Viihdyttävä viihde on omituisen harvinainen laji. Ainakin mitä tulee naisille suunnattuihin romanttisiin viihderomaaneihin. Suurin osa genren tuotoksista on älyllisesti niin aliarvioivaa bullshittiä, että niitä lukiessa tulee lähinnä vihaiseksi eikä viihdy yhtään. Tietenkään viihdekirjojen ei tarvitse antaa lukijalleen yhtä haastavia älyllisiä ponnisteluja kuin vaikkapa numeerisen analyysin opiskelu, mutta ei kirjoja lukiessaan silti tarvitsisi joutua epäilemään, että niiden kohderyhmänä ovat tavaamaan oppineet gorillat.
Siksi kirjojen ystävä ilahtuu vilpittömästi joka kerta, kun tutustuu sellaisiin kirjoihin, jotka viihdyttävät häntä: ovat mukaansatempaavia eivätkä tylsiä, romanttisia mutta eivät ällöimeliä, hauskoja mutta eivät mukahauskoja. Omia suosikkejani romanttisen viihteen saralla ovat Kaari Utrio, jonka kirjoihin tutustuin jo yläastetta aloitellessa, Jude Deveraux, jonka ihanan humoristiset, dramaattiset ja pilke silmäkulmassa kirjoitetut kirjat löysin tosissani vasta viime kesänä, sekä Marian Keyes, jolta luin ensimmäisen kirjan muutama vuosi sitten äitini suositeltua minulle
Last Chance Saloonia.Olenkin lukenut melkein kaikki Keyesin kirjat äidin kirjahyllystä.
Last Chance Saloonin jälkeen luin
Sushi For Beginnersin,
Angelsin ja
The Other Side of the Storyn. Pari aukkoa sivistykseen on jäänyt:
Lucy Sullivan Gets Married (johon perustuvasta tv-sarjasta muistan nähneeni pari jaksoa - jostain syystä siitä jäi omituinen vieroksunta tarinaa kohtaan), tarinakokoelma
Under the Duvet ja tämä
Watermelon, joka mielestäni jossain vaiheessa äidin hyllyssä oli, mutta lieneekö jäänyt jonnekin lainaan, kun en ole sitä sieltä enää löytänyt. Kun Marian Keyes -hinku alkoi kasvaa, niin tilasin
Watermelonin Amazonista samalla kuin
Mistress Pat -postauksen yhteydessä mainitun
A Tangled Webin.Mainittakoon tässä yhteydessä, että toisin kuin L.M. Montgomeryn kirjoja tai Harry Pottereita, Marian Keyesin kirjoja en mielelläni lue suomeksi.
Rachelin loman luin suomennoksena, mutta se tapahtui äärimmäisessä hädässä. Keyesin tyyli perustuu pitkälti nokkeluuksiin ja sanaleikkeihin, ja jostakin syystä käännökset ovat kuulostaneet suomeksi teennäisiltä ja vaivaannuttavilta. Toisaalta Keyesin englannin lukeminen on tehokas kielikylpy, koska hän käyttää ahkerasti esimerkiksi erilaisia sanontoja ja metaforia. Ja koska englanniksi lukeminen on kuitenkin aina hieman hitaampaa kuin suomeksi lukeminen, ehtii kirjasta nauttia pitempään kun sitä lukee pienempinä pätkinä. :) Lisäksi tuntuu siltä, kuin irlantilaisfiilikseen (tai lontoolais-, joka kirjoissa myös elää vahvasti) pääsisi paremmin sisälle alkukielellä.
Vielä sivupolku: yleensä en ota tosissani ihmisiä, jotka väittävät lukevansa kaiken alkukielellä ja saavansa siitä muka enemmän irti kuin suomennoksista. Esimerkiksi Shakespearen lukeminen alkukielellä vaatisi jo suurin piirtein kääntäjän ammattitaidon, että siitä kovin suuria kiksejä saisi. Jopa Jane Austen, jonka teokset ovat juonellisesti melko yksinkertaisia, on minulle alkukielellä haastavaa luettavaa - mikä ei kai sinänsä ole ihme, kun kirjat ovat parisataa vuotta vanhoja. En myöskään pääse pätemään sillä, että lukisin vaikkapa venäläisiä klassikoita alkukielellä - yritin kerran Mihail Bulgakovin
Koiran sydäntä venäjäksi, ja lukeminen eteni suurin piirtein näin: "Koira kävelee... * * * koira haukkuu... *** mies menee...***" Kiitos ja kunnia siis suomentajille, jotka tuovat kirjojen ilon meidän tavan pulliaisten ulottuville, jotka emme pysty lukemaan kaikkea haluamaamme alkukielellä.
Takaisin Marian Keyesiin. Niin viihdettä kuin ovatkin, hän käsittelee melkoisen vakavia teemoja kirjoissaan. Esimerkiksi
Watermelonissa Clairen mies James jättää hänet heidän ensimmäisen lapsensa syntymän jälkeen, ja sivusuhteen ja avioeron tunnelmia kuvataan raastavasti ja todenmukaisesti. Muutenkin kirjat ovat mielestäni erittäin todenmakuisia. Niissä kuvataan arkielämää, sekä sellaista reaalielämää, jossa asiat eivät aina mene putkeen ja suunnitelmien mukaan. Henkilöt, tapahtumat, sivuhenkilöt ja sivutapahtumat ovat samaan aikaan sekä ihanan päättömiä että todentuntuisia. Irlantilaisen Keyesin kirjoissa suomalaisittain kiinnostavaa on se, että niissä kuvataan railakkaasti esimerkiksi naisten alkoholinkäyttöä. Mitenkähän kuvaukset juopottelusta ja krapuloista ovat menneet läpi USA:ssa, jossa Keyesin suosio käsittääkseni on kasvanut tasaiseen tahtiin. Ilmeisesti irlantilaisilla ja suomalaisilla tosiaankin on yhteiset eurooppalaiset juomatavat. Todellisessa elämässä Marian Keyesillä itsellään meni juhliminen jossain vaiheessa överiksi - hän alkoholisoitui siinä määrin, että joutui katkaisuhoitoon ja nykyisin täysin raitis. Virallisilla
kotisivuillaan kirjailija kertoo teoksistaan, elämästään ja pitää pienimuotoista nettipäiväkirjaa. Sivuilta löytyi myös lyhyt katkelma hänen upouudesta
Anybody Out There -romaanistaan - en malta odottaa, koska saan sen käsiini!
Watermelon on siis Keyesin esikoiskirja, alun perin julkaistu vuonna 1995. Mietin pitkään, miten vesimeloni voi liittyä tuohon synnytys-avioero -tematiikkaan, mutta se selvisi onneksi melko alussa. Claire kuvaa olleensa raskausaikana valtavan pyöreä ja pahoinvoinnin takia jatkuvasti vihertävä.
Watermelonissa esitellään Walshin perhe, jonka eri jäsenet myöhemmin seikkailevat muissa kirjoissa. Walshin viidestä tyttärestä Claire on päähenkilö
Watermelonissa, Rachel yllättäen
Rachel's Holidayssa, Margaret
Angelsissa ja upouusi
Anybody Out There kertoo näköjään Annasta. Jäämme odottamaan koska pragmaattinen, kuvankaunis, rehellisesti itsekäs ja suorasuinen Helen saa oman kirjansa. Irlantilaisperheen kaikkea muuta kuin idyllinen elämä muistuttaa lukijaa perhe-elämästä parhaimmillaan - vaikka niin perheenjäsenet kuin heidän elämänsäkin ovat kaukana täydellisestä, on yhteisyyden tunteessa silti merkillistä voimaa. :)
Nostan
Watermelonista esiin yhden kohtauksen, joka ilahdutti minua valtavasti. Tämä ei mitenkään liity pääjuoneen, vaan on sellainen mainio pieni sivuhuomautus, joita Keyes viljelee kirjoissaan toistuvasti. Minua nimittäin on alkanut ärsyttää, kun kirjojen sankarittaret aina ilmaisevat huolestumistaan, sydänsurujaan tai mielipahaansa jättämällä ruoan syömättä. Siis toteamalla että "ruoka ei maistunut kun ahdisti niin paljon" tjsp. Pöh, sanon minä. Omaa ruokahaluani ei ole varmaan mikään ahdistus ikinä järkyttänyt, vaan hyvä ruoka maistuu aina ja kaikkialla kun sellaista on tarjolla. Clairella on näköjään samansuuntainen ote elämään - hän hämmästyy vilpittömästi, kun hylkäämisen jälkimainingeissa joutuu toteamaan, ettei ole syönyt tavalliseen tapaan:
"I couldn't believe that this was happening to me - I'd always had a very robust appetite. When I was pregnant, it was better than robust, more like steel-reinforced. I spent my teenage years praying desperately to be anorexic. I never lost my appetite, no matter what the occasion. Exam nerves, job interviews, wedding day jitters, food poisoning - nothing short of death made the slightest difference to my ability to eat like a racehorse. Whenever I met a thin person who would trill, "Oh, silly old me, I simply forget to eat", I would stare with ill-concealed bafflement and bitterness, feeling unglamorous and lumpy and bovine. The lucky bitches, I would think. How could
anyone forget to eat? I had an appetite - what an untrendy and shameful thing to have."
Lunar Park tarttui kirjastosta mukaan, kun muistin Hesarin kehuneen sitä. Ellisiltä olen aiemmin lukenut Amerikan Psykon (ilmestynyt suomeksi 1993) lukioikäisenä. Kirja herätti tuolloin kovasti huomiota, ja kylläpä sen itsekin noteerasin korkealle. Omasta hyllystä löytyvä Amerikan Psyko on tullut luettua vuosien varrella kerran pari uudelleenkin.
