Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit

Kansi: Tuuli Juusela / Otava.

Kun astun takaisin pihalle ja katson pihalla leikkiviä ekaluokkalaisia, tunnen, etten enää kuulu tänne, olen tukevasti matkalla aikuisuuteen.

 

Elokuvaohjaajana tunnetun Johanna Vuoksenmaan esikoisromaani Pimeät tunnit ilmestyi vuonna 2020. Teos ei ole Vuoksenmaan ensimmäinen kirja, sillä vuotta aikaisemmin häneltä julkaistiin kirja Vesiystäviä. Olen sitä joskus plaraillut kirjakaupassa ja se vaikutti hyvältä: uimatarinoita ja valokuvia erilaisista järvistä.

 

Pimeät tunnit sai ainakin minun muistikuvieni mukaan kiinnostuneen vastaanoton ja medianäkyvyyttä ilmestymisvuonnaan. Blogiarvioitakin löytyy: tarkkanäköiset ja kriittiset lukijat ovat käsitelleet kirjaa mm. Kirsin kirjanurkassa, Kirsin Book Clubissa ja Tuijatassa. Ensin mainittu Kirsi kiteyttää jotain olennaista omistakin lukufiiliksistäni: "Pauliina herätti henkiin sellaisiakin muistoja, joita en välttämättä olisi halunnut enää muistaakaan."

 

Tämä ei ole moite, sillä kirja on mainiota luettavaa, huomattavasti parempi kuin etukäteen odotin. Ehkä olin ajatellut, että koska Vuoksenmaa on jo tunnettu nimi kulttuurialalla, hänen kohdallaan julkaisukynnystä oli madallettu? Näin ei vaikuta olleen, sillä Pimeät tunnit on sellainen kirja, jonka tasoon läheskään kaikki esikoiskirjailijat eivät yllä. 

 

Kirja kuvaa vuoden 1977 sähkölakkoa Hämeenlinnassa ja keskiössä on nelihenkinen Ojalan perhe. 12-vuotias Pauliina on kovaa vauhtia matkalla murrosiän kautta aikuisuuteen, Esa-isää taas työllistävät sähkön säännöstelyn lisäksi haaveet kuvataideharrastuksen elvyttämisestä ja karjalaisten vanhempien perään katsominen. Kanta-Hämeeseen tuli sodan jälkeen paljon karjalaisevakoita ja karjalaisuuden läsnäolo näkyy edelleen monin tavoin. 

Viime aikoina nostalgia on ollut kova sana ja olen ehtinyt jo hieman kyllästyä kirjoihin tai tv-sarjoihin, jotka on tehty ensisijaisesti nostalgiassa piehtarointiin. Nostalginen tunnelmointi tuppaa usein unohtamaan kaikki ne ikävät asiat, joita kuvattuun vuosikymmeneen kuului. Tässäkin suhteessa Vuoksenmaa erottuu edukseen: Pimeät tunnit ei ole nostalgiaa vaan tarkkaa ajankuvaa. Eikä se makeile, vaan vaikkapa Pauliinan kautta mukana on paljon kirpeää. Myös vaaraa, sillä vaikka Pauliinan elämänkokemus ei vielä riitä kaikkien vaaran merkkien tunnistamiseen tai luokitteluun, lukijana jää pohtimaan vähän sydän syrjällään, mihin suuntaan kirjan henkilöiden elämä mahtaa jatkua viimeisen luvun jälkeen.

Pauliinan hahmo on mainio: hän on toisaalta itsevarma ja itsenäinen 12-vuotias, toisaalta lapsellinen hyvin tunnistettavalla tavalla. Pauliinan äitiä tarkkaillaan sekä tyttären että miehen silmin ja jää lukijan päätettäväksi, millaisena ihmisenä hänet haluaa tulkita. 

 

Henkilöiden käyttäytymiseen vaikuttava sähkölakko on nyt, energiakriisiuutisoinnin keskellä, hyvinkin ajankohtainen. Mediassa on vähän väliä ohjeita siitä, kuinka toimia jos sähköt katkeavat, joko suunnitellusti tai suunnittelemattomasti.

Vuoksenmaa onnistuu siinä, että vaikka Pimeät tunnit on muodoltaan melko tavanomainen - kronologisesti etenevä kasvukertomus - on se kuitenkin mieleenpainuva ja pohdituttava kirja. Vuoksenmaan ammattitaito esittävien taiteiden parissa näkyy siinä, että tuntuu kuin henkilöitä seuraisi aivan vieressä ja visuaaliset mielikuvat ovat vahvoja. Kirja ei onneksi ole kuitenkaan käsikirjoitus, vaan vahvasti romaani, jossa esimerkiksi henkilöhahmojen sisäistä maailmaa kuvataan väkevästi.

Mahtaakohan Vuoksenmaa jatkaa kirjallista uraansa? Pimeiden tuntien perusteella lukisin mieluusti häneltä lisääkin kirjoja.

Lue myös nämä:
Kolme kirjaa kartalla: Vanajan Joanna, Rottien pyhimys ja Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä
Ilkka Teerijoki: Hämeenlinna vallankumouksen vuosina 1917-1918
Turkka Hautala: Salo