin alkuperäistä lukutahtia!

Vastaan siis itselleni: kyllä, Kindle oli hankkimisen arvoinen. Arvostan samalla lailla kuin ennenkin kauniita kirjahyllyjäni ja keräämiäni kirjoja. Silti jokainen tietää varmasti, ettei paperikirja aina ole keräilyn arvoinen laatuesine. Divarit pursuavat nuhjaantuneita pokkareita, joita voi ostaa 0,5 - 1 eurolla tai jopa ottaa mukaan ilmaiseksi. Kirjavalioita tai muita vastaavia lyhennelmiä eivät edes divarit yleensä huoli. Ja kun itsekin olen pelastanut kirjoja roskakatoksesta, ei minulle riitä e-kirjan vastustamisen syyksi väite paperikirjan arvokkuudesta. Jotkut paperikirjat ovat omistamisen arvoisia, mutta eivät kaikki. Lukulaite auttaa tilan säästämisessä ja tarjoaa mainion vaihtoehton vaikkapa pokkarien hamstraamiselle. Ostokokemuksena Kindle Store on aivan mieletön - hirmuinen valikoima kirjoja, jotka voi ostaa helposti ja kätevästi milloin vaan. Samoin ilmaiskirjojen valikoima on laaja - minäkin latasin Peter Panin Project Gutenbergin kautta ja Our Mutual Friend oli Kindle Storessa tarjolla nollan dollarin hintaan. Ja nyt e-kirjoja voi lainata jo Helmetistäkin - en ole itse palvelua testannut enkä ole varma, onko palvelu yhteensopiva Kindlen kanssa, mutta eiköhän tuota tule joskus kokeiltua.

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Hugo Pratt: Corto Maltese Siperiassa

Hugo Prattin klassikkosarjakuva Corto Maltesen uudelleentoimitetut väripainokset saivat jatkoa. Toukokuussa ilmestyi uudessa asussa Corto Maltese Siperiassa. Kuten kirjojen keräilystä kirjoittaessani kerroin, Cortot ovat minulle paitsi lukuelämys, myös keräilykohde.

Vasemmalla vanha painos, oikealla uusi.
Niinpä väriversio oli pakko-ostos, vaikka mustavalkoinen vanha painos hyllystä jo löytyikin. Hugo Prattin (1927-1995) elämäntyötä hoitaa nykyisin Cong S.A. -yhtiö, jota pyörittävät Prattin leski ja jälkeläiset. Cong S.A. on toimittanut Cortoista uusia laitoksia - mikä on kirvoittanut välillä kirpeääkin palautetta Corto-entusiasteilta. Uudelleenjulkaisuissa kun on näkynyt mm. ruutukoon muokkauksia aika raa'allakin tavalla. Mutta kenties yhtiö on kuunnellut lukijapalautetta, sillä uusi Corto Maltese Siperiassa vaikuttaa himpun verran vähemmän muokatulta kuin vaikkapa Samarkandin Kultainen talo, jota taas oli muokattu vähemmän kuin vaikka Tangoa... Aiheesta voi lukea hieman enemmän vaikkapa Kvaak.fi -foorumille kirjoittamastani Samarkandin Kultaisen talon arviosta.

Corto Maltese Siperiassa on minulle erityinen albumi, sillä tämä on ensimmäinen lukemani Corto-seikkailu. Muistan lainanneeni tämän kirjastosta kai lukiolaisena, kenties jo yläastelaisena. Omaan hyllyyn albumin ostin jo 1990-luvun puolivälissä kajaanilaisesta divarista. Omistamani painos on vuodelta 1990, Fennican mukaan siis toinen painos, koska ensimmäinen painos on vuodelta 1984.

Haikailin romanttisen onnensoturin Siperia-seikkailun pariin viimeksi helmikuussa, kun luin Helen Rappaportin Jekaterinburgin. Sarjakuva kun sijoittuu Venäjän vallankumouksen jälkeiseen vuosiin. Muistan, että ensimmäisellä lukukerralla juoni tuntui monimutkaiselta enkä tainnut kauhean hyvin pysyä seikkailussa kärryillä. Sinänsä se ei ole ihme - henkilögalleria on laaja ja ainekset runsaat. On valkoisia vastavallankumouksellisia, kiinalaisia salaseuroja, amerikkalaisia sotilaita, tsaarin kullalla lastattu juna ja siperialaisia shamaaneja.

Muistelen myös luulleeni, että vauhdikkaat käänteet olivat Prattin mielikuvituksen tuotosta, mutta todellisuus taitaa olla tarua ihmeellisempää. Tosielämän henkilöjä ovat ainakin paroni Roman von Ungern-Sternberg ja atamaani Semjonov, toki Pratt on heitä kuvannut taiteilijan vapaudella. Amiraali Koltšakin kultajuna taas on vähintäänkin vahva legenda...


Koska alkuperäisellä mustavalkoisella albumilla on minulle vahvaa tunnearvoa, etenin lukemisessani niin, että luin mustavalkoista albumia mutta kaivoin aina vertailuhimon iskiessä värialbumin esiin. Suomentajana kummassakin albumissa on ollut pitkän linjan sarjakuvavaikuttaja Heikki Kaukoranta, eli hän on päässyt tarkastamaan omaa suomennostaan 28 vuoden jälkeen. Ajantasaistaminen näkyy esimerkiksi aasialaisten nimien translitteroinnissa. Mustavalkoalbumin on tekstannut on taidemaalari Kalervo Palsa - tein Palsan tekstausurasta muutama vuosi sitten jutun Kvaak.fi -foorumille. Väriversion on tekstannut Jari Rasi.

Vaikka ensikokemukseni Corto Maltese Siperiassa -albumin parissa tuntui sekavalta, voin nyt ties kuinka monennen lukukerran jälkeen sanoa, että tarina on Corto-sarjan parhaita. Dramaturgisesti tasapainoinen, intensiivinen, sopivassa rytmissä toimintaa ja fiilistelyä yhdistelevä. Sekasortoinen rajamaa Kiinan, Venäjän ja Mongolian tietämillä on loistava näyttämö Cortolle ja hänen ystävälleen ja taisteluparilleen Rasputinille. Pratt hyödyntää upeasti kuohuvan maailmanhistorian värikkäitä käänteitä. Albumissa on myös joitakin klassisia Corto-kohtauksia, kuten kohtaus, jossa Corto ja Rasputin löytävät toisensa lumimyrskyssä.


Sekä värityksen että tarkistetun suomennoksen tarkkailu tuotti mielenkiintoisia havaintoja. Toisin kuin Samarkandin Kultaisessa talossa, tässä albumissa ruutujen alareunaan ei ole piirretty jatkeita, mikä on tietysti hyvä juttu alkuperäistaidetta arvostaville. Puhekuplien paikat taas ovat välillä muuttuneet. Väritys on taas kerran hieman "värityskirjamainen". Mustavalkoisena tarina on ilmavampi, filosofisempi, kun taas väritys tekee tarinasta jotenkin konkreettisemman. Minulle juuri tämä tarina toimii paremmin mustavalkoisena, mutta arvelisin että väriversio on varsinkin Cortoon ensi kertaa tutustuville helpommin lähestyttävä. Kuitenkaan mustavalkoruudut eivät varsinaisesti kaipaa väriä, sillä valot ja varjot on toteutettu mustavalkoisesti todella upeasti. Väritettynä esimerkiksi hahmojen ihonväri näyttää kliinisen mattapintaiselta. Väritys toimii kenties parhaiten suurissa maisemaruuduissa, ja niitä on tässä albumissa loppujen lopuksi melko vähän.

Suomennoksen muutoksia oli myös mielenkiintoista havannoida. Kohtalokas aristokraatti Marina Seminova on mustavalkoalbumissa ruhtinatar, värillisessä herttuatar. Corton kanssa liittoutuvan salaseura Punaisten Lyhtyjen taistelija on mustavalkoalbumissa Shanghai Li, värillisessä Shanghai Lil. Jotkut kohtaukset ovat syöpyneet mieleeni niin syvälle, että vähän harmittaa kun niiden repliikkejä on uudistuksessa päivitetty - esimerkkinä Corton ja Shanghai Lin klassinen dialogi leopardintaljasta ja kynsistä...

Pari kohtaa pisti erityisesti silmään. Kun Marina Seminova kertoo Cortolle paroni von Ungern-Sternbergistä, hän värialbumissa kertoo, että tämän perhe likvidoitiin vallankumouksessa. Mustavalkoalbumista tämä maininta puuttuu. Ja kun Corto tovereineen joutuu aasialaisen ratsuväkidivisioonan vangiksi, hän alkaa muistella erästä runoa. Mustavalkoalbumissa hän siteeraa Rimbaudia, värillisessä Eugenio Genereoa. Yritin googlettaa tietoa Genereosta, mutten löytänyt - onkohan hän vain joku vähemmän tunnettu runoilija vai onko Pratt käyttänyt tässäkin mielikuvitustaan?

Prattin luoma monisyinen, mystiikalla maustettu seikkailu oli jälleen kerran nautittavaa luettavaa. Uusia Corto-värialbumeita pitäisi olla saatavilla kirjakaupoista ja verkkokirjakaupoista. Vanhoja albumeita on tälläkin hetkellä Huuto.netissä myynnissä, tosin hinnat nousevat välillä aika korkeiksi.

perjantai 10. elokuuta 2012

Kalevala

Nytpä tuli paikattua ammottava aukko sivistyksessäni! Toisin kuin monien kirjallisuutta tai kulttuurintutkimusta opiskelleiden kirjabloggaajien kohdalla, minä en ole joutunut "pakkolukemaan" Kalevalaa ikinä. Vapaaehtoisesti olen kyllä yrittänyt. Joskus 1990-luvulla ostin tyylikkään pokkari-Kalevalan omaan hyllyyn, mutta hyydyin lukemiseen jossain Ainon hukuttautumiskuvauksen hujakoilla.  

Kuva: Otava.
Vaan onneksi on äänikirjat! Bongasin ystäväni luona äänikirja-Kalevalan ja sain siitä idean lainata itsekin Kalevalan äänikirjana kirjastosta. Ja itse asiassa äänikirja on Kalevalalle aivan mahtava formaatti, näin kustantaja Otava asian perustelee:

"Kalevalan tarinat olivat alun perin runonlaulajien välittämää suullista perinnettä. Antti Virmavirran lukeman äänikirjan myötä ne tulevat nykyihmisen ulottuville jälleen alkuperäisessä muodossaan: ääneen kerrottuna ja kuunneltavana. Hankkeessa on mukana Suomalaisen Kirjallisuuden Seura."

Antti Virmavirta olikin oiva lukija, joka eläytyi sopivasti eri hahmoihin. Erityisesti kylmän laskelmoiva Pohjan akka kuulosti Virmavirran lukemana upealta! Otavan sivuilta voi kuunnella näytteen. Äänikirjojen puffaamisessa suomalaiskustantamoilla olisi vielä parantamisen varaa. Ääninäytteiden ympärille saisi hienoja trailereita, joita voisi julkaista vaikka Youtubessa.

Kalevala olikin hienoa kuunneltavaa. Ehkä olen itse kirjaharrastajana kypsynyt sitten 1990-luvun, tai sitten äänikirjan kuuntelu oli ääninäyttelijän tulkinnan ansiosta antoisampaa kuin muinainen lukuyritelmäni. Kalevalamitta on kyllä sinänsä tuttua, luin nuorena paljon Eino Leinon runoja ja Leinohan käyttää Helkavirsissä kalevalamittaa. Wikipedian avulla voi opetella luomaan oikeaoppista kalevalamitallista runoutta.

Tykkäsin aika monesta jutusta. Kalevala oli suorastaan vetävää kuunneltavaa. Yllätyin myös huomatessani, kuinka monen sanonnan juuret ovat Kalevalassa. Keskittymiseni herpaantui hetkeksi vain Kullervon synkän tarinan alkupuolella. Kontrasti olikin melko jyrkkä, kun Kullervon vaiheisiin siirryttiin Lemminkäisen elostelusaarelta. Noin yleensä ottaen Kalevalan henkilöt olivat kiehtovia - samaan aikaan yli-ihmisiä ja inhimillisiä. Henkilöiden "supervoimat" olivat mukavan liioiteltuja. Väinämöinen loihtii laulullaan uskomattomia mullistuksia, Seppo Ilmarinen takoo mitä tahansa. Naisasioissa sankarit taas eivät menesty yhtä hyvin...

Pidin myös animistisen maailmankuvan välittymisestä. Ihmiset puhuttelevat esimerkiksi eläimiä ja luonnonilmiöitä ja nämä vastaavat yhtä lailla. Esimerkiksi olut esittää oman runonsa.

Rikasta suomen kieltä arvostavalle kuuntelukokemus oli tietenkin ehdoton värikkään kielen ansiosta! Näin itäsuomalaisena monet taivutusmuodot olivat murrepuheesta tuttuja. Esimerkiksi -oa partitiivin päätteenä tietyissä sanoissa on käytössä kainuun murteessa. Ylipäätään kirjojen ystävälle Kalevalassa kuvattu sanan mahti on mieleen. Suurin osa taisteluista käydään sanallisesti, laulamalla runoja vihollisen pään menoksi. Sana muuttaa maailmaa!

Kansalliseepoksena Kalevala kumoaa sen stereotypian, että suomalaiset olisivat vähäpuheisia jurottajia, joilla on heikko itsetunto. Monisanaista itsekehua ja mahtailua tässä riittää. Kultaa ja hopeaa tuntuu olevan mahtimiehillä läjäpäin. Myös ne henkilöhahmot muistavat kehua itseään, joilla ei aina olisi niin aihettakaan. Esimerkiksi itsepäinen ja itserakas Lemminkäinen on täysin tunnistettava hahmo edelleen. Samanlaisia ihmisiä riittää nykyäänkin. Samoin Kullervon katkeruus on surullisen tunnistettavaa.

Tämän äänikirjan voisin hommata omaankin hyllyyn, jotta Virmavirran luentaan voisi palata uudestaankin. Onneksi oma Kalevalani on odottanut hyllyssä uskollisena kaikki nämä vuodet - eiköhän siihen nyt tule vastaisuudessa tartuttua vähän useammin...

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin

Kuva: Alan Baker / Otava.
Tämän jutun ilmestyessä olen lukupiirin ensimmäisessä tapaamisessa. Löysin itselleni livelukupiirin harrastusporukan kautta, kiva nähdä millaista lukupiiritoiminta tulee olemaan!

Eräs lukupiirien idea on kai siinä, että lukupiirin ansiosta tulisi luettua kirjoja, joihin ei muuten tulisi tartuttua. Ainakin ensimmäisen kirjaäänestyksen voittanut Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin sopii minun kohdallani tähän täysin. Kirjablogeissa Hustvedt on suosittu kirjailija, mutta jostain syystä minun ei ole tullut tartuttua hänen kirjoihinsa aiemmin. Kaikki mitä rakastin on ilmestynyt vuonna 2003, suomennos on vuodelta 2007.

Blogiarvioita kirjasta löytyy paljon, niinkin paljon että olen kommentoinut Lumiomenan Liikoja blogisavuja ja vääriä arvioita? -keskusteluun näin: "Minussa herää "voi ei, aina tätä samaa" -reaktio, jos näen linkkilistassani esimerkiksi Joyce Carol Oatesin, Ian McEwanin tai Siri Hustvedtin kirjoista juttuja." Heh, nyt siis itse tarjoilen tätä samaa!

Linkitän blogiarvioista kaksi ääripään edustajaa. Morre antoi kirjalle 2/5 pistettä ja ihmetteli näin: "Ilmeisesti romaania voi kehaista älykkääksi, kun siinä kuvaillaan tauluja, ripotellaan vähän sivistyssanoja ja pohditaan elämän kulkua?" Leena Lumen mielestä taas tämä on "romaani, joka täyttää vaativan lukijan kovimmatkin kriteerit".

Minä taidan sijoittua jonnekin välimaastoon, lähemmäs kuitenkin Morrea. Jos kirja ei olisi ollut "pakkoluettavaa", olisi varmasti jättänyt kirjan kesken ensimmäisen osan aikana. Kolmeen osaan jaetun kirjan ensimmäinen jakso kestää 170 sivua. Minusta tämän jakson teksti oli lukuromaania tyypillisimmillään. Toisin sanoen kirja ei ole hömppäromantiikkaa, koska siinä ei käytetä hömppäromantikan kaavaa - mikä kyllä toisi dramaattista jäntevyyttä. Silti kirjassa on paljon hiusten värin luettelemista, avoimiin kaula-aukkoihin tuijottelua, paidan läpi nöpöttävistä nänneistä kiihottumista, seksikohtauksia ynnä muita hömppäromantiikalle tyypillisiä piirteitä. Joten varsinkin ensimmäisen jakson aikana minun oli vaikea ymmärtää, mitä kirjassa haluttiin sanoa, teksti tuntui melko pötkömäiseltä. Sen sijaan suomentaja Kristiina Rikmania kehaisen! Anglismiallergiaani ei ärsytetty, vaan suomennos on kauttaaltaan hyvää ja luontevaa suomea.

New Yorkin sivistyneistö- ja taidepiirejä kuvaavassa kirjassa seurataan kahden pariskunnan rinnasteista elämää. Minäkertoja Leo tutustuu taidemaalari Billiin. Miesten perheisiin syntyy poika lähes samaan aikaan. Perheet asuvat samassa talossa ja iloitsevat ja surevat yhdessä elämän käänteissä.

Toisessa osassa draama alkaa käynnistyä ja kolmas osa oli melkoisen vauhdikas, kenties turhankin vauhdikas. Pidin siis kirjan loppupuolesta paljon enemmän kuin alkupuolesta. Billin pojan Markin vaikea murrosikä työllistää vanhempien lisäksi myös Leoa. Markia yritetään auttaa, mutta hän on löytänyt kapinallisia ja vaarallisia ystäviä taidepiireistä ja tuntuu luisuvan tavoittamattomiin. Kolmannen osan käänteet vaihtuvine identiteetteineen ja suurkaupungin sykkeineen toivat mieleen Paul Austerin - mikä puolestaan pani minut miettimään, oliko teksti oikeasti austermaista, vai tarjoutuiko tällaiseen assosiaatioon liian helppo mahdollisuus, kun kirjan kansiliepeessäkin muistutetaan Hustvedtin olevan naimisissa Austerin kanssa.

Päähenkilö Leo oli minusta jossain määrin epätyydyttävä. Ensinnäkin hän oli minusta vähän liian läpinäkyvästi naisen kirjoittama mieshahmo, toisin sanoen hän tuntui usein naiselta eikä mieheltä. Jossakin kohtauksessa oli myös lähes Kauniiden ja Rohkeiden tyyppinen "ai niin olen töissä" -muistutus, kun Leo kaiken ihmissuhdejahkaamisen keskellä alkaakin miettiä tärkeiden tutkimuskuvioiden hoitamista. Leo on juutalainen, mutta harmikseni minua kiinnostava juutalaisuus jää hyvin pieneen rooliin.

Kiinnostavia aineksia löytyi sivulauseista. 1980-luvun New Yorkin taidepiirien kuvaus kiinnosti, samoin Billin vaimon Violetin tutkimusaiheet. Violet tutkii muun muassa hysterian historiaa ja syömishäiriöitä, näistä löytyisi varmasti kiinnostavaa jatkoluettavaa. Koin myös löytäväni lukijana jonkinlaisen teeman Markin vaikean nuoruuden käsittelyn kautta. Luin kirjan kertovan vanhemmuuden haasteista. Varmasti monet muut lukijat ovat saaneet kirjasta irti paljon muitakin teemoja.

Kirjan rakenne silti ihmetytti. Mielestäni tätä olisi voinut tiivistää ja tasapainottaa. Toisaalta, ehkä pitkä tapahtumaton alkuosa oli mukana pohjustamassa ja korostamassa kirjan loppupuolen käänteiden rajuutta?

Lisäksi kiinnitin huomiota Hustvedtin tapaan tehdä lukijalle selväksi sivistyneisyytensä ja lukeneisuutensa. Taiteen ja tieteen nimien ja ilmiöiden selostaminen lukijalle ei tee romaanista itsestään sivistynyttä, siinä olen Morren linjoilla. Pikemminkin omasta osaamisalueesta luennoiminen tekee kirjasta luettelomaisen ja tasapaksun. Koko lailla kirjallisesti -blogissa mainitaankin, että Hustvedt on tuotannossaan siirtynyt kohti esseitä.

Kumminkin, ihan hyvä että tuli tämä kirja luettua, sillä nyt minulla on yhden kirjan verran kokemusta Hustvedtista ja häntä koskevien keskustelujen seuraaminen on varmasti mielekkäämpää. Mitään hinkua tarttua johonkin toiseen Hustvedtin kirjaan ei kuitenkaan syntynyt.

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Tiivis tärppilista syksyn kirjoihin

Tammikuussa keräsin vinkkilistan kevään uutuuskirjoista ja ilahtuneena voin todeta, olen lukenut jo neljä kirjaa listan viidestä kirjasta! Lukematta on vielä Seija Vilénin Pohjan akka ja uskallan lupailla, että lähiviikkoina siitäkin tulee bloggaus.

Syksy on kirjakustantamisen kuuminta sesonkiaikaa, mutta teen omasta syksykirjojen vinkkilistastani lyhyen. Haluan voida keskittyä myös vanhoihin ja epäajankohtaisiin kirjoihin, sitä paitsi tiedän saavani PEKKin kautta monia yllättäviä uutuuksia.

Nämä listan kirjat ovat kuitenkin jonkinasteista must-luettavaa minulle - ei välttämättä silti kovin nopealla aikataululla.

Kuva: Otava.
Reidar Palmgrenin punnitusta ja vetävästä tyylistä olen tykännyt. Harvakseltaan julkaisevan kirjailijan uutuus Sudenmarja menee oitis listalle!

Riku Korhosen Lääkäriromaani teki vaikutuksen vuonna 2008. Persoonallinen, runsas ja aika julmakin kirja on jättänyt pitkän ja hyvän jälkimaun. Uusi romaani Nuku lähelläni täytyy siis tsekata! Kirjasta ei ole vielä kansikuvaa saatavilla.

Kuva: Otava.
Sirpa Kähkösen Hietakehto on kenties eniten odottamani kirja. Kuopio-sarja jatkuu, jee! Toivottavasti ehdin lukea vielä Mustat morsiamet ennen Hietakehtoon tarttumista.

Heikki Turuselta ilmestyy uusi romaani Tie, totuus ja elämä. Minulla on ollut vähän kompleksinen suhde Turusen uusimpiin kirjoihin, esimerkiksi tätä edeltävä Hämärätunnin tarinoita jäi minulta kesken aika lailla alussa. Mutta vähintään pitää seurata, millaisia arvioita Tie, totuus ja elämä saa! Kirjasta ei ole vielä kansikuvaa saatavilla.

Mauri Kunnakselta pitäisi valmistua eräs liki ikuisuusprojektin luonteen saanut teos: Beatles-aiheinen sarjakuva. Toivottavasti albumi todella saadaan lukijoiden käsiin tänä vuonna! :)

Sen sijaan lukumaratonin aikaan mainitsemastani Ville Virtasen toisesta romaanista en löytänyt mitään julkaisutietoja. Tieto uudesta kirjasta oli tainnut jäädä mieleen jostain naistenlehden maininnasta. Kirjan kirjoittamiselle löysin kyllä vahvistuksen, asia mainitaan myös tällä sivulla. Voihan olla, että kirjan työstäminen on sen verran vaiheessa, ettei julkaisuaikataulua ole vielä olemassa.

Moni muu bloggaaja on tehnyt paljon kattavamman vinkkilistan syksyn kirjoista. Kannattaa tutustua vaikka Jennin ja Karoliinan listoihin.

torstai 2. elokuuta 2012

Dodie Smith: The 101 Dalmatians

Kuva: Puffin Books / Tower Books.
Viime vuonna vastasin 30 kirjatunnustusta -haasteeseen. Kohtaan "Kirja, jonka olen halunnut lukea jo kauan" vastasin näin:

"Dodie Smithin 101 Dalmatians. Olen tämän tilannut jo joskus viime vuoden puolella Amazonista, mutten ole vielä lukenut. Kun pääsin lapsena katsomaan Disneyn dalmatialaispiirrettyä, kävin monia kertoja sen jälkeen kirjaston nuortenosaston S-hyllyllä katsomassa, olisiko tämä kirja siellä. Ei ollut koskaan. Todennäköisesti kirjaa ei oltu hankittu kirjastoon."

No nyt olen kirjan lukenut! Tämä todellakin on varmasti pisin aika, kun olen halunnut lukea jonkun kirjan ja kunnes oikeasti sen luen. Lapsena Disneyn dalmatialaiselokuva lumosi minut, mutta ehkäpä en ollut kirjastoasiakkaana vielä niin osaava, että olisin hoksannut pyytää kirjaa kaukolainaksi. :) Vuonna 1956 ilmestynyt kirja on kuitenkin suomennettu vuonna 1966, varmaan kirjaa löytyy vieläkin ainakin kirjastojen varastohyllyiltä, ellei sitten ole uusia painoksia otettu. Dodie Smithin tuotantoon olen aiemmin tutustunut vain yhden kirjan verran. Linnanneidon lokikirjan olen lukenut joskus vuosia sitten ja kirja on blogeissakin saanut paljon lukijoita. Suosittelen Amman laatimaa testiä, josta voi päätellä kolahtaako Linnanneidon lokikirja. :)

The 101 Dalmatians -kansiliepeessä kerrotaan, että teksti on alun perin ilmestynyt Woman's Day -lehdessä nimellä The Great Dog Robbery. Eli itse asiassa tämä ei olekaan mikään lastenkirja, vaan naistenlehden jatkokertomus!

No oliko kirja yli 20 vuoden odottamisen arvoinen? Pääsääntöisesti kyllä. Lukiessani tiesin, että olisin satavarmasti tykännyt tästä kirjasta lapsena. Puhuvia koiria, koiraromansseja, jännitystä, seikkailua, erirotuisia koiria, vetävä juoni... Ja kirja oli antoisa aikuislukijallekin! Lapsena en ehkä olisi huomannut jokseenkin asenteellisia parisuhderoolimalleja - kirjan seksismi on sentään vanhentunut liki 60 vuodessa. Aikuisena sen sijaan osasi kenties lapsilukijaa paremmin nautiskella kirjan peribrittiläisestä ilmapiiristä. Pongon ja Missiksen matka Lontoosta Suffolkiin pentuja pelastamaan on melkoinen seikkailu, ja heidän tapaamansa auttajakoirat tuntuvat edustavan monia brittiläisiä yhteiskuntaluokkia. Plussaa myös Michael Doolingin hienosta kuvituksesta.

Pienoinen yllätys oli  Disneyn elokuvaversion juonen eroaminen kirjan juonesta. Elokuvassa koirapääpari on nimeltään Pongo ja Perdita, kirjassa Pongo ja Missis. Kirjassa on myös Perdita, mutta hän on löytökoira, joka päätyy samaan perheeseen. Kirjan loppupuolen takaa-ajoa oli myös muutettu elokuvassa, mikä ei sinänsä ihmetytä, koska elokuvan pitää usein olla melko tiivis.

Smith viljelee peribrittiläistä huumoria, mikä näkyy myös hahmojen nimissä. Ilkeiden pahisveljesten sukunimi on Baddun. Pääpahis Cruella de Vil on aivan loistava hahmo, tosin karmiva!

Netistä huomasin, että kirjallehan on myös jatko-osa. The Starlight Barking maksaa Amazonissa e-kirjana vaivaiset 8,28 dollaria, tämän päivän kurssilla muunnettuna siis 6,73 euroa. Ja näköjään löytyisi tuokin myös suomeksi nimellä Tähtihaukku, kirjastoista kai ainakin.

Viehättävä The 101 Dalmatians on pääsääntöisesti kestänyt aikaa mainiosti. Nuo sukupuoliroolien ylikorostamiset voinee sivuuttaa, kunhan ne tiedostaa. Kirja sopii erityisesti kaikkien koirista pitävien luettavaksi sekä brittitunnelman ystäville.