Bret Easton Ellis: Lunar Park

Lunar Park tarttui kirjastosta mukaan, kun muistin Hesarin kehuneen sitä. Ellisiltä olen aiemmin lukenut Amerikan Psykon (ilmestynyt suomeksi 1993) lukioikäisenä. Kirja herätti tuolloin kovasti huomiota, ja kylläpä sen itsekin noteerasin korkealle. Omasta hyllystä löytyvä Amerikan Psyko on tullut luettua vuosien varrella kerran pari uudelleenkin.

Muuten lukaisin Ellisiltä Alta nollan jossain vaiheessa, sen herättämättä sen kummempia intohimoja. Glamoramaa aloitin, mutta se tuntui niin tylsältä että jätin kesken. Niinpä Hesarin myönteinen arvio herätti kiinnostuksen: vieläkö vanha kettu keksisi jotain uutta sanottavaa?

Ja keksihän se. Lunar Park on hillittömän hauska ja juonellisesti todella sujuvasti etenevä, suorastaan helppolukuinen. Eli jotain aivan muuta mitä vaikkapa Amerikan Psykosta voi sanoa, sen hauskuus kun vaatii melko kieroutunutta asennetta. Lunar Park puolestaan on omituinen sekoitus kauhua ja tunnustuskirjallisuutta, hieman kuin samaan astiaan miksattaisiin Stephen Kingiä ja Pentti Saarikoskea. Kirja on nimittäin näennäisen omaelämäkerrallinen. Kertojana on kirjailija Bret Easton Ellis, joka johdantona tilittää koko julkisen uransa, joka pitää sisällään kehuttuja romaaneja, huume- ja viinanhöyryisiä bileitä, huonoja perhesuhteita ja sekavia kirjallisuuskiertueita. Johdannon jälkeen alkaa kuvaus "nykytilasta": Ellis on mennyt naimisiin poikansa äidin kanssa ja muuttaa "perheensä" luo Kaliforniaan. Uusi alku kestää vain hetken, kun talossa alkaa kummitella, minkä aiheuttajaksi Ellis epäilee isävainaataan...

Kirjassa on paljon hyviä puolia. Yksi on kuvaus amerikkalaisen julkkiskirjailijan hörhöelämästä. Tämä aihehan on vanha kuin taivas: varmaan siitä asti kun ensimmäisellä kivikauden ihmisellä on pensseli pysynyt kädessä, on hänen pitänyt päästä maalaamaan hassuja sienensyöntikokemuksiaan ja pätemään niillä muille... Taiteilijaelämän pimeät puolet ovat siis kaikille tuttuja, mutta on niistä silti merkillisen hauskaa lukea.

Lisäksi minua ainakin nauratti amerikkalaisen perheidyllinen hillitön parodia. Ellisin "perhe" kun on kirjava kokoelma luksusasunnossa eläviä etuoikeutettuja ihmisiä, joista osa on sukua keskenään ja osa ei, mutta jotka eivät joka tapauksessa saa mitään kontaktia toisiinsa. Äiti Jayne on Hollywood-näyttelijä, jonka vuoksi hänen assistenttinsa ja kotiapulaisensa hääräävät tiiviinä osana perheen arkea. Koska Jayne on ollut vuosikausia epätoivoisen rakastunut Ellisiin, hän uskoo kaiken, mitä mies hänelle sanoo. Ellis itse puolestaan juopottelee ja käyttää huumeita sekä vonkaa vieraita naisia, tosin läpinäkyvimmätkin selitykset menevät Jaynelle läpi. Luonnollisestikin pariskunta käy pariterapiassa, vaikka avioliittoa on kestänyt vain pari kuukautta.

Ellisin poika Robby puolestaan välttelee täysin kontaktin ottamista vastalöydettyyn isäänsä. Jaynen tytär Sarah vaikuttaa normaaleimmalta. Selkäpiitä karmii lukea Robbyn ja Sarahin ja heidän koulutovereidensa lääkeannoksista. En tiedä onko oikeasti kuinka tavallista, että normaalit amerikkalaiset lapset syötetään täyteen vuoroin rauhoittavia, vuoroin piristäviä lääkkeitä, mutta jos kirjan kuvauksissa on ripauskaan todellistä elämää, niin huhhuh. Aika ahdistavaa on myös kuusivuotiaan Sarahin "normaalielämä" muutenkin - tyttö on kirjassa kuvattu pikkuaikuiseksi ja käyttäytyy teini-ikäisten tavalla.

Lunar Park on myös taitavaa ympyrän sulkemista: Amerikan Psyko ja sen päähenkilö Patrick Bateman kytkeytyvät oleelliseksi osaksi juonikuviota. Ja vaikka en kovin suuri kauhukirjallisuuden ystävä olekaan, niin kyllä kirjan yliluonnolliset kohtaukset saivat ahdistuksen väreet juoksemaan selkäpiissä.

Lue myös nämä:
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Majgull Axelsson: Huhtikuun noita
Jane Stanton Hitchcock: Seurapiirimurhia

Marian Keyes: Watermelon

Viihdyttävä viihde on omituisen harvinainen laji. Ainakin mitä tulee naisille suunnattuihin romanttisiin viihderomaaneihin. Suurin osa genren tuotoksista on älyllisesti niin aliarvioivaa bullshittiä, että niitä lukiessa tulee lähinnä vihaiseksi eikä viihdy yhtään. Tietenkään viihdekirjojen ei tarvitse antaa lukijalleen yhtä haastavia älyllisiä ponnisteluja kuin vaikkapa numeerisen analyysin opiskelu, mutta ei kirjoja lukiessaan silti tarvitsisi joutua epäilemään, että niiden kohderyhmänä ovat tavaamaan oppineet gorillat.

Siksi kirjojen ystävä ilahtuu vilpittömästi joka kerta, kun tutustuu sellaisiin kirjoihin, jotka viihdyttävät häntä: ovat mukaansatempaavia eivätkä tylsiä, romanttisia mutta eivät ällöimeliä, hauskoja mutta eivät mukahauskoja. Omia suosikkejani romanttisen viihteen saralla ovat Kaari Utrio, jonka kirjoihin tutustuin jo yläastetta aloitellessa, Jude Deveraux, jonka ihanan humoristiset, dramaattiset ja pilke silmäkulmassa kirjoitetut kirjat löysin tosissani vasta viime kesänä, sekä Marian Keyes, jolta luin ensimmäisen kirjan muutama vuosi sitten äitini suositeltua minulle Last Chance Saloonia.

Olenkin lukenut melkein kaikki Keyesin kirjat äidin kirjahyllystä. Last Chance Saloonin jälkeen luin Sushi For Beginnersin, Angelsin ja The Other Side of the Storyn. Pari aukkoa sivistykseen on jäänyt: Lucy Sullivan Gets Married (johon perustuvasta tv-sarjasta muistan nähneeni pari jaksoa - jostain syystä siitä jäi omituinen vieroksunta tarinaa kohtaan), tarinakokoelma Under the Duvet ja tämä Watermelon, joka mielestäni jossain vaiheessa äidin hyllyssä oli, mutta lieneekö jäänyt jonnekin lainaan, kun en ole sitä sieltä enää löytänyt. Kun Marian Keyes -hinku alkoi kasvaa, niin tilasin Watermelonin Amazonista samalla kuin Mistress Pat -postauksen yhteydessä mainitun A Tangled Webin.

Mainittakoon tässä yhteydessä, että toisin kuin L.M. Montgomeryn kirjoja tai Harry Pottereita, Marian Keyesin kirjoja en mielelläni lue suomeksi. Rachelin loman luin suomennoksena, mutta se tapahtui äärimmäisessä hädässä. Keyesin tyyli perustuu pitkälti nokkeluuksiin ja sanaleikkeihin, ja jostakin syystä käännökset ovat kuulostaneet suomeksi teennäisiltä ja vaivaannuttavilta. Toisaalta Keyesin englannin lukeminen on tehokas kielikylpy, koska hän käyttää ahkerasti esimerkiksi erilaisia sanontoja ja metaforia. Ja koska englanniksi lukeminen on kuitenkin aina hieman hitaampaa kuin suomeksi lukeminen, ehtii kirjasta nauttia pitempään kun sitä lukee pienempinä pätkinä. :) Lisäksi tuntuu siltä, kuin irlantilaisfiilikseen (tai lontoolais-, joka kirjoissa myös elää vahvasti) pääsisi paremmin sisälle alkukielellä.

Vielä sivupolku: yleensä en ota tosissani ihmisiä, jotka väittävät lukevansa kaiken alkukielellä ja saavansa siitä muka enemmän irti kuin suomennoksista. Esimerkiksi Shakespearen lukeminen alkukielellä vaatisi jo suurin piirtein kääntäjän ammattitaidon, että siitä kovin suuria kiksejä saisi. Jopa Jane Austen, jonka teokset ovat juonellisesti melko yksinkertaisia, on minulle alkukielellä haastavaa luettavaa - mikä ei kai sinänsä ole ihme, kun kirjat ovat parisataa vuotta vanhoja. En myöskään pääse pätemään sillä, että lukisin vaikkapa venäläisiä klassikoita alkukielellä - yritin kerran Mihail Bulgakovin Koiran sydäntä venäjäksi, ja lukeminen eteni suurin piirtein näin: "Koira kävelee... * * * koira haukkuu... *** mies menee...***" Kiitos ja kunnia siis suomentajille, jotka tuovat kirjojen ilon meidän tavan pulliaisten ulottuville, jotka emme pysty lukemaan kaikkea haluamaamme alkukielellä.

Takaisin Marian Keyesiin. Niin viihdettä kuin ovatkin, hän käsittelee melkoisen vakavia teemoja kirjoissaan. Esimerkiksi Watermelonissa Clairen mies James jättää hänet heidän ensimmäisen lapsensa syntymän jälkeen, ja sivusuhteen ja avioeron tunnelmia kuvataan raastavasti ja todenmukaisesti. Muutenkin kirjat ovat mielestäni erittäin todenmakuisia. Niissä kuvataan arkielämää, sekä sellaista reaalielämää, jossa asiat eivät aina mene putkeen ja suunnitelmien mukaan. Henkilöt, tapahtumat, sivuhenkilöt ja sivutapahtumat ovat samaan aikaan sekä ihanan päättömiä että todentuntuisia. Irlantilaisen Keyesin kirjoissa suomalaisittain kiinnostavaa on se, että niissä kuvataan railakkaasti esimerkiksi naisten alkoholinkäyttöä. Mitenkähän kuvaukset juopottelusta ja krapuloista ovat menneet läpi USA:ssa, jossa Keyesin suosio käsittääkseni on kasvanut tasaiseen tahtiin. Ilmeisesti irlantilaisilla ja suomalaisilla tosiaankin on yhteiset eurooppalaiset juomatavat. Todellisessa elämässä Marian Keyesillä itsellään meni juhliminen jossain vaiheessa överiksi - hän alkoholisoitui siinä määrin, että joutui katkaisuhoitoon ja nykyisin täysin raitis. Virallisilla kotisivuillaan kirjailija kertoo teoksistaan, elämästään ja pitää pienimuotoista nettipäiväkirjaa. Sivuilta löytyi myös lyhyt katkelma hänen upouudesta Anybody Out There -romaanistaan - en malta odottaa, koska saan sen käsiini!

Watermelon on siis Keyesin esikoiskirja, alun perin julkaistu vuonna 1995. Mietin pitkään, miten vesimeloni voi liittyä tuohon synnytys-avioero -tematiikkaan, mutta se selvisi onneksi melko alussa. Claire kuvaa olleensa raskausaikana valtavan pyöreä ja pahoinvoinnin takia jatkuvasti vihertävä. Watermelonissa esitellään Walshin perhe, jonka eri jäsenet myöhemmin seikkailevat muissa kirjoissa. Walshin viidestä tyttärestä Claire on päähenkilö Watermelonissa, Rachel yllättäen Rachel's Holidayssa, Margaret Angelsissa ja upouusi Anybody Out There kertoo näköjään Annasta. Jäämme odottamaan koska pragmaattinen, kuvankaunis, rehellisesti itsekäs ja suorasuinen Helen saa oman kirjansa. Irlantilaisperheen kaikkea muuta kuin idyllinen elämä muistuttaa lukijaa perhe-elämästä parhaimmillaan - vaikka niin perheenjäsenet kuin heidän elämänsäkin ovat kaukana täydellisestä, on yhteisyyden tunteessa silti merkillistä voimaa. :)

Nostan Watermelonista esiin yhden kohtauksen, joka ilahdutti minua valtavasti. Tämä ei mitenkään liity pääjuoneen, vaan on sellainen mainio pieni sivuhuomautus, joita Keyes viljelee kirjoissaan toistuvasti. Minua nimittäin on alkanut ärsyttää, kun kirjojen sankarittaret aina ilmaisevat huolestumistaan, sydänsurujaan tai mielipahaansa jättämällä ruoan syömättä. Siis toteamalla että "ruoka ei maistunut kun ahdisti niin paljon" tjsp. Pöh, sanon minä. Omaa ruokahaluani ei ole varmaan mikään ahdistus ikinä järkyttänyt, vaan hyvä ruoka maistuu aina ja kaikkialla kun sellaista on tarjolla. Clairella on näköjään samansuuntainen ote elämään - hän hämmästyy vilpittömästi, kun hylkäämisen jälkimainingeissa joutuu toteamaan, ettei ole syönyt tavalliseen tapaan:

"I couldn't believe that this was happening to me - I'd always had a very robust appetite. When I was pregnant, it was better than robust, more like steel-reinforced. I spent my teenage years praying desperately to be anorexic. I never lost my appetite, no matter what the occasion. Exam nerves, job interviews, wedding day jitters, food poisoning - nothing short of death made the slightest difference to my ability to eat like a racehorse. Whenever I met a thin person who would trill, "Oh, silly old me, I simply forget to eat", I would stare with ill-concealed bafflement and bitterness, feeling unglamorous and lumpy and bovine. The lucky bitches, I would think. How could anyone forget to eat? I had an appetite - what an untrendy and shameful thing to have."

Lue myös nämä:
Outi Pakkanen: Kissa kuussa
Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia
Sarah Waters: Silmänkääntäjä

Mikko Ketola - Anssi Rauhala: Marian koodi

Viime aikoina lukeminen on ollut hieman sälää. Runot-kokoelmassa pääsin juuri Ääneen -kokoelmaan asti, lisäksi Harry Potter ja Puoliverinen prinssi ropsahti kirjaston varausjonosta odottaviin käsiini. Siitä jääköön postaus tekemättä, johan Harry Potteria tuli aiemmin käsiteltyä runsaasti.

Pyhitetään tämä postaus siis sarjakuvalle. Marian koodin sain arvostelukappaleena kustantajalta ja kirjoitin siitä arvostelun Teekkarilehti Aalefiin. Arvostelun liitän loppuun. Sarjakuvaharrastukseni on melko kausittaista, vaikka sarjakuvien ystäväksi itseni laskenkin. Viime aikoina sarjakuvalukeneisuuteni on saanut uutta potkua, kun löysin Kvaak.fi -foorumin. Erinomainen sivusto, erityisesti keskustelupalsta koukuttaa. Ei sellaista aihetta olekaan mistä joku ei olisi ketjua aloittanut, tai jos sellaisen keksii, niin äkkiä saa samanhenkisiltä ihmisiltä neuvoja ja kommentteja. Kvaakin kautta taisin Marian koodinkin bongata. Lisäksi innostuin tilaamaan kirjastosta kaukolainana Blacksad-sarjakuvaa. Ranskan kieltä taitavat voivat lueskella ko. sarjasta tuolta, ja muut tyytyä ihailemaan upeita taustakuvia.

"Mikko Ketolan ja Anssi Rauhalan alkuvuodesta ilmestynyt Marian koodi on melkoinen harvinaisuus suomalaisen sarjakuvan piirissä: kovakantinen, nelivärinen täyspitkä seikkailu, joka tyylillisesti osuu eurooppalaisen seikkailusarjakuvan (Tintti, Natasha, Yoko Tsuno) genreen. Kustantajana on Kirjastudio, joka kuitenkin on jo sulautettu Minerva Kustannus Oy:n osaksi. Marian koodille on luvattu julkaista myös jatkoa.

Tällainen uraauurtava työ ansaitsee albumille runsaasti sympatiapisteitä. Niitä tarvitaankin, koska Marian koodi ei itsessään mikään sarjakuvataivaan kirkkain tähti ole, ei edes suomalaisen sarjakuvataivaan. Mukava lukukokemus se on kuitenkin, ja mikäli tarinaa jatketaan sarjaksi, voinee luottaa siihen että käsikirjoitus - sarjoille tyypilliseen tapaan - jatkossa tiivistyy ja terhakoituu. Piirrosjäljen osalta moista ei tarvitse edes toivoa, onhan Anssi Rauhalalla miellyttävä, ammattimainen ja sulava kynänjälki.

Kuten albumin nimestä voisi arvatakin, Marian koodi liikkuu osin Da Vinci –koodin jalanjäljillä. Vertailevan kirkkohistorian professori Anni Isotalo (kyllä!) lähtee Pariisiin vetämään Da Vinci –koodin teemamatkaa. Reissun pohjalta hän löytää itsensä selvittämässä suvun perintöriipuksen tarinaa ja mm. piispa Henrikin ja Lallin legendaa. Arvoitusten ratkominen vie professorin milloin Tallinnaan, milloin Pohjanmaan lakeuksille.

Mikko Ketolan käsikirjoituksesta tulee tunne, että mies ei ole kovin paljon ainakaan fiktiota aiemmin kirjoittanut. Ammattikirjoittaja hän toki muuten on – kirkkohistoriaan erikoistunut teologisen tiedekunnan dosentti. Pienet draamalliset latteudet ja mutkien suoristaminen joissakin juonenkäänteissä annettakoon kuitenkin anteeksi. Mikäli Ketola ja Rauhala pääsevät yhteistyötään jatkamaan uusien Anni Isotalon seikkailujen parissa, kehittyy käsikirjoitus harjoituksen myötä varmasti.

Albumin parasta antia ovat viehättävä ja pikkutarkka kuvitus, päähenkilön miellyttävä persoona ja Pohjanmaan synkeät jörrikät action-huumassa. Olipa huumori sitten tahallista tai osin tahatonta, albumin parissa kyllä ainakin yhden kertalukemisen viihtyy. Seuraavista osista riippuukin, kuinka tutuksi Anni Isotalo sarjakuvan ystäville tulee."

EDIT: 28.10.2007. Ks. myös sarjan kolmannesta osasta Etelä-Saimaaseen kirjoittamani arvio.

Lue myös nämä:
Christophe Blain: Maalari ja merirosvo
Juan Diaz Canales - Juanjo Guarnido: Blacksad
Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet