Tämän kirjan olen saanut joululahjaksi lapsena. Arvelisin olleeni 8- tai 9-vuotias. Tykkäsin tästä kirjasta todella paljon ja - tarvitseeko sanoakaan - luin sen monen monta kertaa. Päätin kurkata, mitä Onnelin ja Annelin maailmassa tapahtuikaan ja lukea kirjan uudestaan.Kirjaan on koottu kolme teosta: Onnelin ja Annelin talo (alunperin ilmestynyt 1966), Onnelin ja Annelin talvi (1968) ja Onneli, Anneli ja orpolapset (1971). Tämä yhteispainos on julkaistu vuonna 1983. Ensimmäisessä kirjassa kerrotaan, kuinka Onneli ja Anneli pääsevät asumaan omaan taloon. Tytöt ovat ystävystyneet ensimmäisenä koulupäivänä. Minäkertoja Anneli kulkee kahden kodin väliä: isän luona Pihlajanmarjakadulla määrää tiukka taloudenhoitaja Minna, ja äidin luona Kissanminttutiellä hienosteleva kodinhoitaja Adele. Anneli ei viihdy oikein kummassakaan.
Onneli taas asuu ahtaasti ja hänellä on kahdeksan sisarusta. Koska Onneli on keskimmäinen, hän tuntee olonsa yksinäiseksi, sillä neljä vanhinta leikkii aina keskenään, samoin neljä nuorinta. Niinpä Onneli ja Anneli pääsevät muuttamaan ongelmitta omaan taloonsa, kun kiehtovan rouva Ruusupuun avulla sellainen järjestyy.
Muistan, että rouva Ruusupuun talon kuvailu oli lumoavaa - vierashuone, keittiö, leikkihuone, makuuhuone ja kaikki muu. Talosta löytyi ihania yksityiskohtia ja iki-ihanat Maija Karman kuvat kuvasivat tunnelmaa todella hyvin. Ensimmäinen kirja meneekin pääasiassa taloon ja naapureihin tutustuessa, lopussa ratkaistaan naapurustossa tapahtunut rikos. Toisessa kirjassa Onnelin ja Annelin taloon saapuu pikkuruinen Vaaksanheimon perhe, ja tytöt auttavat heidät pulasta. Viimeisessä kirjassa naapuriin muuttaa orpokoti, ja Onnelin ja Annelin rantaan saapuva Pekki on päättänyt vapauttaa orvot.
Näin aikuisena vanhoja rakkaita lastenkirjojaan lukee hieman eri näkökulmasta. Moni ei uskalla lukea vanhoja suosikkejaan ollenkaan, peläten että ne eivät tuntuisikaan yhtä hyviltä. Minä olen uskaltautunut, ja kuten blogista on huomannut, sekä antoisia kokemuksia että pettymyksiä on löytynyt. L.M. Montgomeryn kirjoista olen kirjoittanut paljon, ja nehän ovat jopa antoisampia aikuislukijalle kuin lapselle. Mary Marck taas tuntui kömpelöltä kaavamaisuudessaan. Onneli ja Anneli taas oli ilahduttavan laadukasta luettavaa. Kieli on hyvää, raikasta, eloisaa, monipuolista. Draamallinen rakenne on erinomainen: tasapainoinen ja jännittävä. Lapsena tämä kirja tuntui ihanan paksulta ja riittoisalta, nyt aikuisena taas tarinat luki varsin nopeasti. Tapahtumia taustoitetaan kunnolla, jännitys lähtee kehittymään ja purkautuu sitten sopivasti, kun tapahtumat saadaan päätökseen. Ja Maija Karman kuvat ovat todellakin aivan ihania!
Sen sijaan varsinkin kahden ensimmäisen osan kohdalla minua kiinnosti Onnelin ja Annelin persoonattomuus. Lapsena tällainen ei tullut mieleenkään: kaipa sopivien päähenkilöjen sitten kannattaa olla riittävän "tyhjiä tauluja", joihin lapsi voi heijastaa omia tunteitaan ja kuvitella henkilöt eläviksi. Anneli toimii minäkertojana, mutta varsinaisia luonteenpiirteitä hänellä ei näin aikuislukijan silmiin ole. Onnelin osaksi jää muutama kommentoiva repliikki. Mielenkiintoista. Juuri Onnelin ja Annelin vahva, symbioottinen ystävyyssuhde oli lapsena erityisen ihanan tuntuista. Lisäksi Onnelilta ja Annelilta puuttuu täysin ns. katuviisaus: ongelmat aiheutuvat usein juuri siitä, että tytöt ovat tyhmän rehellisiä ympäristön ilkeille aikuisille. Ehkä tämä heijastelee ajan kasvatusilmapiiriä: lapsen on tärkeää olla kiltti ja rehellinen. Tätä Onneli ja Anneli tosiaan ovat.
Orpokotikirja taas on kerrottu kolmannessa persoonassa, ja muistan että lapsena tämä osa tuntui suorastaan pelottavalta. Nyt aikuislukijalle osa oli ehdottomasti kiinnostavin ja vauhdikkain. Jostain syystä Kurenniemi luopui Annelin minäkertojaroolista. Ilahduttavaa on, että tytöissä on nyt säpäkkyyttä: he liittoutuvat oitis Pekki-pojan kanssa ja suunnittelevat orpokodin lasten pelastamista.
Kirjassa on paljon luontevaa yliluonnollisuutta - voisiko sanoa, että suorastaan maagista realismia. Miljöönä on rauhallinen pikkukaupunki ja Onneli ja Anneli ovat tavallisia pikkutyttöjä, mutta heidän kohtaamissaan henkilöissä on kaikenlaista erikoista. Naapurissa asuvat Tingelstiina ja Tangelstiina Vappunen kasvattavat puutarhassaan ilmapalloja, vappuhuiskoja ja muuta, samoin Vaaksanheimon perhe poikkeaa tavallisuudesta. Onneli ja Anneli - ja lapsilukija - ottaa ihmeellisyydet vastaan iloisena ja kyseenalaistamatta. Tässä on todellista, oikeaa lastenkirjan taikaa.
Helsingin kaupunginkirjasto on koonnut hyvän tietopaketin Marjatta Kurenniemestä. Muistan lukeneeni lapsena monia muitakin Kurenniemen kirjoja. Sivulta näkyy, että Onnelin ja Annelin tarina ei lopu tähän: Vaaksanheimon Putti-pojalla on parikin omaa kirjaa, lisäksi vuonna 1984 on ilmestynyt neljäs kirja, Onneli, Anneli ja nukutuskello. En muista olenko tätä kirjaa lukenut - tämä voisi olla ihana kuunnella äänikirjana, jollainen on näköjään saatavilla. Kaikki neljä Onneli ja Anneli -tarinaa on koottu vuonna 2003 yhteispainokseen Onnelin ja Annelin kootut kertomukset. Joten sellaiselle, joka ei ole lukenut Onnelia ja Annelia vielä ollenkaan, pitäisi kai suositella hankkimaan nimenomaan tuo neljän kirjan yhteispainos. Mutta koska minulle tämä kolmen kirjan Onneli ja Anneli on ollut se lapsuuden rakas kirja, niin minulle tämän tunnearvo on suurin.
Lue myös nämä:
L.M. Montgomery: Anne of Green Gables (Annan nuoruusvuodet)
Tove Jansson: Taikurin hattu
Mary Marck: Eevan luokka
L.M. Montgomery: Anne of Green Gables (Annan nuoruusvuodet)
Tove Jansson: Taikurin hattu
Mary Marck: Eevan luokka
Tekstit
OI, Onneli ja Anneli ovat IHANIA! Olen itsekin ajatellut blogata tästä samasta kirjasta joskus, mutta se tulisi olemaan niin pliisu ja rakastunut bloggaus, että en tiedä milloin kehtaan sen kirjoittaa. Tämä oli vaan niin uskomattoman rakas kirja lapsena!
VastaaPoistaItselläni oli pienenä kaksi tärkeää nukkeakin, tummatukkainen oli Onneli ja vaaleatukkainen Anneli :-)
Minulle myös Onneli ja Anneli -kirjat ovat yksi lapsuuden Suurista Lukukokemuksista. Ensimmäinen kirja ehdottomasti eniten. Olen ostanut kirjat aikuisena hyllyyni, mutten ole vielä lukenut. Ehkä odotan, että saan lukea ne ääneen nyt 3-vuotiaalle tyttärelleni.
VastaaPoistaPitäisi ehkä kokeilla Kurenniemen muitakin kirjoja. Kuulemma ainakin "Kuinka Kum-maa on kaikkialla" on hyvä.
Minusta on ikävää, että osa kirjavinkkareista ei halua vinkata vanhoja kirjoja. Toki uusia kirjoja julkaistaan koko ajan lisää, mutta omat pienet poikani neljä ja kuusivuotiaat olivat erittäin innostuneita Onnelista ja Annelista ja myöhemmin ilmestyneistä Putti-kirjoista. Nämä on luettu iltasaduksi ja näitä kuunnellaan eessuntaas kirjaston äänikirjoina.
VastaaPoistaAivan mahtavaa, että Onnelilla ja Annelilla on näin innokkaita faneja! Kirjoittaessani tätä ajattelin, että onkohan tämä jo ihan vanhanaikainen ja unohdettu lastenkirja. Ei näköjään, ole, onneksi! Ehkä Marjatta Kurenniemi ei ole samanlaista huomiota saanut osakseen kuin vaikkapa Tove Jansson. Ja kuten sanottu, mediassa vanhat kirjat eivät saa samaa huomiota kuin uudet. Keitä kirjavinkkareita tarkoitat, Anonymous?
VastaaPoistaOnneli ja Anneli -kokemuksia löytyi myös Hesarin sivuilta:
http://www.hs.fi/artikkeli/Onnelista+ja+annelista+sanottua/1076153418688
Onneli ja Anneli olivat minunkin suosikkejani lapsena. Minun suosikkini oli Onelin ja Annelin talo. Nukketalossa asuva oikea perhe oli ihana. Lapsuudessani oli vain kolme ensimmäistä kirjaa, ne ja uudemmat olen lukenut myös lapsilleni hyvällä menestyksellä. Lisäksi suosikkejani ovat Kurenniemen Kuinka-Kum-maa on kaikkialla sekä satukirja Pilvipaimen.
VastaaPoistaSalla:
VastaaPoista(kirjaston) kirjavinkkareiden tapaamisissa, blogissa ja facebook-sivulla ovat jotkut vinkkarit kertoneet, etteivät vinkkaa esim. kymmenen vuotta vanhempaa kirjallisuutta vaan keskittyvät viimeisen parin vuoden aikana ilmestyneeseen. Tämä hämmästyttää minua aina. Esim. Kolme iloista rosvoa tai Onneli ja Anneli ovat liian vanhaa kamaa, tämän olen kuullut suoraan. Tässäkin näkyy kirjan elinkaaren lyhentyminen :( Mielestäni lapsillekin voi ja tulisi vinkata "klassikoita".
Himolukijamummun rintaäänellä sanon nyt painokkaasti: Nimenomaan lapsille tulee vinkata ja lukea klassikoita, sekä suomalaisia että käännettyjä!
VastaaPoistaOngelma on vain se, mistä niitä saa, ellei omassa kirjahyllyssä satu olemaan. Onneksi on divareita myös netissä. Asiaan tulee paneutua kunnolla ja ihan lähiaikoina (hän hoputtaa itseään).
Lapsenlapseni, poikani tytär on kuusi ja puoli, syksyllä koulun aloittava, jonka seurassa olen saanut ja saan viettää paljon aikaa, niin että minun on ollut aivan käytännössäkin mahdollista ottaa "elämäntehtäväkseni" saada hänestä kirjatyttö. Olemme tässä samoilla linjoilla tytön vanhempien kanssa, mutta minä tiedän lastenkirjoista eniten.
Onneliin ja Anneliin tutustuin vasta pari kuukautta sitten, kun lopulta menin ja ostin tuon uusimman painoksen Onnelin ja Annelin kootut kertomukset. Hienoa, ettei WSOY ollut unohtanut kirjaa!
Kirja on ilmestynyt 1966, jolloin itse olin jo lukiolainen, eipä osunut silmään. Omat poikani ovat syntyneet 1976,-79 ja -80, luin heille hullun lailla sekä klassikoita että uusia kirjoja, mutta en Onnelia ja Annelia. Kukaan toinenkaan äiti ei siitä puhunut.
Nyt isoäitinä olen kuullut kirjasta monelta nuoremmalta ystävältäni, joilla on ollut itsellä onni tutustua kirjaan lapsena ja jotka ovat sitten lukeneet sitä omille tyttärilleen. Facebookissa meillä oli oikein Onneli ja Anneli- päivä, jolloin yksi ja toinen muisteli kirjaa. Joku tosin sanoi ostaneensa sen kouluikäiselle tytölleen, mutta "eivät nämä nykylapset lue samoja kirjoja kuin äitinsä". Tuo lause alkoi pelottaa, entä ellei minun pikkutyttönikään siitä pidä?
Moni on lukenut tämän kirjan itse, kenties alakoululaisena, mutta päätin koelukea sen eskari-ikäiselle. Osui ja upposi!
Varmaan osa ihanaa yhteistä lukukokemustamme oli sitä, että minäkin luin kirjaa ensimmäistä kertaa ja olin aivan yhtä innoissani ja lumoutunut siitä. Kerroin tytölle, että kirjailija on meille tuttu jo runoista, samoin kuvittajasta kerroin.
Tutkimme kirjan kuvat hyvin tarkkaan ja juttelimme niistä, tyttö sai katsoa niitä myös lukemisen tauoilla ja huomasi yhdessä ensimmäisistä kuvista Onnelin poskella kyyneleen. Epäilin sitä vain roskaksi, mutta toden totta, kun pääsimme tarinassa siihen kohtaan, niin kyynelhän se oli.
Onnelin ja Annelin parissa vierähti monta iltasatuhetkeä ja parin tunnin bussimatkaa isomummon luo, kunnes kirja lähti tytön kotiin. Äiti luki sitä yhtä nauttien, mutta aivan kuin Sallalla, Orpokoti-tarina ei enää viehättänytkään. En ole varma, johtuiko se kolmannesta persoonasta vai kertakaikkiaan siitä, että aihe oli liian ankea ja pelottava. Päätimme jättää sen myöhemmälle.
Uskon, että tyttö lukee Onnelit ja Annelit vielä itsekin saavutettuaan jo ovella kurkkivan lukutaidon.
Höh, monta kommenttia kirjoitettuani en ole vieläkään kehunut tätä minut täysin koukuttanutta kirjablogia siitä, että täällä on kirjoja joka lähtöön! Kirjavalikoima on osittain kuin omasta hyllystäni, ja tuntuu, että voisin huoletta lukea kaikki täällä luetut ja arvostellut, jopa tykätä. Näin aluksi olen testaillut kirjamakumme yhteneväisyyttä lueskelemalla minulle tuttujen ja rakkaiden kirjailijoiden arvioita.
VastaaPoistaKoska minulla tuntuu olevan Sallan kanssa aika samanlainen maku, alan varmaan kohta suositella omia suosikkejani. Mieli tekisi suositella etenkin kirjoja, jotka ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen, mutta joista kukaan ei enää puhu. Kannattaisi varmaan lukea ne itse ensin. Jos saisi käsiinsä ne maailmalle lainatut ja sille tielle jääneet...
Siis suurkiitos tästä kirjojen ihmemaasta!
Voi kiitos Kaarina! :)
VastaaPoistaTuohon nykylapset-kommenttiin: jotenkin tällaiset voivottelut kuulostavat vähän historiattomilta. Kyllä hyvät kirjat kestävät aikaa. Montgomeryn Annoja on luettu yli sata vuotta. Kaksi maailmansotaa ja tietotekninen vallankumous eivät ole muuttaneet suosiota miksikään. Yhä uudet lukijasukupolvet hyvin erilaisissa oloissa löytävät kirjat.
Kurenniemen kohdalla tilanne on toki kiinni siitäkin, ymmärtääkö kustantaja ottaa tarpeeksi uusintapainoksia?