Markku Karvonen: Hattula 1918

Arjelle olennaisen elintarvikelautakunnan  johtoon sos.dem. kunnallisjärjestö sai 17.2. painostettua kokeneen kunnallislautakunnan esimiehen Alfred Valtarin, minkä valtuusto vielä hyväksyi. Sihteeriksi syyskuussa 1917 valittu Kalle Isometsä Mierolasta jatkoi tehtävässä kapinan ajan. Muuten porvarijäsenet erosivat kapinan alussa.

 

Paikallishistorioitsija Markku Karvonen julkaisi yhdessä Erkki Ulamon kanssa kirjan Tyrväntö 1918 vuonna 2023. Tänä vuonna teos sai sisaren. Hattula 1918 sai alkunsa, kun Karvonen luennoi Hattulan historiasta kesällä 2024 ja käsitteli Hattulan tapahtumia sisällissotavuonna. Aihe laajeni kirjaksi ja hyvä niin, sillä todella paljon kiinnostavaa paikallishistoriaa teokseen mahtuu. Teos sopii myös niille, joilla ei ole erityisempiä siteitä Hattulaan, mutta jotka haluavat perehtyä sisällissotaan syvällisesti. Kiitän Markku Karvosta ansiokkaasta ja tärkeästä tutkimus- ja kirjoitustyöstä!

 

Kirja on julkaistu 200 kappaleen omakustannepainoksena ja painos on loppuunmyyty. Kirjan voi lainata ainakin Vanamo-kirjastojen kautta tai sen voi lukea pdf-muotoisena vapaakappalekirjastoissa.

 

Luin helmikuussa Hannu Sorrin tietokirjan Punavangit tuomiolla ja kommentoin sitä näin: "Sisällissota on edelleen monelle vaikea aihe ja kirjan lukeminen tuntuu välillä siltä, kuin siinä sorkittaisiin tulehtunutta avohaavaa." Sama tunne tuli Karvosen teoksen äärellä. On tärkeää tuntea historiaa ja on erittäin arvokasta, että uutta tutkimustietoa sisällissodasta julkaistaan. Samaan aikaan erityisesti paikalliselle tasolle rajattu näkökulma saa tajuamaan, miksi sisällissodan käsittely on niin kipeä aihe. Paikallisyhteisön kannalta katsottuna kaatuneet, teloitetut tai vankileireillä kuolleet eivät ole vain kasvottomia numeroita vaan merkityksellisiä ihmisiä. Tätä korostaa se, että sydän-Hämeessä on paljon vakiintunutta, pitkäaikaista sukuasutusta eikä Hattula ole poikkeus. Kirjassa vilisee paikallistasolla tunnettuja nimiä ja sukuja, mainittakoot vaikkapa Ahtila, Nordenswan, Jaakkola, Puotila, Siukola, Ventola ja von Essen.

 

Kirja on jämäkästi jäsennelty ja etenee selkeästi. Rajaus on sen verran napakka, että mitään laajoja taustoituksia sisällissodan synnystä ei tässä teoksessa ole. Lukijana hyötyy, jos sisällissodan kulku on jollakin tavalla muistissa. Toki ilmankin pärjää.

 

Kun luin kesällä Hannu Romppaisen kirjan Kainuu 1918, kommentoin sitä näin: "Romppainen muistuttaa, että Kainuussa kyse ei ollut niinkään aineellisista eroista, sillä Nälkämaassa pienviljelijällä ja torpparilla meni suurin piirtein yhtä hyvin tai huonosti." Karvosen teos tuo näkyväksi, että Kanta-Häme ja Kainuu todellakin eroavat toisistaan tässä suhteessa. Hattulassa vuonna 1918 elintasoerot näkyivät ja tuntuivat. Kunnan rajojen sisällä oli - ja on edelleen - useita merkittäviä kartanoita, joista monella on vuosisatoja pitkä historia. Hattulassa erittäin vaikutusvaltainen henkilö oli senaattori Oswald Kairamo, joka hallitsi Ellilän kartanoa. Mahtava Standertskjöldin suku hallitsi Metsänkylän kartanoa ja Inkalan kartanoa. Silloisen naapurikunnan Tyrvännön puolella paroni Edvard Standertskjöld piti hallussaan Suontaan kartanoa ja sisällissota koituikin paronin kohtaloksi, sillä punaiset surmasivat hänen huhtikuussa 1918. (Tyrvännön kunta liittyi kuntaliitoksella Hattulaan vuonna 1971 eli nykyään alueet ovat samaa kuntaa.) Muihin merkittäviin hattulalaiskartanoihin kuuluvat mm. Ahlbacka, Herniäinen, Pelkola ja Vesunta. 

 

Sisällissodan kulku eteni Hattulassa sodan eteläsuomalaista kehystä noudatellen. Kun tammikuussa punaiset olivat julistaneet vallankumouksen ja punainen kansanvaltuuskunta ryhtyi hoitamaan siviilihallintoa, asetettiin myös Hattulassa punainen siviilihallinto johtoon. Kuten alun sitaatista käy ilmi, välillä tehtäviä jäivät hoitamaan paikallisesti tunnetut luottamushenkilöt. Punaisen vallan aikana lähialueen kartanoissa tehtiin takavarikkoja, paikoin myös ryöstöjä ja murhia. 

 

Joukko suojeluskuntalaisia puolestaan lähti Hattulasta punaisen hallinnon alta pohjoiseen. Keuruulla he liittyivät valkoisten joukkoihin. Kevään edetessä myös hattulalaisia punakaarteja lähetettiin rintamalle. Hattulan punaiset osallistuivat mm. Kuhmoisten ja Tampereen taisteluihin. Eräs historiaan jäänyt tapahtuma on Harmoisten sairashuoneen joukkomurha, jossa punaiset kohtasivat Hans Kalmin johtamat valkoiset. Hattulan Pekolasta kotoisin ollut Verneri Juuri onnistui pelastautumaan elokuvatyyliin tekeytymällä kuolleeksi ja pakenemalla ikkunasta.

 

Punaisten valtakausi päättyi Hattulassa dramaattisissa merkeissä, sillä huhtikuun lopussa sotarintamilla tapahtui isoja läpimurtoja sekä Hattulan etelä- että pohjoispuolella. Pohjoisessa valkoiset valtasivat Tampereen ja pakenevia punaisia lähti etelään. Etelässä taas maihinnousseet saksalaiset etenivät kohti Hämeenlinnaa ja onnistuivat yhdessä valkoisten kanssa saamaan Hämeenlinnan haltuunsa. Pakolaisvirta purkautui Hattulan kautta itään kuuluisalle pakoreitille Hauhon ja Tuuloksen kautta kohti Venäjää, jonne vain harva pääsi, sillä useimpien matka päättyi viimeistään Lahdessa. Tuuloksessa käytiin kuuluisa Syrjäntaan taistelu, jossa hattulalaisiakin oli mukana. Pakoon lähdön aikana Hattulassa poltettiin mm. rautatieasema, osuusmeijeri ja Mierolan silta.

 

Joitakin sisällissodan tapahtumapaikkoja Hattulassa.

Kun valkoiset palasivat Hattulaan, kosto oli verinen. Seurantalo Jukolan takana ammuttiin useita tunnettuja kapinallisia. Valtava määrä hattulalaisia joutui vankileireille, lähimmillään Hämeenlinnaan, mutta osa päätyi myös Tammisaareen, Suomenlinnaan, Viipuriin, Tampereelle tai muualle. Kokonaisia veljessarjoja kuoli taisteluissa tai leireillä. Katkeruus ja kauna näkyi vuosikymmeniä, mm. siinä että vielä vuonna 1955 hautausmaan punaisten muistomerkille siirrettiin kolme tuntematonta vainajaa, jotka olivat maanneet maastossa siihen asti. Karvonen arvioi, että unohduksiin jääneitä maastohautoja on alueella edelleen. Tunnettuja ja merkittyjä punaisten joukkohautoja on Hattulan ja Hämeenlinnan alueella todella paljon. Näiden sijainteja voi etsiä esimerkiksi Työväenmuseo Werstaan sivuilta. Valkoisten muistomerkkejä pystytettiin heti sisällissodan jälkeen näkyville paikoille, joten ne yleensä löytyvät helposti kylien ja kaupunkien keskustoista. Tosin Hattula on tässä mielenkiintoinen poikkeus, sillä hautausmaan vapaussoturimuistomerkki on pystytetty vasta vuonna 1978. 

 

Karvosen selvitystyön ansiosta sain lisätietoa eräästä näkyvällä paikalla olevasta hautamuistomerkistä. Hämeenlinnassa sijaitseva Puistonmäen muistomerkki on lähellä Linnan kasarmeja. Hattulalainen Väinö Virtanen oli ehtinyt olla vankileirillä pari viikkoa, kun hänet jätettiin sotilasviranomaisille 19.5.1918. Ilmeisesti Virtanen kuului siihen joukkoon, joka teloitettiin ja haudattiin tähän joukkohautaan ilman oikeudenkäyntiä.  

 

Puistonmäen muistomerkki Hämeenlinnassa Tampereentien varressa, lähellä Kärpäntien risteystä. Hattulalainen Väinö Virtanen on kirjan mukaan eräs tällä paikalla teloitetuista ja haudatuista.

Hattula 1918 sisältää paljon muutakin kiehtovaa paikallishistoriatietoa. Mainittakoon, että alun sitaatissa esiintyvä Alfred Valtari on käsittääkseni etäistä sukua kirjailija Mika Waltarille. Alfred Valtarista tuli ilmeisesti jonkinlainen suojeluskunnan persona non grata, sillä talollisena ja kunnallislautakunnan esimiehenä hän olisi luontevasti edustanut valkoisia, mutta hoitaessaan punaisen hallinnon aikana elintarvikelautakunnan puheenjohtajuutta hän teki erinäisiä rikkomuksia, joista päätyi valtiorikosoikeuteen syytetyksi ja sai tuomion.

 

Kirjan ääressä pohdiskelin sitäkin, että onneksi jopa kaoottisen ja väkivaltaisen sisällissodan aikana ja sen jälkimainingeissa monet tavalliset ihmiset jaksoivat hoitaa luottamustoimiaan ja yhdistystoimiaan. Monet ylläpitivät jäsenrekisteritietoja ja seurakunnassa hoidettiin kirkonkirjoja. Lautakunnat pyrkivät tekemään päätöksiä ja monet halusivat kunnioittaa lakia, vaikka ympärillä maailma paloi. Säilyneiden dokumenttien avulla jälkipolvien on mahdollista yrittää hahmottaa, mitä oikein tapahtui. 

 

Hattulan kunnan kannalta loppuvuosi 1918 oli katastrofaalisen huono. Elintarvikepula oli huutava, lainoja oli ollut pakko ottaa, merkittävää infrastruktuuria oli poltettu tai muuten tuhottu, työvoimasta huomattava osa virui vankileireillä tai joukkohaudoissa, lesket ja orvot tarvitsivat nopeaa apua. Ryöstöjen ja takavarikkojen kohteeksi joutuneiden korvausvaatimukset kohosivat noin 1,2 miljoonaan markkaan. Kunnan asukkaista kuoli 2,7%, näistä huomattava enemmistö oli miehiä. Jollakin lailla tästäkin tilanteessa vuosien saatossa selvittiin eteenpäin, vaikka katkeruus ja näkemyserot jättivät pitkäksi aikaa syvän railon. 

 

Ehkä tähän loppuun sopii siteerata Pekolan työväenyhdistyksen pöytäkirjaa, jonka Karvonen kuvailee päättyneen joulukuuhun 1917, jolloin kokouksessa oli käsitelty mm. arpajaisia ja paloöljyä. Seuraava kokousmerkintä kirjattiin vasta vuonna 1919 ja väliin on jätetty tyhjä tila, jonka kohdalle on kirjoitettu vain yksi merkintä: Tällä välillä oli kauhea kansalaissota. 

Lue myös nämä:
Hannu Sorri: Punavangit tuomiolla
Ilkka Teerijoki: Hämeenlinna vallankumouksen vuosina 1917-1918
Hannu Romppainen: Kainuu 1918

Anu Brask - Sami Repo: Sienihullu

Kansi: Readme.

Huolella keitetty punaviinikastike on kastikkeiden aatelia, mutta kun lisäät siihen kuivattuja aromaattisia sieniä, on se jo kuninkuusluokkaa.

 

Ostin viime syksynä Helsingin kirjamessuilta Anu Braskin ja Sami Revon palkitun Sienihullu-sienikirjan. Olen aika ajoin etsinyt kirjasta reseptejä ja nyt elokuun alussa, kun paras sienisesonki on taas käynnistymässä, haluan esitellä kirjaa hieman enemmän.

 

Kirja palkittiin messuilla Vuoden keittokirjana. Sienihullu on käytössä osoittautunut erinomaiseksi ja avartavaksi opukseksi - suosittelen kaikkia sienten ystäviä pitämään kiirettä, että ehtii ostaa oman kappaleen hyllyynsä. Tästä kirjasta on iloa vuosikymmeniksi!

 

Confit-tattien resepti on niin yksinkertainen, että mieleeni hiipi epäilys, tohtiiko tatteja - lempisieniäni - edes käyttää näin simppeliin ohjeeseen. Mutta kyllä kannatti! 

 

 

Ohjeessa neuvotaan, ettei öljyä saa päästää liian kuumaksi, ja alleviivaan tätä neuvoa. Itse onnistuin kokeilussani kypsentämään confit-tatit kuivemmiksi kuin oli tarkoitus, mutta hyviä ne silti olivat. Kannattaa tarkkailla uunia ja tarvittaessa laskea lämpötilaa. Lopputulos oli joka tapauksessa ihanaa ja suorastaan ylellistä syötävää.

 

 

Kermaisen lampaankääpä-broilericurryn resepti oli oikea helmi. Viime syksynä sienisadot olivat hieman oikukkaita, mutta löysin ja keräsin melko paljon lampaankääpää. Omasta päästä keksityt lampaankääpäreseptit eivät aina ole onnistuneet parhaalla mahdollisella tavalla, joten hyvälle ohjeelle oli käyttöä. Kokkasin tätä ruokaa parillekin eri vieraskokoonpanolle sekä broileri- että tofuversiona ja kaikille maistui. Erinomainen ohje!

 

Lisäksi kirja sai minut pohtimaan, että olen tähän asti ollut yllättävän rajoittunut sienimaultani, läheskään kaikkia kirjassa mainittuja sieniä en ole kerännyt. Niinpä tämän kesän ensimmäisellä sienireissullani päätin poimia löytämäni kangasrouskut, joita aina en ole viitsinyt kerätä. Kangasrousku ei ihan ruokasienten parasta A-ryhmää ole, ihan ok kumminkin. 

Kuvasta näkee, että olen kerännyt sienet epäortodoksisesti ämpäriin - Anu Brask korostaa, että sienet pitää ehdottomasti poimia koriin! Täytyypä panna rottinkikori ostoslistalle, ainakin erilaisista toritapahtumista tai markkinoilta niitä saa.

 

Kotona lueskelin vielä Sienihullun kangasrouskuvinkkejä ja hoksasin tarkistaa, olisiko osa sienistä sittenkin sikurirouskuja. Testasin eri tuntomerkkejä ja niinpä vain olinkin poiminut myös sikurirouskua! Sienihullussa ylistetään kuivatun sikurirouskun lumovoima maasta taivaisiin, joten panin kuivurin pöhisemään. Määrä ei ole suuri, mutta tämä sopiikin pieninä määrinä mausteeksi eri ruokiin.

 

Kangasrouskuista tein pikkeliä ja mausteetkin löytyivät kotoa - kävin puutarhassa kaivamassa piparjuurta, joka on ruvennut kasvamaan siellä ihan itsekseen ja kotona kasvavasta chilistä sai kypsiä palkoja.

 

 

Viime syksynä tein suppilovahveroista pikkeliä, joka onnistui hyvin. Tällä kertaa säilöminen tuntui hieman sähellykseltä, mutta taidan pelastaa tilanteen syömällä nämä etikkarouskut kohtuullisen pian joko yksin tai hyvässä seurassa. Seuraavaa säilöntäkertaa varten taidan varautua kasvattamalla sopivan kokoisten lasipurkkien kokoelmaa ja suunnittelemalla hygieniatoimenpiteet huolellisesti etukäteen.

Jos pidät sienistä ja viestini ei vielä mennyt perille, sanotaan tämä ihan selkosuomeksi: MENE HETI OSTAMAAN SIENIHULLU-KIRJA! Et kadu.

Lue myös nämä:
Arne Krüger: Otavan herkkukortit. Lämpimiä juustoruokia ja pirteitä salaatteja
Outi Pakkanen: Porosta parmesaaniin
Maarit Knuuttila: Pappilan hätävara - vieraanvaraisuuden taidosta

Uusintaluvussa Sofi Oksasen Puhdistus

Kansi: Sanna Sorsa / WSOY.

Sisarusten isän palattua kotiin Hans alkaisi suunnitella tämän kanssa peltojen laajentamista. Jo nyt Hans osallistuisi tupakka- ja sokerijuurikaskampanjaan, ja sitten olisi sokerijuurikassiirappia kyllin eikä Ingelin suloisen suun tarvitsisi mutrustua sakkariinin takia. Eikä Aliidenkaan, Hans muisti lisätä.

Sofi Oksasen läpimurtoteoksen, Puhdistuksen, ilmestymisestä tulee kuluneeksi 15 vuotta. Olen lukenut kirjan tuoreeltaan, koska olen kirjoittanut siitä blogipostauksen toukokuussa 2008. Sittemmin kirjasta on tullut poikkeuksellinen ilmiö kotimaisen kirjallisuuden mittapuulla - se on myynyt maailmanlaajuisesti yli miljoona kappaletta ja se on käännetty useille kielille. Kannattaa lukea "Kirjaan liittyvää taustaa" -osio Oksasen kotisivuilta. 

Puhdistuksesta tuli ilmiö ja Oksasesta kirjallisuusmaailman säihkyvä tähti. Minulla uusintalukeminen juohtui mieleen, kun katselin joulun aikaan Yle Areenasta vuonna 2013 valmistuneen dokumentin Sofi Oksanen - syntynyt kirjailijaksi. Puhdistuksen yksityiskohdat olivat jo ehtineet haipua lukumuististani ja kun luen vanhaa bloggaustani ja sen kommenttikenttää, tuntuu että olen ensimmäisellä lukukerralla keskittynyt enemmän kirjan aiheeseen kuin tyyliin. Traagiselta tuntuu, että siinä missä 15 vuotta sitten Oksasen saattoi ajatella kuvaavan lähihistoriaa, nyt Puhdistuksen voi ajatella kertovan nykyisyydestä - Venäjän raa'an hyökkäyssodan jäljiltä Ukrainassa eletään monia samanlaisia hetkiä kuin Puhdistuksen tarinassa.

Puhdistus on niitä kirjoja, jonka olen hankkinut kahteen kertaan. Pyytämäni arvostelukappaleen laitoin jossain vaiheessa kiertoon, sitten alkoi kaihertaa ja ostin uuden kappaleen. Sepä olikin saanut olla hyllyssä niin kauan, että lukeminen alkoi hintalapun irrottamisella takakannesta.

Pikakelaus Puhdistuksen lähtöasetelmaan: iäkäs Aliide elää arkeaan 1990-luvun alun Virossa ja hänen pihalleen tupsahtaa tuntematon nuori nainen, Zara. Menneisyyteen sijoittuvissa ajanjaksoissa opitaan, mitä tapahtui Aliiden sisarelle Ingelille ja Ingelin miehelle Hansille. Kirjassa peilataan, miten neuvostomiehityksen aika ja silloin koetut raakuudet vaikuttivat ihmisten mieliin. Niille löytyy vastineensa myös 90-luvulla Zaran kohtalon kautta.

Ensimmäinen oivallukseni: en muistanut, enkä ehkä kunnolla ollut sisäistänytkään, miten järisyttävän hienosti päähenkilö Aliide on rakennettu. Häntä voi pitää tarinan pääpahiksena, mutta hänen voi tulkita olevan vain lastu laineilla, selviytymistaistelua käyvä tavallinen ihminen maailmanhistorian melskeissä. Häneen samastuu ja hänen tekojaan kauhistelee. Oksanen kääntää peilin lukijan kasvojen eteen: mitä itse tekisit vastaavassa tilanteessa? 

 

Toinen asia, jota makustelin, olivat arkiset naisten työt, jotka toistuivat, olipa Viron niskan päällä kuka tahansa. Aliide kokkaa, säilöö, siivoaa, hoitaa eläimiä, nikkaroi, tekee miehille eväitä ja paikkaa heidän vaatteitaan. No, saako hän tästä kiitosta tai ylistystä? Neuvostopropagandassa kenties kyllä, mutta arkielämässä ei. Miehet ottavat Aliiden työt itsestäänselvyytenä. En yleensä välitä siitä, että "naiseuden kokemus" typistetään ruumintoimintojen kuvailuiksi, mutta Puhdistuksessa Oksanen osaa todella herkästi ja taitavasti kuvata naiseutta kehollisuuden ja fyysisen työn kautta. 

Kun luin Oksaselta Kun kyyhkyset katosivat ja Koirapuiston, muistan että jotkut kielikuvat ja sanavalinnat tuntuivat töksähteleviltä, jopa kömpelöiltä. Niihin verrattuna Puhdistuksessa kieli on sulavaa. Ihailin myös huikeaa dramaturgista taitoa: tapahtumat linkittyvät toisiinsa sekä ennakkovihjeiden että jälkitulkintojen kanssa, jännite kehkeytyy vahvasti, palikat loksahtelevat kohdalleen.

Puhdistusta pidetään jo modernina klassikkona. 15 vuotta sitten, ensi lukemisen jälkeen arvelin, että "ei se nyt mikään maata mullistavan ihmeellinen kuitenkaan ole". Nyt tohdin olla eri mieltä, sillä lukeminenkin asettuu aina kontekstiin: arvostettua ja tunnettua kirjaa kannattaa lähestyä jo siitä syystä, että pääsee pohtimaan, miksi tämä kirja on noussut arvoonsa. Puhdistuksen tarinassa tärkeää ei olekaan ensisijaisesti aihe, vaan se, miten siinä luodataan ihmismielen pimeitä puolia ja muistutetaan, että moraali ja valinnanvapaus eivät ovat helppoja termejä silloin, kun asiat ympärillä ovat huonosti.

 

Arvelen palaavani Puhdistukseen myöhemminkin ja veikkaan, että löydän siitä silläkin kertaa uusia asioita. Mieluusti myös kuulisin, onko Oksaselta tulossa uutta romaania jossakin vaiheessa - nyt osaan jo odottaa kovaa laatua.

 

Lue myös nämä:
Sofi Oksasta lukemassa: Kun kyyhkyset katosivat ja Norma
Svetlana Aleksijevitš: Sinkkipojat
Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu

Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit

Kansi: Tuuli Juusela / Otava.

Kun astun takaisin pihalle ja katson pihalla leikkiviä ekaluokkalaisia, tunnen, etten enää kuulu tänne, olen tukevasti matkalla aikuisuuteen.

 

Elokuvaohjaajana tunnetun Johanna Vuoksenmaan esikoisromaani Pimeät tunnit ilmestyi vuonna 2020. Teos ei ole Vuoksenmaan ensimmäinen kirja, sillä vuotta aikaisemmin häneltä julkaistiin kirja Vesiystäviä. Olen sitä joskus plaraillut kirjakaupassa ja se vaikutti hyvältä: uimatarinoita ja valokuvia erilaisista järvistä.

 

Pimeät tunnit sai ainakin minun muistikuvieni mukaan kiinnostuneen vastaanoton ja medianäkyvyyttä ilmestymisvuonnaan. Blogiarvioitakin löytyy: tarkkanäköiset ja kriittiset lukijat ovat käsitelleet kirjaa mm. Kirsin kirjanurkassa, Kirsin Book Clubissa ja Tuijatassa. Ensin mainittu Kirsi kiteyttää jotain olennaista omistakin lukufiiliksistäni: "Pauliina herätti henkiin sellaisiakin muistoja, joita en välttämättä olisi halunnut enää muistaakaan."

 

Tämä ei ole moite, sillä kirja on mainiota luettavaa, huomattavasti parempi kuin etukäteen odotin. Ehkä olin ajatellut, että koska Vuoksenmaa on jo tunnettu nimi kulttuurialalla, hänen kohdallaan julkaisukynnystä oli madallettu? Näin ei vaikuta olleen, sillä Pimeät tunnit on sellainen kirja, jonka tasoon läheskään kaikki esikoiskirjailijat eivät yllä. 

 

Kirja kuvaa vuoden 1977 sähkölakkoa Hämeenlinnassa ja keskiössä on nelihenkinen Ojalan perhe. 12-vuotias Pauliina on kovaa vauhtia matkalla murrosiän kautta aikuisuuteen, Esa-isää taas työllistävät sähkön säännöstelyn lisäksi haaveet kuvataideharrastuksen elvyttämisestä ja karjalaisten vanhempien perään katsominen. Kanta-Hämeeseen tuli sodan jälkeen paljon karjalaisevakoita ja karjalaisuuden läsnäolo näkyy edelleen monin tavoin. 

Viime aikoina nostalgia on ollut kova sana ja olen ehtinyt jo hieman kyllästyä kirjoihin tai tv-sarjoihin, jotka on tehty ensisijaisesti nostalgiassa piehtarointiin. Nostalginen tunnelmointi tuppaa usein unohtamaan kaikki ne ikävät asiat, joita kuvattuun vuosikymmeneen kuului. Tässäkin suhteessa Vuoksenmaa erottuu edukseen: Pimeät tunnit ei ole nostalgiaa vaan tarkkaa ajankuvaa. Eikä se makeile, vaan vaikkapa Pauliinan kautta mukana on paljon kirpeää. Myös vaaraa, sillä vaikka Pauliinan elämänkokemus ei vielä riitä kaikkien vaaran merkkien tunnistamiseen tai luokitteluun, lukijana jää pohtimaan vähän sydän syrjällään, mihin suuntaan kirjan henkilöiden elämä mahtaa jatkua viimeisen luvun jälkeen.

Pauliinan hahmo on mainio: hän on toisaalta itsevarma ja itsenäinen 12-vuotias, toisaalta lapsellinen hyvin tunnistettavalla tavalla. Pauliinan äitiä tarkkaillaan sekä tyttären että miehen silmin ja jää lukijan päätettäväksi, millaisena ihmisenä hänet haluaa tulkita. 

 

Henkilöiden käyttäytymiseen vaikuttava sähkölakko on nyt, energiakriisiuutisoinnin keskellä, hyvinkin ajankohtainen. Mediassa on vähän väliä ohjeita siitä, kuinka toimia jos sähköt katkeavat, joko suunnitellusti tai suunnittelemattomasti.

Vuoksenmaa onnistuu siinä, että vaikka Pimeät tunnit on muodoltaan melko tavanomainen - kronologisesti etenevä kasvukertomus - on se kuitenkin mieleenpainuva ja pohdituttava kirja. Vuoksenmaan ammattitaito esittävien taiteiden parissa näkyy siinä, että tuntuu kuin henkilöitä seuraisi aivan vieressä ja visuaaliset mielikuvat ovat vahvoja. Kirja ei onneksi ole kuitenkaan käsikirjoitus, vaan vahvasti romaani, jossa esimerkiksi henkilöhahmojen sisäistä maailmaa kuvataan väkevästi.

Mahtaakohan Vuoksenmaa jatkaa kirjallista uraansa? Pimeiden tuntien perusteella lukisin mieluusti häneltä lisääkin kirjoja.

Lue myös nämä:
Kolme kirjaa kartalla: Vanajan Joanna, Rottien pyhimys ja Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä
Ilkka Teerijoki: Hämeenlinna vallankumouksen vuosina 1917-1918
Turkka Hautala: Salo

Terhi Törmälehto: Taavi

Kansi: Timo Numminen / Otava.

Sopivassa välissä minä osaan pudottaa sen yhden nimen, joka vaientaa emännät ja saa isännät melkein riisumaan hattunsa. Vuoroaan odottavien poikastenkin silmät syttyvät, kun sanon ohimennen Lagus. Sanon sen niin kuin puhuisin munista tai marjoista, ja silti koko nimen ja geen huolella lausuen. Ettei synny minkäänlaista epäselvyyttä siitä, millaisissa paikoissa ja millaisessa seurassa minun poikani taistelee.

 

Muistan, kun lapsena aloin ymmärtää, että ukkini oli ollut oikeassa sodassa. Mieleeni on jäänyt, kun kerran kysyin ukilta, millaista sodassa oli. Ukki vastasi että siellä ammuttiin ryssiä takapuoleen. Tämä vastaus jotenkin pehmensi pelottavaa sodan ajatusta ja kesti kauan, ennen kuin hahmotin paremmin talvi- ja jatkosodan todelliset vaiheet ja osasin suhteuttaa ukin vastauksen todellisuuteen.

Myös kirjailija Terhi Törmälehdon - joka on koulukaverini - isoisä oli sodassa. Taavi Törmälehto oli Mannerheim-ristin ritari numero 41 eli oikea suomalaisen sotasankarin perikuva. Tätä sotasankarin käsitettä Taavi-romaanissa tutkitaan ja käännellään niin monin tavoin, että lopputuloksena on suorastaan pasifistinen sotaromaani. 

Tykkäsin Törmälehdon esikoisromaanista Vaikka vuoret järkkyisivät ja aiheensa puolesta pidän sitä jopa kiinnostavampana kuin Taavia, mutta tyylillisesti Taavi on täysosuma. Ihmettelen, että tätä kirjaa ei ole näkynyt kirjallisuuspalkintojen ehdokkaana, mutta en kyllä ole läheskään aina ollut kärryillä ehdokaslistojen asettelusta. 

Toinen maailmansota on vielä 2000-luvullakin kirjallisuuden keskeisiä aiheita - sodan laineet lyövät kauas. Viime vuosina erityisesti monet naisten kirjoittamat kirjat ovat tuoneet uusia ääniä sotaan. Muun muassa Katja Kettu, Sofi Oksanen ja Jenni Linturi ovat kirjoittaneet toisesta maailmansodasta. Kenties 1970- ja 1980-luvulla syntyneet naiset ovat kypsyneet näkemään sekä oman henkilöhistoriansa että koko Suomen ja Euroopan lähihistorian kautta, mihin kaikkeen sotakokemukset ovat vaikuttaneet niidenkin sukupolvien kohdalla, jotka eivät itse ole sotaa nähneet.

Taavin sotakuvaukset ovat raikkaita ja tuoreita, vaikka hurmeisia hankia tämänkin kirjan sivuilla riittää. Kirjassa on vetävä tyyli, joka panee kääntämään sivuja vauhdilla. Näkökulmatekniikka ja eri aikatasojen leikkaaminen peräkkäin ovat nykyään hyvinkin tuttuja tyylikeinoja, joten näihin yhdistetty ja osuvasti käytetty kaikkitietävän kertojan osuus tuntui todella virkistävältä. Taavin äiti Ruusa ja pikkuveli Veikko kertovat tarinoitaan minämuodossa, mutta Taavia kuvataan kolmannessa persoonassa ja juuri hänen kohdallaan kaikkitietävä kertoja heittäytyy luotaamaan tulevaisuutta. Mieleen tulee Lars Sundin kollektiivinen kertojanääni, joka kuuluu hyvin esimerkiksi hänen uusimmassa Missä musiikki alkoi -kirjassaan.

Lisäksi Törmälehdon kieli on rikasta, kaunista ja monipuolista ja historiallinen miljöö herää upeasti eloon monien pienten yksityiskohtien kautta. Pidin todella paljon esimerkiksi leipomisen ja kotitöiden kuvaamisesta sekä Ruusan kehollisista tuntemuksista, joissa imettäminen ja raskaana oleminen nousevat jatkuvasti mieleen, vaikka lapset ovat jo isoja.

Kirjan suurin koukku kuvataan jo takakansitekstissä: onko tappamisella eroa, jos kyse on venäläisistä metsässä tai ruotsalaisesta kadulla? Milloin ja miksi tappamista hehkutetaan sankaruutena, entä onko tappamisesta kieltäytyminen pelkuruutta? Kannattaako nostaa sotasankareita ihailluiksi julkkiksiksi? Entä jos vertaa heitä niihin huomattavasti runsaslukuisempiin sotimaan komennettuihin, joiden taival tuppaa päättymään paljon nopeammin ja brutaalimmin?

Tämä kirja sopii sellaisillekin, joita sotahistoria, kotimainen lähihistoria tai agraarielämän kuvaukset eivät lähtökohtaisesti kiinnosta. Väitän, että Törmälehdon kirkas kieli, vetävä kerronta ja painavat teemat vievät mukanaan.

Yksityiskohtana kiitän vielä sitä, että Otavan kirjat painetaan Keuruulla eli ne ovat kotimaisia tuotteita. Koronapandemia on pannut globaalit tuotantoketjut sekaisin ja jopa kotimaiset romaanit ovat välillä olleet lopussa, koska useimmat kustantamot painattavat kirjat esimerkiksi Baltian maissa. Painettu Taavi on avainlipputuote, mikä sopiikin kirjan teemaan mainiosti.

 

Lue myös nämä:
Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
Katja Kettu: Kätilö
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Alan Moore - Dave Gibbons: Vartijat

Kansi: Egmont.

Kuvittelin bloganneeni Alan Mooren ja Dave Gibbonsin Vartijoista jo vuosia sitten, mutta löysin blogistani vain hajanaisia mainintoja. En myöskään lainkaan muista, mistä olen Vartijoiden vuoden 2006 painoksen hankkinut omaan hyllyyni - olisinko ostanut sen joskus sarjakuvafestivaaleilta? Arvelen lukeneeni tämän ensin kirjastolainana ja hankkineeni oman kappaleen vasta sitten.

Vartijat on sarjakuvaromaanien järeimmästä päästä: tunnustettu, palkittu ja kiitetty klassikko. Se on ilmestynyt alun perin kaksitoistaosaisena DC Comicsin sarjakuvalehtenä vuosina 1986-1987. Lehden numeroista pyydetään tällä hetkellä eBayssa useiden tuhansien eurojen summia - siinäpä oiva keräilykohde jollekin riittävän varakkaalle sarjakuvien ystävälle. Vuoden 2006 suomalaispainos perustuu jenkkilässä vuonna 2005 digitaalisesti käsiteltyyn ja uudelleenväritettyyn painokseen.

 

Klassikon tunnistaa siitä, että sen teemat tuntuvat ajankohtaisilta, vaikka ajat muuttuisivat. Käsikirjoittaja Alan Moore on osunut suorastaan pirullisen oikeaan monessa yksityiskohdassa tässä vaihtoehtohistoriaan kuuluvassa dystopiassaan. Tässä joitakin esimerkkejä:

 

- Sähköautoilla ajaminen

- Jatkuva itsensä kehittäminen erilaisten self help -oppaiden avulla - "ole paras versio itsestäsi" -hengessä

- Suuryritysten kansainvälinen valta: brändit pystyvät ohjailemaan ihmisten käyttäytymistä tavalla, johon kansallisvaltiot eivät enää pysty

- Henkilöbrändin merkitys

 

Vartijoiden juonta on vaikea tyhjentävästi tiivistää, mutta yritän kuitenkin: se sijoittuu vuoden 1985 Amerikkaan, jossa kylmän sodan hengessä ydinsota Neuvostoliiton kanssa on puhkeamaisillaan. Presidentti on Nixon, naamioidut supersankarit olivat jännittävä muoti-ilmiö 1930-luvulta 1970-luvulle. Erotuksena oikeasti supervoimaisesta Tohtori Manhattanista monet "supersankarit" olivat tavallisia ihmisiä, jotka olivat ryhtyneet käyttämään itse valitsemiaan asusteita ja salanimiä. Nyt näitä eläköityneitä supersankareita tuntuu uhkaavan vaara: aggressiivinen lihaskimppu Koomikko löydetään kuolleena ja epäluuloinen Rorschach ryhtyy tutkimaan asiaa omin päin.

 

Dave Gibbonsin piirrostyyli on yhtä aikaa rujohkoa ja tarkkaa. Väritys on tarkoituksellisen synkkää. Kovin hämärässä valossa tätä albumia ei kannata lukea, vaan kunnon valaistus ja sopivat silmälasit ovat tarpeen, että saa pienistä yksityiskohdista selvää. Yksityiskohtiin paneutuminen kuitenkin kannatti, sillä koin saavani tarinasta paljon enemmän irti kuin vuosien takaisella ensilukukerrallani. Tarinankuljetus on viimeisen päälle priimaa: on merkityksettömän oloisia yksityiskohtia, jotka osoittautuvat ratkaisevan tärkeiksi, on kaikissa harmaan sävyissä liikkuvaa moraalipohdintaa, on pieniä silmäniskuja niille, jotka tuntevat supersankarisarjakuvien historiaa ja paljon muuta.

Naishahmojen kuvaamista jäin pohtimaan. Ikääntynyt Silkkiaave ja hänen tyttärensä, joka myös käytti seikkailu-urallaan nimeä Silkkiaave, ovat joiltakin osin harvinaisen rehellisen ja osuvan tuntuisesti kuvattuja realistisia naishahmoja, toisaalta hirvittävän ärsyttäviä miesten jatkeita. Aivan kuin Moore olisi ajatellut, että naisen tärkein ominaisuus tarinassa on olla jonkun tyttöystävä tai vaimo, mutta toisaalta hän on kuitenkin tunnistanut sen, että naiset ovat ihmisiä ja on osannut kirjoittaa naiset moniulotteisen, realistisen ihmisen rooliin.

Vartijoista on tehty albumin tapahtumia myöhemmäksi sijoittuva tv-sarja HBO:lle, joka vaikuttaa sen verran mielenkiintoiselta, että voisin itsekin harkita katsovani. TV-sarjasta ja sen linkittymisestä alkuperäisteokseen kannattaa lukea Nyt-liitteen arvio.

Lue myös nämä:
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 1-2 
Frank Miller: Batman - yön ritari
Chris Claremont - John Byrne: Ryhmä-X, vuosikerta 1984-1985

Max Engman: Pietarinsuomalaiset

Huhtikuussa luin Hesarista professori Max Engmanin muistokirjoituksen. Totesin, että taitaa olla korkea aika lukea Max Engmanin tietokirja Pietarinsuomalaiset, jonka olin ostanut kirjahyllyyni vuonna 2005. 

 

Olin viettänyt kesän 2003 kesätöissä Pietarissa viisumivirkailijana. Asuin kimppakämpässä Vasilinsaarella ja tein pitkiä kävelyretkiä ympäri Pietaria, luuhasin museoissa, puistoissa ja muissa kulttuurikohteissa. En kuitenkaan tuolloin ymmärtänyt olevani osa pitkäaikaista ja monipuolista jatkumoa - eräs lukuisista suomalaisista, joita lähellä oleva suurkaupunki oli vetänyt puoleensa kaupungin perustamisesta asti. Pietarinsuomalaisissa Engman kutsuu Pietaria osuvasti "Suomen toiseksi suurimmaksi kaupungiksi", niin paljon siellä suomalaisia asui vielä Venäjän vallankumouksen aikaan.

Pietarinsuomalaisten tutkiminen oli keskeinen osa Engmanin elämäntyötä ja WSOY:n vuonna 2004 julkaisema Pietarinsuomalaiset on monen vuosikymmenen osaamisen tiivistelmä. Teksti on sujuvaa ja hyvin jäsenneltyä, mutta valtava lähteiden määrä ja niiden analysointiin vaadittu pohjatyön määrä huimaa päätä. Kirja on myös ulkoisesti komea ja viimeistelty: kuvitukseen ja taulukoihin on panostettu, paperi on kiiltävää, paksua ja laadukasta, graafinen suunnittelu huoliteltua. Pieni miinus tulee siitä, että kirjoitusvirheitä on häkellyttävän paljon. Esimerkiksi "höyrylaiva" on tekstissä toistuvasti "hyörylaiva". Olisipa tekstin editointiin käytetty vielä vähän lisäaikaa, niin teosta olisi voinut kutsua täydelliseksi kirjaksi niin sisällön kuin ulkoasun suhteen.

 

Pietarinsuomalaisten teemat ovat osin samanlaisia kuin hiljattain lukemassani Taina Kinnusen Kalifornia kutsuu -kirjassa. Kumpikin teos käsittelee identiteetin ja päällekkäisten identiteettien muodostumista, muuttoliikkeitä ja ulkosuomalaisten ja Suomen välisiä suhteita.

 

Pietarinsuomalaisia luin hitaasti ja kauan. Punnittuun tietoon perehtyminen vaatii keskittymistä. Silloin kun tällaiseen perusteelliseen, laadukkaaseen tietokirjaan ottaa aikaa, saa myös paljon. Tekisi mieleni päästä pietarinsuomalaiselle kävelykierrokselle - katselemaan Pietaria uusin silmin, kirjassa kuvattujen suomalaisten jalanjäljissä.

 

Pietarin merkitys Suomelle

Heti johdannossa Engman tiivistää, mistä Pietarin ja Suomen suhteessa on kyse: "Pietari on ollut samalla kertaa sekä erittäin keskeinen että ulkopuolinen tekijä Suomen historiassa. Kaupunki on määrännyt Pohjois-Euroopan historian kulun." Ajan kuluessa historian heiluriliike on tehnyt sen, että suomalaiset ovat joko olleet aktiivisesti yhteydessä Pietariin ja hyötyneet kaupungin läheisyydestä tai yhteydet ovat olleet poikki eikä kaupungin merkitystä ole haluttu nähdä. Itse olen 1970-luvun lapsi ja muistan, kuinka 1980-luvulla Neuvostoliitto tuntui hirvittävän kaukaiselta, vaikka kotikylältäni oli matkaa rajalle vain reilut sata kilometriä. Venäläiset olisivat voineet yhtä hyvin asua vaikka Etelämerellä, niin vähän käytännön yhteyksiä maahan oli, ajan YYA-liturgiasta huolimatta.

Pietarinsuomalaisten kuvaamana aikana yhteyksiä oli huomattavan paljon, sillä varsinkin Itä-Suomesta virtasi väkeä Pietariin töihin. Esimerkiksi palvelijattarilla oli kaupungissa hyvät työmarkkinat. Nuohoojissa suomalaiset olivat selkeästi yliedustettuina suomalaisvähemmistön kokoon nähden ja Engman analysoi kiinnostavasti muuttoliikkeiden ominaispiirteitä ja esimerkiksi ns. ketjumuuton merkitystä tietyissä erikoistuneissa ammattiryhmissä. Esimerkiksi autonomian aikana Pietari on hyödyttänyt Itä-Suomea huomattavasti ja lukiessa alkoi ihan sydäntä särkeä, kun mietin, miten sodat ja rajojen siirrot ovat typistäneet itäsuomalaista kulttuuripiiriä. Minulle rakas Itä-Suomen alue olisi taatusti vauraampi, vireämpi ja hyvinvoivampi jos historian kulku olisi ollut toisenlainen.

 

Engman tiivistää, että suomalaisten monimutkaiseen Pietari-suhteeseen on vaikuttanut myös kaksi isoa suomalaisen mielenmaiseman ilmiötä: agraarisuus ja russofobia. Kaupungit ja varsinkin suurkaupungit nähdään usein paheiden pesinä, jotka turmelevat tervehenkisiä nuoria maalaistyttöjä ja -poikia. Luonnon keskellä, honkien huminassa ja järvenselän siintäessä on oikeaa, tervettä elämää. Koska nykyään kaupungistuminen on maailmanlaajuinen megatrendi, joudutaan Suomessa ratkomaan näitä samoja asenneongelmia edelleen. Pietarinsuomalaisissa kuvatut kaupunkilaistuneet suomalaiset eivät pääsääntöisesti näytä kärsineen kaupunkiin muutosta vaan suurkaupunki tarjosi monille keinoja rakentaa hyvää arkea.

Venäjän ja venäläisten pelolle taas on historiasta kumpuavat ymmärrettävät syyt, mutta arkisella tasolla varsinkin Itä-Suomessa on ollut luontevaa, pitkäaikaista kanssakäymistä ja kulttuurinvaihtoa venäläisten kanssa, jossa kummatkin osapuolet ovat hyötyneet.

 

Ajatonta ajankuvaa

 

Jotkut asiat sen sijaan ovat huvittavan samanlaisia ajanjaksosta riippumatta. Suomalaisia moitiskellaan markkinointiosaamisen puutteesta. Kun suomalaiset yritykset pyrkivät laajentamaan toimintaansa kansainvälisille markkinoille, on kuulemma perusvirhe, että jäädään liikaa pipertämään teknisten yksityiskohtien parissa eikä osata brändätä ja hinnoitella omaa osaamista. Tismalleen sama kuvio tuntuu olleen vaikkapa suutarien keskuudessa Pietarissa 1800-luvulla. Engman siteeraa nimimerkki "Eliasta", joka kirjoitti Åbo Underrättelser -lehteen vuonna 1889 näin:

"Yhtä taitavia ammatissaan kuin saksalaiset, he eivät kuitenkaan läheskään pysty kilpailemaan näiden kanssa liikkeensä menageerauksessa, näytteillepanossa, jos niin saan sanoa. Saksalaiset pystyttävät suuria makasiineja hienoimpien katujen varteen, peili-ikkunoineen ja taiteellisesti toteutetuilla kylteillä: meidän suomalaiset tyytyvät kurjiin verstaisiin, ja vaatimaton saapas portilla on välillä ainoa merkki, joka ilmaisee verstaan olemassaoloa, jossa tuotetaan maailman tyylikkäintä työtä."

 

Tunnistettavan ajattomia ovat myös suomalaisten sisäiset yhdistyskamppailut. Engman käyttää eri yhdistysten arkistoja runsaasti lähdeaineistona ja yhdistysten historia tarjoaakin hyviä näkökulmia suomalaisten arkeen. Näin kritisoi nimimerkki "Sorrettu" Pietarin Suomalaista Hywäätekewäisyys-seuraa Työmies-lehdessä vuonna 1901:

 

"Seura on koettanut pitää iltamia ja hankkia sillä tawalla warallisuutta, wedoten ankarasti "Inkeri"-lehdessä yleisön ihmisyyden tuntoon, että tuokaa roponne hywäntekewäisyysalttarille, ja jos yleisö ei tahdo mennä herrain iltamaan, niin "Inkerissä" haukutaan. Ei ole siinä wika, että yleisö ei käsittäisi seuran jaloa tarkoitusta, waan arwoisat seuran jäsenet owat lyhytnäköisyydellään ja tuhmalla ylpeydellänsä suututtaneet suomalaisen yleisön ja siten ehkäisseet seuran jalon tarkoituksen saawuttamisen." 

 

Kuuluisia pietarinsuomalaisia

 

Kirjan henkilöluettelo on mittava ja sukunimien perusteella arvelen törmänneeni jokuseen omien tuttavieni esi-isiin. Yllättävän monella yleisesti tunnetulla suomalaisella on ollut pitkäaikaisempia tai lyhytaikaisempia siteitä Pietariin. Marsalkka Mannerheimin Pietarin vuosista on kirjoitettu paljon, samoin korutaiteilija Alma Pihlin työ Fabergélla tunnetaan. Mutta minulle oli uutta ja kiinnostavaa tietoa, miten vaikkapa Suomen kansakoulun isä Uno Cygnaeus työskenteli pitkän aikaa Pietarissa ja osallistui värikkäisiin sisäisiin hallinnollisiin taisteluihin. Myös kirjailija Aale Tynni ja näyttelijä Ansa Ikonen viettivät lapsuutensa Pietarissa.

Yle Areenassa voi kuunnella laulaja Alma Fohströmin Pietarissa levyttämän Solovein ja Project Gutenbergista voi ladata kirjailija Samuli Suomalaisen pietarinsuomalaista arkea kuvaavan novellikokoelman Kevään ajoilta.

Venäjän vallankumousvaiheet Engman käsittelee nopeasti. Rajaaminen on tässä yhteydessä perusteltua - vallankumouksesta kokonaisuudessaan kannattaa etsiä jotakin muuta, aihetta kokonaisvaltaisesti tarkasteltavaa luettavaa. Pietarinsuomalaisten tarjoama näkökulma auttoi minua kuitenkin ymmärtämään, miten iso rooli Pietarilla ja pietarilaisilla oli Suomen sisällissodassa. Ymmärrän nyt, miksi niin suuri joukko punaisia pakolaisia pyrki Pietariin - kaupungissa oli jo vanhastaan paljon suomalaisia asukkaita, joilla oli hyvät verkostot. Pietarin asejunaa operoineet Rahjan veljekset ovat niin kiinnostavia, että heistä toivoisin löytäväni lisää luettavaa. Fiktiossa he ovat tulleet vastaan ainakin Jari Tervon Troikassa. Kremlin muuriin haudatusta Otto Wille Kuusisesta olen jo pitkään toivonut kunnon elämäkertaa - toivottavasti joku joskus pystyy sellaisen kirjoittamaan. Hiljattain on uutisoitu, että Kansallisarkisto lähtee selvittämään suomalaisten kohtaloita Stalinin vainoissa - kenties monen pietarinsuomalaisen tarina kerrotaan loppuun asti tätä kautta.

 

Jatkoluettavaa

 

Kirjan mittavasta kirjallisuusluettelosta löytyy jatkoluettavaa joka lähtöön. Eräs iso teema, johon perehtyminen alkoi houkutella entistä enemmän, on Inkerin historia. Inkerinsuomalaiset olivat näkyvästi mukana pietarinsuomalaisten toiminnassa ja he joutuivat ratkomaan toisenlaisia identeettikysymyksiä kuin suuriruhtinaskunnan alueelta tulleet suomalaiset. Tänä kesänä Kansallismuseossa olisi ollut näyttely Inkeriläiset - unohdetut suomalaiset, jonka harmikseni missasin. Kirjastosta olen ehtinyt lainata kirjan Inkeriläiset - kuka kukin on. Siitäpä seuraava isompi lukuprojekti! Pietarin-kesänäni tein bussilla matkan viikonlopuksi Tallinnaan ystäväni luo. Ihastelin bussin ikkunasta kaunista maaseutua, mutta en tuolloin ymmärtänyt kulkevani historiallisen Inkerinmaan läpi.

Lisäksi laitoin kirjastosta varaukseen Aarno Karimon vuonna 1926 julkaiseman scifiromaanin Kohtalon kolmas hetki, jossa kuvitellaan Suomen ja Venäjän sodankäyntiä 1960-luvulla. Kirjan lopussa Pietari poltetaan maan tasalle.

Lue myös nämä:
Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus
Antti Häkkänen: Rahasta - vaan ei rakkaudesta
Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha - Andrew Pepoy: Fables vol. 21. Happily Ever After

Kansi: Vertigo.

Sitten viime blogipostauksen on tapahtunut huiman paljon: meille syntyi perheenlisäystä. Lukemisen suhteen voin kiitellä lukulaitetta ja tablettia - e-kirjaa ja digilehteä on tullut luettua ahkerasti vauvan ruokintapuuhien yhteydessä, sillä laitteita on kätevä käsitellä yhdellä kädellä...

Fablesin uusimman kokoomaosan Happily Ever After ehdin lukea jo ennen sairaalakeikkaa, joten suoraan sanottuna pitäisi melkein lukea tämä uudestaan että saisin palautettua yksityiskohdat mieleeni. Haluan kuitenkin blogata tämän alta pois. Osallistun samalla Lukulampun kesäkirjahaasteeseen kohdalla "Kirja, jonka kansikuva kiehtoo". Fablesin kansitaidetta ovat tehneet useammat osaavat sarjakuvataiteilijat, tämänkertainen huiman hieno kansi on Nimit Malavian kädenjälkeä.

Fables on lähestymässä loppuaan ja käsikirjoittaja Bill Willingham rakentaa huimaa loppunousua. Koska viimeaikaiset Fables-jaksot ovat olleet hieman epätasaisia, on hienoa huomata, että Willingham on saanut ison vaihteen silmään. Olennaisena juonielementtinä on sisarusten välinen kamppailu: Snow White ja Rose Red aloittavat joukkojensa kokoamisen. Mikä tärkeintä, Willingham rakentaa uskottavan motiivin sille, mistä sisarusten välinen vanha kauna oikein pohjimmiltaan kumpuaa.

Happily Ever After piti sisällään useiden tuttujen hahmojen kuolemia ja kaikki merkit viittaavat siihen, että lisää verilöylyjä on luvassa. Päätarinan välipaloiksi on ripoteltu pieniä jäähyväistarinoita, joissa kerrotaan monen henkilöhahmon myöhemmät kuulumiset. Melko onnellisen lopun moni rakas hahmo onneksi saa!

Fablesin 22. kokoomaosa Farewell on ilmestymässä ihan näinä hetkinä, Amazonin ilmoittama ilmestymispäivä on huomenna. Ei siis tarvitse kauaa jännätä taistelun loppuhuipennusta!

Lue myös nämä:
Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha - Craig Hamilton: Fables 1. Legends in Exile
Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha: Fables 2. Animal Farm
Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha: Fables 3. Storybook Love   

Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 10 - War Stories

Kansi: Yuko Shimizu / Vertigo.

Elokuussa lukemani The Unwritten Fables oli pettymys, joten odotin tason nousua kun The Unwritten -sarjan kymmenes kokoomaosa War Stories ilmestyi. Ahmaisinkin albumin yhtenä iltana, mutta täysin tyydyttäväksi lukukokemus ei osoittautunut. Oli tämä kuitenkin The Unwritten Fablesia parempi.

Toisen suosikkisarjani Fablesin lailla myös The Unwritten on lähestymässä loppuaan. Tekijäkaksikko Carey & Gross tarinoivat sarjan päättämisestä tässä haastattelussa - ei ehkä kuitenkaan kannata lukea haastattelua, jos ei ole sarjan lukemisessa kovin pitkällä. Mihinkähän jatkuvajuoniseen sarjakuvaan sitä seuraavaksi sitten itsensä koukuttaisi? No, onneksi The Unwritteniä on vielä jäljellä...

Pidin War Storiesissa siitä, että päähenkilöt pääsivät pitkästä aikaa yhteen. Tom Taylor, Lizzie Hexam ja Richard Savoy tapaavat taas, mukana menossa on myös monta muuta vanhaa tuttua. Lisäksi pääjuoni otti pienen nytkähdyksen eteenpäin. Välillä juonenkuljetus on tuntunut siltä, että tarinan suurimpia arvoituksia on vaikea saada nätisti pakettiin, mutta toivottavasti pitkän linjan käsikirjoittaja Mike Carey selviää luomuksestaan.

Miinusta sen sijaan tulee tarinan nykivyydestä. Tuntui, kuin asiat olisivat edenneet tosi lyhyissä pätkissä ja melko kaoottisesti. Tosin juonikin antaa aihetta kaaosmaisuuteen - asiat vaikuttavat olevan Lontoossa kertakaikkisen sekaisin. Paikoin käänteet tuntuivat kuitenkin ennen nähdyiltä. Tämä taas on sarjassa poikkeuksellista, koska tähän mennessä The Unwritten on vyöryttänyt ennalta-arvaamattomia tapahtumia peräkkäin.

Mutta luulenpa, että täytyy lukea albumi jossain vaiheessa uudelleen ja puntaroida mielipidettä sitten uudestaan. Kenties mielipiteeni muuttuu positiivisemmaksi uusintalukemisen jälkeen... Sitä odotellessa suosittelen lukemaan myös Booksyn bloggauksen sarjasta.

Lue myös nämä:
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 8 - Orpheus in the Underworld
Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa & Liisan seikkailut peilimaailmassa
Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha - Russ Braun - Barry Kitson: Fables vol. 20. Camelot

Kansi: Vertigo.

Bill Willinghamin luoma Fables-sarja lähestyy loppuaan. Vaikka olenkin fani, ei päätös ole minusta huono asia - hyvällä tarinalla on alku, keskikohta ja loppu. Tarpeeton pitkittäminen on harvoin sarjalle hyväksi. Camelot kokoaa yhteen sarjan irtonumerot 130-140 ja ilmeisesti numeron 150 on tarkoitus olla koko sarjan päätösjakso. Joten ainakin yksi kokoomateos on vielä luvassa.

Camelot viittaa ahkerasti Arthur-kuninkaan tarinoihin. Rose Red päättää kutsua koolle omat Pyöreän pöydän ritarinsa. Hankkeeseen liittyy asioita, jotka saavat Rose Redin sisaren Snow Whiten panemaan välit poikki - jälleen kerran, onhan siskosten suhde ollut menneiden vuosisatojen aikana ajoittain varsin myrskyinen. Välillä piipahdetaan myös tuonpuoleisessa katsomassa muutaman edesmenneen hahmon kuulumisia.

Camelot oli parasta Fablesia aikoihin. Lähestyvä loppuhuipennus tuntuu tuoneen juoneen särmää ja imua. Tarina oli vetävä, käänteet kiinnostavia ja loppurytinöiden enteily tuntui kihelmöivältä. Tykkäsin kovasti viittauksista Arthur-kuninkaan tarinoihin - asetelmasta saadaan vielä varmasti paljon irti! Täytyy lukea albumi jossain vaiheessa ajan kanssa uudelleen, nyt se tuli luettua lähes ahmimalla.

IGN Comics -sivustolta löytyy hyvä haastattelu, jossa Willingham tarinoi mietteistään sarjan lähestyessä loppuaan. Juttu ei sisällä spoilereita, mutta toki pientä osviittaa sarjan tapahtumista saattaa saada.

Lue myös nämä:
Arthur-kuninkaan tarinoita 
Max Brooks - Caanan White: The Harlem Hellfighters
Ruutuja ruudulta - sarjakuvaa lukulaitteelta ja tabletilta

Mike Carey - Bill Willingham - Peter Gross - Mark Buckingham: The Unwritten Fables

Kansi: Vertigo

The Unwrittenin ja Fablesin crossover-albumia olin odottanut kuin hullu puuroa, mutta silti maltoin hieman säästellä tämän lukemista. Sarja ilmestyy The Unwritten vol. 9 -kokoelmana, eli Tom Taylorin tarina on himpan verran painavampi kuin Fablesien. Tämä näkyy siinäkin, että Mike Careyllä on suurempi kirjoittajavastuu kuin Bill Willinghamilla, samoin Peter Grossin piirrosjälki näkyy vahvempana kuin Mark Buckinghamin.

Ensi alkuun tarina olikin aika vetävä. Seikkailu sijoittuu Fables-kronologiassa jo taakse jääneeseen aikaan. Tom Taylor putkahtaa mukaan ensin Tomina, mutta sittemmin Tommy, Sue ja Peter astuvat esiin.

Mutta mitä pitemmälle luin, sitä epäuskoisemmaksi tulin. Porukkaa kuoli niin paljon, että aloin epäillä lopussa odottavan "se olikin vain unta" -tyyppisen ratkaisun. Ja hieman sen tapainen päätös albumissa olikin.

Siinä missä The Great Fables Crossover oli kieli poskessa kirjoitettua hupaisaa viihdettä, The Unwritten Fables oli enimmäkseen synkkää ja veristä touhua. Carey kohtelee Willinghamin henkilöitä enimmäkseen kunnioittavasti, mutta välillä hieman lipsutaan. Olin pettynyt, kun rauhaarakastava Sammakkoprinssi tarttui taas miekkaan. Ja tappaminen meni niin makaaberiksi, että uskottavuus karkasi väkisinkin.

Joten valitettavasti The Unwritten Fables onnistui pikemminkin toteuttamaan sekaseikkailujen tylsimmät puolet. Fablesiin ei tullut mitään uutta ja The Unwritteninkin osalta tarina vaikutti jäävän harha-askeleeksi.

Seuraava The Unwrittenin kokooma-albumi ilmestyy jo lokakuussa, ollen nimeltään The War Stories. Mutta kuvauksen perusteella vaikuttaa siltä, että siinäkin on kyse joistakin erikoisjaksoista nimeltä The Unwritten Apocalypse. Onkohan tässä mopo karkaamassa kokonaan? No, se jää nähtäväksi. Tommy Taylor and the Ship That Sank Twice oli mainio erikoisjakso, mutta tämä The Unwritten Fables oli kyllä pannukakku.

Lue myös nämä:
Frank Miller: Batman - yön ritari
Mike Carey - Peter Gross: Tommy Taylor and the Ship That Sank Twice 
Ruutuja ruudulta - sarjakuvaa lukulaitteelta ja tabletilta

Kesälukumaraton IV 16.7.2014

Lukumaratoneja on nähty blogeissa taas tänäkin kesänä, itse aloitan maratonin än-yy-tee NYT osallistumalla Emmin emännöimään Blogistanian Kesälukumaratoniin. Virallinen päivä on huominen, mutta jo tänään saa aloittaa.

Kuva Emmi T., kuvan lähde: Denise Krebs,  Creatice Commons -lisenssi CC BY 2.0

Viime kesänä maratoonasin tiiliskivillä, sitä edellisenä kesänä romaaneilla. Nyt ajattelin mennä sarjakuvilla, vieläpä sellaisilla jotka olen aiemmin lukenut. Aion uppoutua Bill Willinghamin luomaan Fables-sarjakuvaan ja lukea sarjan alusta asti uusiksi. Tai kakkososasta alkaen, luinhan ykkösosan vähän aikaa sitten sähköisesti. Koska olen blogannut näistä sarjiksista aiemmin, suosittelen lukemaan perusesittelyt vanhoista bloggauksista, linkitän niihin. Niistä löytyy hankintojeni alkuperämaininta, mutta sittemmin olen ostanut kaikki osat omaan hyllyyn eri paikoista.

Bill Willingham New York Comic Conissa vuonna 2012.
Kuva: © Luigi Novi / Wikimedia

Tätä kertaa varten en ole valmistellut mitään erityisiä eväitä, joten niissä ei taida olla paljon raportoitavaa. Rennolla otteella ajattelin muutenkin mennä, katsotaan jaksanko ottaa edes kuvia. :)

21.00 Aloitan Animal Farmilla. Ykkösosassa Snow White ja Rose Red saivat jonkinlaisen uuden yhteyden ja nyt siskospari lähtee katsastamaan Farmin touhuja.

23.04 Ah, Animal Farm oli uusintaluettunakin vetävä, terävä, kerroksellinen ja vauhdikas. Mark Buckingham on piirtänyt Fablesia niin kauan, että pystyin havainnoimaan piirrostyylin muuttumista. Näissä alkupään numeroissa on joitakin eroja piirrosjäljessä uudempiin verrattuna, hyvässä ja pahassa. Lisäksi huomasin joitakin detaljeja tarkemmin kuin ennen - pari pientä hassua logiikka-aukkoa ja sen, että Snow Whitella on valtava määrä Louis Vuittonin laukkuja. :)

Sivuja oli 112. Seuraavaksi Storybook Loven kimppuun...

10.40 Storybook Love oli vetävä ja oli hauska huomata, mitä kaikkia ison juonikuvion kannalta tärkeitä pieniä yksityiskohtia oli ujutettu mukaan. Näitä hoksasi paremmin nyt. Snow Whiten ja Bigbyn väliset kipinöiden sinkoilu tuntui. Bryan Talbot vierailevana piirtäjänä viihdytti, varsinkin näin Grandvillen lukemisen jälkeen. Lan Medina piirsi pari jaksoa, miksikähän hänen kynänjälkeään ei tämän jälkeen tainnut enää Fablesissa näkyä?

Sivuja oli 190. Seuraavaksi on vuorossa eräs suosikkiosistani, muhkea March of the Wooden Soldiers.

16.43 March of the Wooden Soldiers pitää pintansa - se on vauhdikas, täynnä toimintaa ja draamaa, ovelia käänteitä ja mustaa huumoria. 

James Jeanin upea kansitaide on todella hienoa. Jos raaskisi pulittaa paljon rahaa, saisi Jeanin Fables-kansitaidetta kirjanakin.

Kansi: James Jean / Vertigo. Kuva: Comic Vine

Sivuja oli peräti 231. Seuraava osa, The Mean Seasons, on hieman ohuempi ja myös hidastempoisempi.

19.48 The Mean Seasons maistui myös kerrassaan hyvältä. Oli taas hauska huomata, kuinka pitkäjänteisesti Willingham on Fablesia kirjoittanut. Tässä oli monia yksityiskohtia, jotka viittaavat paljon myöhemmin tapahtuviin asioihin.

Sekä tässä että edellisessä osassa on ollut niin paljon nopeasti vilahtavia sivuhenkilöitä, että olen selaillut ahkerasti Fables Encyclopediaa. Siitä onkin ollut paljon iloa!

Kansi: Adam Hughes / Vertigo. Kuva: Amazon.

Sivuja oli 166. Taidan lukea tänään vielä Homelands-osan, mutta sitä en reilussa tunnissa varmastikaan pääse loppuun asti. Raportoin yhdeksän aikaan, montako sivua sitä luin ja lasken ne maratoniin mukaan.

21.00 Pääsin Homelandsin sivulle 74. Yhteensä luin siis 773 sivua. Jee!