Blogin ulkoasun päivitys

Blogini täytti keväällä neljä vuotta, joten juhlistetaan sitä näin jälkikäteen, kun blogin uusi ulkoasu valmistui. Joissakin blogipalautteissa on kaivattu värikkäämpää ulkoasua. Pidin tiukasti kiinni neutraalista bloggerin vakiopohjasta, koska olen ajatellut että kirjablogissa, aivan kuten kirjassakin, teksti on pääosassa. Vilkkuvälkkypohjalta lukeminen on ärsyttävää. Vähitellen kuitenkin aloin ajatella, että ehkä persoonalliseen pohjaan olisi kiva panostaa, varsinkin kun se vanha on käytössä todella monessa blogissa (mikä ei ole ihme, koska se on niin selkeä ja helppolukuinen). Ajattelin ensin kokeilla itse muokata blogia uuteen uskoon, mutta koska en moneen kuukauteen ehtinyt ja jaksanut, vaikka asia mielessä olikin, niin noudatin perussääntöä, jonka mukaan kannattaa ulkoistaa kaikki, mikä ei ole omaa ydinosaamista. Uuden ulkoasun toteutti Cloud9:n Jani, kiitos sinne! Voin suositella Janin palveluja. :) Yläpalkin kuva on iStockista ja pääotsikon Athelas Italic -fontti on ostettu Type Togetherista.

Kuten olette huomanneet, olen jo jonkin aikaa lisännyt blogipostauksiin kuvan kirjasta. Sain joululahjaksi kameran ja päätin alkaa lisätä kuvia myös blogini enemmän, osittain tuon palautteenkin vuoksi. Tässäkin olin pitkään fanaattinen, ja tietoisesti en halunnut lisätä blogiin kirjan tai kirjailijan kuvaa. Perusteena se, että kirja on sama, näyttipä kirja millaiselta tahansa. Ei esimerkiksi ole väliä, mitä painosta lukee, sama teksti siellä on, vaikka kuinka olisi koreat kuoret. Samoin ilmeisesti jopa kirjailijoilla alkaa olla ulkonäköpaineita. Tämän voi päätellä siitä, että esimerkiksi kirjojen markkinoinnissa hyödynnetään innokkaasti niitä kauniita ja komeita kirjailijoita, vaikka rumempikin kanssakirjailija taatusti ihan yhtä laadukasta tekstiä voi tuottaa. En ole halunnut olla puffaamassa tätä ilmiötä. Kuvien lisäämistä pohtiessani päätin myös, että yritän näyttää hyvää esimerkkiä enkä enää kopsaile satunnaisia kirjankansikuvia sieltä mistä niitä löytyy. Käytän itse ottamiani kuvia tai kustantamojen virallista, mediakäyttöön tarkoitettua materiaalia. Ja meinasinpa muokata myös vanhoja kirjoituksia lisäämällä niihinkin kuvia - kunhan jaksan järjestää jonkun superkuvaussession... Muistakaa silti, että kirjan voi lukea myös erinäköisenä painoksena. ;)

Muitakin uusia toiminnallisuuksia minulla on ollut mielessä. Sitten iski haikeus: mitä vanhalle rakkaalle blogilleni tapahtuu? Jos alan muokkaamaan ja myllertämään kaiken uusiksi, harmittaa jos paluuta vanhaan ei olekaan. Päätin ratkaista tilanteen ottamalla blogistani paperitallenteen. Siinä blogi on tallessa kronologisessa järjestyksessä ja alkuperäisasussaan. Vanhojen blogijuttujen lukeminen järjestyksessä olikin todella mukavaa ja monia kirjamuistoja ja lukijoiden antamia kirjavinkkejä tuli mieleen. Koska neljän vuoden tekstien tulostelu yksi kerrallaan olisi ollut hirmuinen urakka, tein niin että otin ensin joka jutusta pdf-tulosteen, tallensin pdf:t järjestyksessä usb-tikulle ja vein tikun Kopio-Niiniin. Siellä blogi tulostettiin ja mapitettiin nätisti järjestykseen. Aika massiivinen mappi tulikin, vai mitä:

Yksi uusi laajennus, joita olen miettinyt, on pyörinyt netissä jo vähän aikaa: avasin Twitter-tilin. Se on ollut vielä kokeilun asteella: tweettaan englanniksi ja puffaan suomalaisia kirjoja, samoin tietenkin kommentoin muunmaalaisiakin kirjoja. Tutustuin Twitteriin ja kokeilin tehdä hakuja eri kirjailijoiden perusteella. Eipä löytynyt mitään Pentti Saarikoskesta tai Veikko Huovisesta. Nyt löytyy - tai pitäisi löytyä, sillä tällä hetkellä Twitterin haussa on näköjään joku vika, "older tweets are temporarily unavailable". Twitter-näkyvyyttä sen sijaan oli esimerkiksi Mika Waltarilla ja kaikkein eniten tietenkin Sofi Oksasella, josta löytyi monta tweettiä. Kiva väline. Jos bloggaus sallii rönsyt, niin Twitterin vahvuus on juuri tiivistämisessä.

Lisäksi olen miettinyt kirja-aiheisten Youtube-videoiden tekemistä, mutten ole vielä keksinyt sopivia tapoja. Yksi tapa olisi käydä kuvaamassa lyhyesti kirjojen tapahtumapaikkoja ja kertoa niistä, mutta maantieteellinen sijainti asettaa tietenkin omat rajoituksensa. :) Muutaman korttelin päässä on esimerkiksi muistolaatta Pentti Saarikosken asumisesta Fredrikinkadulla, siitä olisi helppo aloittaa. Mutta vaikka Tuulen viemää -aiheisten videoiden teko vaatisi jo paljon enemmän mielikuvitusta. Saa nähdä mitä tapahtuu! Ja kuten moni muukin bloggaaja, olen välillä miettinyt, mitä keinoja voisi olla saada blogista tuloja. Eiköhän niitäkin tule tässä viriteltyä.

Kirjan ja ruusun päivänä Hesarissa oli koko kulttuuriosaston etusivu pyhitetty kirjallisuuskritiikille ja verkkokritiikille. Oli mahtavaa että kirjablogitkin saivat näin näkyvästi huomiota! Olenkin vähän seuraillut, että koska kirjablogit alkavat saada samanlaista näkyvyyttä kuin vaikka ruoka- tai muotiblogit. Parin kommentin verran keskusteluakin juttu aiheutti.

Kuten sanoin, hienoa että blogit saavat huomiota, mutta muutama kohta tuossa kirjoituksessa on, joihin tekee mieli inttää vastaan. Ensinnäkin jo otsikko: henkilökohtaisuus hämärtää blogien kirja-arvioita. En tietenkään voi puhua muiden puolesta kuin omastani, mutta minun blogini suhteen tuossa on jo kaksi hieman harhaanjohtavaa väitettä:

Ovatko tämän blogin jutut kirja-arvioita? Palautteen perusteella todella moni lukee näitä kirja-arvioina. Ei se huono tulkinta ole. Muttaa blogin perustamisen motiivi minulla oli aloittaa lukupäiväkirja, siis kirjoittaa muistiin ne ajatukset, joita kirjan lukeminen minussa herättää. Ennen ne ajatukset jäivät päähän surraamaan, nyt olen voinut jäsentää ne blogiini ja jopa vaihtaa ajatuksia muiden lukijoiden kanssa. Kirja-arvioiksi en näitä tekstejä kirjoita. Tämä vapaamuotoisuus ja henkilökohtaisuus on ollut riemastuttavan vapauttavaa - ei tarvitsekaan olla objektiivinen, vaan saa olla rehellisen subjektiivinen. "Oikeita" kirja-arvioitani on julkaistu mm. Etelä-Saimaassa, niitä voi selata Kritiikkiportin kautta tekemällä haun nimelläni. Lista ei ole kattava, sillä Etelä-Saimaa tiukensi vuodenvaihteessa linjaa, siellä päätettiin rajata netissä ilmaiseksi jaettavan sisällön määrää ja keskittyä paperilehteen. Harmi minun kannaltani, mutta ymmärrettävää lehden kannalta. Tuskinpa kuulun noihin kirjoituksessa mainittuihin 6-12 oikeasti hyvään Suomessa vaikuttavaan kirjallisuuskriitikkoon, mutta eivätköhän nuo lehtijuttuni ole ainakin muodollisesti sillä lailla pätevää kirjallisuuskritiikkiä, kuin Sirpa Pääkkönen tarkoittaa.

Harmillista on myös sivulauseessa ilmenevä vanhojen kirjojen vähättely - eikö kirjan lyhyt kaupallinen elinkaari olekaan harmillinen asia ja eivätkö vanhatkin kirjat ansaitse näkyvyyttä? Tavallinen kirjastossa kävijä lainaa ja lukee kaikenikäisiä kirjoja, ei vain kuumimpia uutuuksia.

Henkilökohtaisuus ei siis mielestäni hämärrä näitä blogijuttujani, vaan on olennainen osa niitä. "Perinteisessä" kirjallisuuskritiikissä kun on mielestäni kaksi ulottuvuutta: kirja ja kirjailija. Lukupäiväkirjassa mukana on myös kolmas ulottuvuus: lukija. Lukijathan voivat lukea kirjoja aivan sillä lailla kuin haluavat, oikein tai väärin, oikealta vasemmalle tai alhaalta ylös. Mahtavia esimerkkejä on linkkilistaltani löytyvässä jämsäläisten oppilaiden lukupäiväkirjoissa. Niissä ei kuvia kumarreta eikä kirjoja sijoiteta välttämättä millään lailla kirjallisuuden kaanoniin. Oppilaat lähestyvät kirjoja tasan tarkkaan vain omasta näkökulmastaan käsin.

Siinä olen Pääkkösen kanssa samaa mieltä, että blogien taso vaihtelee. Yritän usein bongata vaikka Blogilistan kautta kirja-aiheisia blogeja. Moni ainakin väittää kirjoittavansa kirjoista, mutta käytännössä blogi saattaakin olla täynnä tarinoita tiskivuoroista tai työkiireistä ja kirjajutut ovat jääneet jalkoihin. Usein kyllästyn nopeasti enkä jaksa etsiä lisää. Lisäksi joskus hyvät blogit katoavat: harmittaa kun esimerkiksi Koskikaran hyvää blogia ei enää olekaan näkyvillä. Olen itse pyrkinyt kirjoittamaan vain kirja-aiheisilla otsikoilla, vaikka onhan tässä pari poikkeusta vuosien aikana ollut, niin kuin tämänhetkinenkin jaaritus.

Kirjablogien hyvä puoli on se, että niistä tosiaan löytää kirjavinkkejä. Itse olen lukenut esimerkiksi Marenkikeijun Nono-blogin innoittamana. Joskus kirjat ovat synnyttäneet suorastaan meemejä. Esimerkiksi Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä on käsitelty Kirjatohtorin, minun, Morren ja Grezenin blogeissa.

Blogisyntymäpäivälahjaksi toivoisinkin Sinulta, arvon lukija, pientä palautetta: oletko lukenut jonkun kirjan blogini innoittamana ja jos olet, minkä? Lukijapalautteita aika ajoin on tullut aiheen tiimoilta, mutta koetetaan kerätä tähän vähän pitempää listaa, jos lukukokemuksia on blogin kautta syntynyt. :)

Kiitos tähänastisesta blogikokemuksesta - Sallan lukupäiväkirjalla on melkein 800 lukijaa viikossa ja yhteensä sivulla on käyty 125 000 kertaa. Suosituinta juttua, Aleksis Kiven Seitsemää veljestä, on luettu melkein 11 000 kertaa. Minulla on ollut mukavaa, toivottavasti teilläkin!

Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli

Tämän kirjan olen saanut joululahjaksi lapsena. Arvelisin olleeni 8- tai 9-vuotias. Tykkäsin tästä kirjasta todella paljon ja - tarvitseeko sanoakaan - luin sen monen monta kertaa. Päätin kurkata, mitä Onnelin ja Annelin maailmassa tapahtuikaan ja lukea kirjan uudestaan.

Kirjaan on koottu kolme teosta: Onnelin ja Annelin talo (alunperin ilmestynyt 1966), Onnelin ja Annelin talvi (1968) ja Onneli, Anneli ja orpolapset (1971). Tämä yhteispainos on julkaistu vuonna 1983. Ensimmäisessä kirjassa kerrotaan, kuinka Onneli ja Anneli pääsevät asumaan omaan taloon. Tytöt ovat ystävystyneet ensimmäisenä koulupäivänä. Minäkertoja Anneli kulkee kahden kodin väliä: isän luona Pihlajanmarjakadulla määrää tiukka taloudenhoitaja Minna, ja äidin luona Kissanminttutiellä hienosteleva kodinhoitaja Adele. Anneli ei viihdy oikein kummassakaan.

Onneli taas asuu ahtaasti ja hänellä on kahdeksan sisarusta. Koska Onneli on keskimmäinen, hän tuntee olonsa yksinäiseksi, sillä neljä vanhinta leikkii aina keskenään, samoin neljä nuorinta. Niinpä Onneli ja Anneli pääsevät muuttamaan ongelmitta omaan taloonsa, kun kiehtovan rouva Ruusupuun avulla sellainen järjestyy.

Muistan, että rouva Ruusupuun talon kuvailu oli lumoavaa - vierashuone, keittiö, leikkihuone, makuuhuone ja kaikki muu. Talosta löytyi ihania yksityiskohtia ja iki-ihanat Maija Karman kuvat kuvasivat tunnelmaa todella hyvin. Ensimmäinen kirja meneekin pääasiassa taloon ja naapureihin tutustuessa, lopussa ratkaistaan naapurustossa tapahtunut rikos. Toisessa kirjassa Onnelin ja Annelin taloon saapuu pikkuruinen Vaaksanheimon perhe, ja tytöt auttavat heidät pulasta. Viimeisessä kirjassa naapuriin muuttaa orpokoti, ja Onnelin ja Annelin rantaan saapuva Pekki on päättänyt vapauttaa orvot.

Näin aikuisena vanhoja rakkaita lastenkirjojaan lukee hieman eri näkökulmasta. Moni ei uskalla lukea vanhoja suosikkejaan ollenkaan, peläten että ne eivät tuntuisikaan yhtä hyviltä. Minä olen uskaltautunut, ja kuten blogista on huomannut, sekä antoisia kokemuksia että pettymyksiä on löytynyt. L.M. Montgomeryn kirjoista olen kirjoittanut paljon, ja nehän ovat jopa antoisampia aikuislukijalle kuin lapselle. Mary Marck taas tuntui kömpelöltä kaavamaisuudessaan. Onneli ja Anneli taas oli ilahduttavan laadukasta luettavaa. Kieli on hyvää, raikasta, eloisaa, monipuolista. Draamallinen rakenne on erinomainen: tasapainoinen ja jännittävä. Lapsena tämä kirja tuntui ihanan paksulta ja riittoisalta, nyt aikuisena taas tarinat luki varsin nopeasti. Tapahtumia taustoitetaan kunnolla, jännitys lähtee kehittymään ja purkautuu sitten sopivasti, kun tapahtumat saadaan päätökseen. Ja Maija Karman kuvat ovat todellakin aivan ihania!

Sen sijaan varsinkin kahden ensimmäisen osan kohdalla minua kiinnosti Onnelin ja Annelin persoonattomuus. Lapsena tällainen ei tullut mieleenkään: kaipa sopivien päähenkilöjen sitten kannattaa olla riittävän "tyhjiä tauluja", joihin lapsi voi heijastaa omia tunteitaan ja kuvitella henkilöt eläviksi. Anneli toimii minäkertojana, mutta varsinaisia luonteenpiirteitä hänellä ei näin aikuislukijan silmiin ole. Onnelin osaksi jää muutama kommentoiva repliikki. Mielenkiintoista. Juuri Onnelin ja Annelin vahva, symbioottinen ystävyyssuhde oli lapsena erityisen ihanan tuntuista. Lisäksi Onnelilta ja Annelilta puuttuu täysin ns. katuviisaus: ongelmat aiheutuvat usein juuri siitä, että tytöt ovat tyhmän rehellisiä ympäristön ilkeille aikuisille. Ehkä tämä heijastelee ajan kasvatusilmapiiriä: lapsen on tärkeää olla kiltti ja rehellinen. Tätä Onneli ja Anneli tosiaan ovat.

Orpokotikirja taas on kerrottu kolmannessa persoonassa, ja muistan että lapsena tämä osa tuntui suorastaan pelottavalta. Nyt aikuislukijalle osa oli ehdottomasti kiinnostavin ja vauhdikkain. Jostain syystä Kurenniemi luopui Annelin minäkertojaroolista. Ilahduttavaa on, että tytöissä on nyt säpäkkyyttä: he liittoutuvat oitis Pekki-pojan kanssa ja suunnittelevat orpokodin lasten pelastamista.

Kirjassa on paljon luontevaa yliluonnollisuutta - voisiko sanoa, että suorastaan maagista realismia. Miljöönä on rauhallinen pikkukaupunki ja Onneli ja Anneli ovat tavallisia pikkutyttöjä, mutta heidän kohtaamissaan henkilöissä on kaikenlaista erikoista. Naapurissa asuvat Tingelstiina ja Tangelstiina Vappunen kasvattavat puutarhassaan ilmapalloja, vappuhuiskoja ja muuta, samoin Vaaksanheimon perhe poikkeaa tavallisuudesta. Onneli ja Anneli - ja lapsilukija - ottaa ihmeellisyydet vastaan iloisena ja kyseenalaistamatta. Tässä on todellista, oikeaa lastenkirjan taikaa.

Helsingin kaupunginkirjasto on koonnut hyvän tietopaketin Marjatta Kurenniemestä. Muistan lukeneeni lapsena monia muitakin Kurenniemen kirjoja. Sivulta näkyy, että Onnelin ja Annelin tarina ei lopu tähän: Vaaksanheimon Putti-pojalla on parikin omaa kirjaa, lisäksi vuonna 1984 on ilmestynyt neljäs kirja, Onneli, Anneli ja nukutuskello. En muista olenko tätä kirjaa lukenut - tämä voisi olla ihana kuunnella äänikirjana, jollainen on näköjään saatavilla. Kaikki neljä Onneli ja Anneli -tarinaa on koottu vuonna 2003 yhteispainokseen Onnelin ja Annelin kootut kertomukset. Joten sellaiselle, joka ei ole lukenut Onnelia ja Annelia vielä ollenkaan, pitäisi kai suositella hankkimaan nimenomaan tuo neljän kirjan yhteispainos. Mutta koska minulle tämä kolmen kirjan Onneli ja Anneli on ollut se lapsuuden rakas kirja, niin minulle tämän tunnearvo on suurin.

Lue myös nämä:
L.M. Montgomery: Anne of Green Gables (Annan nuoruusvuodet)
Tove Jansson: Taikurin hattu
Mary Marck: Eevan luokka

Kaari Utrio: Uhritulet

Piipahdin jokin aika sitten Sofian antikvariaatissa ja sieltä löytyi mahtavia saaliita. Suositeltava divari: siisti, kirjat hyväkuntoisia ja hyvässä järjestyksessä. Ostettavaa löytyi helposti. Eräs matkaan tarttuneista kirjoista oli erinomaisessa kunnossa oleva Kaari Utrion Uhritulet ensipainoksena.

Kirja on ilmestynyt vuonna 1993 ja muistelisin lukeneeni kirjan heti tuoreeltaan. Olen täyttänyt tuona vuonna 16 vuotta ja minulla oli jo monen vuoden Utrio-lukuhistoria takanani. Tämä kirja jätti muistaakseni hieman hämmentyneen olon. Olen lukenut kirjan myöhemminkin uudelleen, mutta lempi-Utrioitani tämä ei ole. Kirjan sankaritar Judit edustaa niitä ujoja ja vaatimattomia Utrion sankarittaria ja tarina sijoittuu 1300-luvun loppupuolelle.

Kirjassa erikoista on ylilyövä raakuus, suoranainen sadismi. Judit-parka joutuu kokemaan tai todistamaan milloin mitäkin kauheuksia: raiskauksia, sukurutsaa, perhemurhia, häkkiin vangitsemisia ja vaikka mitä. Näissä Utrion keskiaikaan sijoittuvissa kirjoissa yhtenä elementtinä toki on aina ollut kuoleman jokapäiväisyys ja väkivallan näkyminen arkielämässä, mutta aivan näin kärjistettynä raakuuksia ei yleensä kuvata. Uhritulet tuntuu hieman välityöltä: ujon Juditin persoonallisuus on niin häivytetty, että hän alkaa saada vasta kirjan loppupuolella edes jonkinlaista persoonallisuuden tuntua. Vastaparina toimiva sankari on tällä kertaa nimeltään Sten Balk, hurskas ja urhoollinen soturi, piispan veli. Rakkaustarina lähtee hieman hitaasti liikenteeseen, ja vaikka loppu onkin onnellinen, kamalasti kärsimystä ehditään sitä ennen kokemaan.

Jos päähenkilöt eivät tällä kertaa aivan parasta A-ryhmää olekaan, niin 1300-luvun poliittisten tapahtumien kuvaaminen on kirjan mielenkiintoisinta antia. Kirja sijoittuu ajallisesti hieman Vendela-kirjan jälkeen, drotsi Bo Jonsson Gripin valtakauden jälkeen. Vendela onkin yksi kaikkien aikojen suosikkihahmoistani Utriolta, ja ilahduttavasti hän vierailee tässä kirjassa lyhyesti. Ruotsin kuningas Albrekt Mecklenburgilainen ajautuu sotaan Tanskan kuningatar Margareetaa vastaan, ja levottomat olot koettelevat myös syrjäisen Itämaan kaupunkeja: Turkua, Viipuria, Raaseporia, Porvoota. Erityisesti saksalaissyntyiset vitaliaanimerirosvot ryöstelevät Itämeren rantoja armotta.

Lukuajoitukseni oli näköjään oivallinen, sillä Tammen nettisivujen perusteella kirja on tulossa uusintapainoksena tässä kuussa, tyylikkäässä Kaarin kirjasto -sarjassa. Nykyään kustannusmaailmassa ei enää kovin paljon suosita piirrettyjä kansia, joten aika lyhyessä ajassa kansikuvataiteestakin on ehtinyt tulla nostalgiaa. Alkuperäisestä Uhritulet-kannesta vastaa taiteilija Matti Kota, joka on vastannut useista muistakin 1980- ja 1990- lukujen Utrio-kansista.

Olen aina lukenut mielenkiinnolla Utrion kirjojen pukukuvauksia. Nyt innostuin hakemaan kuvaesimerkkejä syrcotte-puvuista, ja osuin hauskaan ohjesivustoon. Turun kulttuurikeskuksen keskiaikaprojekti on toteuttanut erilaisia ompelukaavoja keskiaikaisille puvuille. Ymmärrettävää, ovathan erilaiset keskiaikatapahtumat ja liveroolipelaaminen suosittuja harrastuksia nykyään.

Lue myös nämä:
Jude Deveraux: Ylämaan laulu
L.M. Montgomery: The Blue Castle (Sininen linna)
Jean M. Untinen-Auel: Hevosten laakso

Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät

Lähihistoriaa, naiskohtaloita ja Itä-Suomea - tällainen kirja on varmasti minulle sopiva! Sirpa Kähkösestä on kirjoitettu hyvää niin lehdissä kuin nettikommenteissakin. Jostain syystä Kähkösen sota-aikaan sijoittuva Kuopio-sarja oli tähän asti jäänyt minulta lukematta. Suositukset Kähkösestä olivat jääneet mieleen ja päätin korjata puutteen tutustumalla kirjoihin.

Sarjan tähän mennessä ilmestyneet osat ovat nimeltään Mustat morsiamet, Rautayöt, Jään ja tulen kevät, Lakanasiivet ja Neidonkenkä. Mietin etukäteen, mistä kannattaisi aloittaa. Jos hyppää kirjasarjaan uusimmasta osasta aloittaen, saattaa olla vähän pihalla sarjan aiemmista tapahtumista. Jos taas aloittaa ensimmäisestä osasta, ei välttämättä hahmota heti, miksi sarja on suosittu - useinhan sarjat hieman kypsyvät ja kehkeytyvät edetessään. Päätin aloittaa keskeltä - siinä vaiheessa sarjan suosion rakennusaineiden pitäisi olla hyvin nähtävillä, mutta tapahtumat eivät ole vielä edenneet niin pitkälle, ettei hahmottaisi juonenkäänteitä hyvin.

Kähkösen tyyliä on kuvailtu mikrohistorialliseksi, ja se on osuva määritelmä. Jään ja tulen kevät sijoittuu välirauhan aikaan. Kirjan alussa raskas talvisota on takana, kirjan lopussa jatkosota puhkeaa. Väliin mahtuu huolia ruoanhankinnasta, polttopuiden riittävyydestä, herrojen ja työläisten välisistä ristiriidoista. Kähkönen kuvaa tapahtumia pääasiassa naisten, lasten ja vanhojen miesten silmin. Keskiössä on puutalokorttelin tiiviissä pihapiirissä elävä väki: Tuomen perhe, naapurin Juho-poika, vanha Hyvösen pariskunta sekä karjalainen evakko Helvi, jolla on murrosikää lähestyvä Mari-tytär.

Kävin huhtikuussa Kuopiossa ja otin kirjan innoittamana vähän valokuvia. Itä-Suomessahan on valitettavasti hävitetty vanhaa puutalokantaa innokkaasti, niin Kuopiossakin, mutta olihan siellä hieno museokortteli, josta tämäkin kuva on. Näin komeassa talossa Tuomen perhe ei varmastikaan asunut, mutta ehkä kirjassa kuvattu rouva Lehtivaara pääsi sentään lähelle. Lehtivaaran keittiöön puoliorpo Juho Tiihonenkin pääsee läksyjä lukemaan ja iltapalaa syömään, ja siitähän saattaa mahdollisesti alkaa Juhon luokkamatka. Lahjakas mutta yksinäinen poika alkaa seilata kahden maailman välillä: kotikorttelissa hän asuu ukkinsa kanssa, mutta ystävällisen Lehtivaaran rouvan luona Juho saa uusia elämyksiä.

Kähkönen osaa todella luoda kirjassaan käsinkosketeltavan tunnelman. Kirja on kuin aikamatka, josta ympäristö, tunnelmat, ihmiset ja tapahtumat välittyvät todella hienosti. Kielen kannalta kirja oli minulle elämys. Valaisen sen verran omaa taustaani, että olen asunut lapsuuteni Kainuussa, mutta vanhempani ja lähisukuni ovat savolaisia. Olen pitänyt itseäni kainuulaisena, vaikka "oikeiden" kainuulaisten silmissä en varmastikaan sitä ole, olenhan vain syntynyt siellä ja asunut siellä elämäni ensimmäiset 19 vuotta, mutta sukuni ei ole kainuulaista. No Savossa en ole koskaan asunut, joten en ole savolainenkaan. Opiskelujen vuoksi olen asunut kolme vuotta Joensuussa ja edelleen sympatiseeraan pohjoiskarjalaisia kovasti, sitten ehdin asua kahdeksan ja puoli vuotta Lappeenrannassa, joten Etelä-Karjalakin tuli tutuksi. Nyt ympyrä onkin sulkeutunut kun asun Helsingissä, sillä täällähän asuu hirmuisesti tuttuja kainuulaisia, kuten vanhoja koulukavereitani. Olen määritellyt itseni jo jonkin aikaa yleispätevästi itäsuomalaiseksi, se kattaa riittävän hyvin niin Kainuussa vietetyn lapsuuden, savolaisen geeniperimän kuin karjalaiset opiskeluvuodetkin. Kaikilla mainitsemillani alueilla Etelä-Karjalaa lukuunottamatta puhutaan savolaismurteita, ja vaikka omasta puheestani murre onkin harmillisella tavalla laimentunut, nautin kovasti verevästä murteen käytöstä.

Kähkönen on tavoittanut ja tallentanut kuopiolaisen puheenparren todella hienosti paitsi repliikkeihin, jotka ovat täyttä murretta, myös muuhun kirjan kieleen, jossa murre näkyy sanavalintoina. Kirjassa juosta remputetaan, oksankirjailut loimehtivat, hyvä mieli tulvailee. Savolaismurteen käyttöhän on raskaasti leimattu joko koomiseksi tai junttimaiseksi - olisivatko vanhat suomifilmit tätä mielikuvaa olleet luomassa, niissähän palvelijattaret tai höpsöt juoppoukot puhuivat leveää murretta? Mutta Kähkönen kirjoittaa elämän ilot, surut ja vakavuudet kauniilla murteella, joka ei ole koomista vaan täyttä totta, tapa ajatella ja hahmottaa maailmaa. Tämä oli minulle mahtavaa luettavaa.

Pienen ihmisen elämää sota-aikana tarkastelevaa Kähköstä tekee mieli verrata Väinö Linnaan. Sekä yhtäläisyyksiä että eroja löytyy. Vastinpareja voisivat olla Savo-Häme, kaupunki-kylä, naiset-miehet. Sillä jos Linnaa on joskus moitittu naisnäkökulman unohtamisesta, niin Kähkösen kirjoissa aikuisen miehen näkökulma loistaa poissaolollaan. Tuomen pihapiirin ainoa aikuinen mies, jonka elämään paneudutaan yhtään enemmän, on Lassi Tuomi, joka kuvataan henkisesti lyötynä, vetäytyvänä ihmisenä. Kirjan edetessä käy ilmi, että tähän vaikuttavat Lassin kokemukset poliisikuulusteluissa ja sodassa. Lassi on ollut vakaumuksellinen kommunisti, ja hän on joutunut tämän vuoksi mm. vankileirille. Lassin sisar Hilda toteaakin kirjan alkumetreillä: ukkoin varraan ei meillä lasketa yhtään mittään. Monesta kohdasta muistui mieleeni myös Tuntematon emäntä -kirjan kuvaukset.

Mainitsin jossain vaiheessa, että toinen maailmansota näyttää olevan suurin blogissani käsiteltyjä kirjoja yhdistävä teema. Siihen jatkumoon tämäkin kirja liittyy. En ole mitenkään erityisesti toisesta maailmansodasta kiinnostunut, joten aihe ei ole valikoitunut sen vuoksi, eikä tämäkään kirja sotatapahtumia kuvaa, vaan tavallisten ihmisten elämää ja sodan vaikutuksia siihen. Jos oikein syvälliseksi heittäytyy, niin voisi sanoa että kirjallisuus ja tarinat ovat osa ihmiskunnan kollektiivista muistia, ja siihen muistiin toinen maailmansota on jättänyt vahvat ja syvät jäljet. Siksipä kai tämänkin kirjan tapahtumat tuntuivat läheisiltä, tärkeiltä ja helposti samaistuttavilta, vaikken itse ole kirjan kuvaamassa ajassa ja paikassa elänytkään.

Kirja ei ollut pitkä, mutta hitaasti lukeminen eteni, aivan kuten Sisko Istanmäenkin kohdalla kävi. Osittain hitaus menee arjen kiireiden piikkiin, mutta toisena syynä tässäkin oli kirjan intensiivisyys: tapahtumille piti antaa sulatteluaikaa. Kirjan hahmoista pidin ehkä eniten murrosikää lähestyvästä Juho Tiihosesta, jonka mieltä painoi niin pihan poikien leikkeihin mukaan pääsy kuin huoli isästä. Samoin karjalainen Helvi oli elävä hahmo, ja hänen itsellisen naisen asenteensa antoi napakkaa vastapainoa Tuomen Hildalle ja Annalle.

Kähköstä tulen varmasti lukemaan jossain vaiheessa lisää, mutta tämä ei onneksi ole sellainen sarja, joka olisi juonenkäänteiden vuoksi pakko ahmaista kerralla. Kronikkamainen kerronta jättää lukijalle tilaa myös ajatusten kypsyttelylle ja hauduttelulle.

Lue myös nämä:
Sarah Waters: Yövartio
Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu
Juhani Aho: Helsinkiin