Suonna Kononen - Kimmo Kirves: Itä on itä

Kansi: Samu Aarnio /
Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys.

"Koko maailmassa ihmiskunnalla on tietty valikoima hyveitä, jotka voivat olla keskenään ristiriitaisia. Lännessä tärkeimmäksi hyveeksi priorisoidaan totuudenpuhuminen. Idässä prioriteetti on vieraanvaraisuus. Tämä on yksi elämässä oppimistani oivalluksista."

Savonlinnalainen muusikko Joose Keskitalo kiteyttää näin Itä- ja Länsi-Suomen eron Suonna Konosen ja Kimmo Kirveen kirjassa Itä on itä. Sattuvasti sanottu!

Tilasin tämän Itä-Suomea käsittelevän tietokirjan netistä pian sen jälkeen, kun olin lukenut Amman bloggauksen. Pikaluin tämän heti tuoreeltaan, mutta päätin lukea kirjan keskittyneesti kunnolla, että kehtaisin merkitä teoksen HelMet-lukuhaasteen kohtaan "Kirjan nimessä on ilmansuunta".

Suonna Kononen on pohjoiskarjalainen kulttuuritoimittaja, kirjailija ja muusikko ja Kimmo Kirves valokuvaaja, joka jäi eläkkeellä sanomalehti Karjalaisen leivistä tämän kirjan ilmestymisen aikoihin. Kirja perustuu Karjalaisessa ja Savon Sanomissa vuosina 2020-2021 julkaistuun juttusarjaan. Haastateltaviksi on löytynyt mukavan monipuolinen joukko pohjoiskarjalaisia, eteläkarjalaisia ja savolaisia: mm. kirjailija Mari Mörö, tutkija Helka Riionheimo, muusikko Jouni Hynynen ja sarjakuvataiteilija Petteri Tikkanen. Lisäksi kirjasta löytyy teemaosioita, joissa käsitellään mm. itäsuomalaista arkkitehtuuria, ruokakulttuuria ja maakuntalauluja.

 

Vaikka Kononen lukee myös Kainuun itäsuomalaiseen kulttuuripiiriin, ei Kainuuseen asti ole lähdetty ketään haastattelemaan, mutta onneksi haastateltavien joukossa on kainuulaiskytköksillä varustettuja henkilöitä. Eteläkarjalaisilla on läheiset siteet kymenlaaksolaisten kanssa, mutta Kymenlaaksokin on rajattu tästä kirjasta pois, toki sen itäisyydellä asiankuuluvasti spekuloidaan. 

Vaan ihmekös tuo, sillä useampaan otteeseen kirja toteaa, että Itä-Suomen tarkkoja rajoja niin fyysisesti kuin psyykkisesti on vaikea määritellä, vaikka itäsuomalaisuus ja Itä-Suomi ovat ehdottomasti olemassa. Amma kommentoi bloggauksessaan, että kirja haastaa lukijan miettimään omaa (itäistä) identiteettiään ja juuri näin minullekin kävi. Muutama sana omasta itäsuomalaisuudestani siis alkuun:

Olen syntynyt ja kasvanut Kainuussa, sukujuureni ovat pääosin savolaisia, olen opiskellut sekä Pohjois- että Etelä-Karjalassa. En kuitenkaan ole koskaan tuntenut itseäni "oikeaksi" kainuulaiseksi, savolaiseksi, pohjoiskarjalaiseksi tai eteläkarjalaiseksi, koska joka ikisessä paikassa oletetaan, että oikea maakunnan edustaja on vähintään toisen, mielellään kolmannen polven asukas samassa paikassa. Sen sijaan olen vankkumattomasti tuntenut itseni itäsuomalaiseksi ja tämä tunne on jopa vahvistunut, vaikka olen poistunut idän rajojen etelä- ja länsipuolelle jo vuosia sitten. Käytän puheessani kaksoiskonsonantteja kirjakielen vastaisella tavalla ("puhhuu", "näkkee", "lukkee"), rakastan Jaakko Tepon ja Eläkeläisten musiikkia, luen itkien ja nauraen niin Sirpa Kähkösen kuin Heikki Turusen teoksia, tyrkytän vierailleni itse leivottuja korvapuusteja ja karjalanpiirakoita.

 

Olin niin tottunut silmissä siintävään aavaan järvenselkään että Helsinkiin muutettuani en meinannut tajuta, miksi Helsingin "merellisyyttä" hehkutetaan: merenrannat Itä-Helsingissä näyttivät ruskeilta kapeilta lutakoilta verrattuna Oulujärveen, Pieliseen tai Saimaaseen. Samoin horisontissa näkyvät metsäiset vaaramaisemat ovat niin kiinteästi osa sielunmaisemaani, että en koskaan oppinut kunnolla arvostamaan Uudenmaan merenpohjamaista lattanuutta. (No, ehkä sitä ei kukaan muukaan nosta Uudenmaan ykkösvahvuudeksi  - siellä on muita etuja.) 

 

Nykyään Hämeen maisemissa tunnen itseni välillä oikein itäsuomalaisuuden stereotypiaksi - olen kuin suulas kylämummo tai sodanjälkeinen evakko, joka ei oikein osaa sopeuttaa rytmiään hämäläiseen harkitsevaisuuteen. Itse asiassa tunnen välillä olevani kuin Bomppiduu-lastenohjelman piirakkaleipuri - ärsyttävin ja kenties myös osuvin itäsuomalaisstereotypia aikoihin. Tämä tunne saa kontrastia siitä, että vieraillessani Itä-Suomessa vaikka sukuloinnin merkeissä tunnen itseni usein "ulkoitäsuomalaiseksi", aivan kuin olisin muuttunut eri suuntaan kuin ne, jotka ovat jääneet kotikonnuilleen. Esimerkiksi erilaiset "hyvää päivää" - "no ei kai se yökään ole, hahahaa" -tyyppiset savolaissutkautukset menevät nykyään välillä yli hilseen.

Olen joskus kohdannut myös itäsuomalaisten ominaisuuksieni herättämiä ennakkoluuloja. Näistä ennakkoluuloista ja negatiivisista stereotypioista Itä on itä kertoo myös - ja samalla purkaa niitä. En tiedä, pitääkö syyttää Suomi-filmeissä esiintyneitä nokinaamaisia savolaisukkoja vai sitä, että Suomen kirjakieltä rakentaneet ottivat niin paljon aineksia länsimurteista itämurteiden sijaan - yhtä kaikki, meistä useimmat tunnistavat varmasti ne oletukset, että itämurteet kuulostavat junttimaisilta, Itä-Suomessa ja varsinkin sen pienemmillä paikkakunnilla ollaan nurkkakuntaisia ja itäsuomalaiset pihapiiritkin ovat epäsiistejä ja hoitamattomia verrattuna hyvinhoidettuun länteen.

 

Toisaalta monet Suomeen ja suomalaisuuteen liitetyt stereotypiat eivät useinkaan ole totta itäsuomalaisten kohdalla. Esimerkiksi oletus siitä, että suomalaiset ovat hiljaisia jurottajia, tuntuu epäuskottavalta, jos on osallistunut vaikkapa itäsuomalaisiin sukujuhliin, jossa ihmiset puhuvat toistensa päälle ja nauravat hereästi.

 

Tarkkailin Itä on itää lukiessani haastateltavien sukupuolijakaumaa. Ilahduttavan moni kirjaan haastatelluista on nainen - mukana on tieteen ja taiteen edustajia ja löytyypä yksi pappilan emäntäkin. Sukupuoleen katsomatta haastatellut lähestyivät itäsuomalaisuutta erityisesti ihmisluonnon kautta. Väistämätöntä peilaamista Etelä-Suomeen oli aika lailla, mutta minua ilahdutti haastateltavien kansainvälisyys. Kuten Ammakin huomauttaa, maakunnista käsin tuntuu olevan helpompi rakentaa kansainvälisiä verkostoja kuin tehdä "maakuntasarjasta" salonkikelpoista Suomen pääkaupungissa. Pois lähteminen ei myöskään enää tarkoita siteiden pysyvää katkaisemista - moni haastatelluista elää monipaikkaista elämää, jossa työtilanteiden, elämäntilanteiden tai vuodenaikojen mukaan asutaan muuallakin kuin Itä-Suomessa.

 

Savokarjalaisuuden lisäksi huomioita saa rajantakainen Karjala. Vuonna 2022, Venäjän hyökättyä Ukrainaan, on Karjalan menetys ja evakoiden kokemukset nousseet taas kipeästi pintaan. Itä-Suomen maantieteessä ja kulttuurissa näkyy, että rajoja on siirrelty useasti ennen toista maailmansotaakin. Karjalaisuus elää monen suvussa evakoiden verenperinnön kautta, ja nekin joilla ei sukusiteitä Karjalaan ole, ovat kohdanneet karjalaisuuden muodossa tai toisessa.

Kimmo Kirveen kuvat ansaitsevat paljon kehuja. Hienoja henkilö-, tilanne- ja paikkakuvia. Erityisesti tykkäsin siitä, miten itäsuomalainen väljyys - elämänlaatuna ja mielenmaisemana - tulee kuvissa näkyviin. Ihmisiä näkyy suurissa tupakeittiöissä tai järvenselkien äärellä. Pukeutumisella ei tarvitse pröystäillä, hymy on herkässä, mutta vakavia asioita pohditaan syvällisesti ja vaikeiden asioiden äärellä ollaan tuntosarvet herkkinä. Itäsuomalaisuus ei siis missään nimessä ole tyhjännauramista, vaan kirja kunnioittaa sivistystä, taiteen tekoa ja tieteellistä tutkimustyötä.

Konosen ja Kirveen kirja on helppolukuinen ja konstailematon, mutta kasvoi jotenkin kokoaan suuremmaksi. Se onnistui kirkastamaan itäsuomalaista identiteettiä ja antamaan itäsuomalaisuudelle arvoa ja arvostusta. Itäsuomalaisuudesta ja Itä-Suomesta saa ja kannattaa olla rakastavan ylpeä.

 

Lue myös nämä:
Sirpa Kähkönen: Kuopion taivaan alla
Max Engman: Pietarinsuomalaiset
Heikki Turunen: Kivenpyörittäjän kylä