Salla Jokinen: Peruna!

Kansi: Readme.fi

Luontaisesti gluteeniton peruna sopii moneen ruokavalioon ja etuna on myös se, että perunan viljely on huomattavasti ympäristöystävällisempää kuin esimerkiksi riisin.

 

Sain Salla Jokisen kirjan Peruna! Kasvipohjaisia reseptejä kaikille kustantaja Readme.fi:ltä arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos. 

Peruna on ollut poissa ruokamuodeista koko 2000-luvun ajan. Tänä aikana Suomessa ovat trendanneet ainakin vähähiilihydraattinen ruokavalio ja aasialainen keittiö. Samoin italialaisen keittiön suosio jatkuu vuodesta toiseen. Peruna tuntuu jääneen mopen osalle, se on ihmisten mielissä jonkinlainen ankean kotimaisuuden symboli, kouluruokalassa pyörivä mauton kumipallero.

 

Niinpä ilahduin, kun huomasin Perunan! Joku muukin kuin minä on näköjään sitä mieltä, että peruna on mitä mahtavin ja monipuolisin raaka-aine, josta saa upeita herkkuja. Ja onhan se varsin edullista ruokaa ja sitä viljellään kotimaassa. Etunimikaimani Salla Jokinen on ruokavaikuttaja, jonka Instagram-tilillä on kymmeniä tuhansia seuraajia. Jokinen on perunafani, joka vaikuttaa käännyttäneen sitkeästi ihmisiä perunauskovaisuuteen.

 

Olen omaa keittokirjavarastoani tutkiessani havainnut muutamia ruokakirjan ominaisuuksia, joiden perusteella arvotan ruokakirjoja. Arvioin Perunaa! niiden valossa.

 

Onko ruokakirjassa selkeä teema?

 

Kyllä on. Peruna! keskittyy perunaruokiin. 

 

Onko ruokakirjassa sekä helppoja että vaativia reseptejä?

 

Mikään resepteistä ei vaikuta erityisen vaikealta, joten reseptiikka painottuu yksinkertaisiin tai helppoihin ohjeiseen. Monet reseptit sopivat vasta-alkajillekin. Ruoanlaitosta innostuneille kirja ei ruoanlaittotekniikan osalta tarjoa suuria haasteita, mutta koska resepteissä on paljon omaperäisiä ohjeita, löytyy niistä sopivaa uutuudenviehätystä ja pientä haastetta. Esimerkiksi suklaa-perunakakku on tällainen ohje.

 

Onko ruokakirjassa omaperäisiä ohjeita?

 

Kyllä. Vaikka kirjassa on perunaruokien perusohjeita, kuten muusia, sämpylöitä ja rieskoja, on mukana runsaasti sellaisia ohjeita, joihin en muualla ole törmännyt. Tällaisia ovat vaikkapa tofu-perunapelti ja varhaiskaalisalaatti, seesamiperunat, peruna-tomaattipannukakku ja perunavohvelit.

 

Ovatko reseptien raaka-aineluettelot lyhyitä?

 

Tämä vaatii perusteluja: minä priorisoin reseptejä, joissa on vain muutama raaka-aine. Jotenkin masennun aina, jos pitäisi laittaa neljäsosateelusikallinen sitä ja tätä yrttimaustetta ja puoli purkillista kolmea erilaista meijerituotetta. Tykkään siitä, että jääkaappiin ei jää vajaita purkillisia pyörimään ja pyrin myös kuivakaapissa kohtuulliseen kiertonopeuteen. Siksi kokkaan mielelläni sellaisista aineista, joita joko löytyy suht automaattisesti omasta kaapista tai joiden tietää tulevan helposti käyttöön muun ruoanlaiton yhteydessä. Tässä on monia koulukuntia, varmasti on niitäkin ihmisiä, joista on ihanaa käydä ostamassa kolmeakymmentä eri raaka-ainetta yhtä ruokalajia varten.

 

Perunan! resepteissä on sekä niitä, joissa on lyhyt ainesosaluettelo, että niitä, joissa pitää käyttää lukuisia raaka-aineita. Toki pitkien ohjeiden raaka-aineita voi halutessaan soveltaa ja kokeilla jättää jotain pois tai korvata ainesosia jollakin muulla. 

 

Testiin valitsin ohjeen, jonka Jokinen esittelee "naurettavan helpoksi ja jumalaisen hyväksi". Valkosipuli & chili -perunat tehdään niin, että uunivuoan pohjalle laitetaan rapeaa valkosipulia chili-seesamiöljyssä. Tällaista löytyy valmiina säilykkeenä. Päälle puolikkaita perunoita, joiden pohjaan tehdään ristikkäisviilto. Pinnalle vielä öljyä ja suolaa. 

 

 

Ohjeessa käskettiin käyttämään 50 g säilykettä, mutta yllämainitusta syystä johtuen käytin koko 115 gramman purkillisen ja lisäsin perunan määrää vastaavasti. Muusta ruoanlaitosta johtuen pidensin hieman paistoaikaa. 

 

Tämä ruoka lunasti lupauksensa: seesamin säväyttämät perunat maistuivat todella hyviltä eikä tähteeksi jäänyt mitään.  

 

Kokeilun perusteella Perunasta! kannattaa napata testiin muitakin ohjeita. Esimerkiksi perunapohjainen leivonta houkuttelee minua. Tätä kirjaa tohtii suositella aloitteleville kotikokeille sekä uusia yllätyksiä kaipaaville edistyneemmille kulinaristeille.

 

Lue myös nämä:
Mika Pesonen - Ada Pykäläniemi: Vegaaniretki
Mysi Lahtinen: Joulu
Mari Moilanen: Tölkkiruokaa

Mika Pesonen - Ada Pykäläniemi: Vegaaniretki

Kansi: Siltala.  

Jokaisen kannattaa miettiä omien tarpeidensa mukaan, mikä on itselle luontevin tapa retkeillä, ja hankkia varusteet sen mukaan.

Ostin Vegaaniretken hetken mielijohteesta Siltalan verkkokirjakaupassa asioidessani. Minulla on ollut parin vuoden ajan menossa projekti kokata omat keittokirjani läpi. Tavoitteeni ei ole tehdä jokaisen omistamani kirjan jokaista reseptiä, vaan edes yksi resepti kustakin kirjasta. Omituista kyllä, tämä tavoite tuntuu saaneen minut ostelemaan lisää keittokirjoja. Ennakkoon olin olettanut, että ruokakirjojen keräilylle tulisi stoppi, sillä aika usein keittokirjani ovat saaneet jököttää hyllyssä ihan rauhassa.

No, perustelin Vegaaniretken ostamista sillä, että onhan nuotiomakkaralle aina kiva saada vaihtoehtoja. Vegaaniretki tuntuu kohdistetun osittain samanlaiselle lukijakunnalle kuin Saara Atulan retkiruokakirjat. Oletuslukija tuntuu olevan kasvisruokaa arvostava ulkoilmaihminen, joka on valmis näkemään hieman vaivaa ruokansa eteen.

Lueskelin Vegaaniretken reseptejä ja vaikka kiitän reseptien monipuolisuutta, selkeitä ohjeita ja kauniita kuvia, minua alkoi ärsyttää. Tajusin ärtymykseni johtuvan siitä, että kirjan sisältö ei vastannut sen markkinointipuheita. Takakannessa ja verkkokaupan esittelyssä kirjan ohjeita kuvaillaan helpoiksi, hienostelemattomiksi ja suomalaisiksi. Mielestäni monet kirjan ohjeista vaativat paljon ajankäyttöä, vaikka reseptin ruoanlaittotekniikka ei erityisen vaativa olisikaan. Kirjan makumaailmassa korostuu aasialaisuus, ei niinkään suomalaisuus. Monet ainesosista ovat sellaisia, etten oleta jokaisella kansalaisella olevan niitä valmiina kaapissa eikä kaikkia raaka-aineita löydy pienimmistä lähikaupoista, vaan niitä pitää etsiä isoista supermarketeista, etnisistä myymälöistä tai verkon erikoiskaupoista.

Otan esimerkin: ”Kokkausta tulilla” -osiossa on ohje bao bun -sämpylöihin nyhtökauran, herne-minttupyreen ja pikkelöidyn punasipulin kanssa. Osaan leipoa sämpylöitä, paistaa nyhtökauraa, soseuttaa herneitä ja pikkelöisin vaikka naapurin kissan, mutta en silti väittäisi tätä ”helpoksi retkiruoaksi”. Jos oletetaan, että raaka-aineet ilmestyisivät kotikeittiöön perjantaina klo 16.30, menisi jo bao bun -sämpylöiden leipomiseen ja höyryttämiseen pari tuntia. Hernepyreessä menisi ehkä vartti, pikkelöityyn punasipuliin vähintään tunti, jos joutuu desinfioimaan lasipurkit uunissa pikkelöinnin aikana. Pikapikkelöityyn voisi tietysti käyttää mitä tahansa astiaa, jolloin yksittäisannoksen saisi liemeen vartissa.

Toki, jos pakastimesta löytyy valmiita itsetehtyjä bao bun -sämpylöitä ja jääkaappi pullistelee pikkelöityjä vihanneksia, voi retkelle lähtiessään vain nakella kaikki reppuun mukaan ja pääsee nopeasti kokkaamaan. Mutta itseltäni ainakin menisi edellinen ilta tällaisen eväsruoan valmisteluun, jos pitäisi tehdä kaikki alusta alkaen, enkä suinkaan ole kaikkein kädettömin kotikokki.

En ryhtynyt googlettamaan huippukokki Mika Pesosen perhetilannetta, mutta kirjasta välittyi sellainen mielikuva, että hän ei taida kovin usein raahata retkilleen mukaan kärsimätöntä, mutta nirsoa lapsilaumaa. Kirjan reseptejä voisi helppouden ja nopeuden sijaan kuvailla näin: ”Hyviä reseptejä ihmisille, jotka rakastavat keittiössä nysväämistä pitkien raaka-ainelistojen parissa.”

On kirjassa kuitenkin myös yksinkertaisen tuntuisia ohjeita. Valitsin testattavaksi savutofu-perunagnocchiohjeen, joka löytyi ”Kaupasta metsään” -osiosta. Päätin kuitenkin vaihtaa gnocchit sesongin mukaisesti varhaisperunoihin. Ohjeessa neuvottiin keittämään gnocchit kattilassa ja lisäämään muut aineet kattilaan. Minusta tofuun sopii rapsakka paistopinta, joten valitsin välineeksi retkipaistinpannuni.  

 

Samalla tuli testattua kotiimme ilmestynyttä painekeitintä. Perunat keitin etukäteen ja paistoin pannulla ensin tofukuutiot ja sitten keitetyt, paloitellut perunat. Vegaanisen parmesaanin tein cashewpähkinöistä ja ravintohiivahiutaleista.

 

 

Ruoan maku oli hyvä, chilin säväyttämä arrabbiatapesto sopi savutofuun hyvin. Jos ruoan tekisi isommalle porukalle, kannattaisi käytössä olla tarpeeksi suuri kattila tai paistoastia, oma retkipannuni on pienehkö. Lisukkeeksi avasin purkin itse pikkelöimiäni, timjamilla maustettuja kirsikkatomaatteja. Ne sopivatkin ruoan kanssa hyvin yhteen. 

 

Vegaaniretkeä sekä voi suositella että ei voi suositella. Suosittelen tätä sellaisille kotikokeille, joilla on jo jonkinlaista kipinää ja osaamista ruoanlaittoon. Ei ole pakko edes lähteä retkelle, monet ohjeet sopivat sellaisenaan ihan sisäkokkailuun. Sen sijaan perheretkiä harrastaville en tätä uskalla suositella. Aidosti yksinkertaisia ja nopeampia kasvisretkiruokareseptejä löytyy Saara Atulan kirjoista.

Lue myös nämä:
Saara Atula: Retkiruokakirja
Saara Atula - Sonja Lassila: Retkiruokaa nuotiolla
Mari Moilanen: Tölkkiruokaa

Mysi Lahtinen: Joulu

Minä olen pyrkinyt siihen, että lattiat ovat pestyinä viimeistään kaksi viikkoa ennen joulua. Siihen mennessä on muutkin hommat tehty. Tämä on mukava hetki. Jäljellä on vain hauskoja töitä, lahjan pakkaamista, korttien kirjoittelua, laiskottelua ja jouluruokien valmistamista.

 

Kansi: Tammi.

“Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti sen pois viepi.” Loppiainen meni jo, mutta moni viettää joulua Nuutin-päivään asti. Oman joululomani aikana menin pähkäilemään, että pitäisiköhän jouluvalmisteluihin varata enemmän aikaa. Päätin lukea kuuluisan jouluttajan, Mysi Lahtisen, opaskirjan joulunviettoon. Nyt on ainakin tarpeeksi aikaa ryhtyä suunnittelemaan joulua 2025!

Ruokatoimittajana ja tietokirjailijana tunnettu Mysi Lahtinen julkaisi Joulu – sen historia, askareet ja herkut -kirjan alun perin vuonna 2003. Lainasin teoksen kirjastosta, neljäs painos on vuodelta 2009. Kenties uusintapainos löytäisi lukijoita vieläkin – ainakin nettidivareissa Joulu on hinnoiteltu lähes kirjakauppahintoihin.

Joulu neuvoo vaiheistamaan siivouksen, kokkauksen ja lahjojen hankinnan usean kuukauden ajalle. Tärkein apuväline on jouluvihko, jonne työtehtävät kirjataan ja josta sitten pääsee yliviivaamaan suoritettuja tehtäviä. Kun asiat tekee ajoissa, ei pääse syntymään kiirettä, paniikkia tai uupumusta.

Kuulostaa loogiselta. Ehkä voisin perustaa jouluvihkon sijaan jouluexcelin. Siihen voisin visioida, millaisia asioita minun unelmajouluuni kuuluisi. Voisin vaikkapa osallistua Kauneimpiin joululauluihin ja sen päälle nautiskella vieraiden kanssa kotona vaikka kotitekoisia piirakoita ja itsetehtyä glögiä. Tätä varten voisin leipoa piirakoita etukäteen pakastimeen, hankkia ja valmistella glögiainekset joululaulutilaisuutta edeltävällä viikolla, kalenteroida seurakunnan ohjelmatietojen perusteella jonkin itselleni sopivan joululaulutilaisuuden hyvissä ajoin almanakkaan ja vielä värvätä ruuhkavuosiystäviäni mukaan tällaiseen joulunautiskeluun.

Kirja opastaa mm. pujottelemaan olkihimmeleitä ja askartelemaan koristeita hedelmistä, mutta isoimman painoarvon saavat jouluruoat. Olen perinneruokien ystävä, mutta jopa minun korviini esimerkiksi vanhan ajan rullasyltty kuulostaa hieman yliampuvalta jouluruoalta itse tehtäväksi. Mutta kenties se onkin sopiva haaste kotikokeille keitettäväksi ja perheenjäsenille syötäväksi.

Glögiohjeista ilahduin. Lahtisen opeilla pienet joulutissuttelut ovat ihan sallittua huvia, sillä samaan kattilaan saatetaan lorauttaa sekä punaviiniä että Koskenkorvaa. Näitä näköjään kannattaa kokeilla!

Leivontaohjeita löytyy joka lajia, on perinteisiä piparkakkuja ja kuivakakkuja ja monia muitakin herkkuja. Jos tekisin pari viikkoa etukäteen muutaman hyvin säilyvän ja tekeytyvän kuivakakun, jäisi ainoaksi huolenaiheeksi kylmiön puute. Jouluisin jääkaappi suorastaan pullistelee. Joskus joulua vietetään jääkaapinlämpöisessä plussakelissä jolloin ruokia voi säilyttää ulkona, mutta ei kannata laskea tämän varaan. Vaan onhan tässä loppuvuosi aikaa vaikka nikkaroida jonkinlainen sopivan eristävä väliaikaiskylmiö terassille.

Vaikka joulunviettokin on nykyään polarisoitunut, tunnen useita innokkaita jouluvalmistelijoita, joiden panoksen ansiosta useat ihmiset pääsevät nauttimaan tunnelmallisesta joulusta. Tällä hetkellä Mysi Lahtisen jouluohjeita ei kirjakaupoista pääse ostamaan, mutta kirjaston kautta niihin kannattaa tutustua.

Lue myös nämä:
Satu Hovi - Katri Niemi: Keskiajan maut
Reese Witherspoon: Whiskey in a Teacup
Saara Atula: Retkiruokakirja

Saara Atula - Sonja Lassila: Retkiruokaa nuotiolla

Kuva: Cozy Publishing.

Sain Saara Atulan ja Sonja Lassilan kirjan Retkiruokaa nuotiolla kustantaja Cozy Publishingilta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

Luin vuosi sitten Saara Atulan Retkiruokakirjan ja pidin siitä. Nyt huomasin, että Atulalta on tullut toinen vastaava kirja, yhdessä eräopas Sonja Lassilan kanssa toteutettu Retkiruokaa nuotiolla. Nimensä mukaisesti kirjan fokus on ruokien kypsentäminen elävällä tulella. Pyysin kirjasta arvostelukappaleen. 

Siinä missä edellinen kirja keskittyi kasvisruokiin, on tähän kirjaan otettu mukaan myös kalaruokia ja yksi pororuoka. Reseptien skaala vaihtelee helposta vaativaan, mitä pidän hyvänä ominaisuutena keittokirjalle. Tällöin on matala kynnys kokeilla jotain kirjan ohjetta, mutta jos haluaa hifistellä, voi edetä kohti vaativampia reseptejä.

Kirjan johdannossa on hyvät ohjeet varusteista, tarvikkeista ja tulenteosta. Suurin osa resepteistä on sellaisia, että niissä kirjan nimen mukaisesti todella käytetään tulta valmistukseen. Osa ohjeista on enemmän Retkiruokakirjan ydinohjeiden kaltaisia, eli ennakkoon kuivatettavia aterioita, jotka voi sitten elvyttää syötäväksi vaikka ruokatermospullossa. Toki nämäkin sopivat nuotioruoaksi siten, että keitetään nuotiolla kattilassa vettä ja ennastetaan ateria siinä.

Kirjan kuvat ovat suorastaan ylimaallisen kauniita. Ne loihtivat mieleen jonkinlaisen unelmaelämän, jossa pohjoiseen muuttaneet etelän ihmiset retkeilevät ja telttailevat ympäri vuoden. Ja juuri niin kirjan tekijäporukka ilmeisesti tekeekin. Valokuvista osan on ottanut Markus Atula. Kirjassa viljellään jutustelevaa sävyä, joka paikoin kääntyy jopa ärsyttävän puolelle, mutta ehkä olen valmis suhtautumaan sallivasti nuorten naisten puhetyyliin täältä ylhäisen kypsästä keski-iästäni katsoen.

Osaan koota ihan tarpeeksi hyvin syttyvän nuotion ja minulla on myös kohtuullinen valikoima ulkoruoanlaittoon soveltuvia välineitä. Kattilan voisin ehkä vielä ostaa. Päätin testata kirjasta lapsiperheelle sopivaa helppoa ja nopeaa ohjetta. Söimme nuotiolounasta viikonvaihteessa ihan kotipihalla, takapihan nuotiopaikalla. Koereseptiksi valikoituivat omenaiset kanelipullapasteijat.

Reseptin idea on nerokkaan yksinkertainen: siinä käytetään valmista purkkicroissanttaikinaa. Ohjeessa kehotetaan viipaloimaan omenaa täytteeksi ja maustamaan viipaleet, mutta päätin hieman oikaista. Nappasin täytteeksi vihreiden kuulien makuista marmeladia, jolloin valmisteluun riitti että lätkin marmeladia taikinasuikaleille ja käärin niistä pasteijoita.

 

Resepti neuvoo asettelemaan pasteijat halsterille. Mietin, mahtaisiko lukittu halsteri litistellä pasteijoita liikaa, mutta täyte oli sen verran jämptiä kamaa ettei pahempia valumia tullut, vaikka halsteri sai odotella paistovuoroaan pääruokien kypsentämisen ajan.

 

Ohje neuvoo paistamaan leivonnaisia noin 10-15 minuutin ajan siten, että etäisyys hiilloksesta on noin 20 cm. Varmempi kypsymisen merkki on toki tarkkailla väriä ja sitä, milloin leivokset alkavat pullistua. Lehtevä croissanttaikina paisuu kypsyessään.

Annoin valmiiden pasteijoiden jäähtyä, että sain ne irrotettua halsterista. Toki olisi voinut vaikka sipaista taikinaan hieman öljyä, niin eivät ehkä olisi takertuneet kiinni ritilään. Maku oli juuri sopiva niille, jotka pitävät makeista leivonnaisista: nämä katosivat ripeästi parempiin suihin.

Veikkaan, että tätä ohjetta tulee käytettyä myöhemminkin - täytettähän voi varioida loputtomiin. Jos halsterin raahaaminen jonnekin kauas ei napeksi, niin grilliritilä ajaa varmasti saman asian, kunhan käytössä on tarvittaessa sopiva työkalu pasteijoiden kääntelyyn tai ei arkaile näppiensä polttamista.

Moni muukin ohje houkuttelee kokeilemaan. Esimerkiksi jäätelön kuljettaminen ruokatermoksessa vaikuttaa niin kätevältä, että tätä pitää ehdottomasti kokeilla joskus kuumana kesäpäivänä. Maltillista hifistelyä edustavat pohjoissuomalaiset klassikkomaut: leipäjuustoa nuotiokinuskilla. Retkeilijän remmejä pitää myös kokeilla. Olen tehnyt joskus mansikkasoseesta remmejä, jotka tosin lähinnä tahmasivat kiinni leivinpaperiin - kirja vinkkaa käyttämään esimerkiksi silikonista kestoleivinpaperia alustana.

Suolaisista ruoista houkuttelevat esimerkiksi haukiruisburgeri, pilkkijän kalakeitto ja kaveritortillat.

Olen haastanut tänä vuonna itseäni käymään keittokirjojani läpi ja kokkaamaan niistä ruokia. Tässä projektissa "ruokakirjatatsini" on hioutunut ja olen todennut, että arvostan hyviä ja paneutuneita teemakeittokirjoja nykyään enemmän kuin yleiskeittokirjoja. Toki yleiskeittokirjoille on paikkansa, esimerkiksi ruoanlaiton aloittelijoille ne sopivat hyvin. Varmasti myös netin runsaalla reseptivalikoimalla on vaikutusta yleiskeittokirjojen merkityksen vähenemiseen - perusohjeisiin löytyy kyllä reseptejä netistä vaikka kuinka paljon. Mutta huolellisesti tehty ja tekijöidensä osaamisesta ammentava teemakeittokirja puoltaa paikkaansa. Retkiruokaa nuotiolla on juuri sellainen - kokenutkin kotikokki voi oppia sen äärellä paljon uutta, mutta se tarjoaa myös matalan kynnyksen makupaloja.

Tätä kirjaa voi suositella sekä vaelluksen ja retkeilyn himoharrastajille että ulkoileville lapsiperheille.

Lue myös nämä:
Saara Atula: Retkiruokakirja
Mari Moilanen: Tölkkiruokaa
Anu Brask - Sami Repo: Sienihullu

Mari Moilanen: Tölkkiruokaa

Kansi: WSOY.

Sain Mari Moilasen kirjan Tölkkiruokaa kustantaja WSOY:lta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

Kiinnostuin Tölkkiruokaa-kirjasta, sillä olen melko innokas säilykepurkkien ja muiden säilykeruokien ostaja. Säilykkeet säilyvät huoneenlämmössä pitkään ja niistä saa mainiosti ruokaa silloin, kun ei ehdi kauppaan. Luovalla säilykkeiden, kuivamuonan ja pakastimen avulla voi "nyhjäistä tyhjästä" erinomaisen aterian. Kirjoittaja Mari Moilanen on ruokakuvaaja ja -toimittaja, joka on myös pitänyt Jotain maukasta -ruokablogia vuodesta 2011 asti.

Lähtökohdat ovat hyvät, mutta jotenkin jäi sellainen olo, että kirja ei lunastanut täyttä potentiaaliaan. Ruokakirjoja ilmestyy joka vuosi tolkuttomasti, joten perustellakseen olemassaolonsa kirjan olisi hyvä tarjota riittävästi yllätyksiä, elämyksiä ja opittavaa myös harjaantuneille kotikokeille. Tölkkiruokaa vaikuttaa keskittyvän aloittelijatasolle ja myös mukaan otettujen säilykkeiden määrä on melko rajallinen ja reseptit tuntuvat paikoin toisteisilta. 

Yhtä ainutta tomaattikeiton, linssikeiton tai kikhernecurryn ohjetta ei mielestäni vuonna 2024 kannattaisi ruokakirjaan painaa. Niitä on jo maailma pullollaan. Samoin säilykeaiheiset pastakastikeohjeet ovat väkisinkin aika samanlaisia, tyyliin "avaa säilyke ja sekoita se pastaan". 

Kirjan makumaailma keskittyy italialais- ja aasialaistyylisiin ohjeisiin, jolloin monet omat suosikkisäilykkeeni loistavat poissaolollaan tai jäävät maininnan varaan. Moilanen on pyytänyt kirjaan sitaatteja julkkiskokeilta ja nämä nostavat esiin mm. ankankoipisäilykkeet ja savumuikkusäilykkeet. Ainuttakaan ohjetta näistä ei kuitenkaan ole. Kalasäilykkeissä keskitytään sardelleihin ja tonnikalaan.

 

Päällimmäiseksi tunteeksi jäi, että kirja on tehty pikkuisen laiskasti. Parhaista teemakeittokirjoista, vaikkapa Sienihullusta tai A Feast of Ice and Fire -kirjasta jää ihaileva, jopa häikäistynyt olo: vau, mikä tiedon ja osaamisen keskittymä kirja onkaan. Tölkkiruokaa tuntuu niiden rinnalla painetulta oman blogin mainokselta.

Mutta ainahan lukemisesta jotain jää käteen: tämän kirjan perusteella aion hankkia ainakin biscoff-tahnaa ja hyödyntää kaapissa kököttävän lemon curd -tahnan vaikka kakkuun tai jäätelöön. Testiruoaksi nousi kuitenkin ohje nimeltä "nduja mac and cheese".

Nduja on tulista salamitahnaa, joka vaikuttaa nousseen jonkinlaisen trendiruoan asemaan. Toteutin ohjeen gluteenittomasti johtuen kanssaruokailijan keliakiasta. Käytin gluteenitonta makaronia, gluteenitonta jauhoseosta ja pankojauhot korvasin murskatulla gluteenittomalla näkkileivällä. Muskottipähkinäjauheen jätin pois, sillä en jaksanut lähteä vain sen vuoksi kauppaan - kaikkia muita aineksia kotoa jo löytyi.

 

 

Kokkaaminen oli simppeliä ja valmiissa ruoassa maistui mukavasti tulinen salamipotku. Gluteenittomat makaronit ovat välillä hieman mössömäisiä, mutta tässä ruoassa sen antaa anteeksi.

 

Jotain maukasta -blogissa kerrotaan myös Moilasen järjestämistä ruokakuvauskursseista ja sellaiselle voisin itsekin mennä. Mutta vaikka nduja mac and cheese ei kovin kuvauksellista ruokaa ollutkaan, sen maussa ei ollut moittimista. Jos haluaa tuhtia ruokaa, jolla nälkäisinkin pöydän ääreen istuva taatusti täyttyy, tämä ohje sopii kuin nenä päähän.

Lue myös nämä:
Saara Atula: Retkiruokakirja
Reese Witherspoon: Whiskey in a Teacup
Arne Krüger: Otavan herkkukortit. Lämpimiä juustoruokia ja pirteitä salaatteja

Saara Atula: Retkiruokakirja

Kansi: Cozy Publishing.

Raaka-aineiden lisäksi voit kuivata kokonaisia itse valmistamiasi aterioita. Ruokien valmistaminen etukäteen kotona tietää vähän lisätyötä, mutta tällä tavalla saat sellaisiakin aterioita mukaan, jotka voivat olla turhan monimutkaisia tai jopa mahdottomia valmistaa retkellä.

 

Katselin kirjastossa ruokakirjojen hyllyä ja nappasin lainaan Saara Atulan Retkiruokakirjan. Saara Atula kirjoittaa ruokablogia nimeltä Viimeistä murua myöten. Blogi ei ollut minulle ennalta tuttu, mutta kiitettävän laajan seuraajakunnan Atula vaikuttaa keränneen sosiaalisessa mediassa.

 

Retkiruokakirjan alaotsikko on Kasvisreseptejä helpoista eväistä vaellusaterioihin. Kirjan kustantaja on Cozy Publishing, jonka strategiana vaikuttaa olevan tehdä kauniita ja visuaalisia kirjoja, joiden kohderyhmänä ei ole pelkkä Suomi vaan myös englanninkielinen maailma. Tämä on toivottavasti  kannattava liiketoimintamalli.

Retkiruokakirja oli miellyttävän sujuvalukuinen, mutta merkitsen tämän silti HelMet-lukuhaasteeseen kohtaan 26: "Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä". Haastavuus ei johtunut kirjasta vaan aiheesta. Pidän itseäni "kevytretkeilijänä" - käyn mielelläni sienessä tai luontopoluilla kävelyllä tai lähilaavuilla makkaranpaistossa ja olen jokusen kerran elämässäni ollut ihan kansallispuistoissa rinkan kanssa ja yöpynyt teltassa tai laavuilla. Ulkoilu on mukavaa, mutta välillä on tullut mielikuva, että vaellukseen toden teolla hurahtaneet henkilöt muodostavat elitistisen sisäpiirijoukon, joiden harrastukseen kuuluu tyhmempien halveksuminen ja varustekilpailu. Onneksi Saara Atula onnistuu jossain määrin välttämään tämän stereotypian kirjassaan. Kuvat ovat toki ylimaallisen idyllisiä, mutta itse tekstin sävy on ystävällinen eikä syrjivä.

Tavoitteessaan kirja onnistuu erinomaisesti: Atulan pointtina on, että retkiruoka voi olla muutakin kuin makkaraa tai valmiita pussieineksiä. Resepteistä löytyy monipuolinen valikoima pataruokia, keittoja, leivonnaisia ja täytettyjä leipiä. Houkuttelevimmalta kokeiltavalta vaikutti palak paneer -nuotiorieska. Myös hyvät kuivatusohjeet inspiroivat. Olen omalla kuivurillani huristellut niin sieniä, hedelmiä kuin hapanjuurtakin, joten mikä ettei voisin kokeilla lämpimien aterioidenkin kuivaamista. Ruokatermoskin löytyy, joten kuivatun aterian ennastaminen (mainio sana!) sujuisi varmasti helposti.

Olen todennut, että hyvät keittokirjat kannattaa omistaa - silloin reseptien lueskelu ja kokeilu onnistuu koska tahansa. En välittömästi rynnistä kirjakauppaan Retkiruokakirjaa ostamaan, mutta laitan sen kyllä henkiselle muistilistalleni - kirjan ohjeet ja vinkit sopivat niin sienessä piipahtamiseen kuin mahdollisille pitemmille maastoretkille.

 

Lue myös nämä:
Satu Hovi - Katri Niemi: Keskiajan maut
Anu Brask - Sami Repo: Sienihullu
Reese Witherspoon: Whiskey in a Teacup

Satu Hovi - Katri Niemi: Keskiajan maut

Nykyään tiedetään, että pettu on hyvin ravitsevaa ravintoa. Petussa on erityisen runsaasti C-vitamiinia, ja se torjuu UV-säteilyä. Kivennäisaineista rauta-, mangaani-, sinkki-, koboltti- ja alumiinipitoisuudet ovat suuremmat kuin rukiin ja kevätvehnän.

Vierailin elokuussa Hämeen Keskiaikafestivaaleilla ja samoihin aikoihin nappasin kirjastosta luettavaksi Satu Hovin ja Katri Niemen tuhdin tietokirjan Keskiajan maut. Olen lukenut kirjassa pikku hiljaa - sen asiasisältö vaatii keskittymistä.

 

Koska pidän sekä historiasta että ruoanlaitosta, on Keskiajan maut monin tavoin minulle sopiva kirja. Sen ohjeilla voisi kokata mm. aivokakkoa, jäkälävelliä tai oravapaistia. Satu Hovin asiantuntemus välittyy kirjan sivuilta ja aloin jo harkita, että hakisin mukaan hänen yrttikursseilleen, joihin voi tutustua kirjailijan kotisivujen kautta. 

Ihan viittä tähteä en kuitenkaan kirjalle anna, sillä mielestäni se oli paikoin tyylilajiltaan hieman horjahteleva. Kirja on sekä reseptikirja että tietokirja. Reseptien kirjoittaminen on oma taitolajinsa, hyvä resepti on yleensä silmäiltävä, aikajärjestyksessä etenevä ja vähäeleinen. Tässä kirjassa on turhan usein erilaisia "älä - älä" -lisäyksiä, joissa varoitellaan ja neuvotaan lukijaa, mikä tekee reseptien lukemisesta hieman monimutkaisen tuntuista. Rohkeasti voisi olettaa, että ihan poropeukalo ei aloita kaikkein vaativammasta ohjeesta vaan jokainen valitsee kokeiltavat ohjeet oman tasonsa mukaisesti. Minulle on ennestään tuttua jo vaikkapa hapanjuurileivonta, juuston tekeminen ja rosvopaistin teko, joten ärsyynnyn lievästi, jos reseptit tuntuvat sormen heristelyltä ja varoittelulta.

 

Ihan erityisesti minua harmittaa kirjan vaatimaton visuaalinen ulkoasu. Kirjan jälkisanoissa kuvituksesta vastannut Katri Niemi kiittelee vuolaasti niin kustannustoimittajan panosta kuin saamaansa apua ja tukea. Sanallisten kiitosten rinnalla kirjan kuvallinen ulkoasu on paikoin suorastaan kehno. Iso osa valokuvista on hämäriä, jopa epämiellyttäviä. Ruoat näyttävät harmaalta mössöltä. Okei, keskiaikaiset ruoat ihan varmasti usein olivatkin harmaata mössöä, mutta hyvä ruokakuvaaja saisi ne näyttämään houkuttelevalta harmaalta mössöltä. Kuvituksen parasta antia ovat informatiiviset piirrokset. Niiden tekijä on Kai Kankaanpää.

 

Kirja aineistosta saisi todella vetävän "kahvipöytäkirjan" eli visuaalisen, näyttävän ja runsaasti kuvitetun teoksen, jolla varmasti olisi kiinnostusta myös kansainvälisesti. Keskiaikaharrastajat vaikuttavat olevan laajalti verkostoitunutta väkeä ja Suomen keskiaikaa pystyisi kyllä kuvittamaan tasokkailla valokuvilla vaikkapa keskiaikaisista rakennuksista. Vaatimattoman visuaalisuutensa vuoksi Keskiajan maut jää "vain" tietokirjaksi, johon paneutuminen vaatii nörttimäisen intensiivistä lukutuokiota ja oman kuvittelukyvyn käyttöä - vähäiset ja paikoin ankeat kuvat eivät riitä tiedon välittämiseen silmäilyn avulla. 

Se marmatuksesta, seuraavaksi kehuja. Kirjan asiasisältö sopii loistavasti kaikille erätaidoista ja selviytymistaidoista kiinnostuneille. Kirjassa esitellään syötäviä yrttejä ja neuvotaan tekemään ruokaa mm. kaarnasta. Rautalankaohjeet puuhellan ja leivinuunin lämmityksestä ovat mahtavat. Matalan kynnyksen kokeiluja varten on useita sopivia reseptejä, kuten helppoja juomia. 

Harkitsen vielä, etsisinkö kirjaa divariostoksena omaan hyllyyn. Vuonna 2015 ilmestyneestä kirjasta on painos loppu eli kirjakaupoista tätä ei enää saa. Hyvät keittokirjat on mukava omistaa, eihän sitä koskaan tiedä, milloin tulee inspiraatio selailla ohjeita ja kokeilla jotain erikoista. Keskiajan makujen laaja ohjevalikoima ja painava asiasisältö tekevät kirjasta lukemisen arvoisen, vaikka toteutus ei kaikilta osin täydellinen ollutkaan.

Lue myös nämä:
Kolme kirjaa kartalla: Vanajan Joanna, Rottien pyhimys ja Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä
Chelsea Monroe-Cassel & Sariann Lehrer: A Feast of Ice & Fire
Anu Brask - Sami Repo: Sienihullu

Anu Brask - Sami Repo: Sienihullu

Kansi: Readme.

Huolella keitetty punaviinikastike on kastikkeiden aatelia, mutta kun lisäät siihen kuivattuja aromaattisia sieniä, on se jo kuninkuusluokkaa.

 

Ostin viime syksynä Helsingin kirjamessuilta Anu Braskin ja Sami Revon palkitun Sienihullu-sienikirjan. Olen aika ajoin etsinyt kirjasta reseptejä ja nyt elokuun alussa, kun paras sienisesonki on taas käynnistymässä, haluan esitellä kirjaa hieman enemmän.

 

Kirja palkittiin messuilla Vuoden keittokirjana. Sienihullu on käytössä osoittautunut erinomaiseksi ja avartavaksi opukseksi - suosittelen kaikkia sienten ystäviä pitämään kiirettä, että ehtii ostaa oman kappaleen hyllyynsä. Tästä kirjasta on iloa vuosikymmeniksi!

 

Confit-tattien resepti on niin yksinkertainen, että mieleeni hiipi epäilys, tohtiiko tatteja - lempisieniäni - edes käyttää näin simppeliin ohjeeseen. Mutta kyllä kannatti! 

 

 

Ohjeessa neuvotaan, ettei öljyä saa päästää liian kuumaksi, ja alleviivaan tätä neuvoa. Itse onnistuin kokeilussani kypsentämään confit-tatit kuivemmiksi kuin oli tarkoitus, mutta hyviä ne silti olivat. Kannattaa tarkkailla uunia ja tarvittaessa laskea lämpötilaa. Lopputulos oli joka tapauksessa ihanaa ja suorastaan ylellistä syötävää.

 

 

Kermaisen lampaankääpä-broilericurryn resepti oli oikea helmi. Viime syksynä sienisadot olivat hieman oikukkaita, mutta löysin ja keräsin melko paljon lampaankääpää. Omasta päästä keksityt lampaankääpäreseptit eivät aina ole onnistuneet parhaalla mahdollisella tavalla, joten hyvälle ohjeelle oli käyttöä. Kokkasin tätä ruokaa parillekin eri vieraskokoonpanolle sekä broileri- että tofuversiona ja kaikille maistui. Erinomainen ohje!

 

Lisäksi kirja sai minut pohtimaan, että olen tähän asti ollut yllättävän rajoittunut sienimaultani, läheskään kaikkia kirjassa mainittuja sieniä en ole kerännyt. Niinpä tämän kesän ensimmäisellä sienireissullani päätin poimia löytämäni kangasrouskut, joita aina en ole viitsinyt kerätä. Kangasrousku ei ihan ruokasienten parasta A-ryhmää ole, ihan ok kumminkin. 

Kuvasta näkee, että olen kerännyt sienet epäortodoksisesti ämpäriin - Anu Brask korostaa, että sienet pitää ehdottomasti poimia koriin! Täytyypä panna rottinkikori ostoslistalle, ainakin erilaisista toritapahtumista tai markkinoilta niitä saa.

 

Kotona lueskelin vielä Sienihullun kangasrouskuvinkkejä ja hoksasin tarkistaa, olisiko osa sienistä sittenkin sikurirouskuja. Testasin eri tuntomerkkejä ja niinpä vain olinkin poiminut myös sikurirouskua! Sienihullussa ylistetään kuivatun sikurirouskun lumovoima maasta taivaisiin, joten panin kuivurin pöhisemään. Määrä ei ole suuri, mutta tämä sopiikin pieninä määrinä mausteeksi eri ruokiin.

 

Kangasrouskuista tein pikkeliä ja mausteetkin löytyivät kotoa - kävin puutarhassa kaivamassa piparjuurta, joka on ruvennut kasvamaan siellä ihan itsekseen ja kotona kasvavasta chilistä sai kypsiä palkoja.

 

 

Viime syksynä tein suppilovahveroista pikkeliä, joka onnistui hyvin. Tällä kertaa säilöminen tuntui hieman sähellykseltä, mutta taidan pelastaa tilanteen syömällä nämä etikkarouskut kohtuullisen pian joko yksin tai hyvässä seurassa. Seuraavaa säilöntäkertaa varten taidan varautua kasvattamalla sopivan kokoisten lasipurkkien kokoelmaa ja suunnittelemalla hygieniatoimenpiteet huolellisesti etukäteen.

Jos pidät sienistä ja viestini ei vielä mennyt perille, sanotaan tämä ihan selkosuomeksi: MENE HETI OSTAMAAN SIENIHULLU-KIRJA! Et kadu.

Lue myös nämä:
Arne Krüger: Otavan herkkukortit. Lämpimiä juustoruokia ja pirteitä salaatteja
Outi Pakkanen: Porosta parmesaaniin
Maarit Knuuttila: Pappilan hätävara - vieraanvaraisuuden taidosta

Reese Witherspoon: Whiskey in a Teacup

Kansi: Simon & Schuster.

Some people think that caring about "silly" things like cooking or fashion is mutually exclusive with "serious" politics. But my mother and grandmother and their friends taught me that finding pleasure at home - whether in a family dinner or a book club or a backyard barbecue - can give us the strength to go out into the world and do incredible things.

Etsiskelin tietoja Yhdysvaltain etelävaltioista ja törmäsin näyttelijä-tuottaja Reese Witherspoonin kirjaan Whiskey in a Teacup. Witherspoon kuuluu nykyään Hollywoodin menestyneimpiin ja rikkaimpiin näyttelijöihin - hän taitaa olla melkoinen henkilöbrändäämisen kultasormi, jota pidetään sympaattisena naapurintyttönä, vaikka rahaa on kuin roskaa. 

Kirjan ääressä heittäydyin itsekin kritiikittömän fanin rooliin, vaikka tätä kirjaa voisi myös ruotia tarkasti ja ehkä ilkeästikin. Tyylilajiltaan tämä on mielestäni "kahvipöytäkirja", eli tässä on panostettu kauniisiin valokuviin ja tätä sopii selailla ja lueskella sieltä täältä. Mitään Yhdysvaltojen historian tai maantieteen oppituntia kirja ei tarjoile ja yhteiskunnallisuus enimmäkseen loistaa poissaolollaan. Pääpaino on yksilö- ja perhetasolla, ja varsinkin kuvien kautta selväksi tulee, että kirja on samastuttavin varakkaan keskiluokan edustajille, jotka pystyvät vaikkapa sisustamaan, edustamaan ja seurustelemaan ilman rahahuolia. 

 

Kirjassa Witherspoon kertoo omista kokemuksistaan ja perheensä kokemuksista Tennesseen osavaltion pääkaupungissa Nashvillessa. Muutettuaan Kaliforniaan näyttelemisen perässä hän alkoi nähdä kirkkaammin, mitä "etelävaltiolaisuus" tarkoittaa ja tässä kirjassa hän jakaa kokemuksia ja neuvoja ruoanlaitosta, vieraanvaraisuudesta, ystävyydestä, perheyhteyden rakentamisesta.

Mitä etelävaltiolaisuus Witherspoonin mielestä on? Toisten huomioon ottamista, perheyhteyden ja sukusiteiden vaalimista, vieraanvaraisuutta, siistiä ja tyylikästä pukeutumista, huoliteltua kampausta ja meikkiä, hyviä käytöstapoja, omaperäistä murretta. Etelävaltiolaisuus on jotain, mistä ihmiset ovat ylpeitä.

Pidän itse yhteisöllisyyttä suuressa arvossa ja kirjassa kuvattu tapa rakentaa sosiaalisia yhteisöjä tuntui sekä tutulta että osin saavuttamattomalta. Suomessa arkipäivän yhteisöllisyys ei tunnu aina olevan niin tavoitteellista ja arvostettua kuin kirjan kuvaamassa ympäristössä. Tykkäsin myös Witherspoonin jakamista käytösneuvoista - usein käytösoppaat kuulostavat jotenkin happamilta, mutta Witherspoon onnistuu kuulostamaan raikkaalta. Tai kenties pitää kiittää kirjan haamukirjoittajaa  - jälkisanoissa kiitetään Ada Calhounia, jonka teokseen Why We Can't Sleep tykästyin lujaa.

Ruokakirjojen onnistumista voi mitata sillä, tuleeko lukiessa nälkä. Witherspoonin reseptien ja kirjan upeiden kuvien ääressä todella alkoi kuola valua, mutta ainakaan vielä en kokeillut yhtään reseptiä. Kesäinen Dorothean maissisalaatti, jossa yhdistetään tuoretta maissia ja kirsikkatomaatteja, kuulostaa erityisen houkuttevalta. Mutta mahtaako ihan pellolta poimittua maissia Suomessa kovin helposti saada, Dorothea kun korostaa, että maissi pitäisi valmistaa mahdollisimman tuoreena? No, ehkä voisin joskus oikaista ja käyttää vaikka säilykemaissia ohjeeseen.

Innostuin kirjan myötä hakemaan lisätietoa Witherspoonista enemmänkin ja nostan hattua erityisesti Hello Sunshine -tuotantoyhtiön perustamisesta. Yhtiön tavoitteena on kertoa naisten tarinoita naisnäkökulmasta. Menestystä on tullut. Lisäksi Witherspoonin tähdittämä The Morning Show -tv-sarja kuulostaa varsin houkuttelevalta, katsotaan jos etsiytyisin maksullisten suoratoistopalvelujen pariin tämän perässä.

Whiskey in a Teacup on näyttävä kirja, joka sopisi hyvin myös omaan hyllyyn plarailtavaksi ja reseptien tutkimiseen. Toisaalta, ehkä kirjastolainan lukeminen riittää - kerta-annoksena tästä jää suloinen maku suuhun, aivan kuin hyvästä jälkiruoasta.

 

Lue myös nämä:
Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
Ada Calhoun: Why We Can't Sleep
Maarit Knuuttila: Pappilan hätävara - vieraanvaraisuuden taidosta

Maarit Knuuttila: Pappilan hätävara - vieraanvaraisuuden taidosta

Säädynmukaisen vieraanvaraisuusetiketin sisällössä on keskeistä ollut kunnian koodisto. Vieraita kohtaan tuli käyttäytyä tietyllä tavalla, jotta oma kunnia olisi säilynyt. Kunniallista käyttäytymistä  sääteli pappilassa luonnollisesti säädynmukainen käyttäytyminen mutta myös kristilliset ihanteet. Esimerkiksi ruokatarjoilun tuli olla riittävää, muttei pöyhkeilevää. Ruokatarjoilun laadussa ja määrässä tuli ottaa huomioon se, kelle ruokaa tarjottiin.

 

 

Ruokakulttuurin tutkija Maarit Knuuttilan kompakti tietokirja Pappilan hätävara - vieraanvaraisuuden taidosta sukeltaa suomalaisen pappilakulttuurin perinteisiin. Kirja kertoo myös vieraanvaraisuuden globaaleista, ikiaikaisista perinteistä, jakaa hauskoja tuokiokuvia entisaikojen juhlista ja kokoaa perinteisten leivonnaisten reseptejä. Mainiota luettavaa! Kirja on ilmestynyt vuonna 2006 ja sen on julkaissut Kustannus Oy Arkki.

Koronapandemia romutti monin tavoin sosiaalisia suhteita ja vuodelta 2023 toivon ainakin itse, että aikaa kasvokkaisille kohtaamisille ja kyläilyille löytyisi. Vieraanvaraisuus ja kylässä käyminen ovat olleet murroksessa jo pitkään. Pappilan hätävarasta käy mainiosti ilmi, että vanhat vieraanvaraisuuden ihanteet nojaavat vahvasti agraariyhteisöjen tapoihin ja nykyajan kaupungistuneessa yhteiskunnassa, jossa asunnot ovat usein pieniä ja yksinasuminen yleistyy, ei ole enää laajaa yksimielisyyttä siitä, mitä vieraanvaraisuuden pitäisi tarkoittaa.

Pappilat ovat mainio tutkimuskohde, sillä Knuuttila kuvaa, että pappilat olivat kyläyhteisöissä usein puolijulkista tilaa, joissa emännän velvollisuus oli ottaa vastaan ja kestittää kaikenlaiset vieraat. Hierarkian huipulla oli tarkastuskäynnille tuleva piispa - tästä kertoo nykyäänkin elävä sanonta, että jotakuta "pidetään kuin piispaa pappilassa". Vaatimattomampaa kestitystä saivat erilaiset kulkijat, jotka pysähtyivät pyytämään pappilasta yösijaa tai apua. Pappilan rouvat eivät saaneet työstään palkkaa, mutta ympäröivän yhteisön oletus ja odotus oli, että pappilan talous pyörii esimerkillisesti ja rouva itse on hyvien käytöstapojensa, huolitellun ulkomuotonsa ja hyvin kasvatettujen lapsiensa kautta ihanne muille.

Tällainen vaatimus tuntuu aika kovalta - nykyään korostuu enemmän puhetapa, jossa toivotaan että ihmiset uskaltaisivat kyläillä toistensa luona, vaikka koti ei olisikaan viimeisen päälle siisti ja tarjoilut olisi haettu kaupan hyllyltä. Pappilat olivat pikemminkin kuin majataloja, joissa ovi kävi jatkuvasti ja yllätysvieraillekin kuului tarjota itse leivottuja kahvileipiä ja järjestää yöpyminen. Tällaiseen ihanteeseen ei monikaan nykynainen pysty vastaamaan. Etukäteen suunniteltujen ja sovittujen kyläilyjen osalta Pappilan hätävara tarjoaa kuitenkin mainioita vinkkejä, reseptejä myöten. Aloin pohtia, millaiseen tilaisuuteen itse voisin leipoa vaikka nimipäivärinkulaa - siinä puolen litran pullataikinasta muotoillaan pullarinkula, jonka sisälle asetetaan viipaloitu kahvikakku, jonka sisälle asetellaan pipareita tai pikkuleipiä.  

Knuuttila siteeraa kaunokirjallisuutta ja Museoviraston Keruuaineiston ja SKS:n Keruuaineiston muisteloja. Kokonaisuudesta piirtyy mainio kuvaus menneestä maailmasta, jossa kuitenkin on paljon läheistä, tunnistettavaa ja tuttua. Monet pappiloiden vierailutapojen perinteet elävät edelleen, vaikka niiden alkuperää ei ehkä aina tunnistaisikaan.

Eräs siteeratuista teoksista on Ilmari Kiannon Vanha pappila. Se löytyy luettavaksi Project Gutenbergista - pitääpä paneutua joskus teokseen.

Kirjan visuaalinen ilme on todella viehättävä - kuvituksena on sekä vanhoja valokuvia että vanhojen keittokirjojen mukaan tehtyjä vinjettikuvia. Kirjan graafisesta suunnittelijasta on vastannut Iiris Kallunki.

Yritin etsiä netistä tietoa Maarit Knuuttilan tutkijanuran kuulumisista, mutta en päässyt niistä täysin perille. Jyväskylän yliopiston sivuilta löytyy pitkä ja vakuuttava julkaisuluettelo, mutta myös teksti "ei aktiivista nimitystä". Ovatkohan viime vuosien massiiviset yliopistorahoitusten leikkaukset osuneet ruokakulttuuritutkimukseen? Todella harmi, jos näin on - suomalaisen kulttuurihistorian tutkiminen luulisi olevan ensisijaisesti suomalaisista itsestään kiinni.

Lue myös nämä:
Kimmo Aho - Samu Salminen: Kaikkien aikojen drinkit
Suonna Kononen - Kimmo Kirves: Itä on itä
Taina Kinnunen: Kalifornia kutsuu

Arne Krüger: Otavan herkkukortit. Lämpimiä juustoruokia ja pirteitä salaatteja

Olen kova selaamaan ilmaiskirjojen kierrätyspinoja ja vuosittain tulee varmaan parisenkymmentä opusta napattua kierrätyspisteiltä mukaan. Taannoin löysin Kivinokan kesämaja-alueen kierrätyslaatikosta kaksi reseptikokoelmaa: Otavan herkkukorttien osat Lämpimiä juustoruokia ja Pirteitä salaatteja.

 

 

Päivänä muutamana päätin tutustua näihin nostalgiaa pursuaviin reseptikortteihin paremmin. Pakkaukseen ei ole merkitty julkaisuvuotta, mutta Arne Krügerin Wikipedia-sivun ja kirjojen ulkoasun perusteella veikkaan, että 1970-luvulla nämä on julkaistu. Nettidivareista olisi saatavilla vielä monta osaa lisää: Seuralliset fonduet, Pikkuruokia lihasta ja Herkullisia aterioita vieras- ja juhlapöytään ja monia muita.

Reseptit on suomentanut Kyllikki Villa ja ajan patina näkyy siinäkin, että esimerkiksi ketsuppi kirjoitetaan muodossa "ketsup". 

 

Arne Krüger.
Kuva: Ulrich Gerken / Wikimedia Commons. CC-lisenssi Creative Commons 3.0.

Arne Krüger (1929-2010) vaikuttaa olleen saksankielisen ruoka-alueen suurmies, jonka reseptikirjoja käännettiin useille eri kielille. Nykylukijan silmiin maailman muuttumisen todella huomaa. Reseptit ovat 2020-luvun ruokailmapiirissä suorastaan kreisejä: joka ikiseen ruokalajiin tungetaan kinkkusuikaleita, välillä hulautetaan joukkoon glutamaattia ja kaikki mahdollinen kuorrutetaan juustolla ja paistetaan voissa. Myös ne pirteät salaatit.

Päätin sommitella resepteistä kolmen ruokalajin aterian. Arkielämän paineiden vuoksi toteutin vain yhden reseptin. Kuvitteellisella vierasillallisellani voisin tarjota alkupalaksi Elisabetin hedelmäsalaattia ja pääruoaksi Assamin riisisalaattia tuplapalojen kanssa. Jälkiruokareseptejä näissä kirjoissa ei ollut, mutta tällaisen energiapommin jälkeen kukaan tuskin ainakaan tuhtia jälkiruokaa jäisi kaipaamaan.

 

Elisabetin hedelmäsalaatti.

 

Elisabetin hedelmäsalaatti sisältää mm. säilykemandariineja ja katkarapuja, päälle lorautetaan kermaa. Tuplapalat taas tehdään uppopaistamalla juustokuorrutettuja kinkun- ja juustonviipaleita, joiden väliin on sujautettu omenaviipale. Siis mikä voisi olla parempaa kuin rasvassa paistettu juustokuorrutettu juusto? Paitsi tietenkin kinkulla höystetty, rasvassa paistettu juustokuorrutettu juusto!

 

Tuplapalat.

 

Assamin riisisalaatin ytimessä on keitetty riisi ja kypsä liha. Varsinaisia kasviksia tähän ei tule lainkaan ja kasvismausteitakin melko minimaalisesti. En ehkä itse sanoisi ruokalajia lainkaan salaatiksi, mutta enhän minä olekaan kansainvälisesti tunnettu gourmethuippukokki.

 

En keksinyt, mitä "avorioriisi" tarkoittaa, mutta internetin avustuksella päädyin risottoriisiin, siis arborioriisin. Ohjeen mukaan riisin pitää jäädä irtonaiseksi keittämisen jälkeen. Resepti toimi hyvin jääkaapin tyhjentäjänä, kun sain majoneesipurkin pohjat käytettyä tähän. Myös etikka on usein ikuisuustuote, joka kestää jääkaapissa kuukaudesta toiseen. Paistin tähteitä minulla ei ollut, korvikkeeksi ostin valmiiksi kypsennettyjä lihasuikaleita.

 

Ainekset.

 

Resepti oli helppo toteuttaa ja kokkaaminen sujui puolessa tunnissa. Laitoin salaatin jääkaappiin maustumaan. Muutaman tunnin kuluttua maistelin sitä - en tosin ollut varma, olisiko ruoka kuulunut syödä vastavalmistettuna eli vielä lämpimänä, joten ratkaisin pulman mikrottamalla annostani kevyesti. Kypsää lihaa ja majoneesia sisältävää ruokaa kun ei tohdi jättää pitkäksi aikaa huoneenlämpöön.

 

Valmis Assamin riisisalaatti.

 

Assamin riisisalaatti ei suinkaan ollut pahaa, mutta etikka ja paprikamauste dominoivat makua niin vahvasti, että eri ainesten käyttäminen tuntui suorastaan turhalta. Arvelen, että vaikka salaatti varmasti tulee syötyä loppuun, sitä tuskin tulee tehtyä ihan äkkiä uudestaan.

Koko aterian toteuttajille jaan tässä myös hedelmäsalaatin ja tuplapalojen reseptin.

 

Tuplapalojen kanssa loppusuoralla kilpaili "Edam-juustoa vartaissa" -niminen resepti, johon tulee juuston lisäksi mm. pekonia, sianpaistia, meetvurstia tai salamimakkaraa ja savustettua ankeriasta.

 

Vaikka Otavan herkkukorttien resepteistä ei olisikaan istumatyöläisen arkiruoiksi, niin hauskaa näiden lukeminen kyllä oli. Olisipa mukava järjestää vaikka 1970-luvun teemaillalliset isolle porukalle, niin voisi toteuttaa vaikka useamman reseptin yhtä aikaa!

 

Lue myös nämä:
Chelsea Monroe-Cassel & Sariann Lehrer: A Feast of Ice & Fire
Kimmo Aho - Samu Salminen: Kaikkien aikojen drinkit 
Seija Vilén - Anna Kortesalmi: Sormet sahramissa - ruokaa ja kirjoja Intiasta