Cari Beauchamp: Without Lying Down - Frances Marion and the Powerful Women of Early Hollywood

Kansi: 
University of California Press

The tremendous publicity machine that had evolved to sell the movies and their stars had created icons beyond their wildest dreams. With theaters in even the smallest towns, films were spreading everything from fashions trends to morality questions with a breadth and speed never before known.

  

Ostin Cari Beauchampin kirjoittaman perusteellisen Frances Marion -elämäkerran jo vuosi sitten. Kimmoke tuli Anita Loosin klassikosta Gentlemen Prefer Blondes. Muistelen, että googletin lisätietoa Loosin elämästä ja Frances Marionin nimi tuli vastaan, samoin kuin suositus Beauchampin kirjasta. Frances Marion on mitä kiinnostavin hahmo: elokuvakäsikirjoittaja, joka näki Hollywoodin nousun ilmiöksi ja joka aloitti elokuvien parissa työskentelyn jo mykkäelokuvan varhaisvuosina.

 

Without Lying Down on ilmestynyt alun perin vuonna 1998. Sisältö ei ole vanhentunut, mutta tyyli muistuttaa siitä, ettei kirja ole ihan tuore. Englanninkieliset tietokirjat kuratoidaan nykyään todella koukuttaviksi, luultavasti siksi, että kustantamoissa pelätään, etteivät ihmiset muuten jaksaisi lukea niitä. Beauchampin kirja on ajalta, jolloin vielä on oletettu, että kyllä aiheesta kiinnostunut lukija pääsee kirjan alusta loppuun, ilman väkinäisen koukuttamisen rakentamista. Kirja on erittäin perusteellinen ja minulla meni viikkokausia sen lukemiseen. Toisaalta, pitkä ja perusteellinen kirja sopiikin kesälukemiseksi, kun on aikaa paneutua johonkin kiinnostavaan aiheeseen.

 

Kirja herätti runsaasti ajatuksia ja lukulaitteen alleviivaustoiminto oli ahkerassa käytössä. Eräs assosiaatio  - josta kirjan julkaisuajankohtana ei ollut vielä mitään hajua - oli mykkäelokuvakauden ja sosiaalisen median sisällöntuotannon alkuaikojen yhtäläisyydet. Mietitäänpä.

 

Uudenlainen mediamuoto syntyy ja nuoret naiset kiinnostuvat sen mahdollisuuksista. He ryhtyvät kirjoittamaan, kuvaamaan ja filmaamaan itseään kiinnostavia tarinoita ja aiheita. Miehet antavat heidän touhuta keskenään, eihän moista hömpötystä voi ottaa tosissaan, eikä se ole oikeaa työtä. Kunnes miehet tajuavat, että homman parissa liikkuu raha, jolloin miehet alkavat puntata itseään päättäviin asemiin ja halutessaan savustavat naiset pihalle.

 

Suurin piirtein näin meni Hollywoodin muodonmuutos 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Elokuvan syntyaikoina naiset työskentelivät todella monipuolisesti elokuva-alalla eri tehtävissä. Vähitellen studioiden valta kasvoi ja studioiden johtohahmoiksi valikoitui kliseisen diktaattorimaisia miehiä, joilla oli valta nostaa suosikkiensa asemaa ja syrjäyttää niitä, joiden naama ei miellyttänyt. Samaan aikaan piti huomioida sensuurisääntöjen jatkuva muutos. Mitä suositumpia elokuvista tuli, sitä enemmän ulkopuoliset tahot halusivat ottaa kantaa siihen, miten elokuvia piti tehdä.

 

Taitava ja tuottelias Frances Marion pysyi tässä myllerryksessä pinnalla vuosikymmeniä, vaikka hänenkin kohdalleen osui erilaisia vastoinkäymisiä. Hän kävi tekemässä juttuja ensimmäisen maailmansodan Eurooopasta ja vielä toisenkin maailmansodan aikana hän paiskoi töitä, ennen kuin hänelle tuli aika sulkea studion ovet lopullisesti. Hän oli alalla arvostettu konkari ja näki, kuinka elokuvien tekoon pyrki uusia nimiä - sellaisia kuin Greta Garbo, Clark Gable, Jean Harlow ja Walt Disney.

 

Elokuvahistoriasta kiinnostuneille ihmisille tätä kirjaa voi siis suositella lämpimästi. Minulla on melko ammottavia aukkoja elokuvatuntemuksessa ja aika ajoin on ollut mielessä, että pitäisi pyrkiä systemaattisesti katsomaan eri vuosikymmenien merkkielokuvia. Nykyään on mahdollista tutustua myös melko erikoisiin kuriositeetteihin helposti. Cari Beauchamp huomauttaa vuoden 1998 jälkisanoissaan, miten vaikea vanhoja elokuvia on päästä näkemään. No, nykyään ei tarvitse kuin tehdä muutama haku YouTubessa, niin pääsee näkemään vaikka minkälaista vanhaa materiaalia. Esimerkiksi vuonna 1930 ilmestynyt vankilaelokuva The Big House, joka oli merkittävä elokuva Frances Marionin kirjallisen kunnianhimon osoituksena, on nähtävissä YouTubessa kokonaan. (En saanut selvää, onko elokuva pantu YouTubessa jakeluun luvallisesti vai luvattomasti, joten en tohdi sitä tähän linkittää.)

 

Frances Marionin laajaan ystäväpiiriin kuului paljon kiinnostavia hahmoja, joiden elämään tekisi mieli perehtyä lisää. Tässä muutama:

• Mykkäelokuvien kuningatar Mary Pickford
• Koomikko ja Oscar-voittaja Marie Dressler
• Näyttelijästä juorutoimittajaksi muuntautunut Hedda Hopper
• Upporikkaan William R. Hearstin rakastajatar Marion Davies
• Sivulauseessa mainittu Peggy Hopkins Joyce, jolla oli uskomaton kyky lypsää miehiltä käsittämättömiä summia rahaa, arvoesineitä ja muuta omaisuutta 
• Elokuvaohjaaja Lois Weber, joka aloitti elokuvien parissa jo vuonna 1908 

Kirjan lukeminen antoi minulle hyvää perspektiiviä oman (vaatimattoman) elokuvatuntemukseni pohdiskeluun. 1970-luvulla syntyneenä minulle oli normaalia, että "elokuvauutuus" tarkoitti jotain Uuno Turhapuron tai Indiana Jonesin kaltaista elokuvaa, joissa naisille oli tyypillisesti varattu varsin stereotyyppinen roolitus ja ainakaan ohjaajana ei naisen nimeä näkynyt. Mutta silloiset pohdinnat, että "voiko nainen ohjata elokuvaa", ovat olleet sen ajan luuloja. Without Lying Down kertoo painavasti, miten naiset ovat kirjoittaneet ja ohjanneet elokuvia vaikka kuinka paljon. 

Kirjasta ja Frances Marionin hahmosta olisi vaikka mitä muutakin sanottavaa, mutta lopuksi kiittelen kirjassa kuvattujen naisverkostojen voimaa. Hollywoodin naisille keskinäiset verkostot olivat tärkeä voimavara ja tasapainottava tekijä. Verkoston daamit ovat myös julkaisseet suuren määrän erilaisia Hollywood-muistelmia, joten kenties niiden joukosta löytyisi kiinnostavaa jatkoluettavaa. Tai sitten voisin lukea Frances Marionin oppaan How To Write And Sell Film Stories, joka ilmestyi vuonna 1937.

Lue myös nämä:
Anita Loos: Gentlemen Prefer Blondes
Debby Applegate: Madam
Sarah Churchwell: Careless People: Murder, Mayhem and the Invention of The Great Gatsby

Mitä kuuluu Kindle-lukulaitteelle?

Sain toukokuussa sähköpostia Amazonilta. Siinä kerrottiin, tekninen tuki omistamalleni Kindle-lukulaitteelle lakkaa. Viestin ydinsisältö oli tällainen:

Kiitos, että olet ollut Kindle-asiakas jo pitkään. On hienoa, että laitteemme on ollut sinulle hyödyksi näin monen vuoden ajan.

20.5.2026 alkaen lopetamme tuen Kindle-laitteilta, jotka on julkaistu vuonna 2012 tai sitä ennen. Tämä tarkoittaa käytännössä seuraavaa:

• Voit edelleen lukea laitteelle jo ladattuja kirjoja.

• Et voi enää ostaa, lainata tai ladata uusia kirjoja näille laitteille tämän päivämäärän jälkeen.

• Jos poistat laitteen Amazon-tililtäsi tai palautat sen tehdasasetuksiin, sitä ei voi enää ottaa käyttöön uudelleen.

Tämä koskee muun muassa seuraavia laitteita: Kindle (1. ja 2. sukupolvi), Kindle DX ja DX Graphite, Kindle Keyboard, Kindle 4, Kindle Touch, Kindle 5 sekä ensimmäisen sukupolven Kindle Paperwhite.

Lukaisin viestin nopeasti ja ajattelin, että pitää vaikka kesemmällä ostaa uusi Kindle-lukulaite. Asia jäi sikseen, mutta kun nyt hiljakkoin googletin, mitä muutoksesta kirjoitettiin mediassa, törmäsin mielenkiintoisiin uutisiin. Esimerkiksi BBC uutisoi käyttäjien ärtyneistä reaktioista. Reddit-keskustelufoorumilla on paljonkin kommentteja vanhojen Kindlejen käyttäjiltä, esimerkiksi tässä ketjussa.

Kun huomasin, että vanhoilla Kindle-lukulaitteilla on suuri ja tyytyväinen käyttäjäkunta, tajusin että minunkin kannattaa arvostaa luotettavasti palvelutta Kindleäni. Monet vanhat Kindlet ovat edelleen olleet ahkerassa käytössä. Kannattaako Amazonin ilmoitusta purematta niellä?

Olen käyttänyt Kindle Touch 3G -lukulaitetta jo neljätoista vuotta. Tämä on helppo tarkistaa, sillä olen kirjoittanut laitteesta Ensikokemuksia Kindlestä -postauksen elokuussa 2012. Kindleni toimintaa ei ole hidastanut edes se, että 3G-verkko on ajettu alas. Suomessa sen toiminta päättyi pari vuotta sitten. Wifin käyttö on riittänyt mainiosti ja suurimman osan aikaa lukulaitteeni ei ole verkossa lainkaan kiinni, koska wifi-yhteys on ollut tarpeen vain uusien kirjojen lataamisessa laitteelle.

Ajan hampaan huomaa lähinnä siitä, että laitteeni kaunis riikinkukkosuojus on kulunut hieman rähjäiseksi ja tarvitsisi hellävaraisen ompelijan varovaista paikkailua. Itse lukulaite toimii edelleen kuin tauti. Akun kesto on erinomainen, pitkänkin kirjan saa luettua, vaikka lataisi laitetta vain muutaman päivän välein. Joskus olen unohtanut laitteen offline-tilaan pitkäksi aikaa ja silloin sitä sai käynnistellä vähän perusteellisemmin, mutta henkiin herättyään laite jatkoi kuin mitään ei olisi tapahtunut. 

Olen lukenut Kindlelläni 70 Amazonista ostettua kirjaa, 22 Project Gutenbergista ladattua kirjaa ja kaksi Elisa Kirjasta ostettua kirjaa. Lisäksi olen lueskellut laitteella lukunäytteitä, joitakin artikkeleita tai muita satunnaisia tiedostoja.

Joten kysyn: mikä muu 14 vuotta vanha elektroninen laite on yhtä suorituskykyinen ja alkuperäistä vastaava? Puhelimet, tabletit ja tietokoneet happanevat tuossa ajassa käsiin ja päätyvät SER-romuksi. Kindlen kesto on ollut niin hyvä, että olisi loogisempaa, että Amazon tukisi näin hyviä laitteita täältä ikuisuuteen asti.

Ehkä Amazonin ilmoitus on vain ahneen omistajan keino yrittää pakottaa vanhojen laitteiden omistajat ostamaan uusia laitteita. Toki uusissa laitteissa saattaa olla parannuksiakin, esimerkiksi taustavalo voisi olla kiva juttu. Mutta olen pärjännyt ilman taustavaloa tähänkin asti, ei se ole pakottava syy ostaa uutta laitetta.

Niinpä päätin testata, saisinko ostettua Amazonista kirjan ja siirrettyä sen Kindleeni vaikka pienellä vaivannäöllä. Onnistuihan se.

Ostin testiksi mahdollisimman halvan kirjan. Koekappaleeksi valikoitui Mila Finchin fantasiaromanssi Runebreaker, koska se maksoi vain reilun dollarin. Pikavilkaisulla kirja vaikuttaa kaavamaiselta ja yksinkertaiselta jenkkibulkilta, joten katsotaan tuleeko tätä kirjaa varsinaisesti luettua koskaan.

Kirjan ostaminen itsessään onnistui vanhaan tapaan, mutta kirja jäi killumaan pilvikirjastooni ja laite ilmoitti, ettei voi synkronoida tiedostoa laitteelle. Myöskään sähköpostilla siirtäminen ei onnistunut, sähköposti palautti virheilmoituksen. 

Onneksi Kindlen voi kytkeä USB-kaapelilla tietokoneeseen. Jouduin vaihtamaan kaapelia muutaman kerran, ennen kuin käteen osui sellainen, joka suostui tunnistamaan Kindlen ulkoiseksi kovalevyksi. Sitten konvertoin epub-muotoisen Runebreakerin mobi-tiedostoksi Calibrella. Olen Calibrella rassaillut tiedostoja vähäisessä määrin aiemminkin. Jouduin puljaamaan sillä Project Gutenbergin kirjaa vuonna 2022. Tähän liittyvät yksityiskohtaiset ohjeet voi lukea  vanhasta postauksestani. (Tuon jälkeen en ole joutunut Project Gutenbergin tiedostoja muokkaamaan Kindleä varten, vaan tiedostot ovat olleet valmiiksi käyttökelpoisia.) Tarvittaessa Calibresta löytyy erilaisia ohjevideoita YouTubesta, tässä eräs esimerkki.

Siirsin tallentamani mobi-muotoisen kirjan USB-kaapelin avulla Kindlen tiedostoihin. Ja tattadaa, kirja oli nätisti luettavissa lukulaitteella! 

Ehkä en siis vielä noudata miljardööri Jeff Bezosin käskyjä uuden laitteen ostamisesta, vaan jatkan Amazon-kirjojen lukemista vanhalla Kindlelläni. Niin kauan kuin Calibrella konvertoiminen onnistuu, pitäisi kirjat saada luettavaksi. Lämmin kiitos Calibren kehittäjälle, Kovid Goyalille. 

Työläämpi homma on vielä jäljellä: osaanko siistiä kankaisen suojuksen reunat niin, että lopputulos on asiallisen näköinen? Vai joudunko tilaamaan lukulaitteelleni upouuden suojuksen seuraavan 14 vuoden tarpeisiin?

Andrew Lownie: Entitled - The Rise and Fall of the House of York

Kansi: William Collins

As he left the room, the CEO of a major international search firm commented, "That was why we threw the tea in the harbour." 

 

Andrew Lownien elämäkerta Yorkin herttuasta ja herttuattaresta ilmestyi elokuussa 2025. Prinssi Andrew ja hänen ex-vaimonsa Sarah Ferguson ovat minullekin tuttuja hahmoja iltapäivälehtien ja naistenlehtien viihdesivuilta jo vuosikymmenien ajan. Kirjan ilmestymisen jälkeen on tapahtunut paljon: prinssi menetti tittelinsä ja palatsinsa ja hän on nykyään ihan tavallinen ihminen, herra Andrew Mountbatten-Windsor. Poliisikin kerkesi pidättää hänet. Reutersin kuvaajan Phil Noblen ottama pidätyskuva on jo julistettu historialliseksi, kuvaajan haastattelun voi lukea vaikkapa BBC:n sivuilta.

 

Luettuani Julie K. Brownin Epstein-kirjan Perversion of Justice päätin jatkaa saman teeman parissa. Lownien kirja oli erinomainen valinta. Siteeraan kirjailijan Substack-tilillään jakamaa anonyymia lukijapalautetta, jonka suomennan vapaasti näin: Pökerryttävä kertomus röyhkeydestä, typeryydestä, lahjonnasta ja vastenmielisyydestä, jota lukee kirvelevin silmin.

 

En ole mikään kuninkaallisten ykkösfani, vaan jonkinlaista keskikastia: luen mielelläni juorupalstoilta kuninkaallisten kuulumisia ja jos televisiosta tulee häitä tai kruunajaisia, vähintään silmäilen niitä, ellei parempaa tekemistä ole. Varhaisimpia muistikuvani Andrew'sta ja Sarahista on "varvaskohu", jota Lowniekin käsittelee. 1990-luvulla Sarahista otettiin salakuvia, joissa rakastaja suutelee hänen varpaitaan. Tämä oli siihen aikaan hirvittävä mediamylläkkä Buckinghamin palatsista katsottuna. Sarahin iskunkestokyvystä kertoo paljon, että hän on näihin päiviin asti jatkanut seurapiiripalstoilla poseeraamista, vaikka kohuja on tullut ja mennyt.

 

Tuntuu olevan yleismaailmallinen ilmiö, että kyvyttömiä ja lahjattomia miehiä oikein työnnetään johtaviin asemiin, mutta kyvykkäät ja lahjakkaat naiset jätetään samojen verkostojen piirissä jonnekin nurkkaan räpiköimään itsekseen. Andrew vaikuttaa kirjan perusteella juuri tällaiselta tapaukselta: hän ei ole erityisen älykäs vaan pikemminkin typerä, lisäksi hänet kuvataan itsekeskeisenä, huonokäytöksisenä ja yliseksuaalisena. Mutta koska hän syntyi kuningasperheeseen, hänelle pedattiin hyviä paikkoja ja puskettiin uralla eteenpäin monenlaisten apujoukkojen voimin. Tavallisuudesta poikkeavaa on kuitenkin se, että hän on ollut riittävän hölmö menettääkseen nämä hyvät asemat.

 

Sarahin osalta taas joudun pohdiskelemaan asenteitani enemmän. Naisilta tunnutaan odottavan hillittyä ja hallittua käytöstä, ja siksi minusta on virkistävää, kun joku nainen astuu esiin kovaäänisesti, jopa röyhkeästi, ja ottaa oman tilansa. Mutta Sarah Fergusonin röyhkeys sinkoaa kirjan perusteella niin käsittämättömille kierroksille, etten tohdi julistaa ihailuani häntä kohtaan. Miljoonavelkoja. Valehtelua, jopa varastamista. Puuttuva kyky tuntea häpeää. Uskomaton pokerinaama rahastamisessa ja oman tarinansa toistuvassa myymisessä. En myöskään ollut tiennyt, minkä määrän kirjoja Ferguson on julkaissut. Vähintään osassa, ellei kaikissa, tekijänä on ollut haamukirjoittaja, mutta esimerkiksi Goodreads listaa 114 kappaletta Fergusonin nimissä julkaistuja kirjoja. Pitäisiköhän lukea?

 

Lownien tyyli edustaa kuivakkaa brittihuumoria parhaimmillaan ja hän kiinnittää huomiota jatkuvasti siihen, paljonko Andrew ja Sarah ovat brittiläisille veronmaksajille tulleet maksamaan. Hulppeita asuntoja, matkoja, juhlia, puuttuvia veroja... Kirjassa ei lasketa yhteen kaikkia siinä mainittuja kuluja, mutta eiköhän summa nouse miljooniin puntiin. 

 

Maailmanpoliittisesti ja talouspoliittisesti kiinnostavaa on se, miten Andrew lyöttäytyi yksiin kehittyvien maiden raharikkaiden kanssa. Velkainen ja köyhä Suomi ei ole häntä kiinnostanut, sen sijaan vaikkapa Kazakstan ja muut Keski-Aasian maat, arabimaat ja Kiina ovat vetäneet häntä puoleensa. Vastalahjaksi näiden maiden upporikkaat vaikuttavat maksaneen Andrew'lle erilaisia provisioita. 

 

Kirjan julkaisun jälkeen Epstein-tiedostoista on paljastunut rutkasti uutta tietoa Andrew'n ja Sarahin kytköksistä Jeffrey Epsteiniin. Lownie onkin työstämässä kirjaansa täydennystä, jonka pitäisi ilmestyä keväällä. Pitänee lukea. 

 

Tätä kirjaa voi suositella luettavaksi monenlaisille lukijoille, erityisesti niille, jotka ovat sitä mieltä, että kuninkaalliset ovat jotain turhia julkkiksia. Lownien pointti - jota hän ei taitavana kirjoittajana sano suoraan - tuntuu olevan, että kuninkaalliset eivät ole turhia, he voivat olla jopa ylettömän kalliita ja vahingollisia paitsi omalle kansakunnalleen, myös koko maailmalle ja viattomille sivullisille.

 

Kirja on myös erittäin vetävää luettavaa ja siitä jää sellainen olo, että tekisi mieli paapattaa sen sisällöstä jokaiselle vastaantulijalle. Erinomainen teos! 

 

Lue myös nämä:
Julie K. Brown: Perversion of Justice - the Jeffrey Epstein story
Craig Unger: American Kompromat
Colin MacInnes: Absolute Beginners

K.N. Rauhala: Bolshevismi ja olot Venäjällä

Venäjällä oletetaan, että kevyessä työssä tarvitsee työläinen, riippuen ruumiin koosta, 2,102 - 2,631, raskaassa taas 2,472 - 3,094 kaloriaa vastaavan määrän erilaisia ravintoaineita. Todellisuudessa sai Pietarissa työläinen 1,839:ää ja Moskovassa 1,970:ta kaloriaa vastaavan määrän elintarpeita, s.t.s. ei edes niin suurta määrää, minkä joutilas ihminen tarvitsee terveytensä säilyttämiseksi.

Seurauksena on luonnollisesti ennenaikainen voimien väheneminen, työkyvyn heikkeneminen, mikä on suorassa suhteessa ravinnon saantiin, ja tautien leveneminen, jota tuskin voidaan estää katsoen yleiseen verenvähyyteen.

Luin pari vuotta sitten Leonardo Paduran upean romaanin Mies joka rakasti koiria ja olin silloin merkinnyt muistiin K.N. Rauhalan kirjan Bolshevismi ja olot Venäjällä. Kirja on saatavilla Project Gutenbergista. Kirjan julkaisi vuonna 1920 Edistysseurojen Kustannus Oy ja se perustuu Rauhalan Keskustaklubissa pitämään esitelmään.

Kirja on erittäin mielenkiintoinen, tosin suosittelen tätä varsin rajatulle kohderyhmälle: niille, jotka ovat kiinnostuneita sekä Neuvostoliiton varhaisvaiheista että kansantalouden tilastoista. Rauhala pyrkii analysoimaan, miten bolshevistien suuret puheet Neuvosto-Venäjällä ovat toteutuneet. Apunaan hän käyttää saatavilla olleita media- ja tilastotietoja, joiden hän myöntää olleen varsin rajallisia ja yksipuolisia. 

 2020-luvulta käsin sana "Neuvostoliitto" tuo useimmille mieleen kansantaloudellisen epäonnistumisen. Kun Neuvostoliitto luhistui 1990-luvun alussa, tuli länsimaiden asukkaille lopullisesti selväksi, miten kehnosti tavallisen ihmisen asiat olivat Neuvostoliitossa olleet. Tosin monen mielestä Neuvostoliiton jälkeiset vuodet toivat tavalliselle venäläiselle vielä huonompia aikoja.  

Mutta vuonna 1920 koko Neuvostoliiton käsite oli vakiintumaton. Tämä näkyy siinä, että Rauhala käyttää nimityksiä Venäjä ja Neuvosto-Venäjä. Vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen Venäjällä elettiin levottomia aikoja ja Suomen itsenäisyyskin oli tuore asia. Rauhala pyrki muodostamaan jonkinlaisen kokonaiskuvan entisen isäntämaan uudesta tilanteesta.

Analyyttisella otteella Rauhala kuvailee saatavilla olevia tilastotietoja ja pohtii niiden loogisuutta. Aineisto osoittaa, että rahan arvo oli romahtanut, tehtaiden tuotantomäärät pienentyneet ja elintarvikkeista oli huutava pula. Maatalouden kollektivisointi oli alkutekijöissään eivätkä viljelijät olleet ajatuksesta mitenkään innoissaan. Puna-armeijaa rakennettiin ja teloitukset ja murhat olivat yleisiä. 

Lopuksi Rauhala huomauttaa: Pysyn niissä rajoissa, jotka olen tehtävälleni asettanut ja jätän yleiset arvostelut ja johtopäätökset. Jätän ne lukijan itsensä tehtäväksi. Tämä kehotus toimii edelleen, sillä historiasta kiinnostuneille Bolshevismi ja olot Venäjällä tarjoaa monenlaista mietittävää.

Jämsän seudun historiaa koonnut Museo24-sivusto esittelee K.N. Rauhalan elämäntarinan. Se onkin melkoinen: orpopojasta päätoimittajaksi ja kirjailijaksi. Hänen runsaaseen tuotantoonsa kuuluu jopa scifikirja. Maailman loppu: romaani ankarasta elämästä avaruudessa on myös saatavilla Project Gutenbergissa.

Lue myös nämä:
Leonardo Padura: Mies joka rakasti koiria
Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu
Mirjam Kälkäjä: Joen takana Petsamo

Julie K. Brown: Perversion of Justice – the Jeffrey Epstein Story

Kansi: Dey Street Books.

“This is going to be a tough one,” I recall telling her. “I thought I should warn you.” 

She listened quietly. She asked a few questions. I told her why I believed the story was important, about how these girls had never found justice. 

Then she said, “Go for it.”

Joskus kirja ja tilanne, jossa kirjaa lukee, kytkeytyvät lukumuistoissa pysyvästi yhteen. Arvelen, että minulle saattaa käydä niin Julie K. Brownin teoksen Perversion of Justice kanssa.

Sairastuin, enkä jaksanut tehdä juuri mitään. Kun selailin kännykästä uutisia, ihmettelin taas kerran Epstein-uutisten vyöryä. Mietin, että kai Epsteinin tapauksesta on jo kirjoitettu kirjoja, ja etsin netistä muutamia vaihtoehtoja. Arvelin, että hyvin tehty kirja auttaisi minua ymmärtämään kokonaisuutta paremmin kuin peräkkäisten ja sekalaisten nettiuutisten klikkailu.

Päädyin Julie K. Brownin vuonna 2021 julkaistuun kirjaan ja ahmaisin yli 400-sivuisen kirjan parissa päivässä sairaspedillä. Brown on tutkiva toimittaja floridalaisessa Miami Herald -sanomalehdessä. Vuonna 2016 hän ryhtyi pohtimaan ihmiskauppaa Floridassa ja Epsteinia ja päätti selvittää, saisiko hänestä uuden jutun. Tuossa vaiheessa moni muu oli sitä mieltä, että Epstein oli jo kaluttu luu, hän oli ollut otsikoissa milloin minkäkin syyn vuoksi. 

Selvitys johti juttusarjaan, jonka Miami Herald julkaisi marraskuussa 2018. Jutut voi lukea ja videohaastattelut katsoa täällä. Artikkelisarja käynnisti melkoisen lumivyöryn – jos tätä vertauskuvaa voi Floridan auringon alla syntyneestä jutusta käyttää – ja Epsteinin tapaus nousi median kiinnostuksen kohteeksi uudelleen. FBI käynnisti tutkinnan ja pidätti Epsteinin kesällä 2019. Mutta jo muutaman viikon päästä Epstein kuoli vankilassa, väitetysti itsemurhan vuoksi. Itsemurha on kyseenalaistettu ja arveltu, että Epstein surmattiin.

Perversion of Justice -kirjassa Brown kuvaa toimittajan työtä ja artikkelisarjan vaatimaa taustatiedon hankkimista. Vaikka hän eräässä yhteydessä mainitsee, että toimittaja lähtökohtaisesti ei halua muuttua osaksi lehtijuttuaan, on hän kirjaansa valinnut henkilökohtaisen näkökulman. Yhdistelmä toimii, sillä Brown tulee samalla kertoneeksi paljon naisen roolista työelämässä. Hän on keski-ikäinen toimittajanainen niukkenevien resurssien sanomalehdessä, mutta arvelen, että todella moni työikäinen nainen tunnistaa Brownin kuvaamia työelämän ilmiöitä. Välillä tavallinen arki voi tuntua siltä, kuin yrittäisi kiivetä pystysuoraa jäävuorta ylös.

Luin viime vuonna toimittaja Craig Ungerin kirjan American Kompromat, joka käsittelee sitä, miten venäläiset pyrkivät vaikuttamaan Donald Trumpiin. (Tiivistelmä: järjestelemällä Trumpille rahallisesti hyviä diilejä ja imartelemalla häntä.) Kirja käsitteli jonkin verran myös Jeffrey Epsteiniä, hänen naisystävänään ja alaikäisten tyttöjen värvääjänä toiminutta Ghislaine Maxwellia ja tämän isää, hämärissä oloissa kuollutta liikemies Robert Maxwellia. Myös Brown käsittelee Maxwellin kytköksiä, mutta lähtökohtaisesti kirja rajautuu Miamin seudun tapahtumiin. 

Epsteinilla oli Palm Beachilla talo, jonne hän ja hänen assistenttinsa houkuttelivat alaikäisiä tyttöjä seksuaalista hyväksikäyttöä varten. Brown selvitti, miten hän voisi löytää hyväksikäytön uhreja ja saada heiltä haastatteluja. Tämän lisäksi Brown analysoi vuoden 2008 oikeusjutun, jossa syyttäjä tarjoili Epsteinille erittäin lempeän ja sovittelevan sopuratkaisun seksuaalirikoksista. Brown halusi syyttäjänlaitokselta selvityksen, miksi Epsteinin rikoksia katsottiin sormien lomasta.

Kirjassa on valtava määrä henkilöitä ja sen aikajana paikoin poukkoilee tapahtumien runsauden vuoksi. Oikeudenkäyntikiemuroiden selvittelyissä ei ole aina helppo pysyä kärryillä. Mutta amerikkalaiskustantamoissa tietokirjojen toimittaminen sujuvalukuiseen muotoon osataan, ja Brownin letkautukset keventävät hetkittäin tekstiä. Vyyhtimäinen kokonaisuus on kirjoitettu napakan tarinalliseen tyyliin, jota lukee ahmien, vaikka itse teema onkin synkkä. Epstein ja hänen kaltaisensa vaanivat ja valikoivat erityisesti huono-osaisia tyttöjä, joilla oli jo valmiiksi riskejä elämässään.

Kirjasta sai paljon ajateltavaa. Koska on selvää, että Epstein-uutiset jatkuvat mediassa vielä pitkään, auttoi teos taustoittamaan sitä, mistä kaikki alkoi. Lisäksi teos pani pohtimaan, miten voisin omassa arjessani auttaa ja turvata lasten ja nuorten elämää. Ja vaikka kirjaa lukiessa tuli välillä voimaton olo ultrarikkaiden mahtimiesten tolkuttoman sikailun vuoksi, oli toimittaja-kirjailija Brownin kertojaääni varsin virkistävä vastapaino näille synkille ajatuksille. Kaikki ihmiset eivät lankea kritiikittömästi myötäilemään rikkaita, vaan ovat valmiita haastamaan heitä.

Kirjasta välittyy myös lehdistönvapauden merkitys ja tavallisten ihmisten joukkovoiman mahdollisuudet. Maailman mahtavimmat miehet liihottelevat omissa sfääreissään, mutta joskus, kun tarpeeksi monta rohkeaa tavallista ihmistä puhaltaa yhteen hiileen, saattaa paha saada palkkansa. 

Kirjalle luontevaa jatkolukemista olisi Virginia Giuffren muistelmateos Nobody's Girl, jossa Giuffre kertoo siitä, millaista oli joutua Epsteinin hyväksikäytön uhriksi. Lisäksi kannattaa seurata Julie K. Brownin Substack-tiliä, jonne hän päivittää tuoreita havaintoja uusista Epstein-tiedostoista. 

Perversion of Justice sai jo kesällä 2025 uuden myyntipiikin, kun yleisön kiinnostus Epsteinia kohtaan nousi. Kustantaja otti tuolloin paperikirjasta uuden painoksen, kertoo CNN:n juttu.  Itse hankin kirjani e-kirjana Kindleen Amazonista. Tosin tässä yhteydessä joudun mainitsemaan, että Amazonin omistaja Jeff Bezos esiintyy kyseenalaisessa valossa niin uusimmissa Epstein-julkaisuissa kuin perinteikkään Washington Post -sanomalehden tuoreissa irtisanomisissa.  

Lukeminen herätti samankaltaisia tunteita kuin Johanna Aatsalon Paljastus, vaikka kirjat kertovat näennäisesti ihan erilaisista aiheista. Yhteistä on, että molemmissa toimittajanainen haastaa vaikutusvaltaisia miehiä. Molemmissa tapauksissa mahtimiehet haluavat peitellä totuutta. Kummastakin keissistä sanomalehdet ovat uutisoineet vuosien, jopa vuosikymmenien ajan - Helsingin Sanomien arkisto kertoo, että ensimmäinen Epsteinin nimen mainitseva uutinen, "Prinssin parittajaystävä kuohuttaa brittejä", julkaistiin vuonna 2011. Nämä uutiset ovat olleet jonkinlaista oman arkisen elämäni taustakohinaa, mutta teot, joista ne kertovat, ovat järisyttäneet monien ihmisten elämää.

Lue myös nämä:
Craig Unger: American Kompromat
Johanna Aatsalo: Paljastus
Megan Rapinoe: Yksi elämä

Aino Kallas: Sudenmorsian

Kuva: Wikipedia.
Tekijänoikeus rauennut.

Vaan ei vielä ikänä ihmisen hahmossa ollut hänen verissänsä kuplinut niin kultainen riemu ja vapauden autuus kuin nyt, koska hän ihmissutena suolla juoksi.

Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja järjesti kirjasomen 22. klassikkohaasteen ja ehdin ilmoittautua mukaan Aino Kallaksen Sudenmorsiamella. Valitettavasti arjen aikatauluni menivät lukemisen edelle enkä saanutkaan kirjaa loppuun ja postausta valmiiksi määräaikaan mennessä. Kiitos kuitenkin haasteesta – ilman sitä en olisi vieläkään tullut tarttuneeksi Sudenmorsiameen.

Sudenmorsian taitaa olla pakollista luettavaa kaikille kirjallisuuden opiskelijoille. Koska en itse ole suorittanut kuin muutamia yksittäisiä kirjallisuuskursseja opiskeluaikana, on minulle jäänyt tällaisia aukkoja sivistykseen. Nyt kyllä melkein kaduttaa, miksi en ole aiemmin tätä kirjaa lukenut – sehän on aivan mahtava!

Vuonna 1928 ilmestynyt Sudenmorsian on pituudeltaan lyhyt ja tiivis kirja. Luin kirjan Project Gutenbergin maksuttomana e-kirjana, mutta tarkistin kirjaston tietokannasta ensipainoksen sivumäärän: 141 sivua. Mutta eipä kannata tuhlata sanoja turhuuteen, Sudenmorsiamessa tarina kerrotaan erittäin intensiivisesti ja jokainen lause on ladattu merkityksiä täyteen.

Juoni lienee yleistiedon valossa tuttu kaikille: hiidenmaalaisen metsänvartijan vaimo Aalo muuttuu ihmissudeksi. Tarina sijoittuu 1600-luvulle ja sen lukeminen on aivan kuin olisi pudonnut kuuntelemaan jotain entisajan tarinankertojaa. Kallaksen kieltä tässä teoksessa on luonnehdittu arkaaiseksi: paljon vanhahtavia sanoja ja hieman vanhoja raamatunsuomennoksia muistuttava tyyli. Mahtavaa luettavaa!

Klassikoille tyypillistä on, että tekstiä voi tulkita eri aikakausien ihanteiden kautta. Sudenmorsiamen pintatasona on kristillisen kansanyhteisön korostaminen ja sielunvihollista vastaan taistelu – tämä taso lienee tuntunut kärjistetyltä jo 1920-luvun urbaanin lukeneiston silmissä. Helppo tulkinta olisi, että Aalon hurja sudenluonne on selvästi kapinaa kovin ahdasta naisihannetta vastaan. Ihmis-Aalo on siveä ja säyseä, susi-Aalo hurja ja himokas. Tulkinnanvaraisuutta löytyy niin paljon, että eiköhän jokainen voi pohtia, mitä ihmissusi symboloi.

Kirjan eroottisissa kohtauksissa on mahtava lataus todella taitavasti kuvattuna: Kallas luo intohimoisen tunnelman eeppisellä kielenkäytöllään. Metsänvartija Priidikin tunnontuskat ja tempoileva rakkaus tulevat myös iholle.

Eli kyllä, minä hurahdin kertaheitolla Aino Kallakseen – parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Laitoin jo kirjastosta varaukseen Kallaksen elämäkerran.

Lue myös nämä:
F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby 
Vilhelm Moberg: Maastamuuttajat I-II
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 1

Anita Loos: Gentlemen Prefer Blondes

Kansi: Ralph Barton / Wikipedia.

But some way I never seemed to care so much about practising. I mean I simply could not sit for hours and hours at a time practising just for the sake of a career. So one day I got quite tempermental and threw the old mandolin clear across the room and I have really never touched it since. But writing is different because you do not have to learn or practise and it is more tempermental because practising seems to take all the temperment out of me.

Lomalla katselin Kindle-lukulaitteestani sopivaa lukemista ja siellähän odotteli Anita Loosin Gentlemen Prefer Blondes. Olin ladannut kirjan Project Gutenbergista sen jälkeen, kun luin Debby Applegaten kirjoittaman Madam-elämäkerran, jossa Loos mainitaan. Teoksen nimi on minullekin tuttu vuoden 1953 elokuvaversiosta Herrat pitävät vaaleaveriköistä, jossa tähtenä loistaa Marilyn Monroe. Elokuvatuntemukseni on turhan ohutta, mutta tämä klassikko kuuluu niihin, joita Yle näytti päiväsaikaan silloin kun olin lapsi, ja muistan töllöttäneeni tyytyväisenä elokuvaa televisiosta.

Alkuteoksen ääressä ensimmäinen havaintoni oli, että kirjan juonihan on aivan erilainen kuin elokuvassa. Elokuva perustuu kirjasta tehtyyn musikaaliversioon, jota kirjailija Anita Loos oli itse muokkaamassa. Arvelen, että elokuvaversioon vaikuttivat myös ajan elokuvasensuurin paineet. Kirja on elokuvaan verrattuna paljon räväkämpi ja kaksimielisempi.

Toinen havainto on, että vaikka lähdin lukemaan kirjaa sata vuotta vanhana viihdekirjana, on teos kunnon klassikon lailla täysin ajankohtainen ja puhutteleva edelleen. Tarinan voisi sellaisenaan sijoittaa vaikkapa nykyajan Dubaihin, jonne nuoret naiset lähtevät sankoin joukoin tavoittelemaan menestystä - nimellisesti sosiaalisen median sisällöntuottajina, käytännössä usein prostituoituina. Dubai-ilmiö nousi otsikoihin tänä vuonna Maria Kovalchukin tapauksen vuoksi, josta voi lukea vaikka Ilta-Sanomista.

Gentlemen Prefer Blondes on kielellisesti ja juonellisesti erittäin helppo- ja nopealukuinen. Samaan aikaan se on ladattu täyteen kaksoismerkityksiä. Kirja on todella hauska: päiväkirjamuotoinen teksti vilisee päähenkilön, Lorelei-nimeä käyttävän nuoren naisen, ylimielisiä ennakkoluuloja ja tulkintoja. Opportunistinen ja rahanahne Lorelei on mahtava päähenkilö, koska Loos onnistuu tekemään hänestä täydellisen samastuttavan ja saa lukijan katsomaan maailmaa Lorelein vinkkelistä.

Kirjassa Lorelei ja hänen ystävättärensä Dorothy lähtevät matkalle Eurooppaan, Lorelein ”herrasmiesystävän” rahoilla. Matkan aikana Lorelei käyttää kaikki keinonsa saadakseen kohtaamansa miehet ostelemaan itselleen timantteja. Mitä rikkaammalta mieheltä saa houkuteltua avioliittolupauksen, sitä parempi.

Lorelei on jonkinlainen amerikkalaisen kapitalismin ääriedustaja, sillä hän onnistuu puntaroimaan kaikkea rahassa. Loos puolestaan kirjoittaa aivan mahtavasti, sillä vaatii taitoa tehdä jotain näin helppolukuista, joka samaan aikaan panee pään vilisemään tulkintoja. Kirja kertoo seksityöstä, mutta seksityön suoritusosuutta ei kuvata lainkaan – kirjassa vain ”mennään myöhään nukkumaan” tai ”herrasmies saattoi minut kotiin”. Juuri millään lailla ei viitata siihen, että itsensä myyminen tai seksuaalisen ahdistelun kohteeksi joutuminen voisi olla traumaattista tai edes ikävää – Lorelei ja Dorothy vaan porskuttavat eteenpäin ja miehet kompuroivat polvilleen heidän kauneutensa edessä Ritz-illallisia tai timantteja tyrkyttäen. Vain eräs muisto Lorelein menneisyydestä vaikuttaa olleen ikävä, ja senkin Lorelei onnistuu loistavasti selittämään itsensä kannalta edullisesti.

Mahtava kirja, jota kelpaa suositella hauskaa ja ajattelemaan panevaa viihdettä kaipaaville nykylukijoillekin. Huomasin Project Gutenbergista, että kirja suomennettiin heti tuoreeltaan vuonna 1927. Vilkaisin Valfrid Hedmanin suomennosta ja se vaikutti paikoin vanhentuneelta, mistä en kyllä osaa Hedmania syyttää näin lähes sata vuotta myöhemmin. Arvelen, että englantia edes kohtuullisesti osaavat voivat lukea kirjan nautiskellen alkukielellä.

Kuittaan tällä kirjalla HelMet-lukuhaasteen kohdan ”Kirjassa on tunnettu rakennus”, sillä Lorelei ehtii nähdä valtavan määrän tunnettuja rakennuksia sekä Amerikassa että Euroopassa. Toisia hän arvostaa ja toisia dissaa.

Lue myös nämä:
Debby Applegate: Madam
Sarah Churchwell: Careless People: Murder, Mayhem and the Invention of The Great Gatsby
F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby

Elly Griffiths: The Zig Zag Girl

Kansi: Mariner Books /
Amazon.

"Rich people are all very well", his mother had said once, "as long as they keep in their proper place."

 
Brittiläisen Elly Griffithsin Taikatemppumurhat oli täsmävinkki HelMet-lukuhaasteen kohtaan "Kirjassa tehdään taikoja". Liityin kirjaston varausjonoon, mutta sitten päätin ostaa englanninkielisen alkuteoksen e-kirjana Kindleeni, niin pääsin lukemaan kirjaa nopeasti. Alkukielellä The Zig Zag Girl on julkaistu vuonna 2014, suomennos on ilmestynyt tänä vuonna

Kuten olen usein todennut, en ole mikään dekkarien himolukija. Niinpä monet suositut, sarjoja kirjoittavat nykydekkaristit ovat minulle aika lailla vieraita. Elly Griffiths kuuluu näihin kirjailijanimiin - hänen nimensä on tullut vastaan siellä täällä, mutta ennen tätä minulla ei ole ollut sen suurempaa tarvetta etsiä hänen kirjojaan luettavaksi.

Pidän kuitenkin kovasti brittiläisen Dorothy L. Sayersin dekkareista. Mahtaisiko Griffiths yltää sinne päinkään samalle tasolle?

Kirja sijoittuu eteläenglantilaiseen Brightonin merenrantakaupunkiin, kesään 1950. Kaupungissa tapahtuu teatraalinen murha. Poliisi Edgar saa selvittelyavukseen vanhan armeijakaverinsa, Max Mephiston, joka on esiintyvä taikuri. Maxia huolettaa elävän esitystaiteen kohtalo, sillä Amerikasta päin kuuluu huhuja uuden keksinnön, television, kovasta suosiosta.

The Zig Zag Girl oli mainiota luettavaa joululomalle. Se oli riittävän pitkä, joten siihen pystyi uppoutumaan pitkiksi ajoiksi. Siinä oli mukavaa ihmisluonteen ja ihmissuhteiden tutkailua, mutta kirja oli lomamoodiaivoilleni tarpeeksi juonellinen ja viihdyttäva. Lisäksi se oli oikein klassinen arvoitusdekkari, jonka äärellä pystyi pohtimaan, kuka oikein mahtaisi olla murhaaja. Murhaajahan ei saisi mikään deux ex machina -hahmo, joka tipahtaa viime metreillä kirjaan mukaan, vaan murhaajan tulisi olla joku kirjassa pitkin matkaa esiintyvä hahmo.

 

Pidin teatteriympäristöstä ja sivuhahmoista erityisesti iäkäs Diablo oli mainio. Yleensä en välitä siitä, että kirja tuntuu liikaa "tv-käsikirjoituksen pohjalta", mutta tämä kirja oli sellainen, että jo lähes näin tämän BBC:n tv-sarjana. 

Viihdyttävälle dekkareille on aikansa ja paikkansa. Panenpa mieleen, että Elly Griffthsin dekkarien parissa saattaisin viihtyä myöhemminkin. Ihan Sayersin tasoon kirja ei yltänyt, mutta ehkä riman asettaminen niin korkealle oli minulta hieman epäreilua.

 

Lue myös nämä:
Dorothy L. Sayers: Murder Must Advertise
Agatha Christie: Paddingtonista 16.50
Margaret Yorke: Sovintouhri

Matteuksen evankeliumi

Matteus.
Bysanttilainen maalaus 1300-luvulta.
CC-lisenssi CC0 1.0 Universal Public Domain Dedication.
Lähde: Wikipedia.

Silloin Juudas, hänen ilmiantajansa, kysyi: "Rabbi, enhän se ole minä?" "No, mitäpä luulet?" Jeesus vastasi.

Eräs HelMet-lukuhaasteen kohta on ”kirjassa syntyy lapsi”. Päätin valita tähän kristikunnan tunnetuimman syntymiskohtauksen eli jouluevankeliumin. Luin Matteuksen evankeliumin uutena, vuoden 2020 käännöksenä. Osainnoittaja Matteuksen evankeliumin lukemiseen oli Terhi Törmälehdon romaani He ovat suolaa ja valoa, jonka luin syksyllä. Se sijoittuu Israeliin ja siinä Raamatun sanoman tulkinta on tärkeässä roolissa.

Kenties pientä lukubuustia tuli myös tämän syksyn ”uskontokohuista”, joissa on vellottu sen ympärillä, miten kouluissa pitäisi toimia, jos kouluissa halutaan järjestää tunnustuksellisia uskonnollisia tapahtumia ja niille vaihtoehtoista ohjelmaa. Ja miten ohjelmista ja tapahtumista pitäisi tiedottaa ennakkoon, jotta lapset ja huoltajat tietäisivät, onko ohjelma uskonnonharjoittamista vai ei. Näistä kohuista on kirjoiteltu kiihtyneesti niin paljon mielipiteitä, että tyydyn itse tässä yhteydessä toteamaan, että jopa kirkkoon kuuluvilla aikuisilla tuntuu olevan äärimmäisen ohut Raamatun ja kristinuskon tuntemus.

Koska kirjoitan kirjablogia, käsittelen tässä postauksessa Matteuksen evankeliumia kirjallisena tekstinä. Halukkaat voivat itse pohdiskella tykönään kirjan uskonnollista sanomaa.

Entisenä seurakuntanuorena ja Suuren Raamattuvisan voittajana olen toki lukenut evankeliumit moneen kertaan, mutta aika pitkä aika on siitä, kun olen viimeksi lukenut kokonaisen Raamatun kirjan yhtä soittoa. En myöskään ole perehtynyt uusimpaan käännökseen. Oma rippiraamattuni oli vielä vuoden 1938 käännös, mutta pian rippikoulun jälkeen päästiin lukemaan uutta, vuoden 1992 käännöstä. Se on minulle ylivoimaisesti tutuin.

Minkä tahansa kirjan suomennoksista ja uudelleensuomennoksista saa helposti kiistelyä aikaan, mutta Raamatun käännöskiistoissa on ihan oma latauksensa. Itse pidän käännöksen päivittämistä perusteltuna. Muistan, kun ala-asteella Raamattua luettiin ja kuunneltiin vanhana käännöksenä. Kyllä 1930-luvun kieli kuulosti auttamatta lapsen korviin kummalliselta ja etäännyttävältä. Ajanmukainen käännös tekee sen, että lukija tai kuulija voi keskittyä siihen, mitä Raamatussa sanotaan, sen sijaan että jäisi jumiin vanhentuneisiin tai oudon tuntuisiin sanavalintoihin ja lauserakenteisiin.

Raamattu.fi-sivusto on Suomen Pipliaseuran ja evankelis-luterilaisen kirkon ylläpitämä. Siellä voi kätevästi lukea Raamattua ja valita mieleisensä käännöksen. Halutessaan käännökset ja kieliversiot voi avata samaan näkymään, jolloin on helppoa verrata eri versioita. Minulle Matteuksen evankeliumin uusin käännös oli suorastaan päräyttävää luettavaa. Esimerkiksi siteeraamani Jeesuksen ”no mitäpä luulet” -tokaisu on siinä hyvä esimerkki. Vuoden 1992 käännöksessä Jeesus lausui ”itsepä sen sanoit” ja vuoden 1938 käännöksessä ”sinäpä sen sanoit”.

Kääntäjätyöryhmä on todella onnistunut kirjoittamaan Matteuksen evankeliumin suomeksi sujuvalla, helposti ymmärrettävällä kielellä. Jeesus ei enää aloita lausahduksiaan hokemalla joka väliin ”totisesti”. Autuaiden sijaan puhutaan onnellisista ja myös Isä meidän -rukous on kirjoitettu uusiksi.

Hiottu käännös tekee sen, että Matteuksen evankeliumi vaikuttaa suorastaan vallankumoukselliselta tekstiltä. Ei mikään ihme, että tämä kuuluu maailman levinneimpiin, käännetyimpiin ja tunnetuimpiin teksteihin. Tarinahan on kuin toimintaseikkailu: anarkistisen röyhkeä ja sanavalmis Jeesus kerää ihmeteoillaan suuren seuraajakunnan ja tunkee korskeaan Jerusalemin kaupunkiin julistamaan oppiaan, vaikka hän ja hänen porukkansa ovat jerusalemilaisten mielestä lähinnä huijareita ja outoa murretta puhuvia maalaisia. Seurauksena on ilmianto, epäreilu oikeudenkäynti ja väkivaltainen kidutuskuolema, jota seuraa ennustuksen mukainen kuolleista herääminen ja mahtipontinen käsky käännyttää koko maailman ihmiset.

Elämme materialistisessa, kapitalistisessa maailmassa ja siihen nähden Jeesuksen antikapitalistiset ohjeet ja suoranainen varautumiskielto ovat vallankumouksellisia. Jeesus kehottaa kuulijoitaan jakamaan omaisuutensa pois ja lähtemään liikkeelle ilman varavaatteita tai eväitä, luottaen siihen että kyllä ruokaa ja suojaa jostain löytyy. Vihamiehille kuuluu kääntää toinen poski ja erimielisyydet antaa anteeksi. Tuoretta ja väkevää tekstiä edelleen!

Innostuin tekemään myös pientä kaivelua netissä. Ei esimerkiksi ole varmaa, onko evankeliumissa mainittu tullimies Leevi Matteus todella tämän evankeliumin kirjoittaja. Tekstin syntyajaksi arvellaan vuosia 70-80 jKr. Kirjoittajan arvellaan käyttäneen tekstinsä runkona vanhempaa Markuksen evankeliumia.

Tarkastin myös, vieläkö Veripelto tunnetaan Jerusalemissa. Kun Juudas Iskariot oli hirttäytynyt, ostivat ylipapit hänen palauttamillaan lahjusrahoilla pellon. Evankeliumi kertoo: ”Sen vuoksi pellon nimeksi tuli Veripelto, ja nimi on säilynyt tähän päivään asti.” Ja kyllä vain, edelleen voi sanoa että nimi on säilynyt tähän päivään asti. Veripelto sijaitsee Akeldaman alueella Jerusalemissa, paikalla on mm. ortodoksinen luostari.

Raamatun uuden suomennoksen työryhmä on saanut tähän mennessä valmiiksi Uuden testamentin ja psalmit. Työryhmän tavoitteena on kääntää myös Vanha testamentti kokonaan vuoteen 2028 mennessä. Käännöstyöstä voi lukea lisää Pipliaseuran sivuilla.

Lue myös nämä:
Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa
Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
Maarit Knuuttila: Pappilan hätävara - vieraanvaraisuuden taidosta

Margaret Atwood: The Handmaid's Tale

Kansi: Ecco.

I once had a garden. I can remember the smell of the turned earth, the plump shapes of bulbs held in the hands, fullness, the dry rustle of seeds through the fingers. Time could pass more swiftly that way.

 

Palasin Margaret Atwoodin klassikon The Handmaid’s Talen pariin HelMet-lukuhaasteen vuoksi. Olen lukenut tämän muutama vuosi sitten, jolloin pidin blogikirjoittamisesta taukoa. Eräs lukuhaasteen kohta on ”kirjasta on tehty tv-sarja” ja päätin valita kirjan, johon perustuvaa tv-sarjaa olen itsekin katsellut. 

 

Elisabeth Mossin tähdittämän The Handmaid’s Tale -sarjan ensimmäinen tuotantokausi esitettiin vuonna 2017. Sarjaa on julkaistu viisi tuotantokautta ja ilmeisesti kuudes tuotantokausi jää sarjan päätöskaudeksi. Se on tarkoitus julkaista ensi vuonna.

Pidin ensimmäisestä tuotantokaudesta kovasti, mutta katseluni hyytyi jonnekin toisen tuotantokauden alkuun. Syytän tästä eniten omia ruuhkavuosiani – kaikkeen ei aika riitä ja minun kohdallani television katselu on se, jota olen karsinut.

Itse kirjahan on aivan loistava. Ensimmäisellä lukukerralla myötäelin naisten alistamisen synnytyskoneiksi niin vahvasti, että kirja tuntui lähes kauhukertomukselta. Pari vuotta sitten luin Atwoodin Testamentit, jossa hän palasi Gileadiin ja laajensi alkuperäisteoksen maailmaa.

Nyt toisella kerralla kirja oli edelleen erittäin vetävä, mutta maltoin myös tarkkailla sen yksityiskohtia hieman enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Tosin kun yrittää googlettaa selityksiä ja tulkintoja, joita muut ovat kirjasta tehneet, saa hakutuloksiin valtavan määrän erilaisia ”esseepankkeja”. Ilmeisesti englanninkieliset oppilaitokset luetuttavat tätä kirjaa paljon oppilaillaan ja jos oppilaat eivät jaksa lukea teosta, he voivat vähän pinnata ja poimia mallivastauksia näiltä apusivustoilta.

Kertaus juonesta: fanaattiset kristityt ovat tehneet vallankaappauksen Yhdysvalloissa. Hedelmälliset naiset pannaan aivopesua muistuttavaan koulutukseen ja heidät jaetaan valtaapitävien miesten orjattariksi. Heidän tehtävänsä on synnyttää isäntäpariskunnalleen lapsi. Jokaisella orjattarella on kolmen pestin verran aikaa onnistua. Jos lasta ei kuulu, orjatar lähetetään saastuneisiin siirtokuntiin.

The Handmaid’s Tale on minämuotoinen kertomus orjatar Offredin näkökulmasta. Offredin selviytymistaktiikka on varovaisuus: hän ei halua erottua liikaa joukosta, etteivät erikoisjoukot saavu pakettiautollaan vangitsemaan häntä. Offredilla on äärimmäisen vähän valinnanvapautta, mutta joitakin mahdollisuuksia tehdä pieniä päätöksiä hän pystyy tekemään.

Atwoodin kerrontatekniikka ansaitsisi pitkän ja perusteellisen analyysin – ja luultavasti juuri sellaisia moni minua parempi kirjoittaja on noihin esseepankkeihin jo tehtaillut. Minämuotoinen kerronta tuntuu enimmäkseen siltä, että kertoja kuvailee tapahtumia reaaliajassa ja pysähtyy välillä muistelemaan menneitä. Mutta jossakin kohtaa käy ilmi, että itse asiassa hän tuntuukin kertovan tarinaansa tulevaisuudesta käsin. Ensimmäinen kohta, jonka havaitsin tähän liittyen, on kohtaus jossa kertoja mainitsee, ettei hän tietyn tapaamisen jälkeen nähnyt erästä henkilöä enää koskaan. Kirjan edetessä Offred välillä kuvaa tapahtumia osin mielikuvituksensa kautta, kunnes tunnustaa kuvitelleensa kohtauksen ja kertoo sitten saman tapahtuman uudelleen, näennäisesti luotettavammin.

Offred on siis ehdottomasti epäluotettava kertoja. Tätä alleviivaa myös kirjan epilogi, jossa tulevaisuuden historiantutkija analysoi Offredin kertomusta.

Huomioni kiinnittyi myös runsaaseen kukkasymboliikkaan. Tähän Offred itsekin viittaa: hän mainitsee halunneensa kertoa paljon kukista. Kukat ovat monimuotoinen symboli: ne symboloivat ainakin rakkautta ja lukuisia muita tunteita ja naiseutta. Tässä kirjassa kukat ovat myös suorasukainen hedelmällisyyden symboli.

Ensimmäisellä lukukerralla kauhistelin eniten yhteiskunnallista sortoa ja naisten alistamista. Tällä kertaa pidin vielä pahempana sitä tapaa, jolla Offredin oma tahto murenee – ei aivan kokonaan, mutta sitä nakerretaan pala palalta. Erityisesti tavat, joilla Offred joutuu mielistelemään isäntäänsä, komentajaa, tuntuvat inhottavilta. Offred tietää olevansa miehen päätöksistä riippuvainen, joten hän joutuu tulkitsemaan ja puntaroimaan tämän käytöstä jatkuvasti. Tehoa taitaa vain lisätä se, että Atwood on valinnut komentajalle melko arkipäiväisiä tapoja, joilla hän osoittaa valtaansa Offrediin. 

Pian The Handmaid’s Tale täyttää neljäkymmentä vuotta - ensipainos julkaistiin vuonna 1985. On surullista todeta, että näiden vuosien aikana länsimaat ovat kulkeneet jo jonkin verran Gileadin suuntaan. Olisipa mukavaa todeta, että kirja on dystopiaa. Mutta monet sen elementit ovat arkea ympäri maailmaa ja myös läntisissä hyvinvointivaltioissa sen sisältämiä aineksia on näkösällä alati enemmän.

Kirja on saatavilla myös suomeksi, nimellä Orjattaresi. Suomennosta on tarkistettu uusintapainoksia varten, eli lienee parempi valita suomennoksista mahdollisimman tuore painos.

Lue myös nämä:
Margaret Atwood: Testamentit
Patricia Highsmith: Lahjakas herra Ripley
Stephen King: 22.11.63

Peter Kimani (toim.): Nairobi Noir

Kansi: Akashic Books.

In the time she has been here, she has learned to block out the monotonous chant of the hawkers, the hooting of the buses, the loud Afrobeat music seeping from the stores that sell not-so-original designer jeans and misspelled Timberland boots, and she roams inside her head. An uncaged animal running free in the wild.

 

Luin toissa vuonna Akashic Noir -sarjaan kuuluvan Addis Ababa Noirin ja sen innoittamana hankin luettavakseni Nairobi Noirin. Yhdysvaltalaisen Akashic Noir -konseptin ideana on synkkäsävyinen novelliantologia, joka on kustannustoimitettu laadukkaasti ja joka sijoittuu yhteen kaupunkiin. Homma toimii: kirjailijoiden kotiseuturakkauden ansiosta tapahtumapaikka herää eloon. Ja vaikka ainakin itselleni kenialainen kirjallisuus on jokseenkin vierasta, on tämä novellikokoelma helposti lähestyttävää luettavaa - arvelen konseptiin kuuluvan, että (yhdysvaltalainen) keskivertolukija pitää ottaa huomioon ja tarjoilla tarinat kohtuullisen sulavassa muodossa.

Eksotiikkaa ja erikoisuuksia riittää joka tapauksessa. Nairobi Noirin tarinat maalaavat kuvan kuohuvasta ja kaoottisesta suurkaupungista, jossa köyhyys tulee iholle ja rikkaat elävät muurien takana. Rikkaiden elämästäkin on kokoelmassa välähdyksiä, mutta suurin osa kirjoittajista kuvaa köyhiä nairobilaisia. On ahtaita slummeja ilman viemäröintiä, laittomia baareja, väkivaltaisia ja lahjuksia vailla olevia poliiseja, katulapsia, kulkukoiria...

Näin suomalaisesta näkökulmasta tarinat pursusivat yhteisöllisyyttä. Tarinoiden jännite rakennettiin usein tiiviin yhteisön ympärille. Ristiriitojakin oli: useammassakin tarinassa sivuttiin Keniaan suunnanneiden somalipakolaisten huonoa asemaa ja heidän kohtaamaansa syrjintää. Siirtomaa-ajan menneisyyttä käsiteltiin joissakin tarinoissa, mutta enimmäkseen huomio oli nykyajassa. Kirjan lukeminen oli kuin nojatuolimatkailua, niin elävä ja monipuolinen kuva nairobilaisista syntyi.

Antologia oli tasalaatuinen ja kovatasoinen. Minuun kolahtivat eniten Troy Onyangon A Song from a Forgotten Place, josta ylläoleva sitaattikin oli sekä Caroline Mosen Plot Ten. Siinä ratkotaan suljetun paikan murhaa. 

Tunnetasolla huomioni kiinnittyi tarinoista pursuavaan yhteisöllisyyteen ja elämäniloon, vaikka pohdin että tulkitsenko tällaista liikaa Afrikka-stereotypioiden kautta. Toivottavasti en: tarinoiden henkilöillä piisaa energiaa, elämäniloa, toiveikkuutta ja tulevaisuudenuskoa, vaikka elinolot olisivat kuinka karmaisevat näin suomalaisesta näkökulmasta katsottuna. No, ehkä nairobilaislukijoille perisuomalaiset tarinat yksinäisyydestä, ahdistuksesta ja pessimismistä olisivat eksoottista luettavaa.

Kirjan lopputeksteissä esitellään kirjailijat ja sieltähän löytyikin myös linkki Suomeen: Wanjikũ wa Ngũgĩ on kirjoittanut mm. Maailman Kuvalehteen.

Akashic Noir -sarjassa on ilmestynyt pitkälti yli sata teosta, joten tiedän mistä etsin luettavaa, kun seuraavan kerran haluan lähteä kovatasoiselle nojatuolimatkalle suurkaupunkien sykkeeseen.

 

Lue myös nämä:
Maaza Mengiste (toim.): Addis Ababa Noir
Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Petina Gappah: Muistojen kirja

Texas Cattleman's Club: The Wedding 1-2

Kansi: Harlequin Desire.

Just the thought of his handsome face, broad smile and those mesmerizing golden-brown eyes sent a shiver down her spine.

Do no fall for the trap, girl.

 

Kaipasin luettavakseni viihdettä ja käännyin tutun kirjailijan pariin. Reese Ryanilta olikin sopivasti ilmestynyt uutuus, A Cowboy Kind of Thing. Latasin sen Kindleeni ja Dionnan ja Trippin romanssia ahmiessani tutkin Amazonista kirjan taustoja. Kuten kansikuva kertoo, kirja on osa Texas Cattleman's Club -sarjaa. Oli hieman työlästä löytää tietoja siitä, paljonko kirjoja sarjassa on julkaistu. Sanahaku Harlequin Desiren sivuilla antaa 269 tulosta ja tiukemman suodattamisen jälkeen sain 109 tulosta. Veikkaan siis, että jossain sadan ja kahdensadan välillä sarjan nimikkeiden määrä tällä hetkellä on.

Sarja sisältää minisarjoja ja The Wedding sisältää kuusi osaa, jokainen eri kirjailijan kirjoittama. Reese Ryan avaa pelin. Juoneen kuuluu häitä suunnittelevat Ariana ja Xavier, jotka värväävät ystävänsä avuksi valmistelemaan häitä Royal-nimisessä pikkukaupungissa Texasissa. Morsiamen paras ystävä Dionna on hieman tiukkapipoinen Hollywood-roolittaja, sulhasen paras ystävä Tripp rennonletkeä karjatilan omistaja.

 

Kansi: Harlequin Desire.

Kun sarjan jatkuvajuonisuus selvisi minulle, rohkaistuin lataamaan myös seuraavan osan. Siinä morsiamen hääpuvun suunnittelija, newyorkilainen Keely saapuu Royaliin ompelemaan luomusta. Hän joutuu olosuhteiden pakosta muuttamaan äreän cowboyn, Jacobin, vierastaloon. Kirjailija on minulle uusi, LaQuette. 

 

Huokasin helpotuksesta kirjan alussa, sillä LaQuette kirjoittaa yhtä tasokkaasti kuin Ryankin. LaQuette tuo kirjaan mukaan hieman näkyvämmin afroamerikkalaisen kulttuurin erityispiirteitä. Hauska piirre on myös Keelyn brooklyniläisyys - suurkaupungin kasvatin kuvataan olevan terveen epäluuloinen kaikkea ja kaikkia kohtaan tavalla, joka pikkukaupungissa on välillä tarpeetonta.

 

En pääse jatkamaan sarjaa vielä, sillä kaksi seuraavaa osaa ilmestyvät vasta maaliskuun lopussa ja kaksi viimeistä toukokuussa. Ennakkotiedot ja kansikuvat ovat kuitenkin jo saatavilla: kirjojen päähenkilöinä ovat morsiamen floristi, häävieras, morsiamen sisko, morsiamen hääsuunnittelija. Miespääosan esittäjät eivät kaikki ole karjatilallisia, vaan mukaan mahtuu useamman ammattiryhmän edustajia.

Harlekiinipokkarien on perinteisesti ajateltu olevan pahimman luokan roskaa. Olen usein puhunut romanttisen viihteen puolesta, sillä hyvää viihdettä ei ole helppo kirjoittaa. Genrekirjallisuutta kannattaa arvostella genrerajojen puitteissa. Romanttisessa viihteessä tärkeää on osata luoda kemiaa pääparin välille, kuljettaa juonta eteenpäin, herättää tunteita - sanalla sanoen saada lukija viihtymään. Siksihän viihdettä luetaan.

Tässä valossa näiden kahden kirjan voi todeta olevan osoitus todella kovasta ammattitaidosta. Jotta voi kirjoittaa jatkuvasti kirjoja, joiden juoni on hyvin toisteinen - mies ja nainen kohtaavat, tuntevat vetoa toisiinsa, mutta vasta kirjan päätteeksi tunnustavat tunteensa toisilleen molemminpuolisesti - pitää kyetä sekä olemaan nopea ja tuottelias että taikomaan jokaiseen kirjaan persoonallisen tunnun. Sellaisen, että kirjan henkilöt tuntuvat lukijasta samastuttavilta, kokonaisilta ihmisiltä, joiden puolesta myötäelää ja jännittää.

Lisäksi Harlequin Desiren kustannustoimittajat ovat varmasti vähintään yhtä suuria taikureita. Jos pitää kätilöidä parisataa kirjaa, jotka kertovat Texasin karjapaimenten intohimoisista rakastumisista ja pitää jokaikinen kirja tuoreena ja houkuttelevana, täytyy olla jämpti ammattilainen. Jotkut The Wedding -sarjan kirjoittajista esitellään yli sadan julkaistun teoksen kirjoittajiksi - siinä pitää olla sekä kirjailijalla, kustannustoimittajalla ja kustantajalla koneisto kunnossa.

Väitän myös, että Harlekiini-kirjoilla on yhteiskunnallista vaikutusvaltaa. Esimerkiksi tapa, jolla sekä Reese Ryan että LaQuette käsittelevät seksuaalista vuorovaikutusta ja diversiteettiä, on suorastaan tervehdyttävää.

 

Kirjoihin on huolellisesti kirjoitettu seksuaalisen suostumuksen näkökulma. Ennen intohimoista seksiä osapuolet ottavat selvää, että toinen on aidosti halukas. Ketään ei painosteta ylittämään rajojaan. Toiveista ja tarpeista kysellään ja keskustellaan. Ehkä oikeassa elämässä äreä ja vetäytyvät cowboy ei ilmaisisi itseään aivan niin monisanaisesti kuin rakastunut Jacob - mutta tämähän on viihdettä.

 

Erityisesti cowboy-teeman kontekstissa afroamerikkalaiset päähenkilöt tekivät terää ainakin minulle. Myönnän, että ensimmäinen ajatukseni kansikuvista oli, että "mutta cowboythan ovat valkoihoisia". No eivät kaikki olleet! Kirjoissa viitataan Texasin afroamerikkalaiseen historiaan. Siiihen voi tutustua vaikka Texas State Historical Associationin sivuilla, josta löytyy myös upeita kuvia mustista karjapaimenista ja tilanomistajista. Arvioin, että olen 1900-luvulla luodun populäärikulttuurin mielikuvien vanki: vanhoissa Hollywood-elokuvissa tai villiin länteen sijoittuvissa sarjakuvissa näkökulmaksi on tietoisesti valittu valkoihoinen mies ja naisten ja vähemmistöjen tarinat on sysätty pois näkösältä.

Erityisesti LaQuettea voi pitää myös kehopositiivisuuden puolestapuhujana, sillä päähenkilö Keely on pitkä ja roteva nainen, joka käyttää vaatekokoa 16 (vastaa osapuilleen XL-kokoa). Visualisoin Keelyn näyttämään Beyoncén ja Queen Latifahin sekoitukselta. Virkistävää!

LaQuetten kotisivuilla on verkkokauppa, joista voisi tilata vaikka näyttäviä T-paitoja harlekiinipainatuksilla. En vielä tohdi panna tilausta vetämään, mutta huomiotaherättäviä arkiasusteita kaupasta kyllä saisi.

Lue myös nämä:
Reese Ryan: Second Chance on Cypress Lane
Reese Ryan: A Reunion of Rivals (The Bourbon Brothers Book 4)
Katsaus afroamerikkalaisiin gangsteriromansseihin

Eino Leino: Pankkiherroja

Antti Favén: Eino Leinon muotokuva.
Kuva: Kansallisgalleria.

Samoin ettei suurinkaan teatteri-ilta, ei kuuluisimmankaan taiturin konsertti, kauneinkaan taidenäyttely tai parhaankaan kirjan ilmestyminen ollut enää mikään merkkitapaus Helsingissä, vaan ennemmin jonkun uuden atleetin, uuden ulkomaisen tanssijattaren tai oopperatenorin esiintyminen. Isänmaasta ja isänmaan politiikasta ei kukaan puhunut enää. Se oli haihtunut kuin pilveen, kuin yleiseen, aisteja huumaavaan juopumukseen, jossa ei kukaan ajatellut eikä tuntenut mitään ja jossa olisi ollut naivia yrittääkään ottaa ketään tai mitään syvällisemmin.

Koska olen kotoisin Paltamosta, on minut suorastaan marinoitu Eino Leinon runojen tärkeydellä - onhan Leino syntynyt Paltaniemellä. Mielikuva Leinosta on melko yksiulotteinen: hänet mielletään romanttiseksi rappioalkoholistiksi, joka ojan pohjalta käsin, jonkun hellän naisen hoivaillessa häntä, syöksee kalevalamittaista helkavirttä, jossa ylistetään kainuulaista maaseutumaisemaa. Epäilemättä myös hiljakkoin edesmenneen Vesa-Matti Loirin laulamat Leino-tulkinnat ovat vankistaneet tätä mielikuvaa.

 

Pankkiherroja, vuonna 1914 ilmestynyt romaani, ei kuitenkaan sovi lainkaan tähän Leinon nykyimagoon. Romaani kuvaa terävästi helsinkiläisiä finanssipiirejä ja seurapiirejä. Se keskittyy urbaaniin ympäristöön, lähes kaikki tapahtumat ovat kävelymatkan päässä Esplanadilta. Siinä asioidaan yhtä soittoa korkealuokkaisissa ravintoloissa, seurustellaan hienostopiireissä, matkustellaan laajalti ja tehdään bisnestä. Leinohan työskenteli Helsingissä pitkään toimittajana ja hänen tarkkasilmäisyytensä ja älykkyytensä tulevat hyvin kirjassa esiin. 

 

Latasin kirjan luettavaksi Project Gutenbergista. Nopealukuisen kirjan jälkeen minulla oli sellainen olo, että kaipaan sen rinnalle jotain analyyttista, taustoittavaa lisätietoa. Tällaista löytyikin Suomen Pankin sivuilta: vuonna 2014 pääjohtaja Erkki Liikanen esiintyi Eino Leino -seurassa ja piti Pankkiherroista puheen, jossa hän nostaa tosielämän vastaavia tapahtumia esiin.

Pankkiherrojen päähenkilö on Antti Puuhaara, jolla kirjan alkusivuilla on hyvä työpaikka, mukavasti varallisuutta ja kiva perhe. Finanssipiirejä ravisuttelevat talousskandaalit romahduttavat sekä häneltä että monelta muultakin suurimman osan näistä menestyneen elämän tunnuspiirteistä. Samalla Leino ihmettelee velkavetoista kulutusyhteiskuntaa. Todella ajankohtainen kirja siis!

Puntaroin lukiessani kirjan henkilöhahmojen psykologista uskottavuutta ja tulin siihen tulokseen, että se kantaa edelleen. Tietynlainen asetelmallisuus joistakin kirjan henkilöhahmoista paistaa, mutta sillä ei ole väliä, koska jokseenkin samanlaisia elämänvalintoja voisi kuvitella myös nykyihmisten tekevän. Kukaan hahmoista ei ole erityisen miellyttävä. Antti on vähän ajopuumainen mukautuja, hänen ystävänsä Soisalo on laskelmoiva kyynikko, naiset heidän ympärillään lyhytnäköisiä ja itsekkäitä.

Kirjan kieli on viehättävää ja monet sanat kuulostavat suorastaan eksoottisilta nykylukijan korviin. Project Gutenbergiin on lisätty paljon Leinon tuotantoa, joten taidanpa jossakin välissä lukea hänen romaanejaan lisää. Leinon runoutta olen lukenut - kunnon paltamolaisen lailla - hyvinkin runsaasti, mutta romaanituotanto on jäänyt minulta vähemmälle huomiolle.

Lue myös nämä:
Karo Hämäläinen: Erottaja
Kari Nars: Miljoonahuijarit
Veikko Huovinen: Kasinomies Tom