Kirjayhteenveto vuodelta 2012

Sisäinen tilastonyplääjäni on kiihdyksissään: pääsen tekemään vuosiyhteenvetoa! Luvassa on taas erittäin epätieteellisiä piirakkakaavioita vuoden lukemisista.

Kriteerit ovat samat kuin viime vuonnakin: luettu ja blogattu kirja huomioidaan laskennassa. Täydellistä tulosta tämä ei taaskaan anna, koska tuleehan sitä joskus lueskeltua jotain ohimennen ja esimerkiksi keskenjätettyjä tai sieltä täältä silmäiltyjä kirjoja kertyy myös. Mutta eihän tämä onneksi niin vakavaa ole. :)

Määrä laski, julkaisumuotoja lisää

Laskin lukeneeni tai kuunnelleeni yhteensä 83 teosta. Kappalemääräisesti tämä on kymmenkunta kirjaa vähemmän kuin viime vuonna. Julkaisumuotojen määrä sen sijaan monipuolistui: pääsin vihdoin kunnolla äänikirjojen makuun ja ryhdyin kuuntelemaan säännöllisesti äänikirjoja. Samoin siirryin e-kirjojen aikakauteen, kesällä hankkimani Kindlen ansiosta luen nykyisin kirjoja myös sähköisesti.

Kirjakulutuksestani paperisia kaunokirjoja oli 49,4 %, sarjakuvia 31,3 %, äänikirjoja 12,1 %, tietokirjoja 4,8 % ja e-kirjoja 2,4 %. Jako on vähän epätäsmällinen koska e-kirjat ja äänikirjat olivat myös pelkästään kaunokirjallisuutta. Käytän tätä kuitenkin jakona, koska kuuntelin äänikirjoja ja luin e-kirjoja usein sellaisissa tilanteissa, joissa en voinut lukea paperikirjaa. Eri tiedostomuodot antavat mielestäni lukemiselle lisäaikaa ja uusia mahdollisuuksia. Esimerkiksi leipoessa en voi lukea paperikirjaa, mutta voin kyllä kuunnella äänikirjaa.

Kirjasto jyllää

Arvostelukappaleiden saaminen herättää toistuvasti keskustelua. Osittain sen innoittamana halusin myös listata, mistä olen saamani kirjat hankkinut. Tässäkin on pientä epätarkkuutta, sillä osa ostoksiksi kirjaamistani kirjoista on tuoreita ostoja, osa vuosien takaisia divarihankintoja.

Kirjastosta lainasin 45,8 % lukemisistani, arvostelukappaleina luin 30,1 %, ostettuja oli 22,9 % ja ilmaisena e-kirjana luin 1,2 %. Kirjaston ylivoimaan on monta syytä: en halua olla kirjahamsteri, jonka kotona kaikki paikat on tungettu täyteen huojuvia kirjapinoja. Lisäksi kirjaston eräpäivä on loistava lukemiskannustin. Minulla on omassa hyllyssä kirjoja, jotka olen ostanut vuosia sitten, enkä vieläkään ole lukenut. Kirjaston kirjat tulee yleensä luettua viimeistään kun uusimiskertojen maksimimäärä on täynnä, toki jonkun verran kirjoja palautuu lukematta kirjastoon.

Suppea kielivalikoima

En taaskaan pääse kehumaan, että olisin lukenut erityisen laajalti eri kielillä kirjoitettuja tai eri kielistä suomennettuja kirjoja.

Tuttuun tapaan luin runsaasti suomeksi kirjoitettua kirjallisuutta, 44,6 %. Englanniksi luin 24,1 % ja englannista suomennettuja teoksia oli 16,9 %. Muut kielet jäivät vähemmälle: venäjästä suomennettuja kirjoja luin 4,8 %, ruotsista suomennettuja 3,6 % ja saksasta, ranskasta, italiasta ja espanjasta suomennettuja teoksia kutakin yhden kappaleen eli 1,2 %.

Kuten viime vuonnakin, voin todeta että minun varmasti kannattaisi laajentaa lukemisiani muista kuin englannin kielestä suomennettujen kirjojen suuntaan. Jätän kuitenkin uudenvuodenlupaukset tekemättä ettei tule paineita. :)

Kielipainotuksia selittää osittain se, että sarjakuvia tulee luettua paljon englanniksi ja äänikirjapuolella hurahdin Lars Svedbergin lukemiin Agatha Christie -suomennoksiin. Paperisista kaunokirjoista suomeksi kirjoitetun kirjallisuuden osuus oli peräti 63,4 %. Arvostan kirjoissa hyvää ja monipuolista suomea, joten se saa minut varmasti suosimaan kotimaista kirjallisuutta jatkossakin.

Aikamatkailua maailman ympäri

Vaikka uuden ja vanhan kirjan määrittely ei aina ole helppoa esimerkiksi uusintapainosten vuoksi, arvioin silti, että luin noin puolet uusia kirjoja (julkaistu tänä tai viime vuonna) ja noin puolet vanhoja, vaikka toki näissäkin valintoihin vaikuttaa mm. saatavuus.

Erityisen vanhoja kirjoja ei tullut luettua, vanhin taitaa olla Dostojevskin Rikos ja rangaistus vuodelta 1866. Kirjojen aiheet huomioiden tuli kyllä matkailtua niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessa ympäri maailman. Venäjän vallankumousta ja sen jälkimaininkeja tuli tutkailtua Helen Rappaportin ja Hugo Prattin kanssa, Javier de Isusi johdatti nykypäivän Etelä-Amerikan ongelmiin ja Maarit Verronen jalosti nykyhetken hyytävänkylmäksi lähitulevaisuudeksi.

Parhaan kirjan nimeämistä mietin pitkään. Esimerkiksi Kalevala oli huikea äänikirjakokemus ja onhan kyseessä suomalaisen kulttuurin perusteos. Haluan kuitenkin nostaa vuoden parhaaksi kirjaksi Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin. Valintaan varmaan vaikuttaa myös mainio Pussikaljaelokuva, jonka ansiosta kirjan luin, mutta puhtaasti Rimmisen omaa ansiota on kirjan upea kieli. Ykköspaikan kirja saa siksi, että se on muokannut maailmaani theunwrittenmaisella tavalla. Kirja sijoittuu Helsinginkadun maisemiin, ja liikun Helsinginkadun suunnalla aika ajoin joko kävellen, pyörällä tai julkisilla. Kirjan lukemisen jälkeen olen aina Helsinginkadulla kulkiessani ajatellut Marsalkkaa, Lihiä ja Hennistä pyörimässä niillä nurkilla. Rimminen on siis herättänyt maantieteellisen paikan kirjallisesti eloon, hän on luonut reaalielämän paikalle fiktiivisen merkityksen.

Mikko Rimminen. Kuva: Heini Lehväslaiho / Teos.

Samasta syystä pitää antaa kunniamaininta Venla Hiidensalon Mediahuoralle. Eräällä tavalla tämä kirja muutti elämääni: se näyttää muuttaneen lukijasuhdettani naistenlehtiin. Kuten olen kertonut, olen innokas naistenlehtien lukija, mutta Mediahuoran jälkeen en ole enää pystynyt uppoutumaan naistenlehtiin samalla tavalla kuin ennen. Olen antanut tilausteni päättyä, en ole juuri ostellut irtonumeroitakaan, ja kun saan käsiini naistenlehden, näen liian selvästi Mediahuoran kuvaaman onnellisen lopun kaavan, jotta voisin nauttia naistenlehdistä yhtä vilpittömästi kuin ennen.

Kävijätilastopiikkejä

Haaveilin jo, että tänä vuonna menisi rikki 100 000 käyntiä per vuosi, mutta siihen ei päästy, vaan käyntimäärät pysyivät suht samoissa kuin vuosi sitten. Noin 86 000 käyntiä (noin 130 000 sivun katselua) on vuodessa kertynyt. Suosituimpien sivujen lista sen sijaan on muuttunut aika lailla:

Kesän kuumin mediakohu oli Enkeli-Elisa, ja kannanottoni keräsi niin hurjan määrän kävijöitä, että jopa Blogistanian Finlandia 2011 jäi taakse. Sofi Oksanen ja Valtaistuinpeli kiinnostivat googlettelijoita tänäkin vuonna. Mikä parasta, valeversio Seitsemästä veljeksestä kerää myös paljon käyntejä, mainiota!

Vaan nyt alkaa olla aika valmistautua vastaanottamaan uuttavuotta. Vuosi vaihtunee rauhallisissa merkeissä.  Kiitos kaikille blogia lukeneille ja kommentoineille, toivottavasti ensi vuonna tavataan taas! Hyvää uuttavuotta 2013!

P.D. James: Syystanssiaiset

Kuva: Otava.

P.D. Jamesin Syystanssiaiset luin äidin vinkkauksesta. Rikosromaaneistaan tunnettu P.D. James yhdistää murhamysteerin Jane Austenin miljööseen. Englanniksi vuonna 2011 ja suomeksi vuonna 2012 julkaistu teos liittyy huomattavan pitkään Ylpeyden ja ennakkoluulon uudelleentulkintojen ja jatko-osien joukkoon, johon viittasin jo luettuani alkuteoksen Pride and Prejudice. Syystanssiaisia on blogeissa luettu ahkerasti, linkitän tässä Kirjakon, Lumiomenan, Amman, Susan ja Norkun jutut sekä Booksyn, joka luki kirjan alkukielellä. Kirjailijan ikä kiinnitti huomioni: P.D. James on syntynyt vuonna 1920, eli hän on kirjoittanut tämän kirjan yhdeksänkymppisenä. Vimeosta löytyy Jamesin viisiminuuttinen haastattelu, jossa hän kertoo kirjan synnystä.

Syystanssiaisten alussa Elizabeth ja herra Darcy ovat olleet muutaman vuoden onnellisesti naimisissa, kaksi lastakin on syntynyt. Myös Jane ja herra Bingley elävät onnellista perhe-elämää. Vanha tuttu konnamainen Wickham ilmaantuu kuitenkin kuvioihin aiheuttamaan harmeja. Pemberleyssä vietettävien tanssiaisten aattoiltana Lydia ilmaantuu järkyttyneenä kartanoon ja kertoo Wickhamin olevan kuollut. Läheisessä metsässä osoittautuu, että näin ei suinkaan ole, mutta Wickham löytyy verisenä ja sekavana kuolleen miehen luota.

Darcy lähipiireineen pääsee siis selvittämään klassista murhamysteeriä. Tutkinta ja oikeudenkäynti etenevät ajan hengen mukaisesti. Kirjassa on kuitenkin runsaasti tilaa Pemberleyn elämän kuvaamiseen ja Elizabethin ja Darcyn perhe-elämän kuvaamiseen. Huomattavan usein tarinaa kuljetetaan Darcyn näkökulmasta. Tämä onkin virkistävää, sillä Ylpeys ja ennakkoluulohan on kerrottu Elizabethin näkökulmasta.

Kirja on siis eräänlaista fan fictionia, mutta palkittu pitkän linjan kirjailija P.D. James tietää mitä tekee. Hän käsittelee Austenin hahmoja kunnioittavasti ja täydentää mielenkiintoisesti Ylpeyden ja ennakkoluulon rivienvälejä omilla uudelleentulkinnoillaan. Hahmot ovat uskottavia ja tarina kulkee tasapainoisesti eteenpäin.

Modernia näkökulmaa edustaa, että Pemberleyn palveluskuntaa kuvataan osana tarinaa. Ylpeydessä ja ennakkoluulossa palvelijat jäävät maininnoiksi mutta James nostaa useita palvelijoita näkyvään osaan. Samoin James onnistuu luomaan hillityn ja hallitun sääty-yhteiskunnan kääntöpuolen eläväksi. Synkkä metsä, jossa rikos tapahtui, kuvastelee ihmismielen hallitsematonta pimeää puolta.

Kirjan suomennos on poikkeuksellisen hyvä, kun ottaa huomioon kuinka usein olen valittanut englannista suomennettujen kirjojen käännöksen tasosta. Suomentaja Maija Kauhanen kirjoittaa luontevaa ja kaunista suomea, jossa ei ole häiritseviä anglismeja. Kielellisesti Syystanssiaiset  ei liene alkukielelläkään yhtä koukeroista englantia kuin Austenin alkuperäisteksti. Ilmaisua on modernisoitu, mutta Austenin maailma hengittää Syystanssiaisissa. Vain pari hassua pikkujuttua kiinnitti huomioni. Sir Selwynin paroninarvon mainitaan olevan peräisin kuningatar Elizabethin ajalta - suomeksi Euroopan kuninkaallisista käytetään vakiintuneesti suomalaistettuja nimiä, siis kuningatar Elisabet on myöntänyt arvonimen. Darcyjen kyläkirkkoa kutsutaan pyhän Maryn kirkoksi - tämä on hassu puolisuomennos. Varmaankin joko Pyhän Marian kirkko tai St. Maryn kirkko olisi osuvampi nimi. Lisäksi kirjan nimi, Syystanssiaiset, on siinä mielessä hassu, että tanssiaiset joudutaan murhatyön vuoksi perumaan eikä niitä pidetä koko kirjan aikana ollenkaan. Mutta nämä ovat vähäisiä virheitä, kokonaisuus oli oikein sujuvaa luettavaa.

Murhasta huolimatta varsin rentouttava ja viihdyttävä kirja. Erityispisteet suomennoksen laatuun panostamisesta.

Lue myös nämä:
Jane Austen: Pride and Prejudice
Agatha Christie: The Murder of Roger Ackroyd
William Makepeace Thackeray: Turhuuden turulla

Muistutus: Blogistanian Finlandia -äänestys 2.1.

Muistutus! Kirjabloggaajat voivat äänestää vuoden 2012 parhaita kotimaisia kirjoja heti uudenvuoden jälkeen. Äänestys on puhtaasti mutuhuttupohjainen ja tarkemmat äänestysohjeet löytyvät täältä.

Tärkeää: jotta ääntenlaskenta sujuu, on jokaisen bloggaajan linkitettävä osallistumisensa kilpailun avausketjuun. Kaksi osallistujaa on jo ilmoittautunut! Jos joku on matkoilla 2.1., voi ilmoittautumisen käydä tekemässä jo etukäteen, mutta vasta sitten kun lista on ajastettu (ohjeet kilpailujulistuksessa). Varmuuden vuoksi ei siis kannata ilmoittautua.

Viime vuonna äänestykseen osallistui 32 bloggaajaa, jännittävää nähdä ylittyyko määrä tänä vuonna!

Blogistanian Finlandian voittajalle on tarkoitus järjestää palkinnonjako- ja haastattelutilaisuus tammikuun aikana.

Bill Willingham - Craig Hamilton - Jim Fern - Ray Snyder - Mark Farmer: Werewolves of the Heartland

Kuva: Vertigo.

Hommasin itselleni joululukemisiksi Fables-sarjan uunituoreen erillisosan Werewolves of the Heartland. Koska seuraava Fables-osa ilmestyy vasta joskus kevättalvella, oli mukava päästä Fablesin pariin vaikka näin sivupoluillakin.

Werewolves of the Heartland on Bigby Wolfin sooloseikkailu. Hän suorittamassa Fabletownin puolesta tehtävää Keskilännessä ja törmää erikoiseen pikkukaupunkiin. Story City on päällisin puolin tavallinen hiljainen pikkukaupunki, mutta sitä asuttavat ihmissudet...

Tarina oli taattua Willingham-laatua, tosin erillisosat harvoin ovat yhtä vetäviä kuin pitkän tarinalinjan osat. Viihdyttävää välipalalukemista tämä silti oli. Piirrosjäljestä on vastuussa Craig Hamilton, joka on vieraillut Fables-piirtäjän aiemminkin. Hän vastasi muun muassa March of the Wooden Soldiersin piiritysjaksosta. Hänen piirrostyylinsä on jollakin lailla sadunomainen, mitä korostaa pehmeä pastelliväritys, jota albumissa käytetään paljon.

Kuten arvata saattaa, ihmissusiseikkailu menee melkoiseksi verilöylyksi. Tarina linkittyy myös Bigbyn seikkailuihin toisessa maailmansodassa, joita käsiteltiin Fablesin osassa The Mean Seasons.

Kenties kiinnostavimmaksi pohdinnan aiheeksi nousi eräs ulkokirjallinen seikka. Nelonen ryhtyi alkusyksystä esittämään tv-sarjaa Olipa kerran, alkuperäisnimeltään Once Upon a Time. Sarjasta on käyty värikästä nettikeskustelua - Fables-fanit kun ovat syyttäneet sarjaa Fables-kopioksi. Aiheesta löytyy runsaasti väittelyä. Kannattaa lukea Bill Willinghamin oma mielipide aiheesta ja sitä seuraava keskustelu - kommenttiketjussa fanit kun jopa epäilevät, että Willingham on maksettu hiljaiseksi.

Väitettyjen Fables-yhtäläisyyksien vuoksi yritin itsekin ryhtyä seuraamaan Olipa kerran -sarjaa, mutta minulle se oli pettymys. Sarja vaikuttaa olevan enemmän koko perheelle suunnattu kuin Fables. Juonenkuljetus vaikutti jankkaavan alleviivaavalta eikä käsikirjoituksessa tuntunut olevan samaa terävyyttä ja moniulotteisuutta kuin Fablesissa. Minusta ei siis tullut sarjan vakiokatselijaa.

Werewolves of the Heartlandia lukiessani ryhdyin kuitenkin miettimään, onko albumi Willinghamin hienovarainen vastaisku Olipa kerran -sarjaa kohtaan. Listaan alle hieman yhtäläisyyksiä ja eroja:

Asuinpaikka:

Fables: Tutut satuhahmot asuvat Fabletown-nimisessä yhteisössä keskellä New Yorkia.

Olipa kerran: Tutut satuhahmot asuvat Storybrooke-nimisessä pikkukaupungissa Mainen osavaltiossa

Werewolves of the Heartland: Ihmissudet asuvat Story City -nimisessä pikkukaupungissa Iowan osavaltiossa. Kun Bigby kertoo miten hän päätyy Story Cityyn, hän toteaa näin: "The Maine possibility turned out to be impossible for a number of reasons."

Asukkaat:

Fables: Henkilöt tietävät keitä ovat.

Olipa kerran: Henkilöt eivät tiedä, keitä ovat: kirouksen vuoksi asukkaat eivät muista satuhahmomenneisyyttään.

Werewolves of the Heartland: Henkilö tietävät olevansa ihmissusia, mutta johto on vääristellyt heidän käsityksiään ihmissusipopulaatiosta.

 

Henkilöhahmot:

 

Fables: Lumikki, Prinsessa Ruusunen ja muita tuttuja satuhahmoja.

Olipa kerran: Lumikki, Prinsessa Ruusunen ja muita tuttuja satuhahmoja.

Werewolves of the Heartland: Tätä tarinaa varten luotuja ihmissusia, lukuun ottamatta Bigby Wolfia ja muita Fablesin hahmoja, jotka tarinassa mainitaan.

 

Vastaiskun tuntu tuli erityisesti siitä, että - tuskinpa spoilaan pahasti vaikka kerronkin tämän - Bigby vetää ihmissusia turpaan 6-0 ja tuhoaa suuren osan kaupunkia. Hähää!

 

Yritin googlettaa aiheen tiimoilta mutten löytänyt muita samanlaisia spekulaatioita. Joko ylitulkitsen asioita tai sitten muut Fables-fanit eivät ole vielä päässeet Internetiin jouluruokien ääreltä. Goodreadsista löytyy kuitenkin Bill Willinghamin blogi, jossa häntä haastatellaan Werewolves of the Heartlandin johdosta.

Lue myös nämä:
TV-sarja: True Blood 
Bill Willingham... [et al.]: 1001 Nights of Snowfall
Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha - Craig Hamilton: Fables 1. Legends in Exile 

Kirjabloggaajan vuoteni 2012

Pian on aika rauhoittua joulun viettoon, mutta sitä ennen haluan tehdä pientä yhteenvetoa vuoden 2012 kirjablogikuulumisista. Joulunpyhien aikana ehdin toivottavasti vielä lukea yhtä ja toista, joten varsinaisen kirjakatsauksen säästän myöhemmäksi.

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta 2013!

Kirjoitin viime vuonna  kirjablogien yhteisöllisyyden kasvaneen entisestään, ja samaa voin sanoa tänäkin vuonna. Kirjablogeista kehittyi entistä vahvemmin yhteisö, jolla on yhteisiä tempauksia ja tapahtumia.

Äänestyksiä ja medianäkyvyyttä

Ensimmäisen yhteisön voimin valitun Blogistanian Finlandia -tunnustuspalkinnon voitti Katja Ketun Kätilö. Oli hienoa saada yhteisvoimin tehty lehdistötiedote läpi mediassa - useat perinteisen median edustajat uutisoivat asiasta netissä, osa paperillakin. Joukkoäänestys osoittautui niin hauskaksi ja jännittäväksi, että kisa poiki jatkoa Blogistanian Globalian ja Blogistanian Kuopuksen voimin. Näkyvin huomionosoitus on tainnut olla Globalia-äänestyksen voittaneen Vieras kartanossa -kirjan pokkarikansi.

Facebook-jaoilla mitattuna vuoden näkyvin tempaus oli kuitenkin flashmob plagiointia vastaan. Kirjabloggaajat kunnostautuivat julkaisemalla vääristeltyjä arvioita klassikkokirjoista. Hesarin uutisella oli parhaimmillaan noin 1100 Facebook-tykkäystä, harmi että Hesarin sivu näyttää nollanneen jakojen määrän jossakin vaiheessa.

Pari viikkoa sitten eräs kollegabloggaaja viesteili, että hänen äidinkielenopettajatuttavansa oli saanut oppilaaltaan aineen, johon oli kopioitu flashmob-versioni Seitsemästä veljeksestä. Toivottavasti oppilas oppi tapauksesta jotain!

Menestys mitataan vastustajien määrällä?

Eräs signaali kirjablogien painoarvon kasvamisesta taitaa olla se, että kirjablogeja kohtaan esitettiin myös näkyvää julkista kritiikkiä. Kirjailija Tuula-Liina Varis saavutti erään kirjallisen merkkipaalun - hän onnistui juurruttamaan suomen kieleen uuden käsitteen kutsuessaan kirjablogeja mutuhutuksi. Kesäkuussa julkaistu kolumni Sukupuutto vai nälkäkuolema kritisoi ensisijaisesti ammattimaisen kirjallisuuskritiikin resurssien vähentämistä, mutta kun sivulauseessa sohaistiin kirjablogeja, kirvoitti se luonnollisesti runsaasti keskustelua. Suosittelen lukemaan jatkokeskustelut Koko lailla kirjallisesti -blogista ja Kirjasfääristä.

Lähes yhtä menestyksekkäästi kirjablogeja arvioi kirjailija Raili Mikkanen kirjamessujen alla. Hän arvioi bloggaajien enemmistön olevan pamputtajia, ja tämäkös innoitti bloggaajat ottamaan kantaa. Kannattaa lukea koko pitkä keskustelu Mikkasen blogista.

Lisäksi mieleen on jäänyt Morren maailman pitkä keskustelu siitä, pitääkö esikoiskirjailijoita arvioida lempeämmin kuin muita ja kuinka hyvin bloggaajat tässä onnistuvat. Omassa blogissani kiinnostusta herätti Bloggaajat ja tekijänoikeus -juttu. Omatkin käsitykseni aiheesta kirkastuivat vilkkaan ajatuksenvaihdon seurauksena.

Blogikeskustelut laajenevat muihin kanaviin

Kirsi toteaa omassa vuosiyhteenvedossaan bloginsa somettuneen. Samaa totean minäkin. Toukokuussa avasin hieman epäilevin mielin blogilleni Facebook-sivun. Nyt tykkääjiä on jo yli 170! Vau! Sivun kautta on kätevä jakaa sellaisia pikku-uutisia, jotka eivät bloggauskynnystä ylitä. Lisäksi huomattava osa blogin kävijöistä saapuu Facebookin kautta, joten ristiinlinkittämisellä on merkitystä.

Ennen vuoden vaihdetta ehdin toivottavasti kirjoitella vielä parista kirjasta ja tehdä luetuista kirjoista ja kävijätilastoista hieman yhteenvetoa. Sitä ennen saa kuitenkin nauttia lumisesta joulutunnelmasta. Toivotan rauhallista joulunaikaa!

Henri Gylander: Unia ja toiveita

Kuva: Henri Gylander / Suuri Kurpitsa

Henri Gylanderin Unia ja toiveita oli toinen Suurelta Kurpitsalta tullut arvostelukappale. Gylander voitti Kemin vuoden 2012 sarjakuvakilpailun tarinalla Ihan uusi ihminen. Tarina löytyy laajennettuna versiona tästä albumista.

Unia ja toiveita kuvaa vaikeaa aihetta yllättävästä näkökulmasta. Keskiössä on kohtukuolema ja kertojana on pieni Henri-poika, joka odottaa kovasti pikkusisarusta. Albumi on surullinen ja kaunis. Vanhempien tuska suodattuu lapsikertojan kokemusten läpi. Jälkimmäinen jakso kuvaa aikuista Henriä ja loppu on onnellinen.

Taitavan ja eläytyvän lapsinäkökulman lisäksi tarinaa maustaa Henrin perheen bahá'í-usko. Uskonto on sivuroolissa, mutta tärkeässä sellaisessa.

48-sivuinen albumi on nopealukuinen, mutta Gylanderin hieno piirrosjälki ansaitsee aikaa, ruutuja kannattaa pysähtyä tutkiskelemaan. Pääväri on ruskea. Lapsuuskuvauksissa se luo nostalgisen tunnelman ajalta, jolloin sisällä tupakoiminen oli ok, lapset puettiin ruskeisiin samettivaatteisiin ja murrettu oranssi sopi asuntojen seinien väriksi oikein hyvin. Aikuisen Henrin kokemuksissa ruskea luo pehmeän lämpimän syksyn tunnelmaa. Gylander vaihtaa piirrostyyliään kuvittaessaan päähenkilön unia. Tyylitellyissä unijaksoissa on mystinen säväys. Suurissa kaupunkikuvissa on naivistinen perspektiivi, joka tuo mieleen Ilon Wiklandin kuvitukset Astrid Lindgrenin kirjoissa.

Vaikka aikuisen Henrin tarina on tärkeä tarinan päätös, on lapsi-Henrin kuvaus ehdottomasti puhuttelevinta. Henri haaveilee pikkusisaruksen hellimisestä ja kuvittelee suojelevansa tätä pahaa hirviötä vastaan. Pikkupojan on sitä vaikeampi ymmärtää, miksei äiti tuokaan vauvaa mukanaan sairaalasta.

Tarina on liikuttava, mutta ei onneksi mitään sosiaalipornahtavaa mässäilyä. Ihmiselämän kunnioitus ja rakkauden mysteeri jäävät päällimmäisiksi tunteiksi Unien ja toiveiden lukemisen jälkeen.

Lue myös nämä:
Ville Pirinen: Yhesti yhes kuudennes paikas
Hanna Koljonen: Sokerihullu 
Reetta Laitinen: Kirjailija ja madame

Jan Guillou: Pahuus

Lukupiirimme joulukuun kirja oli Jan Guilloun Pahuus. Kirja on ilmestynyt Ruotsissa vuonna 1981 ja suomeksi vuonna 1996. Kirjasta on tehty myös elokuvasovitus ja parhaillaan kirjan näytelmäsovitus pyörii Kansallisteatterissa.

Kirja on tainnut saada tasaisesti näkyvyyttä, suomennoksestakin on otettu useampi painos. Kirjan nimi oli jäänyt mieleen Jorin ja Booksyn arvioista, vaikka en itse ole mitään aiemmin Guilloulta lukenut.  Hesarin sivuilta löytyy melko kriittinen Timo Hämäläisen kirja-arvio vuodelta 1996.

Pahuus saikin lukupiiriltämme yksimielisemmän vastaanoton kuin mikään tähän asti lukemamme kirja. Kirja teki vaikutuksen kaikkiin, joskin raa'at väkivaltakuvaukset eivät olleet helppoja. Hyvä kirja siis!

Pahuus sijoittuu 1950-luvun lopun Ruotsiin. 14-vuotias Erik joutuu toistuvasti isänsä hakkaamaksi ja hän panee vahingon kiertämään johtamalla koulussa poikien jengiä. Erik joutuu vaikeuksiin ja hänen äitinsä lähettää hänet kalliiseen sisäoppilaitokseen toiselle paikkakunnalle. Stjärnsbergiä käyvät niin aateliset kuin teollisuuden mahtisukujen jälkeläiset, mutta paikan erikoisuus on toverikasvatus. Yläluokkalaisilla on jokseenkin vapaat kädet kurittaa nuorempia oppilaita eivätkä opettajat puutu toverikasvatukseen kuin aivan poikkeuksellisissa tapauksissa.

Mutta Erik onkin poikkeustapaus. Hän on kasvanut väkivaltaan ja vaikka hän päättää selvitä uudessa koulussa ilman tappeluita, joutuu hän silmätikuksi heti alusta lähtien. Erikin ja koulun johtajaoppilaiden välille syntyy sota, joka kestää kaksi vuotta - Erikin valmistumiseen asti.

Luen väkivaltaisiakin kirjoja kakistelematta, esimerkiksi kulttiklassikko Amerikan Psyko teki minuun suuren vaikutuksen ilmestyessään. Silti Pahuuden alku oli minulle melkein liikaa, mikä toki voi johtua siitäkin, että näin joulun alla taitaa kaivata jonkinlaista hyvänmielen eskapismia mieluummin kuin raakaa väkivaltaa. Kirja oli kuitenkin niin vetävä, että jatkoin eteenpäin. Lisäksi psykologinen vallankäyttö on kirjassa yhtä suuressa roolissa kuin fyysinen väkivalta. Pohjimmiltaan Pahuus on tyylipuhdas kapinakirja: voiko yksilö asettua yhteisön normeja vastaan ja miten käy, jos yhteisö ei tätä hyväksy?

Koska Erik on päähenkilö, lukijana häneen samastuu, vaikka ei väkivaltaa voisikaan hyväksyä. Guillou tasapainoilee sen suhteen, onko Erik jopa supersankarimaisen ylivoimainen, mutta onnistuu säilyttämään uskottavuuden. Vaikka Erik on hienostopoikia parempi tappelija, joutuu hän kestämään iskuja, joista lukiessani minun piti välillä oikein harppoa sivuja eteenpäin saadakseni tietää lopputuloksen.

Suomalaiselta kannalta mielenkiintoista on, että Suomea sivutaan useaan kertaan ja lopussa eräs suomalainen sivuhenkilö nousee pieneen rooliin. Nykyisten maahanmuuttokeskustelujen aikana on mielenkiintoista lukea, miten Guillou kuvaa parempien perheiden koulun tarjoilijat ja siivoojat itsestään selvästi suomalaisiksi:

"Urheilukenttä oli kuitenkin loistava paikka. Punaiset hiilimurskaradat näyttivät täydellisesti hoidetuilta, jalkapallokenttä oli tasainen, kuin se olisi rakennettu vatupassia käyttäen, ruoho oli mehevää ja hyvin leikattua eikä siinä ollut kaljuja laikkuja. Kuulantyöntö- ja kiekkoringit, pituushyppyrata, seiväshyppypaikka, kaikki muut olivat niin täydellisessä kunnossa, että kenttä oli aivan kuin mestaruuskisoja varten tehty. Kaikki hänen näkemänsä välineet vaikuttivat uusilta. Uimahallin aulassa oli suuria lasikaappeja täynnä hopeapokaaleja ja muita palkintoja, joita koulu oli valloittanut eri koulumestaruuskisoista. Siellä täällä kuljeskeli suomea puhuvia siivoojattaria."

Poikajoukon keskinäisistä taisteluista ja vallankäytöstä tulee tietenkin mieleen William Goldingin klassikko Kärpästen herra. Myös Peter Høegin koulukuvaus Rajatapaukset on Pahuuden kirjallinen sukulainen.

Lukupiirissä tiedettiin Erikin tarinan jatkuvan itsenäisessä jatko-osassa, mutta ilmeisesti Erik esiintyy useammassakin kirjassa. Ruotsinkielisessä Wikipediassa hänelle on oma sivu ja Like-kustantamo mainitsee Erik Ponti -sarjan.

Mieleenpainuva kirja, joka tosin voi olla herkimmille liian rankka. Veijo Kiurun suomennos on miellyttävää luettavaa. Täysin vapaa käännöskielen sivumausta suomennos ei ole, mutta ilmeisesti vielä 1990-luvulla käännöksiin käytettiin hieman enemmän aikaa ja vaivaa kuin nykyisin.

Lue myös nämä:
Torgrim Eggen: Sisustaja
Peter Høeg: Lumen taju
Majgull Axelsson: Huhtikuun noita

Ville Pirinen: Yhesti yhes kuudennes paikas

Kuva: Ville Pirinen / Suuri Kurpitsa

Underground-henkinen pitkän linjan sarjakuvakustantamo Suuri Kurpitsa muisti minua parilla arvostelukappaleella. Kun luin joulukalenteria varten Puhu pukille -kirjasta värikkäitä tositarinoita, teki hyvää jatkaa jutuniskennän parissa Ville Pirisen sarjakuva-albumin äärellä. Yhesti yhes kuudennes paikas on Pirisen kuudes minialbumi, jossa hän piirtää kuulemiaan urbaanilegendoita sarjakuvatarinoiksi. Kvaak.fi -sarjakuvafoorumilla Pirisen teoksia on arvioitu runsaasti, tässä linkki sarjan aloitusosan arvioon.

Jostain syystä olen tätä ennen onnistunut olemaan lukematta Yhesti-tarinoita, vaikka ne siellä täällä ovat vastaan tulleetkin. Onneksi nyt tuli muutos! Yhesti yhes kuudennes paikas oli hervotonta luettavaa. Tarinat etenevät suullisen kertomaperinteen hengessä, "kertojan ääni" selostaa tapahtumat. Albumi on ulkoisesti vaatimaton, lähes vihkomainen. Mustavalkoinen piirrosjälki on luonnosmaista, mutta tarpeen vaatiessa Pirinen osoittaa teknisen taitavuutensa.

Mukana on neljä tarinaa. Niissä kerrotaan ryyppäys- ja kauhujuttuja ja kerrotaan parhaat etuliitenimet. Päätöstarina Raju keikka oli erityisen kutkuttava. Kuinka stonerboogieta soittavalle bändille käy kirkonkylän urheiluseuran joulujuhlissa?

Täytyy lukea aiemmatkin Yhesti yhes paikas -albumit, niitä on näköjään runsaasti saatavilla myös kirjastosta. Sarjan ensimmäinen on ilmestynyt vuonna 2009, eli joinakin vuosina uusia osia on tullut kaksin kappalein.

Lue myös nämä:
Kirjabloggaajien joulukalenteri, 9. luukku
Mauri Kunnas: Piitles
Ville Ranta: Joku raja

Agatha Christie: Askel tyhjyyteen

Kuva: Kai Toivonen / WSOY.

Jälleen jatkan ihanien Agatha Christie -äänikirjojen kuuntelua. Lukijana on taas kerran Lars Svedberg. Askel tyhjyyteen on ilmestynyt alun perin vuonna 1934 nimellä Why Didn't They Ask Evans? Kirsti Katteluksen suomennos on vuodelta 1981.

Takakannessa tarinaa kuvataan erääksi Christien hauskimmista. Tähänastisen Christie-kokemukseni perusteella olen samaa mieltä: tässä on hilpeyttä ja kepeyttä, vaikka murhaa tässäkin selvitellään. Christie kuvaa pikkukylien sosiaalisia suhteita, ihmissuhteita ja luokkahierarkiaa tarkkanäköisesti ja humoristisesti. Askel tyhjyyteen muistuttaa tyyliltään L.M. Montgomeryn humoristista ja psykologisesti osuvaa pienten herttaisten kyläyhteisöjen kuvausta. Pittoreskien idyllien kulisseissa kun saattaa tapahtua kaikenlaista...

Walesilaisessa Marchboltin kylässä tuntematon mies putoaa kalliolta ja kuolee. Tapaus vaikuttaa onnettomuudelta, mutta kylän kirkkoherran poika Bobby ryhtyy tutkiskelemaan tapausta yhdessä lapsuudenystävänsä Frankien kanssa. Frankie edustaa aatelistoa: hän on oikealta nimeltään Lady Frances Derwett. Bobbyn ja Frankien välistä yhteiskunnallista eroa käsitellään kirjassa sivulauseissa aika paljon, mutta heidän välillään on myös romanttista värinää.

Askel tyhjyyteen nousee viihdyttävimpien kuuntelemieni Christie-äänikirjojen joukkoon. Kerrontaa piristää huumori ja sarkastiset havainnot ihmisluonteesta. Christie onnistui jälleen kerran hämäämään minua tehokkaasti heitellessään vihjeitä murhaajasta. Tuttuun tapaan erilaiset kaksois- tai kolmoisroolit vaikeuttavat syyllisen löytämistä.

Nostalginen menneen maailman kuvaus viehätti. Samalla käy ilmi, että 1930-luvulla muutokset tuulet puhalsivat Isossa-Britanniassakin. Bobby ja Frankie elävät erilaista aikaa kuin omat vanhempansa tai isovanhempansa. Nopeasti kehittyvä yhteiskunta nitkauttelee vanhoja rakenteita uuteen uskoon.

Lars Svedberg tekee jälleen kerran mainiota työtä eläytyvänä lukijana. Ja Svedbergin ääni on niin miellyttävää kuunneltavaa, että kehnompikin kirja kävisi viihteestä hänen lukemanaan.

Lue myös nämä:
Agatha Christie: Ruumis kirjastossa
Agatha Christie: The Murder of Roger Ackroyd
Pierre Bayard: Who Killed Roger Ackroyd? 

Blogistanian Kuopuksen palkintotilaisuus

Annukka Salaman Käärmeenlumooja voitti kautta aikojen ensimmäisen Blogistanian Kuopus -äänestyksen. Kirjailija kukitettiin ja kunniakirja luovutettiin tänään WSOY:n kirjakaupassa Bulevardilla. Annukka Salamaa haastatteli kisan emäntä Sara.

Joulun alla kirjakaupassa oli ilahduttavasti ihmisiä ja tilaisuus oli lämminhenkinen. Salama kertoi saaneensa faunoidi-idean kulkiessaan lastensa kanssa kaupungilla. Lapset halusivat kiipeillä kaikkiin mahdollisiin puihin, ja Salama ryhtyi miettimään, miltä ympäristö näyttäisi kiipeilytaitoisen aikuisen silmin. Myös intiaanikulttuurin toteemieläinkäsite on vaikuttanut faunoideihin. Näillä näkymin kirjasarjasta tulee kolmi- tai neliosainen. Pääsin myös kysymään minua askarruttanutta asiaa: Annukka Salama EI ole sukua Hannu Salamalla. :)

Käärmeenlumooja on herättänyt huomattavan paljon mielenkiintoa, varsinkin kun ottaa huomioon sen olevan esikoiskirja. Kirjan elokuvaversiostakin on ollut keskustelua, toki filmausprojektit ovat usein niin pitkiä, että mitään varmaa hankkeesta ei vielä ole käsillä. Salama on kuitenkin jo saanut apurahan elokuvakäsikirjoituksen tekemiseen, joten pidetään peukkuja että elokuvaversio toteutuu!

Haastattelun jälkeen Salama signeerasi kirjaansa ja minulla oli samalla tilaisuus kysyä kirjatrailerin tekemisestä, tykkäsinhän Käärmeenlumoojan trailerista. Selvisi, että ainakaan vielä suomalaiskustantamot eivät mitään erillistä markkinointibudjettia kirjatrailereihin yleensä varaa, vaan trailerien teko tuntuu olevan pääsääntöisesti kirjailijan omasta aktiivisuudesta kiinni. Salamalla on työhistoriaa av-alalta, joten videoiden teko on hänelle siinä mielessä tuttua. Faunoidit-sarjan trailerit on tehty Salaman omien verkostojen kautta käytännössä lähes talkootyönä. Videoilla Unnaa esittää sirkusartisti ja kuntovalmentaja Anni Leino.

Käärmeenlumoojan jatko-osa Piraijakuiskaaja ilmestyy ensi kesänä ja trailerin perusteella voisi päätellä sen sijoittuvan Kaliforniaan ja sisältävän surffausta!

Minua ilahduttaa erityisesti innostunut palaute, jota nuoret lukijat ovat Käärmeenlumoojasta antaneet muun muassa kirjailijan Facebook-sivulla. Tämä saattaa olla isommankin suomalaisen nuortenkirjailmiön alku!

Veikko Huovinen: Rasvamaksa

Kuten ennakkoon mainostinkin, tein eilen illalla pikavisiitin Tampereelle. Vierailin Veikko Huovinen -seuran Tampereen lukupiirissä alustamassa keskustelua Rasvamaksasta. Tampereen-retki oli oikein mukava (kiitos isännälle!) ja lämpimästi kehotan Tampereen suunnalla asuvia Huovis-lukijoita tutustumaan piirin toimintaan.

Kuva: AlyssssylA / Flickr.
Creative Commons -lisenssi: CC BY-NC-SA 2.0

Lainaamani Rasvamaksa oli kirjavaraston kansipaperiton kappale, joten kirjan kuvan sijaan tarjoilen tässä ruoka- ja lukuhalun herättäjäksi aitoa maksaa. Niminovelli Rasvamaksa kertoo kehitysapulainen Kristian Pörhösestä, joka tulee syödyksi Tansaniassa. Rasvamaksasta löytyy myös Morren bloggaus.

Kirjasta syntyi lukupiirissä vilkasta keskustelua ja tämä juttuni perustuu keskustelussa heränneisiin ajatuksiin. Piiriläisistä jokainen oli minua vanhempi ja monilla oli muistoja jo Rasvamaksan aikalaisvastaanotosta. Kirjaan tähän bloggaukseen ylös keskustelusta mieleen jääneitä huomioita.

Vuonna 1973 ilmestynyt Rasvamaksa kuuluu Huovisen lyhyiden erikoisten kokoelmiin. Nopea lukija lukee kirjan tunnissa parissa ja voin luvata, että lukiessa nauraa ääneen. Novellit ovat usein vain muutaman sivun mittaisia. Tähän asti tämä kaikki sopii mainiosti mielikuvaan Huovisesta humoristina, eikö vaan? Mutta kun tarinoita ryhtyy tarkastelemaan hieman perusteellisemmin, huomaa melko äkkiä, ettei pelkkä naurattaminen ole ollut motiivina tarinoiden kirjoittamiseen.

Näin vuonna 2012 huomio kiinnittyy tarinoissa toistuvaan 1970-luvun alun poliittisen ilmapiirin piikittelyyn. Kannattaa huomata, että vaikka tätä tasoa ei tunnistaisi tai siitä ei välittäisi, saa kirjasta silti paljon irti. Aikalaiskritiikki on vain yksi taso Rasvamaksassa.

Piikittelyllä on monta maalia, mutta eniten rapaa roiskutetaan suomettuneen poliittisen ilmapiirin ylle. Huovinen pilkkaa hienovaraisesti, mutta purevan osuvasti Neuvostoliitolle kumartelua ja vasemmiston vallankumousuhoa. Piiriläiset muistelivat, että Rasvamaksan teilasi tuoreeltaan Suomen Kuvalehden pakinoitsija Liimatainen. Nimimerkin takana tiedettiin olevan Urho Kekkosen. Kekkoseen itseensä viitataan Rasvamaksassa pariinkin kertaan. Tarinassa Postia joukko poliittisia vaikuttajia on allekirjoittanut julkilausuman. Eräs allekirjoittajista on U. Tuulenhaistamala...

Pari muutakin tuon ajan vaikuttajaa mainitaan nimeltä useampaan otteeseen, kuten tamperelainen professori Antti Eskola ja oululainen kirjallisuusmies Ervasti, jolla kenties tarkoitetaan Esko Ervastia. Toistan vielä: ei haittaa vaikka näihin viittauksiin ei kiinnitä huomiota, tarinat toimivat ilman aikalaiskontekstin etsimistäkin. Näiden yksityiskohtien penkominen ryhmässä osoittautui kuitenkin todella mielenkiintoiseksi.

Monissa novelleissa ei kuitenkaan ole minkäänlaisia poliittisia ulottuvuuksia. Eräs Rasvamaksan klassikkotarinoista on Jutta Grahnin mies. Moni varmaan muistaa tarinan myös tv-sovituksena. Kaksi rouvaa tapaa kahvilassa, seuraan liittyy kolmas ystävätär, Jutta Grahn. Seurue lähtee tutustumaan Jutta Grahnin tuoreeseen aviomieheen, mutta koko vierailun ajan mies huutelee hävyttömyyksiä sängyn alta eikä näyttäydy lainkaan. Rouvat lähtevät tuohtuneina, mutta Jutta vaikuttaa onnelliselta eikä vaivaudu miehensä käytöksestä lainkaan.

Tämäkin tarina on lyhyt ja tiivis, mutta sitä ei loppujen lopuksi ole helppo selittää tyhjentävästi. Mikä novellin pointti on? Tulkitsimme novellista löytyvän ainakin tiukkojen sosiaalisten normien vastustamista, naisten välisen ystävyyden kuvaamista ja varoituksia pitkän avioliiton väljähtymisestä. Yksiselitteistä tulkintaa ei kuitenkaan löytynyt.

Eräs omia suosikkejani kokoelmassa on Kuulantyöntäjän tauti. En itse välitä urheilusta, joten nautin kovasti huippu-urheilun pilkkaamisesta. Huovinen itse oli urheilumies tosissaan, tämänhän huomaa vaikka Luonnonkierto-kokoelmasta. Kuulantyöntäjän taudissa esiintyy kolme huippukuulantyöntäjää, joilla on inhottava tapa sylkeä kuulaan ennen suoritusta. Kuulantyöntäjät osallistuvat eri maissa kansainvälisiin kisoihin ja kukin saa syljeskelyn vuoksi karmean tartuntataudin. Kun kuulantyöntäjät palaavat kotikisoihin Kouvolaan, syntyy kolmesta taudista järkyttävä risteytymä ja kuulantyöntäjät suljetaan loppuiäkseen eristettyyn sairaalaan lähelle Tapiolaa. "DDR ja Unkari ovat kieltäneet lääketieteen ylioppilaiden ekskursiot Tapiolan hoitokammioon, koska käynnin jälkeen noin 70 % ylioppilaista siirtyy opiskelemaan muihin tiedekuntiin."

Syljeskelyn huonokäytöksisyyttä alleviivataan voimakkaalla liioittelulla, mutta lukupiirissä esitettiin näkemys, mahtoiko Huovinen viitata tarinassa dopingiin. Kenties urheilusankarien doping oli 1970-luvun alussa vielä politiikkaakin hankalampi maalitaulu - tuntuuhan aihe olevan tabu vielä näin 2010-luvullakin. Kuvaukset urheilijoiden oireista ja varsinkin hoitokeinoista, samoin viittaukset Itä-Eurooppaan antavat kuitenkin vihjeitä arkaluonteisesta aiheesta.

Summa summarum: Rasvamaksa on kestänyt aikaa mainiosti. Kirjasta saa hyvät naurut, mutta sen novellit ovat myös yllättävän monitasoisia.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Luonnonkierto
Veikko Huovinen: Veitikka
Veikko Huovinen: Lentsu

Kirjabloggaajien joulukalenteri, 9. luukku

Kirjabloggaajien joulukalenterissa on nähty huikeita luukkuja. Eilen Kirjavassa kukossa kurkattiin jouluaiheisiin lastenkirjoihin, huomenna joulutunnelmaa loihtii Yöpöydän kirjat. Omaa luukkuani miettiessäni pohdin, millaista joulutunnelmaa minä haluan tarjoilla. Kirjastovierailulla löytyi oikea täsmäteos yhdeksännen päivän luukkuun: Axa Sorjosen ja Tomi Riionheimon vuonna 2000 ilmestynyt Puhu pukille.

Kun kuvaillaan joulutunnelmaa, keskitytään usein jouluidylliin. Stereotyyppisessä unelmajoulussa perhe kokoontuu kuusen ympärille, mukana on useita sukupolvia vauvasta vaariin ja luonnollisestikin kaikki tulevat erinomaisesti toimeen keskenään. Koti on kaunis, ruoat hyviä ja tunnelma harras. Mutta oikeassa elämässä kovin harva asia on pelkkää idylliä, eikä joulukaan ole poikkeus. Jouluidyllistä voi myös tulla melkoisia paineita ja paineet saattavat purkautua itkun tai riidan kautta ulos.
 
Puhu pukille tarjoaa kuitenkin enemmän naurua kuin itkua, tosin lähinnä tragikoomisella tavalla. Axa Sorjonen on kerännyt eri-ikäisiltä suomalaisilta muistoja joulupukista. Joulupukkiin uskominen, joulupukin vierailun odottaminen tai joulupukkina esiintyminen ovat kokemuksia, jotka yhdistävät eri-ikäisiä suomalaisia ympäri maan. Joskus joulupukin vierailu menee aivan nappiin, mutta kertomusten perusteella usein ne vähän epäonnistuneemmat vierailut ovat mieleenpainuvampia.
 
Olin ensimmäisellä luokalla koulussa. Jouluna meille tuli kotiin huomattavan riehakas pukki, joka lauloi ja tanssi mielellään. Erityisen hauskaa pukista oli tanssia äitini kanssa.

Vaikka lahjat oli jaettu, ei pukki suostunut millään lähtemään. Lopulta hän sammui olohuoneen sohvalle. Isä raahasi hänet vierashuoneeseen, ja vanhemmat selittivät, että pukilla on ollut niin rankka matka Lapista, että hän oli jäätynyt. Nyt pukin piti lämmitellä ja sulaa, ennen kuin hän saattoi jatkaa uusien lapsien luokse.

Yöllä kun vanhemmat olivat nukkumassa veimme pikkuveljen kanssa kuorsaavan pukin molemmille puolille tehokkaat lämpöpuhaltimet, jotka käänsimme täysille.

Aamulla pukki oli sulanut ja jatkanut matkaansa.

- Petri, opettaja, 37 v. Joensuu

Kirjan tarinat ovat toinen toistaan hervottomampia. Mieleen jäi joulupukin polttarireissu keskellä kesää, joulupukin ja kuuman lukiolaistytön kohtaaminen lahjojen jaossa ja tehdaspaikkakunnan ainoan baarin joulunvietto, kun pukki ja muori tanssivat kulkuset kilisten Coco Jambon tahtiin. Hauskaa oli myös lukea joulupukkien kokoontumisajoista - mitä kaikkea joulupukeille saattaakaan tapahtua aattoyönä, kun lahjat on jaettu viimeiseenkin perheeseen.

Jos siis jouluidylli ahdistaa tai joulutraumoja on päässyt syntymään, etsi kirjastosta tai divarista käsiisi tämä mainio opus.

Sirpa Kähkönen: Hietakehto

Kuva: Jussi Kangas / Otava.

Sirpa Kähkösen Hietakehto kuului elokuussa listaamiini syksyn kirjatärppeihin. Kirjablogien Kähkös-fanit ovat jo lukeneet kirjaa ahkerasti. Muun muassa Unni, Jaana, Booksy ja Amma ovat kirjasta bloganneet - ja niin on moni muukin, Googlella löytyy lisää arvioita.

Hietakehto on tunnelmaltaan ihanan kesäinen, keskellä pimeää ja kylmää vuodenaikaa se oikein toi kesän takaisin lukiessani. Tällä kertaa ei olla Kuopiossa vaan Selma Kelon huvilalla lähellä Kuopiota. Naiset ja lapset kasvattavat talvivarastoja ja keräävät auringon lämmöstä voimaa. Mukaan mahtuu muutama mieskin, jopa Anna Tuomen paljon poissa ollut aviomies Lassi tulee huvilalle elokuisena viikonloppuna. Minulla on Kuopio-sarjan avausosa Mustat morsiamet vieläkin lukematta, oletan että siinä Lassilla on suurempi rooli kuin sarjan myöhemmissä osissa.

Sota on edennyt vuotta pidemmälle kuin sarjan edellisessä osassa Neidonkengässä. Pitkään jatkunut sota on jo muuttunut poikkeustilasta lähes normaaliksi: nuoret ovat joutuneet töihin siinä missä aikuisetkin ja tyttöjen mielestä on itsestään selvää, ettei samanikäisiä nuoria miehiä ole missään. Myös puheet sodan kulusta ovat ottaneet uuden suunnan. Saksan voittoon ei ole juuri kenenkään enää helppo uskoa.

Kuopio-sarjan aiemmissa osissa on siellä täällä ollut mausteena ripaus maagista realismia, ja Hietakehdossa yliluonnollisia aineksia on enemmän kuin aiemmin. Mutta maagisuus on upotettu tarinaan niin hienosti, että tiukin realistikin hyväksyisi sen. Kähkönen kuvaa lasten leikkien kautta mielikuvituksen voimaa. Oppikoululaiseksi ehtinyt Juho Tiihonen juttelee savimies Argillanderin kanssa, moneen kertaan hylätty Charlotta-tyttö tulkitsee maailmaa omalla tavallaan. Lasten mielissä pyörivät erityisesti uutiset Katynin joukkomurhasta. Aikuisilla on kiire arkiaskareissaan eivätkä he aina ehdi lasten leikkejä seuraamaan.

Hietakehto viittaa Aleksis Kiven Sydämeni lauluun ja Kähkönen kytkee nimen sota-ajan todellisuuteen viittaamalla lapsenraiskauksiin:

"Oli jäänyt puhumatta siitä, mille ei oikein sanoja ollutkaan. Sotilaat ja siviilissä olevat nuorukaisetkin olivat syyllistyneet raakoihin lapsenraiskauksiin kevään ja kesän aikana monta kertaa. Niin kaupungeissa kuin maallakin."

Kirjan kesäistä tunnelmaa varjostaakin ilmassa kytevä uhkan tuntu. Tämä sai minut ahmimaan kirjaa monessa kohdassa eteenpäin, ja sitten piti palata taaksepäin lukemaan yksityiskohdat kaikessa rauhassa.

Kauniin ja elävän kielen ja vahvan tunnelman lisäksi kirjan parasta antia ovat henkilöhahmot. Juho on suorastaan vienyt sydämeni, niin elävä ja uskottava nuori poika hän on. Sarjan sivuhahmoista kiinnostukseni herätti mukavuudenhaluinen liikemies Ensio Mertanen. Hänestä näkyi aivan uusi puoli, kun hän huvilalla hellii pientä Stella-tytärtään ja muistelee lapsuuttaan huvilan naisten hoivissa. Jämäkkä Hilda Tuomi suorastaan pehmenee joissakin kohtauksissa:

"Tieltä kuului saappaiden rompse. Hilda nousi vaivalloisesti seisomaan ja varjosti kädellä silmiään.

Heinätorppaa kohti marssi hänen lihava ihanteensa, Plumperi. Se se ei ollut hivelö. Vaan hyvämuotoinen ja etevä mies, jolla oli kädet kuin siankinkut. Hilda hytkähti mielihyvästä - melkein yhtä soma ja mieluisa se oli kuin Mullikka, jota hän oli saanut ihailla yhden talven ajan ja jolle hän oli laittanut neulakintaat. Lav, oli rakkaus Mullikan kielellä. Hän oli kuunnellut radiota ja oppinut sen sieltä. Plumperi tarkoitti kukkavuorta. Heh, että osasi olla sopiva nimikin ihmisellä."

Kähkösen historiakuvaus on jälleen kerran todella vakuuttavaa. Kirja on täynnä pieniä yksityiskohtia, jotka luovat historiallisesti uskottavan kokonaisuuden. Kuitenkaan kirjaa ei ole tehty siksi, että Kähkönen pääsisi esittelemään historiatietämystään, vaan tärkeintä on kertoa Tuomen perheen ja heidän lähipiirinsä tarina.

Alan olla niin sisällä Kuopio-sarjassa, että fanin roolista käsin on vaikea kovin objektiivisia lausuntoja enää antaa. Koetan tiivistää: hieno kirja, jonka soisi löytävän tiensä mahdollisimman monen suomalaisen käsiin. Uskon, että kirjaa ymmärrettäisiin myös muualla maailmassa, onhan toinen maailmansota niin universaali aihe.

Kuopio-sarjan osat toimivat hyvin myös itsenäisinä teoksina, joten Hietakehto sopii myös sellaisen luettavaksi, joka ei aiempia osia ole lukenut. Onneksi minulle on vielä Mustat morsiamet luettavana, sillä Kuopio-sarjan osat ovat ilmestyneet 2-4 vuoden välein, joten jonkun aikaa täytyy taas malttaa odottaa, ennen kuin Hietakehdolle jatkoa ilmestyy.

Lue myös nämä:
Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät
Sirpa Kähkönen: Rautayöt
Sirpa Kähkönen: Kuopion taivaan alla 

Finlandia-palkinto Ulla-Lena Lundbergille

Minulla oli ilo käydä seuraamassa kirjallisuuden Finlandia-palkinnon jakoa Vanhalla ylioppilastalolla. Tänä vuonna Finlandia-palkinnon valitsi presidentti Tarja Halonen. Avauspuheessa Suomen Kirjasäätiön edustaja muistutti asiaankuuluvasti joulumyynnin merkityksestä, sitten Halonen piti palkintopuheen. Minusta puhe oli hyvä - jokaiseen ehdokaskirjaan löytyi hyvä näkökulma, joten valinta oli selvästi tehty perusteellisesti harkiten.

Ja voitonhan vei Ulla-Lena Lundberg kirjallaan Jää, alkuteos on ruotsinkielinen ja nimeltään Is. En ole itse kirjaa lukenut, mutta olen kuullut siitä vain hyvää, joten eiköhän sen voisi joskus lukeakin. Kirja on saanut blogeissa laajalti kiitosta, kannattaa tutustua vaikka Ilselän, Lumiomenan, Sinisen linnan kirjaston ja Täällä toisen tähden alla -blogin arvioihin.

Myös useita muita Finlandia-ehdokkaana olleita kirjoja on luettu blogeissa paljon, katsotaan, näkyykö tämä myös Blogistanian Finlandian äänestyksessä!

Palkinnon kunniaksi tarjoiltiin kakkukahvit. Tilaisuus itsessään oli näin ensikertalaisen silmiin tyylikäs, tosin muutamia perisuomalaisia ilmiöitä nähtiin. Juuri kun Halonen aloitti puheensa, ryhtyi erään rouvan kännykkä pirisemään äänekkäästi, ja rouvaparalla kesti ikuisuus löytää puhelimensa ja sammuttaa se. Samalla tarjoilijat siirsivät kahvipöytää keskemmälle ja oikein jyrisyttivät pöydänjalkoja lattiaa vasten. No sattuuhan näitä paremmissakin piireissä...

Ehdin jo miettiä, olenko liian vaatimattomasti pukeutunut, mutta tässäkin suhteessa vieraiden tyylikirjo oli laaja. Jään suomennoksen kustantaja on Teos, ja Teoksen perustaja ja hallituksen puheenjohtaja Niklas Herlin edusti kustantamoaan aika vapaamuotoisessa asussa. 

Ulkokirjallisista seikoista erityisen hieno juttu on, että Ulla-Lena Lundbergilla on jo 50 vuotta kestänyt kirjailijan ura takanaan. Eli ainakaan tällä kertaa kukaan ei pääse sanomaan, että kirjailijana voi menestyä vain hyvin brändätty nuori missukka. Onnittelut Lundbergille!

Tampereen Huovis-lukupiiri 13.12.

Kuva: Mirja Arela / Sampolan kirjasto.

Asutko Tampereella ja luetko mielelläsi Veikko Huovisen kirjoja? Jos vastaat kyllä ja kyllä, kannattaa tutustua Tampereella toimivaan Huovis-lukupiiriin.

Torstaina 13.12. minäkin menen tutustumaan lukupiiriin, sillä lukupiiri pyysi ystävällisesti minua illan alustajaksi. Keskustelunaiheena on Huovisen klassinen novellikokoelma Rasvamaksa vuodelta 1973.

Valitsin Rasvamaksan, sillä onhan siinä useita ruokaisia ja siksi jouluisia aiheita. Lisäksi huikea novelli Pystyyn marinoitu nainen sijoittuu tamperelaismaisemiin ja näin ollen sopii oivasti Tampereen-retken tunnelmiin.

Lukupiirin ja muidenkin paikkakuntien Huovis-lukupiirien toiminnasta saa tietoa täältä. Rasvamaksasta keskustellaan Sampolan kirjaston neuvotteluhuoneessa kello 18.00.

Blogistanian Kuopus 2012 -ehdokkaani

On aika äänestää vuoden 2012 parhaita lasten- ja nuortenkirjoja! Kilpailua emännöi Saran Kirjat.

Olen lukenut tuoretta lanu-kirjallisuutta vähänlaisesti, mutta totta kai haluan silti äänestää. Tässä minun ehdokkaani:


1. sija, 3 pistettä. Annukka Salama: Käärmeenlumooja

Ykköspaikan saa Käärmeenlumooja mukaansatempaavuutensa vuoksi. Jos kirjaa ei edes aio lukea, mutta vilkaisee ihan vain pikkuisen, ja sitten huomaa ahmivansa sivun toisensa perään, niin on se hyvä! Kirjoitin Käärmeenlumoojasta näin:

"Salama onnistuu välttämään turhan mahtipontisuuden ja kohtalokkuuden, joka käykin helposti tylsäksi. Hän kirjoittaa vetävällä nuortenkirjatyylillä." "Arkisen ympäristön ja faunoidimystiikan yhdistäminen onnistui mainiosti."

Suosittelen kirjaa yläkoulu- ja lukioikäisille ja tietenkin myös aikuisille. Lue koko arvioni täältä.

 2. sija, 2 pistettä. Kati Närhi: Mustasuon mysteeri

Minä luin Mustasuon mysteerin ihan aikuisille suunnattuna sarjakuvana, mutta koska kustantaja kotisivuillaan luokittelee kirjan lastenosastolle, käytän tilaisuutta hyväkseni äänestyksessä. Kirjoitin Mustasuon mysteeristä näin:

"Koulua kuvatessaan Närhi ottaa ilon irti brittiläisten tyttökirjojen sisäoppilaitosperinteestä." "Dekkarimuotoon puettu tarina on herkullista luettavaa. Käsikirjoituksella on ansionsa, mutta Närhen piirrosjälki tekee Mustasuon mysteeristä nautittavan." 

 

Suosittelen kirjaa ala- ja yläkouluikäisille, lukioikäisille ja tietenkin myös aikuisille. Lue koko arvioni täältä.

3. sija, 1 piste: Sari Peltoniemi - Liisa Kallio: Gattonautti ja muita arkisatuja

Gattonautti ja muita arkisatuja ei vähättele lukijaa, vaan Peltoniemi kirjoittaa kaunista kieltä ja jättää asioita myös viitteiden varaan. Kirjoitin kirjasta näin:

"Peltoniemen kieli on kaunista ja soljuvaa." "Liisa Kallion kuvitus on onnistunut ja sopii tyyliin. "Arkisatu" ei tarkoita masentavaa arjen harmautta, vaan Kallion elävät kuvat ovat mukavan supisuomalaisia, värikkäitä ja täynnä pieniä yksityiskohtia."

 

Suosittelen kirjaa esikouluikäisille ja alakoulun nuorimmille joko yksin lukien tai vanhemman lukemana. Ja tietenkin myös aikuisille! Lue koko arvioni täältä.

 

Kisan tuloksiahan voi jännittää Saran Kirjoissa, jossa Blogistanian Kuopuksen voittaja julkaistaan 3.12. klo 20.00.

Marraskuun luetut

Marraskuussa oikea elämä on ollut jopa jännittävämpää kuin kirjat. Eniten jännitystä ovat aiheuttaneet töissä pitkään jatkuneet yt-neuvottelut, jotka nyt ovat lähestymässä loppuaan. Mutta mukavaakin jännitystä on ollut: elokuussa mainostamani Rokkaako verkkobrändisi? -seminaari sujui oikein mainiosti. Kaikille verkkosisällöntuotannosta kiinnostuneille voin suositella seminaarin esityksiin tutustumista SlideShare-sivustolla (jos suoran linkin kanssa on ongelmia, kirjoita sivun hakuun sana rokkaako). Pidin itse lyhyen puheenvuoron bloggaamisen hyödyistä, esityksen voi lukea täältä.

Siviilielämän säpinöistä huolimatta lukemisellekin on onneksi ollut aikaa. Kotimaisia kirjoja tuli luettua neljä: Mauri Kunnaksen Piitles, Pete Suhosen Hitlerin kylkiluu, Maarit Verrosen Kirkkaan selkeää ja Sari Peltoniemen ja Liisa Kallion Gattonautti ja muita arkisatuja.

E-kirjojen lukemisessa tuli tehtyä henkilökohtainen kuukausiennätys: 1,3 kirjaa! Kokonaan luin Marian Keyesin The Mystery of Mercy Closen ja kolmasosan verran etenin Charled Dickensin Our Mutual Friendin parissa. Englanniksi luin vielä sarjakuvaa, suosikkini The Unwrittenin kuudetta osaa nimeltä Tommy Taylor and the War of Words.

Pamputussektorille pääsin Markus Zusakin Kirjavarkaan parissa ja äänikirjapuolella kuuntelin Agatha Christien dekkarin Ruumis kirjastossa.

Osin e-kirjojen innoittamana pohdiskelin kirjojen arvonlisäveron nousua ja aihe keräsikin monta asiantuntevaa kommenttia. Lisäksi Blogistania-äänestykset alkavat, itse emännöin vuodenvaihteessa Blogistanian Finlandiaa ja heti huomenna onkin Saran Kirjojen emännöimä Blogistanian Kuopuksen äänestys.

Sari Peltoniemi - Liisa Kallio: Gattonautti ja muita arkisatuja

Kuva: Liisa Kallio / Tammi.

Sari Peltoniemi on melkoisen laaja-alainen kirjailija, hän on kirjoittanut sekä lapsille, nuorille että aikuisille. Mikä mukavinta  - hänen tyylinsä on tunnistettava ja luonteva kohderyhmästä riippumatta. Ei alleviivaavaa jankkausta nuorille eikä lässytystä lapsille. Peltoniemen uutuus Gattonautti ja muita arkisatuja sisältää nimensä mukaisesti lyhyitä satuja, arvioisin tämän sopivan parhaiten 5-10 -vuotiaille.

Vaikka luenkin silloin tällöin oman lapsuuteni klassikoita, tulee uusiin lastenkirjoihin tutustuttua melko vähän. Kai kannattaisi! Ja onhan meillä tänä vuonna Blogistanian Kuopus, josta varmasti kertyy pitkä lista hyviä lanu-lukuvinkkejä. Kannattaa kurkata myös uusi Facebook-ryhmä nimeltä Kotimaiset lasten- ja nuortenkirjat.

Aiemmin lukemieni Peltoniemen kirjojen perusteella odotin maagista realismia, ja sitä hieman sainkin. Kirjaan kuuluu kymmenen satua, joissakin on mukana kevyesti yliluonnollisia aineksia ja jotkut pysyvät realismin tasolla. Peltoniemen kieli on kaunista ja soljuvaa.

Tykkäsin esimerkiksi Isosisko melkein muuttui peikoksi -sadusta, jossa pikkusisar tarkkailee murrosikäistä isosiskoaan. Samoin Haudan hoitaja oli taidokas, hautausmaat ja kuolleet lapset kun eivät ole ihan helppo aihe. Suosikikseni taisi nousta Viktoria voitokas, jossa on opittavaa aikuisellekin. Esikoululainen Viktoria saa uudeksi eskarikaverikseen Tuuvan, joka kehuu itseään kaikessa, oli aihetta tai ei. Tarinalla voi tulkita olevan monta opetusta...

Liisa Kallion kuvitus on onnistunut ja sopii tyyliin. "Arkisatu" ei tarkoita masentavaa arjen harmautta, vaan Kallion elävät kuvat ovat mukavan supisuomalaisia, värikkäitä ja täynnä pieniä yksityiskohtia. Kuvat ja tarina täydentävät hienosti toisiaan, sillä aika monet seikat jäävät vihjeiden tasolle, ja toisinaan kuvista löytyy lisävinkkejä vihjeiden täydentämiseen.

Otanpa tavoitteeksi tutustua uuteen lastenkirjallisuuteen vähän laajemminkin. Mieleen on jäänyt Lumiomenan arvio Tinkasta ja Taikasta. Siitä voisi aloittaa!

Lue myös nämä:
Sari Peltoniemi: Hämärän renki
Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli
Aino Pervik: Arabella, merirosvon tytär