Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä (juoniselostus)

Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on vuonna 1870 ilmestynyt klassikko. Sen juoniselostus mahtuu melko lyhyeen tilaan, koska kirja on mukavan lyhyt ja nopealukuinen, alle satasivuinen. Lisäksi riviväli on harva ja fonttikoko suuri, joten kirja sopii lukupäiväkirjan tehtäviin mainiosti. Kirjan merkitys suomalaiselle kirjallisuudelle on niin suuri, että siitä on kirjoitettu paljon esseitä.

Seitsemän veljestä kertoo seitsemästä veljeksestä, joiden nimet ovat Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero. Veljesten isä on hävinnyt kuvioista ja äiti kasvattaa poikia yksinhuoltajana. Pojat asuvat Riihimäen lähellä. Ankean tuppukylän meininki kuitenkin ottaa poikia päähän, ja he päättävät karata kotoaan cityelämää viettämään.

Koska Seitsemän veljestä on ilmestynyt ennen Suomen itsenäistymistä, ei Helsinki ollut tuohon aikaan vielä pääkaupunki. Venäjän vallan aikainen pääkaupunki Impivaara oli tuolloin Suomen suurin kaupunki. Pojat innostuvat karkumatkasta koulussa sattuneen tapauksen vuoksi. Äiti ja opettaja ovat koettaneet pakottaa pojat kouluun, mutta heitä ei huvita koulunkäynti. Kerran oppitunnilla he pieksävät opettajan, rikkovat ikkunan ja lähtevät sitten koulusta pakoon Impivaaraan.

Impivaarassa veljekset valtaavat aution talon. Juhani on vanhin ja porukan johtaja. Hän lähettää nuoremmat veljet hankkimaan rahaa ja ruokaa. Veljeksistä kolme nuorinta (Timo, Lauri ja Eero) ovat vielä alle 15-vuotiaita eivätkä he sen vuoksi ole rikosoikeudellisessa vastuussa. Siksi heidät lähetetään myymälävarkaiksi. Neljä vanhinta (Juhani, Tuomas, Aapo ja Simeoni) keksivät muita keinoja. Juhani päättelee, että huumeiden välitys on tuottoisaa toimintaa ja koska naapurissa toimii moottoripyöräkerho, hän menee sinne tiedustelukäynnille.

Samaan aikaan Riihimäen poliisi etsii poikia. Poliisi saa tietoja veljesten naapurissa asuvalta Venlalta, johon kaikki veljekset ovat ihastuneita. Venla on pitänyt yhteyttä Eeron kanssa ja vahingossa Eero on lipsauttanut tiedon poikien autiotalon sijainnista. Poliisi pyytää impivaaralaista sosiaalityöntekijää käymään talolla.

Sillä aikaa pojat ovat kuitenkin joutuneet ongelmiin. Moottoripyöräkerholaiset ovat suuttuneet Juhanille. Riidan seurauksena veljekset joutuvat lähtemään pakoon. He pakenevat erään teollisuushallin katolle, mutta hallia kiertää neljäkymmentä moottoripyörää ja pojat ovat ansassa. Lauri hankkii lisää ongelmia, sillä myymälävarkausreissulla hän on myös vienyt Alkosta kossupullon, juo sen katolla yksin ja ryhtyy haastamaan riitaa veljiensä kanssa. Muut joutuvat tainnuttamaan Laurin, ettei hän putoa katolta.

Kirja loppuu siihen, kun sosiaalityöntekijät ja poliisit tulevat paikalle ja moottoripyöräkerholaiset hajaantuvat. Koska autiotalo on talvisin kylmä, alkavat pojat olla suostuvaisia palaamaan takaisin kotiin Riihimäelle. Muut suostuvat menemään takaisin kouluun, mutta Juhania ei koulunkäynti vieläkään nappaa, ja häntä pitää taivutella eniten.

Äiti ja sossut toivovat, että pojille olisi tullut järkeä päähän ja heistä kasvaisi kunnon ihmisiä. Kirjan loppu jää kuitenkin avoimeksi. Siinä vihjataan, että Eero selviää tulevaisuudesta parhaiten, koska hän on veljeksistä fiksuin. Tulkinnat jäävät kuitenkin lukijan pääteltäviksi, eikä varmuudella voi sanoa, onko loppu onnellinen vai ei.

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Kuva: Gummerus.

Kuten on tullut mainittua, olin lapsena konservatiivinen lukija. Niinpä en tykännyt yhtään Seitsemästä veljeksestä, kun sitä joskus ala-asteikäisenä yritin lukea. Omituinen kieli, vääränlainen kieliasu, kumma tapa merkata repliikit, kaikki tuntuivat niin vierailta että kirja jäi kesken heti alkutekijöihinsä enkä siihen sitten palannutkaan. Koulussakaan sitä ei pakkoluetettu.

Lukioikäisenä yritin uudestaan, kun parikin samanikäistä kaveria oli suositellut ja kehunut kirjaa. Silloin kirja lähtikin vetämään ihan eri tavalla. Pari kolme kertaa on tullut tämäkin luettua, nyt oli nautinnollisen uusintalukemisen vuoro jälleen kerran.

Täytyy sanoa, että ihme mies se Aleksis Kivi on ollutkin. Kirjoitti ensimmäisen suomenkielisen romaanin (korjatkaa, jos jokin toinen romaani on kirjoitettu suomeksi vielä aiemmin), ja kirjoittikin sitten kertaheitolla parhaan. Sillä ei tästä romaanista ole menty yli eikä ympäri. Seitsemän persoonallista ja elävää päähenkilöä, aivan käsittämättömän mahtava, rikas, elävä ja luova kieli, viihdyttävä ja vetävä juoni ja todella taitavasti kuvattuja ihmisluonteita ja elämän ilmiöitä. 137:ssa vuodessa ei ole kukaan pannut paremmaksi, ja tuskinpa kukaan pystyy tätä rimaa ylittämään seuraavankaan 137 vuoden aikana.

Kiven kieltä tulee aina välillä oikein ikävä, kun on ollut vähän aikaa sitä ilman. Kirjoitettu suomen kieli taisi tuohon aikaan vielä vähän elää, niinpä kirjassa on paljon ilmaisuja, jotka nykyisellään olisivat virheellisiä ja kieliopin vastaisia. Mutta mahtavan eläviä ne ovat! Vaikkapa adjektiivit: asiat kautta rantain ovat tuimia, äkeitä, huikeita tai uhkeita. Veljeksistä varsinkin Juhani löytää sopivan kielikuvan ja vertauksen tilanteeseen kuin tilanteeseen. Papiaanit, korppejoonit, koirankuonolaiset vilahtelevat veljesten juttusissa. Haukkumasanojen ja -ilmausten lista on verraton. Esimerkiksi Eeroa nimitetään mm. Lopen pahalaiseksi ja Kylmänojan lörpöittäväksi paaraksi. Verbaalilahjakkuudesta käynee esimerkiksi vaikka kohtaus, jossa lukkarin luota karanneet veljekset käskevät Rajamäen rykmenttiä viemään terveisensä lukkarille ja rovastille:

"Juhani: Mene tulipunaiseen helvettiin! Mene lukkarille ja noidu lukkarin kurkkuun iankaikkinen siantauti.

Eero: Että hän laulaa kuin Mikon kynsissä vanha torahampainen karju.

Juhani: Niin! Ja rovastille, sille ulkokullatulle, tekopyhälle ja rikkaalle rasva-makkara-rovastille... Mitä määräisimme hänelle? Sanoppas, Eero.

Eero: Tapahtukoon hänelle paisti-kinkerillä niinkuin tapahtui ennen puplikaanille Oulun portilla: tulkoon hänen säkkiinsä aika kissapiirakka.

Juhani: Niin! Paltamon kalakukko, näetkös, jossa kissa, karvainen kissa on moskana sisällä.

Eero: Ja siitä tehköön hän seuraavana sunnuntaina rangaistus-saarnan niin vimmatun ja pohtavan että repee tuo rasvainen mahansa, repee kerran remahtaen vaan."

Hupaisaa kyllä, tässäkin suomalaiselämän varhaisessa kuvauksessa keskeisiä juonenkäänteitä ovat tappelut ja viinanjuonti. Jukolan pojat tappelevat usein ja ansiokkaasti myös keskenään, mutta erityisen väkivaltaisesti Toukolan kylän poikia vastaan, ensin kirjan alussa toukolaisten laulettua pilkkalauluna Seitsemän miehen voiman, sitten kirjan lopussa, veljesten ollessa kirkkomatkalla pitkän ryyppyputken jälkeen: "Kuin irtipäästetyt kahlekoirat karkasivat he kiljumalla Toukolaisten päälle, ja peloittava tappelus nousi nyt Tammiston pihalla.

Simeoni ei tuohon leikkiin mielinyt sekaantua, vaan oli hänen haltuunsa heitetty kaikkien kirjat, joita hän nyt lujasti hallitsi kourissansa ja katseli tuskallisella muodolla, surkeasti levottomalla silmällä tuiman taistelun vaiheita. Mutta nähtyänsä Aapon kovassa ahdistuksessa kolmen rotevan Toukolaisen kourissa, nähtyänsä kipeällä sydämellä kuinka kurja veljensä kelmeni ja kuinka hänen katsantonsa jo tuijotteli tynsästi kohden puitten latvoja, kun iskuja, säkenöitseviä iskuja sateli joka haaralta, silloin asetti Simeoni kirjat kädestänsä kivelle siihen lähelle, kiirehti auttamaan Aapoa ja katosi pian tappeluksen hurjiin laineisiin.

---

Mutta kuin kallio, niin rynkäsi esiin harteva Tuomas, ja mihin raskas nyrkkinsä iski, siihen kaatui aina mies, kaatui kaksikin yhdellä iskulla. --- Timo läimäytteli kuin uros hirsitöissä läimäyttelee kirveellänsä, ja kauas kuumoittivat hänen ruskeat, karheat, vihasta hohtavat poskensa. Miehenvastusta ei puuttunut Eeroltakaan tässä kahakassa. Muiden jalkoihin hän tosin kirahteli usein, mutta ainapa hän jälleen pian pinnisteli itsensä ylös miesröykkiön alta, ja iskuja lenteli hänestä taasen kuin ampauksia ympäripyörivästä raketista. Hurjimmin kaikista riehui Lauri; hän löi ja temmelsi kalveana kuin murhan-enkeli, ja kaikki hänen edestänsä pakeni tai murtui."

Tarinan perusjuonihan on erittäin sympaattinen. Omaa taloa isännöimään nuorena jääneet seitsemän Jukolan veljestä elelevät miten tykkäävät, kunnes joutuvat lukkarin oppiin lukemista harjoittelemaan. Lukemisen alkeet eivät pojille maistu, ja he karkaavat metsään, minne rakentavat Impivaaran juurelle pienen asumuksen, ja viettävät vuosikausia rattoisaa elämää metsästellen. Ikimuistoinen on saunan palo jouluyönä, samoin Hiidenkivelle pakeneminen Viertolan hurjan härkälauman alla. Siellä on toinen kirjan suuremmista humalakohtauksista, kun hiljainen ja eristäytyvä Lauri naukkailee paloviinaa ja puhuu suunsa kerrankin puhtaaksi. Toinen juopottelujakso syntyy, kun veljekset polttavat ensimmäisestä viljasadostaan erän viinaa ja juovat sitä viikkokausia. Käänne parempaan tapahtuukin tämän jälkeen: Simeonin delirium-kohtauksessa näkemät harhat vievät veljesten aatokset jumalisemmille raiteille, ja vähitellen he päättävät oppia lukemaan ja paneutua maanviljelykseen ja uudisraivaukseen viinanjuonnin ja metsästyksen sijaan. Lukemaan opettelemista kuvaavat jaksot ovat erityisen herkullisia. Puhelias, tunteikas, monisanainen, mutta joskus hieman yksioikoinen Juhani pohtii asiaa näin:

"Juhani: Minä ymmärrän: Iskisimme aapiaiseen kynsin ja hampain, siitä heltimättä ennen kuin olemme kukon hännän alla. Oikein! Kentiesi kohta päätämme jotain, ja kerran päätettyämme, sen teemme myös, teemme vaikka verta hikoillen. Onhan minulla pää kova, kohden kova, mutta löytyypä siinä kuitenkin yhtä ja toista, yhtä ja toista hyvin närkkiäkin värkkiä. Enköhän jokapäiväisen harjoituksen kautta voisi kulkea kilpaa viidenvuotisen tyttö-rääsyn kanssa? Miksi en? Ahkeruus voittaa kovan onnen."

Hurjista aihelmista huolimatta parasta kirjassa on kuitenkin sen leppoisa, mukava, lämminhenkinen ja humoristinen tunnelma. Kirja on ihmeellinen sukellus toiseen aikaan, seikkailu Hämeen ahoilla ja metsissä, samalla myös kielikylpy Aleksis Kiven mahtavassa kerronnassa.

Lue myös nämä:
Limingan taidekoulu: 7 veljestä
Juhani Aho: Papin rouva
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia