keskiviikko 16. huhtikuuta 2025

Jari Kupila: Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan

Kansi: Minerva.
Urheilijoilla oli paitsi sodan vaatimia fyysisiä valmiuksia, myös urheilussa saatu kokemus siitä, miten ja millä asenteella uusia suorituksia tulee opetella. Se auttoi myös sotataitojen omaksumisessa. Väheksyä ei voi myöskään henkistä valmiutta. 
 
Oletko hiihtänyt, suunnistanut tai pelannut pesäpalloa koulun liikuntatunneilla? Ja kuuluiko asiaan, että näitä lajeja piti suorittaa hampaat irvessä, veren maku suussa, koko ajan peläten että jää viimeiseksi? Entä oletko näillä tunneilla tajunnut, että niin liikuntatuntien tunnelma kuin lajivalikoima on suoraa perua 1920-luvulta ja siitä, että valkoiset voittivat vuoden 1918 sisällissodan?
 
Veikkaan, että aika moni voi vastata kahteen ensimmäiseen kysymykseen kyllä, mutta paljon harvempi vastaisi viimeiseen kysymykseen kyllä. Jari Kupilan teesi tietokirjassa Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan on se, että urheilulla ja urheilijoilla oli ratkaisevan tärkeä rooli sisällissodassa, niin punaisella kuin valkoisella puolella. Ja että sisällissota jätti haavan, jota urheiluväki ei oikein vieläkään, 2020-luvulla, ole kunnolla käsitellyt ja hoitanut.
 
Olen paneutunut viime vuosina sisällissotaan monelta eri kantilta, mutta Kupilan palkittu tietoteos erottui persoonallisella näkökulmavalinnallaan. En ole mikään erityinen urheilufani, joten eräs minulle tärkeistä oivalluksista oli ymmärtää, miksi suomalaiset urheilukuviot ovat vaikuttaneet usein niin tunkkaisilta, paikoin jopa vastenmielisiltä. Toki itse sodan käsittely oli kirjassa myös erittäin kiinnostavaa, mutta viimeiset luvut, joissa Kupila perkaa sisällissodan jälkivaikutuksia suomalaisen urheilun kehittymiseen, olivat erityisen antoisia.
 
Kupila osoittaa, että urheiluseurat tarjosivat sodan molemmille osapuolille rakenteita ja sotilasainesta. Sisällissodan syttyessä Suomessa ei ollut enää yleistä asevelvollisuutta, joten nuorilla miehillä ei ollut muodollista sotilaskoulutusta. Urheiluseuroja sen sijaan oli jo ympäri Suomea ja seuroilla oli vahvoja verkostoja niin omien paikkakuntiensa sisällä kuin kansallisella, jopa kansainvälisellä tasolla.
 
Kuuluisia urheilijanimiä kirjassa mainitaan, aina Urho Kekkosesta alkaen. Olen käynyt Kajaanissa katsomassa valkoisten muistomerkkiä ja siihen kaiverretuista Kekkosen sissituttavien nimistä ainakin Eljas Väyrynen ja Väinö Vuoristo mainitaan kirjassa. Molemmat edustivat Kajaanin SLU -seuraa. Seuran lyhenne tarkoittaa Suomen Lyseoiden Urheilijoita.
 
Kainuulaisnäkökulmasta kirjassa oli muitakin kiinnostavia elementtejä, esimerkiksi Mieslahden Nahjuksen urheiluseurasta lähteneet valkosoturit. Arvelen, että Kainuun opiston vaikutuksen vuoksi Mieslahti oli näin näkyvästi edustettuna.
 
Valkoisten muistomerkki Kajaanissa.
 
Kupila kirjoittaa melko värikkäästi, paikoin tulkiten aika rohkeastikin tunnelmia ja ajatuksia. Kyse on tyylilajin valinnasta ja aika linjakkaasti kirja eteneekin - kootut faktat ja Kupilan kommentoiva kertojanääni ovat tasapainossa. Kirjan lähde- ja kirjallisuusluettelo ovat ansiokkaita ja pitää ainakin pari luettelossa mainittua kirjaa etsiä kirjastosta käsiini. Erikoisia ihmiskohtaloita Kupilan kirjassa riittää - itse en ollut aiemmin tuntenut esimerkiksi Terijoen hallitukseen kuuluneen Akseli Anttilan tarinaa. Hän pakeni sisällissodan jälkeen Venäjälle ja yleni puna-armeijan kenraaliksi.

Keksin kirjasta vain yhden puutteen: se on melkoinen all male panel. Kirjassa mainitaan vain muutama nainen. Kuitenkin kirja viittaa siihen, että naisvoimistelijat olivat perustaneet seuratoimintaa jo varsin varhain. Kirjassa naisten näkymättömyys tuo mieleen nykyajan asenteet: on edelleen varsin yleistä, että urheilevat tai urheilua seuraavat miehet jotenkin latistavat tai jättävät huomiotta naisten urheilusuoritukset. 
 
Niinpä minua jäikin kiinnostamaan, mahtoivatko vuonna 1918 myös urheilevat tai urheiluseuroissa toimivat naiset olla myös keskimääräistä alttiimpia tulla temmatuiksi mukaan sisällissotaan. Kenties tästä voisi saada kiinnostavan jatko-osan muuten mainioon kirjaan. 
 
Vielä palaan liikuntatuntien lajivalintoihin. Niin hiihto, suunnistus kuin pesäpallokin nähtiin erinomaisina sotilastaitoja kehittävinä lajeina. Samaan laskettiin jopa mäkihyppy, koska mäkihyppytornien ja tähystystornien rakentamista pidettiin samankaltaisina. Hiihtoon panostamisesta oli toki hyötyä sitten talvi- ja jatkosodassa, kun hiihtäviä kaukopartioita lähetettiin sotatoimiin.
 

lauantai 12. huhtikuuta 2025

Marian Keyes: My Favorite Mistake

Kansi: Penguin.
Angelo looked around with his mild smile and I was on my feet, swept towards him in a tsunami of fondness. The other customers clicked out of their trance and began to inch nearer, like a pint-holding zombie apocalypse.
 
Irlantilainen Marian Keyes kuuluu chick lit -suosikkeihini, tosin ehkä on reilumpaa näin 2020-luvulla yhtyä kustantajan mainospuheisiin: hänen romaaninsa pakenevat genremäärittelyjä. Keyesin uusin, My Favorite Mistake, on rakenteeltaan chick litiä, mutta kirjassa on sen verran myös syvällisiä ja tummia sävyjä, että pelkkää hömppää kirja ei missään nimessä ole. Kirjasta löytyy postaus myös Kulttuuri kukoistaa -blogista.
 
Blogiarkistoa katsomalla huomaan, että on mennyt peräti 12 vuotta siitä kun edellisen kerran olen kirjoittanut Keyesin kirjoista. Onneksi ystäväni lahjoitti minulle My Favorite Mistaken pokkaripainoksen. Keyes on päättänyt kirjoittaa Walshin sisaruksille omat jatko-osat. Sisarussarjan nelonen, Anna Walsh, oli päähenkilönä Anybody Out There? -kirjassa, josta olen blogannut vuonna 2007. Nyt Anna on viisissäkymmenissä ja hän on päättänyt tehdä radikaaleja elämänmuutoksia.
 
Lusittuaan koronapandemian New Yorkissa etätöissä päättää Anna sanoa heipat kaikelle ja palata Irlantiin. Yksin. Ihana avopuoliso Angelokin jää taakse, samoin näyttävä ura kauneusbisneksessä. 
 
Irlannissa Anna päätyy länsirannikon pikkukylään hoitamaan tuttavan hotellibisneksen paikallissuhteita. Pakkaa sekoittavat niin persoonalliset paikalliset kuin vanha tuttu, aiemmissa kirjoissa Narky Joey -lisänimellä esiintynyt mulkerokomistus.
 
My Favorite Mistaken ydinteema on muutos. Anna menee isojen elämänmuutosten läpi. Monenlaiset muutokset tuulet puhaltavat myös hänen tuttavapiirissään. Isoin kysymys on, onko Joey muuttunut? Voiko ihminen muuttua ja jos voi, miten?
 
Keyes on rakentanut paksun tiiliskiven, jossa riittää lukemista, mutta loistavana tarinankertojana hän pystyy pitämään jännitettä yllä. Lukijana saa nautiskellen uppoutua Annan maailmaan. Rakkaussuhteiden lisäksi kirja peilailee ystävyyssuhteita. Koska Annaa vaivaavat esivaihdevuodet, syntyy samastumista siitäkin, miten Anna karistaa tyttömäisiä tapoja ja uskaltaa ottaa tilaa aikuisena naisena. 

Kirja on ilmestymässä suomeksi lokakuussa nimellä Paras virheeni. Keyes on kaiken muun hyvän lisäksi todella hauska, joten jos kaipaa hyvän mielen luettavaa, jonka ääressä saa myös pohdiskeltavaa, suosittelen lämpimästi Keyesin kirjoja.