Pirkko-Liisa Kastari – Juhani Niemi (toim.): Kultaisilla teillä

Tuon selän yli oli soudettu, kun lapsena oli käyty veneellä kaupassa, jätetty vene laivalaiturin viereen ja kävelty metsän läpi leveää nurmettunutta polkua. Metsässä oli kasvanut harvakseltaan vanhoja leveäoksaisia koivuja, koivujen välissä korkeaa heinikkoa ja heinän joukossa kurjenkelloja. 

 

Tämä katkelma Kerttu-Kaarina Suosalmen romaanista Venematka kuuluu Kultaisilla teillä -antologiaan. Tämän kirjan ostin kahteen kertaan ja kummallakin kerralla käytettynä. Bongasin nimittäin muutama viikko sitten kirpputorilta erinomaisessa kunnossa olevan Kultaisilla teillä -teoksen, joka on Pirkko-Liisa Kastarin ja Juhani Niemen toimittama hämäläisen kirjallisuuden antologia. Kirjan kustansi Hämeen Heimoliiton julkaisutoimikunta ja se on ilmestynyt vuonna 2012.

Ehdin ajatella, että kirja olisi mukavaa selailtavaa, jonka voisi laittaa kiertoon. Mutta mitä enemmän kirjaa luin, sitä enemmän ihastuin siihen. Samalla kovan lukemisen jäljet alkoivat näkyä kappaleessani – tahrin kannen rasvalla ja vesipullo vuoti reppuun saaden kirjan sivut aaltoilemaan. Päätin, että haluan omaan hyllyyni hyväkuntoisen kappaleen tätä kirjaa ja onneksi pääsin ostamaan sellaisen vertaisverkkokaupasta.

Esipuheessa toimittajat lupailevat ”panoraamanäkymää”, kuin maisemaa harjun laelta katsottuna. Sitä lukija totisesti saakin. Kirjassa on katkelmia kymmeniltä kirjailijoilta: on uutta ja vanhaa, miehiä ja naisia, tuttuja ja tuntemattomia. Maantieteellisesti liikutaan Hyvinkäältä Ruovedelle ja Lahdesta Somerolle. Nykyisten maakuntarajojen ei siis anneta rajoittaa, vaan historiallisen laaja hämäläinen kulttuuripiiri toimii jonkinlaisena kehyksenä.

Kokonaisuus oli enemmän kuin osiensa summa, mutta jotkut tekstit olivat erityisen kiinnostavia. J.K. Paasikiven Hiihtokilpailu Hämeenlinnassa oli oikea helmi. Paasikiven sanomisia on viime vuosina muisteltu ahkerasti globaalin politiikan myllertäessä. Mutta kirjoittaessa hiihtokilpailujuttua Hämeenlinnan lyseon pilalehteen oli nimimerkki ”Juho” vasta 18-vuotias lyseolainen. Hauska ja monisanainen tarina kuvaa nuorukaisten hiihtoja Katumajärven jäällä kovalla pakkasella.

Hieno löytö oli myös Impi Kauppilan runo Nocturne, joka on julkaistu Kauppilan kokoelmassa Paratiisin valloitus vuonna 1947. Siinä ammuttu punakaartilainen kummittelee pääsiäiskirkossa.

Antologian teksteissä elää rakkaus hämäläiseen luontoon: järvi- ja harjumaisemiin, ikiaikaiseen asutukseen ja hoidettuihin viljelyksiin. Historian suuret käänteet elävät kirjan sivuilla: keisarin vierailu, itsenäistyminen, sisällissota, maaltamuutto. Teksteissä vaelletaan Hämeenlinnan, Lahden ja Tampereen kaduilla ja lukuisten muiden pienempien paikkojen kyliä ja maaseutua kolutaan.

Hienosti toimitettu ja koottu antologia on myös esineenä kaunis: siinä on I.K. Inhan Häme-aiheisia valokuvia. Suosittelen kokoelmaa lämpimästi kaikille Hämeen fyysisistä ja henkisistä maisemista kiinnostuneille.

Lue myös nämä:
Hannu Sorri: Punavangit tuomiolla
Ulla Koskinen: Soturiaatelin aika Suomessa
Tammelan kunnan juhlakirjatoimikunta: Täällä on hyvä elää

Hannu ja Janne Tarmio (toim.): Maailman runosydän

Vangille on pahaksi uneksia

ruusuista ja puutarhoista;

merta ja vuoria on hyvä ajatella.

Unohda huokaukset, lue, kirjoita, 

kudo kangasta.

Suosittelen ikkunasta katsomista.

- Ote Nazim Hikmetin runosta Muutama neuvo vankilaan joutuvalle, suomentanut Brita Polttila.

 

 

Hannu ja Janne Tarmion toimittama Maailman runosydän on vuonna 1998 julkaistu käännösrunoantologia. Se on yli 800-sivuinen ja sen massiivinen selkämys tulee lähes poikkeuksetta vastaan kirjastojen runohyllyillä. Veikkaan, että useammankin 90-luvun ylioppilaan tai rippilapsen kirjahyllystä löytyy tämä teos, se taisi olla suosittu lahja perhejuhlissa pitkän aikaa.

Etsiydyin kirjan pariin Philip Larkinin runon vuoksi. Jossakin päin internetiä vastaan tuli Larkinin runo This Be The Verse, jolla on mainio alku: They fuck you up, your mum and dad. They may not mean to, but they do. Juohtui mieleeni selvittää, onko Larkinia suomennettu, ja Kysy kirjastonhoitajalta -sivulla mainitaan Maailman runosydän. Runoilija Risto Ahti on suomentanut edellämainitun runon nimellä Tässä sinulle säkeet. 

 

Maailman runosydäntä on tarjolla käytettynä varsin runsaita määriä. Tilasin oman kappaleeni kierrätyskeskuksesta - optimoin tilauksen painon mukaan, sillä jykevässä kirjassa postitus nousee helposti kalliimmaksi kuin käytetyn kirjan hinta. Aikansa otti, kun luin kirjan kannesta kanteen, hieman suoritushenkisyyttä lukeminen vaati.

 

Vaan olipa antoisa teos! Pidin erityisesti muinaisintialaisten runojen suomennoksista, ne eivät olleet ennalta tuttuja. Vanha fanitukseni kohde Pentti Saarikoski oli useiden runojen suomentajana, erityisesti ruotsalaiseen Werner Aspenströmiin kannattaisi tutustua enemmän.

 

Kokoelma on toimitettu pieteetillä, jota harvoin näkee viime vuosien kirjoissa, ainakaan runokokoelmissa. Runot on jaksoteltu eri teemojen alle, runoihin on kirjoitettu lyhyitä kommentteja sekä runoilijoiden minielämäkerrat. Ulla Liuhalan piirroskuvitus ruokkii mielikuvitusta.

 

Sekä saatesanoissa että pitkin kokoelmaa muistutetaan, että runous ei ole vain tekstiä, se on ihmissielun syvyyksien luotaamista. Jotain tällaista olen tainnut kaivatakin, kun sekä mediasta että sosiaalisesta mediasta syöksyy yhä kamalampia uutisia yhä kiihkeämmällä tahdilla. Runouden pariin pysähtyminen tuntui elvyttävältä - kannatti nähdä vaivaa lukemisen eteen!

 

Jos yli 800 sivun suorittaminen hirvittää, voi tällaista kirjaa mainiosti selailla ja lueskella pienissä paloissa sieltä täältä. Jos Maailman runosydän tulee divareissa tai kirjankierrätyslaatikoissa vastaan, kannattaa pelastaa kirja omaan hyllyyn talteen ja nauttia sen antimista.

 

Lue myös nämä:
Tua Forsström: Mutta kuvittelin että sydän ei tunne rajoja
Pentti Saarikoski: Runot
Walt Whitman: Valitut runot

Kolme kirjaa kartalla: Vanajan Joanna, Rottien pyhimys ja Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä

Ruotsalaiset valloittajat perustivat Hämeen linnan 1200-luvun loppupuolella ja 1500-luvun puoliväliin tultaessa 1300-luvun lopun harmaakivisestä leirikastellista oli kasvanut vaikuttava tiililinna, joka oli Hämeen hallinnollinen ja taloudellinen keskus.

 

 

Näin tutkija Anna-Maria Vilkuna esittelee Hämeen linnan teoksessaan Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä. Vilkuna väitteli tohtoriksi tällä Suomen historian tutkimuksellaan Jyväskylän yliopistossa vuonna 1998.

 

Joskus on hauskaa lukea peräkkäin kirjoja, jotka sijoittuvat samaan miljööseen tai joissa on muita yhdistäviä tekijöitä. Minun alkuvuoteni on vierähtänyt Hämeen linnan ja Hattulan Pyhän Ristin kirkon tienoilla. Kaari Utrion Vanajan Joanna, Anneli Kannon Rottien pyhimys ja Vilkunan tutkimus kuvaavat hämäläistä historiaa.

 

Hämäläiset mahtimiehet eivät pidä linnanherraa johtajanaan

 

Varhaisimpaan ajankohtaan sijoittuu Vanajan Joanna, joka on ilmestynyt vuonna 1991. Kirja sijoittuu vuosiin 1377-1380. Utriolle ominaiseen tyyliin kirja liikkuu laajalla maantieteellisellä alueella. Suomen lisäksi kirjan tapahtumia sijoitetaan Ruotsiin ja Latviaan. Nimihenkilö Joanna on kotoisin Hämeen sydämestä ja keskeiset tapahtumat sijoittuvat Hämeen linnan maisemiin. Myös Pyhän Ristin kirkkoon on sijoitettu kirjan merkityksellisiä tapahtumia.

 

Lähde: Google Maps.

 

Merkitsin Google Mapsin karttaan sekä Pyhän Ristin kirkon että Hämeen linnan ja parhaat arvaukseni kirjan kolmesta keskeisestä hämäläiskartanosta. Joannan lapsuudenkodin, Vanajan Herttualan, kuvataan sijaisevan harjun eteläjuurella, lähellä Hiidenjoen suuta ja lähellä lampea. Tällainen paikka näkyy kartassa Ylänneentien kohdalla. Kauttuan kartanon taas kuvataan sijaitsevan Hauhonselän rannalla, järveen pistävän niemen kärjessä. Kirjassa Kauttuaan matkustavat henkilöt liikkuvat pohjoisrantaa kiertävää lahtea pitkin. Tätä kuvausta vastaa Hyömäenraitilla merkitty kohta. Monittulan kartanosta mainitaan, että se sijaitsee Vanajaveden rannalla ja kun Monittulasta lähtee Kauttuaa kohti, on lähellä Pälkäneen tie.  Kartassa näkyvä Retulansaarentie on eräs vaihtoehto kirjassa kuvattuun sijaintiin. Nykyään tietä pitkin pääsisi Retulansaareen asti, mutta ehkä 1300-luvulla Monittulaa ei olisi rakennettu saareen. Matka mantereelta saareen on ollut myös nykyistä pitempi. Vuosisatoja jatkuneen maannousun vuoksi mantereen ja saaren välimatka on pienentynyt nykyiseen mittaansa.

Kirjassa linnanherrana hallitsee Magnus Kasi ja hänen vaimonsa on ruotsalainen Sparre-aatelissuvun tytär Benedikta Bengtsdotter. Magnus Kasi kuvataan merkkimieheksi, mutta samaan aikaan hämäläisten mahtikartanoiden valtiaat hallitsevat laajalti omia alueitaan, eivätkä laske itseään Hämeen linnan alamaisiksi. 

 

Hattulan kirkkoherraa Utrio kuvaa näin:

 

Hattulan kirkkoherra Johannes Erici oleskeli mielellään kirkossaan messujen ja toimitusten välilläkin. Ei niin, ettei hänen pappilansa olisi ollut komea ja arvollinen Itämaan pyhimmän kirkon curatuksen asuinsijaksi. Mutta tiilikirkko oli sentään toista kuin hirsipappila.

 - - -  

Kaiken kaikkiaan Johannes Erici oli tyytyväinen sekä kirkkoonsa että omaan asemaansa. Hän oli alunperin päässyt Hattulaan viransijaiseksi - Hattulaan päästiin, ei jouduttu: se oli yksin Itämaan halutuimpia seurakuntia.

 

Hattulan Pyhän Ristin kirkon arvellaan olevan 1400-luvulta peräisin, joten muutaman vuosikymmenen verran etumatkaa Utrio romaanissaan on kirkon rakentamiselle antanut. Kirjan koristelun kuvataan olevan vielä vaatimatonta: Johannes Erici suunnittelee "karkeiden rumien puuveistosten" vaihtamista parempiin, kunhan löytäisi rahoittajan.

 

Kirjana Vanajan Joanna on vetävä historiallinen viihderomaani, kypsää Utriota: keskiaika herää eloon lukijan silmien edessä, kaunis ja ylhäinen Joanna joutuu kasvamaan elämän mullistusten myötä ja pakahduttavan komea Ulf Acer taistelee rakkautensa puolesta. Edellisestä lukukerrasta oli melkoisen pitkä aika, joten olin jo ehtinyt unohtaa suuren osan kirjan tapahtumista. Nyt lukiessani hieman yllätyin siitä, että oikeastaan päähenkilö onkin Ulf eikä Joanna, sillä huomattava osa kirjasta etenee hänen näkökulmastaan.  

 

Ennennäkemätön uusi ihme, kuva, lyö hattulalaiset ällikällä

 

Anneli Kannon Rottien pyhimys ilmestyi viime vuonna ja siitä tuli kehuttu ja puhuttu hitti. Tämä ilmeisesti yllätti jopa kirjailijan itsensä. Minulle Rottien pyhimys oli neljäs lukemani Kannon kirja. Kun luin Pyövelin, osasin kyllä arvostaa Kannon taitavuutta, mutta kun pari vuotta myöhemmin luin Veriruusut, olin puulla päähän lyöty. Veriruusut on jäänyt mieleen yhtenä viime vuosien tärkeimmistä lukuelämyksistä.

 

Rottien pyhimys sijoittuu 1500-luvun alkuun ja se kertoo Hattulan Pyhän Ristin kirkon kuvien maalaamisesta. Kirjassa linnanherrana hallitsee Åke Tott, joka kuoli vuonna 1520. Hattulan kirkkoherra Petrus Herckepaeus ja kirkkoväärti Klemetti Mikonpoika ihailevat ja pokkuroivat linnanherraa ja hänen vaimoaan Märta Bengtsdotteria. Koska linnanherra ja -rouva maksavat maalauksista huomattavasti, heidät myös ikuistetaan kirkon seinälle. Maalariryhmä Andreas Pictor, Martinus ja vantti Vilppu saavat täydennystä Herniäisten tiilimestarin holhokkina kasvaneesta Pelliinasta.

Petrus Herckepaeus ei ole läheskään yhtä ihastunut Hattulan kirkkoherran viran saamisesta kuin Utrion Johannes Erici:

Toisin oli Härkäpään Pekan, jonka suku oli oppimattomia turpeentonkijoita. Varoja isällä oli, mutta korkeita tuttavuuksia ei. Käteen jäi vain Hattula. Se oli ainoa pitäjä, jonne hänellä oli suhteita, vaikka hän ei suinkaan olisi halunnut sinne mennä eivätkä Hattulan isännät ja emännät tahtoneet papikseen Härkäpään kutaletta, mutta tuomiokapituli ja piispa päättivät toisin.

 

Kanto kuvaa hersyvästi - rakkaudella ja pisteliäästi - maalausprojektin etenemistä. Ahneus, vallanhimo, vahingonilo, kateus ja ennakkoluuloisuus kukoistavat. Uusi ja ennennäkemätön ihme, kuva, tekee kuitenkin vaikutuksen kaikkiin. Katselijoista tuntuu käsittämättömältä, että ihmisen voi siirtää seinälle kuvaksi.

Kirjan ydintapahtumat sijoittuvat kirkon ja Hämeen linnan välimaastoon. Välimatka taitetaan monta kertaa edestakaisin, milloin ratsain, milloin härkävankkurien kyydissä, milloin kävellen.

 

Neljästä lusikallisesta kaalinsiemeniä saatiin viisi lästiä ja kolme tynnyriä satoa vuonna 1557

Nappasin kirjaston paikallishistoriahyllyltä Kruunun taloudenpidon Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä. Suomalaisista keskiaikaisista linnoista kiinnostuneille tämä on mainio tietopaketti, jota ei kylläkään välttämättä kannata yrittää lukea kannesta kanteen yhdellä istumalla. Itse lueskelin kirjan silmäily- ja selailutekniikalla. Kirjassa on paljon hyviä karttoja ja tarkkoja tilastoja ja taulukoita, joista tieto kaalisadostakin on peräisin.

 

Vilkunan tutkimalla ajanjaksolla Hämeen linnan johtajien asema on juuri muuttunut. Kuningas Kustaa Vaasa uudisti hallintoa ja kuninkaan valta kasvoi. Linnanherrojen sijaan linnoja johti vouti, jonka velvollisuuksiin kuului tarkka taloudellinen raportointi. Hallintomalli on tuttu nykyajan yrityksistä: yksiköillä on oma budjettinsa, jonka toteutumista valvotaan ja seurataan konsernikeskuksesta. Hämeen linnan tilit ovat säilyneet arkistoissa ja ne muodostavat Vilkunan tutkimuksen keskeiset lähteet.

Bongailin kiinnostuneena naisten nimiä ja ammatteja. Kirjassa mainitaan mm. Kerttu leipuri, Margareta fatabuuriemäntä ja Valpuri kehrääjä. Linna on ollut merkittävä työllistäjä ja esimerkiksi tekstiilitöitä on tuotettu melkoisia määriä. 

Tässä kirjassa Pyhän Ristin kirkko ei näyttele merkittävää roolia, mutta muuten Hattula mainitaan usein. Hattulan Hurttalassa, aivan Pyhän Ristin kirkon juurella, on sijainnut Juho Juhonpojan talonpoikaistila, joka on ollut Hämeen kolmen suurimman talonpoikaistilan joukossa 1580-luvulla. Tilan tuotto tuolloin oli 20 tynnyrinalaa eli noin 10 hehtaaria. Samoissa maisemissa viljellään edelleen - lieneekö joku alueen nykyisistä maanviljelijöistä Juho Juhonpojan jälkeläinen?

Kirja on niin täynnä tietoa, että historiasta kiinnostuneiden kannattaa hankkia tämä omaan hyllyyn. Tuoretta painosta ei vaikuta olevan saatavilla, mutta käytettynä kirjaa näkyy olevan jonkin verran myynnissä.

Lue myös nämä:
Anna-Liisa Haavikko: Kaari
Anneli Kanto: Pyöveli
Ilkka Teerijoki: Hämeenlinna vallankumouksen vuosina 1917-1918

Kaari Utrio: Ruma kreivitär ja pari lyhytarviota

Kansi: Amanita.

Palaan aina Kaari Utrion pariin, kun kaipaan jotain ihanaa viihdykettä luettavaksi. Onneksi minulla on Utrion kirjoja jo hyllymetrin verran, niin valinnanvaraa riittää vaikka ei poistuisi kotoa minnekään.

Ruma kreivitär on vuodelta 2002 ja kirja avaa Utrion 2000-luvulla kirjoittamien epookkikomedioiden sarjan. Tyyliin kuuluu autonomian ajan Helsinki ja uudet tuulet yhteiskuntaluokkien suhteissa. Vanha aatelisto ja uudempi virkamieskunta ovat seurapiirien kermaa, mutta uuden ajan osaajat puskevat rinnalle. Teollistuminen loi älykkäille ja osaaville ihmisille menestymisen mahdollisuuksia. Rumassa kreivittäressä tällainen uuden ajan airut on tupakkatehtailija Anton Wendel. Nimihenkilö, ruma kreivitär Julia Gyllenfalk, taas on ylhäisen mutta rutiköyhän aatelisperheen vanhapiikatytär, joka koettaa pitää herttaisesta pikkusisarestaan ja rapistuneesta kartanosta huolta.

Olen lukenut kirjan edellisen kerran kai aika tuoreeltaan kirjan ilmestymisen jälkeen, joten oli mukava palata Ruman kreivittären pariin. Tapahtumia ei muistanut kovin hyvin ja oli hauska huomata, miten pilke silmäkulmassa tämä(kin) kirja on kirjoitettu. Kirjan nuoret naiset ovat monella tavalla aikakautensa tiukan tapakulttuurin vankeja, mutta jokainen murtaa muureja omalla tavallaan. Julia, Dorotea, Augusta ja Carolina tekevät loppua kohti ihailtavan rohkeita ja itsenäisiä ratkaisuja tavoitellessaan parempaa elämää.

Mukavan piruilevaa on myös Utrion miljöökuvaus:

Senaatintori  herätti Wendelissä aina hilpeyttä. Markkinapäivänäkään sitä ei saatu edes puolilleen kansaa. Mihin pikkukaupunki kuvitteli tarvitsevansa valtavaa paraatiaukiota?

Kaikki muukin oli suhteetonta uudessa pääkaupungissa. Majesteettiset hallintorakennukset, kasarmit ja sairaalat olisivat kelvanneet jopa Pietarin kokoiselle kaupungille. Mahtirakennusten, leveitten katujen ja torintapaisten bulevardien vastakohtina nököttivät vaatimattomat puutalot melkein kuin maalaiskylässä.

Suuret on suunnitelmat - mutta Wendel tiesi, että suunnitelmat eivät olleet Helsingin kunnallispormestarien ja raatimiesten ja kaupunginvanhimpien päässä. Keisarit, ruhtinaat ja kreivit päättivät, millaiseksi suuriruhtinaanmaan pääkaupunki rakennettiin. Helsinkiläisten osuus kehityksessä oli vastustaa kaikkea: katuja, aukioita, satamalaitureita, mitä tahansa mikä maksoi eikä ollut samanlaista kuin Raumalla tai Kuopiossa.

Tuossa joulun alla ahmin viihteennälässäni muutaman Utrion sellaista vauhtia, etten saanut aikaiseksi edes blogata niistä. Kuittaan tässä saamattomuuteni lyhytarvioilla:

Vendela
 
Ensimmäinen Utrion kirja, jonka olen lukenut, ja edelleen suosikkini kirjailijan tuotannossa. Dramaattiset käänteet, ihana pääpari ja kiehtova 1300-luvun miljöö palkitsevat jokaisella lukukerralla. Lisäksi kirjassa on muutamia herkullisia ruokakohtauksia - ja joitakin vähemmän herkullisia...

Sunneva keisarin kaupungissa

Jatko-osa Sunneva jaarlintyttärelle. Yhtä ylilyövän toiminnantäyteinen ja dramatiikkaa täynnä kuin ykkösosakin, mutta kiinnostava erityisesti Konstantinopoliin sijoittuvien jaksojensa ansiosta.

Saippuaprinsessa

Kirja ilmestyi Ruman kreivittären jälkeen ja on samanhenkinen epookkikomedia. Viihdyttävää luettavaa tämäkin.

Lue myös nämä:
Kaari Utrio: Seuraneiti
Kaari Utrio: Oppinut neiti
Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet  

Arthur-kuninkaan tarinoita

Joululomailuun tuntuu olevan omiaan jokin paksu, historiallinen romaani. Tämän kirjan aloitin joulunpyhien alla ja sainkin loppuun loppiaisiltana. Arthur-kuninkaan tarinoita on ilmestynyt Suuressa lukukirjastossa vuonna 1985 eli se on ilmestynyt osana samaa sarjaa kuin Kolme muskettisoturia. Kummatkin teokset olen hankkinut divarista, sillä luin sarjaa lapsena kirjastosta innokkaasti.

Myös Arthur-kuninkaan tarinoita olen lukenut lapsena, tosin en yhtä useasti kuin Kolme muskettisoturia, josta tykkäsin tosi paljon. Nyt hieman hämmästelin, miten olenkaan lapsena jaksanut lukea kirjan alusta loppuun, sillä hieman raskaahko tämä teos oli aikuisellekin. Mutta mielenkiintoinen!

Kuningas Arthur on niitä hahmoja, joita passaa liioittelematta kutsua legendaksi tai myytiksi, vaikka näitä sanoja ylikäytetään nykyään aika paljon. Ovathan Arthur-tarinat levinneet ja voineet hyvin keskiajalta alkaen. Kulttuurisia viittauksia Arthuriin ja Pyöreän pöydän ritareihin tulee vastaan usein. Esimerkiksi Fablesissa ja Corto Malteseissa on Arthur-viittauksia. L.M. Montgomeryn Annan nuoruusvuosien lukijat muistanevat kohtauksen, jossa Anna joutuu pulaan kun hän ystävineen näyttelee kuolleen Elainen venematkan Camelotiin. Annan innoittajana oli Tennysonin runo mutta aihe Elainesta on Arthur-tarinoista ja Elaine tarina tuli tässä kirjassa vastaan. Arthur-tarinoiden syntyyn voi tutustua Wikipediassa.

Jostakin syystä Suuren lukukirjaston painokseen ei ole merkitty kirjailijan nimeä kanteen, vaikka suomentajan esipuheessa kirjailijan panosta käsitellään aika lailla. Kirjailija Rosemary Sutcliff oli tuottelias brittikirjailija, joka kirjoitti tämän teoksen lisäksi Arthur-aiheisia romaaneja. Tämän painoksen alkuteokset ovat The Sword and the Circle vuodelta 1981, The Light Beyond the Forest  vuodelta 1979 ja The Road to Camlann vuodelta 1981. Minulla ei ole asiantuntemusta arvioimaan Sutcliffin tulkintojen puhdasoppisuutta, vaan tyydyn toteamaan että mielestäni kirja on toteutettu erinomaisesti. Kiitos kuuluu myös suomentaja Ritva-Liisa Pilhjertalle.

Aivan erityinen kiitos menee myös taiteilija Giannille, joka on kuvittanut kirjan. Gianni vastaa myös Kolmen muskettisoturin kuvituksesta ja Arthur-kuninkaan tarinoissa hän tekee upeaa jälkeä. Tyylillisesti kuvat jäljittelevät keskiaikaisia maalauksia tai kuvakudoksia, esimerkiksi ihmishahmot ovat liioitellun asetelmallisia ja pitkulaisia. Taistelukohtaukset taas ovat todella toiminnantäyteisiä hevosineen ja ritareineen. Kirja on täynnä huikean hienoja kuvia.

Mainitsemani raskaslukuisuus taas tulee tarinoiden luonteesta. Myyttien kerrostuma näkyy siinä, että Pyöreän pöydän ritarien seikkailuissa on paljon toistoa, kohtalonomaisuutta, epäloogisuutta ja sadunomaisuutta. Kun ritarit ratsastelevat ympäri Britanniaa, tuntuu joka pusikossa odottelevan joku salamyhkäinen pahisritari joka hyökkää ohikulkijoiden kimppuun. Hyvisritarit taas kehuskelevat jaloudellaan, mutta ovat silti valmiita suuttumaan väkivaltaisesti satunnaisille ohikulkijoille. Naiset kunnostautuvat taikomisessa: erityisesti pahis Morgan la Fay on kavala noidantaidoissaan. Muutenkin kirjan tarinat osoittivat, kuinka paljon nykyinen fantasiakirjallisuus on vanhoille tarinoille velkaa: Arthur-kuninkaan tarinoista löytyy velhoja, lohikäärmeitä, ennustuksia ja tietenkin kaikkien aikojen quest - keskimmäisessä jaksossa Pyöreän pöydän ritarit lähtevät etsimään Graalin maljaa.

Keskimmäinen osa, Valoa metsän takaa, poikkeaa tyylillisesti ensimmäisestä ja kolmannesta osasta. Nämä ovatkin ilmestyneet pari vuotta kakkososaa myöhemmin. Graalin maljan etsintä on mystisin ja tarunomaisin osuus kirjasta, alussa ja lopussa hahmot tuntuvat inhimillisemmiltä ja moniulotteisimmiltakin.

Sillä myyttien alta löytyi useita eläviä, inhimillisiä henkilöhahmoja. Kenties eniten minuun vetosi Sir Lancelot, Pyöreän pöydän paras ritari, jota raastoi kielletty rakkaus kuningatar Guenevereen.

Lukukokemus oli siis antoisa monella tapaa - ja tiiliskivien parissa myös hidas lukeminen on usein hyväksi. Arthuriin ja Pyöreän pöydän ritareihin viitataan niin paljon, että teki terää verestää muistikuvia näiden tarinoiden parissa.

Käännöksestä

Kuten jo mainitsin, Ritva-Liisa Pilhjertan käännös on erinomainen. Ehkä vielä vuonna 1985 on maltettu antaa kääntäjälle kunnolla aikaa työhönsä? Pari kertaa lauserakenne on jäänyt hieman monimutkaiseksi, mutta enimmäkseen kieli soi puhtaana. Myyttisen vanhan Britannian tunnelma välittyy runollisena.

Lue myös nämä:
Kalevala
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia
Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa & Liisan seikkailut peilimaailmassa 

Jhumpa Lahiri: Tuore maa

Jhumpa Lahirin Tuoreen maan nappasin joskus viime kesänä divarista vaihtokirjana mukaani. Keltainen kirjasto on laadun tae ja hyväkuntoisilla Keltaisen kirjaston kirjoilla on jonkin verran keräilyarvoakin. Luettavien kirjojen runsaudenpulasta kertonee jotain, että Tuore maa on odotellut lukuvuoroaan tänne asti. Lahirin nimi oli jäänyt mieleen sekä lehti- että blogiarvioiden kiitoksista. Googlettamalla blogiarvioita löytyikin paljon, tässä niistä joitakin. Tuoreen maan ovat lukeneet ainakin Lumiomena, Anna Elina, Sanna ja Ina.

Angloamerikkalaisessa kirjallisuusmaailmassa Lahiri on kerännyt melkoisia suitsutuksia. Mukavaa luettavaa Tuore maa olikin. Koska olen välillä hieman turhankin herkkä käännöskielelle, tarkastin ensimmäisenä suomentajan nimen ja huokasin helpotuksesta. Kokenut konkari Kersti Juva on kääntänyt Tuoreen maan eikä lukiessa tarvinnut jännittää suomentajan pärjäämisen puolesta.

Lahiri kuvaa kirjan novelleissa Yhdysvaltoihin asettuneita intialaisperheitä, tarkemmin sanottuna bengalilaisperheitä. Koulutetut bengalilaiset saapuvat opiskelemaan tai tekemään akateemista uraa, mutta sekä vanhemmilla että lapsilla on pieniä kasvukipuja kahden kulttuurin välillä. Teema laajenee kuvaamaan sukupolvien välistä kuilua ylipäätään: kun maailma muuttuu huimaa vauhtia, on perinteidenkin muututtava, ainakin osittain.

Bengalilaisnäkökulma maustaakin keskiluokkaiset ihmissuhdevatvonnat uudella tavalla. Tarinassa Ei kuulu kenellekään kuvataan kolmekymppisten harvardilaisopiskelijoiden kimppakämppää ja suhdekiemuroita. Tuttu aihe saa uudenlaisen virityksen, kun heti alussa kerrotaan, miten tuntemattomat intialaismiehet soittelevat Sangille kohteliaita kosintapuheluita.

Novellit ovat niin pitkiä, että mielestäni ne lähestyvät jo pienoisromaaneja. Tämä korostuu erityisesti kokoelman päättävässä kolmen novellin kokoelmassa. Kerran elämässä, Vuoden loppu ja Rantautuminen kuvaavat Heman ja Kaushikin risteäviä elämänkohtaloita. He tutustuvat lapsena, koska heidän vanhempansa ovat perhetuttavia, ja tapaavat aikuisena uudelleen toisella puolen maailmaa.

Tarinat etenevät notkeasti. Tuore maa on sujuvalukuinen, mutta henkilöhahmot ovat moniulotteisia ja monet pienet seikat muistuttavat elämän ennustamattomuudesta. Pidin erityisesti siitä, miten monissa novelleissa menneisyys ja nykyisyys törmäsivät. Lahiri tuntuu muistuttavan, miten yhden ihmiselämän aikana tutut ja rakkaat asiat saattavat muuttua vieraiksi, lähes tunnistamattomiksi, ja silti niillä on merkitystä nykyhetkessä ja tulevaisuudessakin. Kirjan lopetukselle pitää antaa erityiskiitokset. Heman ja Kaushikin tarinan päätös ankkuroi kirjan tunnistettavasti aikalaistodellisuuteen.

Joskus minulla on novellikokolmien kanssa keskittymisvaikeuksia - kun saa yhden tarinan loppuun, pitää muistutella itseään kirjan pariin palaamisesta. Vähän tätä ongelmaa minulla nytkin oli, mutta Tuore maa kesti hitaammankin lukemisen. Kirjassa oli paljon hienovaraista kauneutta, mutta ei makeilua. Jälkimaku tuntuu viipyilevältä, arvokkaalta.

Pääsiäisen myötä tuore maa alkaa toivon mukaan pilkistellä näkyviin jo ainakin Etelä-Suomessa. Hyvää pääsiäistä kaikille!

Lue myös nämä:
Seija Vilén ja Anna Kortesalmi: Sormet sahramissa - ruokaa ja kirjoja Intiasta
Sarah Waters: Yövartio
Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone

Kuva: Lauri Mannermaa / Otava.

Oli minun vuoroni valita lukupiirikirja, ja valitsin Matti Yrjänä Joensuun viimeiseksi jääneen rikosromaanin Harjunpää ja rautahuone. Kirja ilmestyi vuonna 2010, kirjailija menehtyi vuonna 2011. Blogeissa kirjaa on luettu ahkerasti, nostan tähän Kirjapedon, Zephyrin ja Inan bloggaukset.

Lukemista sävytti tieto siitä, että tämä on Harjunpää-sarjan päätösosa, vaikka ei kai Joensuu tätä sellaiseksi tarkoittanut. Olen lukenut Harjunpää-kirjoja vuosien varrella pikkuhiljaa, pitäisi kai aloittaa jo uusintakierroskin, kun ensimmäisenä luetut eivät kovin tuoreessa muistissa ole. Bibliografiasta näkee, että Joensuu julkaisi jopa kirjan vuodessa aina 1980-luvun puoliväliin asti, mutta sitten tahti harveni. Sarjan sisäisessä aikakäsityksessä tämä näkyy mielestäni siten, että sarjan kronologinen aika on hieman "venynyttä". Sarjan alkupäässä esimerkiksi Harjunpään lapset vanhenevat lähes reaaliajassa, joten periaatteessa lasten pitäisi Rautahuoneessa olla jo aikuistuneita. Olisiko Joensuu itsekin pohtinut sarjan sisäisen aikakäsityksen ongelmia, sillä Rautahuoneessa ei mainita Harjunpään lapsia lainkaan, kotioloissa kuvataan vain Elisa-vaimoa.

Harjunpäät ovat myös aina olleet vahvasti ajankuvaa. Esimerkiksi Väkivallan virkamiehessä tupakoitiin jopa ruumishuoneella ja raitiovaunuissa oli rahastajia. Rautahuoneessa internetin käyttö on osa sekä rikollisten toimintaa että poliisitutkintaa. Jonkinlaista ajankuvaa lienee myös Rautahuoneen rikosten synkkä, jopa melodramaattiseksi äityvä kuvaus. Alkupään kirjoissa kuvattiin usein paljon pienimuotoisempia rikoksia, mutta Rautahuoneessa pahuuden kuvaaminen uhkaa mennä jo ylilyönnin puolelle. Samaan aikaan ainakin minulla oli kuitenkin mielessä tosielämän lööpit. Kun reaalimaailmassakin tapahtuu karmeuksia, joita tavallinen ihminen ei osaisi edes kuvitella, voiko fiktiota syyttää epäuskottavaksi? Totuus on tarua ihmeellisempää...

Lisäksi tässäkin kirjassa toistuu eräs Joensuun vakioteema: tie helvettiin on kivetty hyvillä aikeilla. Kuka voi julistaa kenetkin syylliseksi, kun hyvät ja pahat teot tuntuvat polveutuvan toisistaan?

Tyypillisesti Harjunpää-kirjoissa vuorotellaan Timo Harjunpään ja jonkun kirjan rikollisen näkökulmien välillä. Nyt toisena kertojana on hieroja Orvo, joka tekee keikkaa seksityöläisenä. Varakkaat naiset ostavat seksiseuraa ja Orvolle lisätienestit kelpaavat. Eräs asiakkaista on pyörätuolissa istuva Neea, jonka kanssa kuviot kääntyvätkin yllättävän suuntaan. Samaan aikaan Harjunpään tutkintaryhmä yrittää selvittää kotiinsa kuolleen naisen kohtaloa...

Kirjan alkupuolella kuvataan sen verran inhottavia ja raadollisia tapahtumia, että välillä oikein kuvotti. Sitten kerronta kevenee ja mukaan tulee kauniita ja runollisia kohtauksia ja kesäisen Helsingin tunnelmaa. Kielellisesti tämäkin Joensuun kirja oli erinomaista luettavaa. Täsmällinen, kaunis ja rikas ilmaisu sävyttää kirjaa. Harjunpää-kirjojen Helsinki-kuvaukset ovat tuntuneet eläviltä jo silloin, kun en itse ole asunut Helsingissä eivätkä kirjoissa kuvatut kaupunginosat tai osoitteet sanoneet minulle mitään. Nyt, kun maisemat ovat minulle tutumpia, tunnistin monet kirjan tapahtumapaikoista. Huonoimmillaan kotimaisessa kirjallisuudessa kirjoitetaan päälleliimatun ja yhdentekevän tuntuista Helsinki-kuvausta, aivan kuin kirjoja ei muka voisi sijoittaa muihin maisemiin. Mutta Joensuun Helsinki-kuvaukset ovat osuvia ja eläviä.

Orvon seksityöläisyys oli kuvattu erittäin mielenkiintoisesti. Samantapaisen asetelman rakensi myös Hilkka Ravilo Muovikassimiehessä. Tekisi mieli kutsua Rautahuonetta jonkinlaiseksi käänteisfeminismiksi - sen verran mielenkiintoisesti Joensuu kuvaa varakkaiden naisten ja nuoren miehen välistä osto-myynti-asetelmaa. Erityisesti eräästä kohtauksesta tuli mieleen Anja Kaurasen Pelon maantiede.  Joensuun kuvaamat naiset ovat vauraita, menestyviä, tyylitajuisia, käskemään tottuneita... joille ihminen on ostettavissa.

Vaikka kirjan tyylilaji meneekin lopussa melodraamaksi, jossa taiteillaan ylilyönnin ja uskottavuuden rajoilla, oli kirja kokonaisuutena hieno lukukokemus. Tunnelma oli niin intensiivinen, että viimeiset luvut piti ahmia. Jännitin ja pelkäsin, ahdistuin ja liikutuin. Harjunpään seuraan aion palata vielä useita kertoja.

Lue myös nämä:
Matti Yrjänä Joensuu: Väkivallan virkamies
Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja ahdistelija
Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

Hugo Pratt: Corto Maltese Siperiassa

Hugo Prattin klassikkosarjakuva Corto Maltesen uudelleentoimitetut väripainokset saivat jatkoa. Toukokuussa ilmestyi uudessa asussa Corto Maltese Siperiassa. Kuten kirjojen keräilystä kirjoittaessani kerroin, Cortot ovat minulle paitsi lukuelämys, myös keräilykohde.

Vasemmalla vanha painos, oikealla uusi.

Niinpä väriversio oli pakko-ostos, vaikka mustavalkoinen vanha painos hyllystä jo löytyikin. Hugo Prattin (1927-1995) elämäntyötä hoitaa nykyisin Cong S.A. -yhtiö, jota pyörittävät Prattin leski ja jälkeläiset. Cong S.A. on toimittanut Cortoista uusia laitoksia - mikä on kirvoittanut välillä kirpeääkin palautetta Corto-entusiasteilta. Uudelleenjulkaisuissa kun on näkynyt mm. ruutukoon muokkauksia aika raa'allakin tavalla. Mutta kenties yhtiö on kuunnellut lukijapalautetta, sillä uusi Corto Maltese Siperiassa vaikuttaa himpun verran vähemmän muokatulta kuin vaikkapa Samarkandin Kultainen talo, jota taas oli muokattu vähemmän kuin vaikka Tangoa... Aiheesta voi lukea hieman enemmän vaikkapa Kvaak.fi -foorumille kirjoittamastani Samarkandin Kultaisen talon arviosta.

Corto Maltese Siperiassa on minulle erityinen albumi, sillä tämä on ensimmäinen lukemani Corto-seikkailu. Muistan lainanneeni tämän kirjastosta kai lukiolaisena, kenties jo yläastelaisena. Omaan hyllyyn albumin ostin jo 1990-luvun puolivälissä kajaanilaisesta divarista. Omistamani painos on vuodelta 1990, Fennican mukaan siis toinen painos, koska ensimmäinen painos on vuodelta 1984.

Haikailin romanttisen onnensoturin Siperia-seikkailun pariin viimeksi helmikuussa, kun luin Helen Rappaportin Jekaterinburgin. Sarjakuva kun sijoittuu Venäjän vallankumouksen jälkeiseen vuosiin. Muistan, että ensimmäisellä lukukerralla juoni tuntui monimutkaiselta enkä tainnut kauhean hyvin pysyä seikkailussa kärryillä. Sinänsä se ei ole ihme - henkilögalleria on laaja ja ainekset runsaat. On valkoisia vastavallankumouksellisia, kiinalaisia salaseuroja, amerikkalaisia sotilaita, tsaarin kullalla lastattu juna ja siperialaisia shamaaneja.

Muistelen myös luulleeni, että vauhdikkaat käänteet olivat Prattin mielikuvituksen tuotosta, mutta todellisuus taitaa olla tarua ihmeellisempää. Tosielämän henkilöjä ovat ainakin paroni Roman von Ungern-Sternberg ja atamaani Semjonov, toki Pratt on heitä kuvannut taiteilijan vapaudella. Amiraali Koltšakin kultajuna taas on vähintäänkin vahva legenda...

Koska alkuperäisellä mustavalkoisella albumilla on minulle vahvaa tunnearvoa, etenin lukemisessani niin, että luin mustavalkoista albumia mutta kaivoin aina vertailuhimon iskiessä värialbumin esiin. Suomentajana kummassakin albumissa on ollut pitkän linjan sarjakuvavaikuttaja Heikki Kaukoranta, eli hän on päässyt tarkastamaan omaa suomennostaan 28 vuoden jälkeen. Ajantasaistaminen näkyy esimerkiksi aasialaisten nimien translitteroinnissa. Mustavalkoalbumin on tekstannut on taidemaalari Kalervo Palsa - tein Palsan tekstausurasta muutama vuosi sitten jutun Kvaak.fi -foorumille. Väriversion on tekstannut Jari Rasi.

Vaikka ensikokemukseni Corto Maltese Siperiassa -albumin parissa tuntui sekavalta, voin nyt ties kuinka monennen lukukerran jälkeen sanoa, että tarina on Corto-sarjan parhaita. Dramaturgisesti tasapainoinen, intensiivinen, sopivassa rytmissä toimintaa ja fiilistelyä yhdistelevä. Sekasortoinen rajamaa Kiinan, Venäjän ja Mongolian tietämillä on loistava näyttämö Cortolle ja hänen ystävälleen ja taisteluparilleen Rasputinille. Pratt hyödyntää upeasti kuohuvan maailmanhistorian värikkäitä käänteitä. Albumissa on myös joitakin klassisia Corto-kohtauksia, kuten kohtaus, jossa Corto ja Rasputin löytävät toisensa lumimyrskyssä.

Sekä värityksen että tarkistetun suomennoksen tarkkailu tuotti mielenkiintoisia havaintoja. Toisin kuin Samarkandin Kultaisessa talossa, tässä albumissa ruutujen alareunaan ei ole piirretty jatkeita, mikä on tietysti hyvä juttu alkuperäistaidetta arvostaville. Puhekuplien paikat taas ovat välillä muuttuneet. Väritys on taas kerran hieman "värityskirjamainen". Mustavalkoisena tarina on ilmavampi, filosofisempi, kun taas väritys tekee tarinasta jotenkin konkreettisemman. Minulle juuri tämä tarina toimii paremmin mustavalkoisena, mutta arvelisin että väriversio on varsinkin Cortoon ensi kertaa tutustuville helpommin lähestyttävä. Kuitenkaan mustavalkoruudut eivät varsinaisesti kaipaa väriä, sillä valot ja varjot on toteutettu mustavalkoisesti todella upeasti. Väritettynä esimerkiksi hahmojen ihonväri näyttää kliinisen mattapintaiselta. Väritys toimii kenties parhaiten suurissa maisemaruuduissa, ja niitä on tässä albumissa loppujen lopuksi melko vähän.

Suomennoksen muutoksia oli myös mielenkiintoista havannoida. Kohtalokas aristokraatti Marina Seminova on mustavalkoalbumissa ruhtinatar, värillisessä herttuatar. Corton kanssa liittoutuvan salaseura Punaisten Lyhtyjen taistelija on mustavalkoalbumissa Shanghai Li, värillisessä Shanghai Lil. Jotkut kohtaukset ovat syöpyneet mieleeni niin syvälle, että vähän harmittaa kun niiden repliikkejä on uudistuksessa päivitetty - esimerkkinä Corton ja Shanghai Lin klassinen dialogi leopardintaljasta ja kynsistä...

Pari kohtaa pisti erityisesti silmään. Kun Marina Seminova kertoo Cortolle paroni von Ungern-Sternbergistä, hän värialbumissa kertoo, että tämän perhe likvidoitiin vallankumouksessa. Mustavalkoalbumista tämä maininta puuttuu. Ja kun Corto tovereineen joutuu aasialaisen ratsuväkidivisioonan vangiksi, hän alkaa muistella erästä runoa. Mustavalkoalbumissa hän siteeraa Rimbaudia, värillisessä Eugenio Genereoa. Yritin googlettaa tietoa Genereosta, mutten löytänyt - onkohan hän vain joku vähemmän tunnettu runoilija vai onko Pratt käyttänyt tässäkin mielikuvitustaan?

Prattin luoma monisyinen, mystiikalla maustettu seikkailu oli jälleen kerran nautittavaa luettavaa. Uusia Corto-värialbumeita pitäisi olla saatavilla kirjakaupoista ja verkkokirjakaupoista. Vanhoja albumeita on tälläkin hetkellä Huuto.netissä myynnissä, tosin hinnat nousevat välillä aika korkeiksi.

Lue myös nämä:
Hugo Pratt: Corto Maltese Etelämerellä
Hugo Pratt: Samarkandin Kultainen talo 
Hugo Pratt: Corto Maltese - nuoruus

Lukumaraton 5.-6.7.

Tänään aloitan oman lukumaratonin! Päätin vetäytyä kello 14 aikaan piknik-huovalle lukemaan, ja jatkaa lukemista huomisiltapäivään asti. Tempauksen on toteuttanut viime aikoina todella moni bloggari, minä taisin lupailla omaani jo Kirjainten virran lukumaratonin kommenteissa.

Muiden kokemuksista olen oppinut, että iltapäivä on hyvä aloitusaika ja maratoniin kannattaa varautua tekemällä eväitä. Ruokapuoli onkin hyvin hanskassa, sillä kävin eilen ystäväni kanssa katsomassa Suomenlinnan kesäteatterin loistavan Peter Panin, ja väsäilin piknikeväitä sen verran reippaalla kädellä, että niitä riittää tällekin päivälle.

Ylhäällä tofu-perunasalaatti ja marinoituja papuja, näiden ohjeet ovat Viiden tähden vegaanista, papuihin käytin sitruunalinssien ohjetta. Alhaalla Leibomo Limbun hapanjuurella nostatettua leipää ja sienisalaattia, johon laitoin suolasieniä, smetanaa ja sipulinvarsia. Limbulla ei näköjään ole kunnon kotisivuja, mutta olen heidän mahtavan hyviä leipiään ostanut ainakin Eat & Joy Maatilatorilta, Hakaniemen hallista ja Stockan herkusta.

Ulkona lukiessa en varmaan pääse nettiin, mutta otan kannettavan mukaan niin voin kirjoittaa muistiinpanot heti, kun pääsen kirjan loppuun. Päivitän ne sitten tänne blogiin sitä mukaan kun palaan sisätiloihin.

En taida laittaa esiin mitään kirjaehdokaspinoa, koska haluan jättää kirjahyppelylle tilaa. Katsotaan kestääkö lukukunto ja osuuko tankkaus kohdalleen! 

Edit 6.7. Tässä vielä kirjat jotka luin:

---

13.36 Aloitan Tove Janssonin Kunniallisella petkuttajalla, koska kirja on minulla kesken. Merkitsen ylös myös luetut sivumäärät, tässä aloitus on sivulta 68.

Kunniallinen petkuttaja tarttui kirjastosta matkaan joskus talvella, ja todella monta kertaa olin tämänkin lainan uusinut. Janssonin romaaneja näkee blogeissa aika paljon, ainakin K-blogissa ja Kirjavassa kammarissa muistan näihin törmänneeni. Minäkin luulen lukeneeni joitakin Janssonin ei-muumikirjoja joskus kauan sitten, mutta kovin kirkkaita mielikuvita niistä ei ole. Muistelen, että Kunniallisesta petkuttajasta on tehty myös tv-sovitus, hämäriä välähdyksiä nousee mieleen.

Kirja on ilmestynyt vuonna 1982, suomennos on Kyllikki Härkäpään. Kuten Maukka kommentoikin, kirja ei ole kesäinen, vaan alkaa talven tuiskuista ja päättyy jäidenlähtöaikaan. Miljöönä on pieni rannikon kylä. Ajankuvassa on nostalgiaa: välillä on asiaa kauppalaan asti, ovia ei kylässä lukita ja kaikki tuntuvat tietävän toistensa asiat.

Kunniallinen petkuttaja kuvaa merkillistä valtataistelua ja vuorovaikutusta kahden naisen välillä. Anna Aemelin on eristyksissä elävä iäkäs taiteilija, jonka kukikkaista kaniineista kertovat kuvakirjat ovat niin suuri menestys, ettei Annan tarvitse rahasta huolehtia. Katri Kling on nuori nainen, joka huolehtii yksinkertaisesta Mats-veljestään. Katri ryhtyy hivuttautumaan Annan elämään, sillä hän laskelmoi voivansa hyötyä Annan omaisuudesta.

Juoni ei kuitenkaan ole niin yksioikoinen kuin edellämainitusta voisi odottaa. Sekä Katri että Anna muuttuvat – itsensä kannalta yllättäviin ja epämiellyttäviin suuntiin, mutta joissakin asioissa tapahtuu myös käänteitä parempaan. Tove Janssonilla on ihailemani kyky nähdä ihmisten hyvä ja paha puoli samanaikaisesti. Henkilöhahmot eivät ole mustavalkoisia. Jansson ei kuvaa heitä kyynisesti vaan rehellisesti.

Kirja on sellainen, että siitä voisi teettää analyysitehtäviä koulussa tai yliopistolla. Keltasilmäinen ja vahvahampainen Katri rinnastuu nimettömään susikoiraansa. Katri ja Mats kantavat Aemelinin talon vanhoja rojuja jäälle, jotta ne uppoaisivat mereen jäidenlähdön aikaan. Samalla Anna odottaa maan sulamista, jotta pääsisi maalaamaan akvarellejaan.

Tavallisesti lukisin tällaista kirjaa paloina, jättäisin lukukertojen väliin sulatteluaikaa, koska kirjassa oli intensiivinen tunnelma. Mutta omanlaisensa tunnelma syntyi tästäkin, kun luki suurimman osan kirjasta yhteen putkeen.

Sivuja oli 208, eli luin 140 sivua.

---

17.58. Toinen kirja on Maarit Verrosen Karsintavaihe. Kirja määrättiin luettavakseni Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteessa. Olen päässyt sivulle sata. Nyt pieni välipalatauko!

Huh mikä dystopia! Karsintavaihe on melkein totta, melkein tätä päivää – mutta ei ihan. Niin lähelle se kuitenkin tulee, että lukiessa aloin miettiä, kuinka monta vuotta tai vuosikymmentä enää menee, ennen kuin Karsintavaiheen maailma on kirjaimellisesti totta.

Kirjan nimi viittaa globaaliin ylikansoitukseen. Ihmisiä pitää karsia. Sitä vain ei systeemin sisältä päin heti hoksaa. Ainakin päähenkilö Lumi ensin vain ihmettelee ympärillään tapahtuvia muutoksia.

Lumi asuu D-luokan työntekijöiden asuntolassa. Töihin kutsutaan puhelimella jopa samaksi päiväksi. Siistijänä joutuu muun muassa pesemään turvapalvelujen autoja. Niistä saattaa löytyä verta, eritteitä tai vaatteita, mutta Lumi ei kysele liikoja, hän haluaa pitää työnsä.

Verronen on valinnut päähenkilöksi mielenkiintoisen hahmon – eräänlaisen keskitysleirin portinvartijan, ns. ”hyödyllisen idiootin”. Lumi on silti sympaattinen ja samastuttava päähenkilö, älykäskin. Mutta kun idealistit yrittävät kapinoida yliviritettyä isovelivalvoo-yhteiskuntaa vastaan, riittää Lumille että pystyy pitämään omat ja läheistensä asiat jonkinlaisella tolalla. Pientenkin asioiden kohdalla on valittava, hyväksyykö systeemin, meneekö jopa mukaan systeemin tukemiseen – koska jos ei mene, voi vain pudota.

Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste oli siis osuva, vaikka en ihan täysin rakastunutkaan, vaikutuin kyllä. Kohdallani pieni miinus olivat kirjan vähäiset kielelliset puutteet. Verronen kirjoittaa sujuvaa ja melko neutraalia yleiskieltä, mutta pieniä puutteita oli. Kirjassa käytetään se-pronominia määräisen artikkelin tapaan ja omata-verbiä viljellään minun makuuni liikaa. Lisäksi yhdessä kohtauksessa riisipuuroa keitettiin riiseistä eikä riisistä.

Aiheen valinnalle ja käsittelylle annan sen sijaan täydet pisteet. Verrosen luoma maailma on omalakinen, looginen ja uskottava. Noin kirjan puolivälissä minua alkoi pelottaa ja luin eteenpäin koko ajan enemmän pahaa uumoillen. Olin varma, että Lumille, hänen kumppanilleen Kaleville ja pikku Verneri-pojalle tapahtuu jotain pahaa.

Kirjassa oli 325 sivua ja se on ilmestynyt vuonna 2008. Valitsen seuraavaksi kirjaksi leppoisaa hyvänmielen luettavaa, että saisin ensi yönä unta. 

---

21.55. Etukäteen mielessä oli ihan muut kirjat, mutta Karsintavaiheen vastapainoksi päädyin Frances Hodgson Burnettin Pikku prinsessaan. Olen viime kesänä ostanut kierrätyskeskuksesta nostalgisessa Nuorten Toivekirjasto -sarjassa julkaistun painoksen vuodelta 1953. Yleensä olen tähän aikaan jo menossa nukkumaan, mutta näköjään iltapäivästä saakka jatkunut lukeminen tuntuu virittäneen aivotoimintani hieman ylikierroksille, sama siis jatkaa lukemista.

23.41 Olen Pikku prinsessassa sivulla 77 ja jatkan kirjan loppuun huomenna. Tarina on minulle erityisen nostalginen, sillä muistan katsoneeni Pikku prinsessan tv-sovitusta lapsena joulunaikaan yhdessä mummin kanssa. Kirja on himpun verran liian melodramaattinen ja kärjistetty aikuiseen makuun, mutta aika viehättävää luettavaa silti. Rikas Saara Crew (alkuteoksessa Sara) saapuu sisäoppilaitokseen Englantiin ja saa aseman koulun huomiotaherättävimpänä oppilaana. Kun Saaran isä kuolee ja paljastuu pennittömäksi, joutuukin Saara koulun palvelustytöksi, mutta luonteenlujuutensa ja mielikuvituksensa voimin hän päättää pitää pintansa.

Aamulla ajattelin mennä harrastamaan liikuntaa joten palaan linjoille varmaan kymmenen maissa. Lukumaratonin ensimmäinen päivä on ollut mielenkiintoinen, tuntuu että kirjojen maailmaan uppoutuu syvälle, kun saa hyvällä syyllä keskittyä yhtäjaksoiseen lukemiseen.

9.59. Nyt on liikuttu ja olo on kuin papiljottikojootilla. Lukumaratonilla pääsee näköjään jonkinlaisiin "tiloihin". Menen syömään kakkosaamupalaa ja jatkamaan Pikku prinsessaa.

Pikku prinsessa luettu onnelliseen loppuun asti. Kirja viehätti, vaikka joissakin asioissa aikuislukija ajattelee toisin kuin lapsilukija. Henkilöhahmot ovat aika mustavalkoisia, Saara on ylevyydessään ja ihailtavuudessaan varsinainen Mary Sue. Tätä korostaa se, että hänen lähimmät ystävänsä ovat nöyriä ja typeriä ja palvovat Saaraa kritiikittömästi. Lisäksi kirjassa korostetaan yhteiskuntaluokkien välisiä eroja perinteisen brittiläisellä tavalla.

NTK:n painokseen ei ole merkitty edes suomentajaa, saati alkuperäistä ilmestymisvuotta. Francis Hodgson Burnettin Wikipedia-sivulta löytyy mielenkiintoisia tietoa. Sara Crewe or What Happened at Miss Minchin's on vuodelta 1888, mutta vuonna 1905 on ilmestynyt kirja nimeltä A Little Princess:Being the Whole Story of Sara Crewe Now Told for the First Time. Voisin veikata, että suomennos perustuu uudempaan versioon, mutta pitäisi tutustua aiheeseen lisää. Tietääkö joku tästä?

En myöskään tiedä, onko suomennosta lyhennetty, usein vanhoissa tyttökirjoissa on niin tehty. Lukulaitteen omistajille voin suositella kirjaa ilmaisena, alkukielisenä sähkökirjana. Project Gutenbergin sivulta voi ladata sekä uudemman että vanhemman version.

Sivuja oli 191.

---

11.40. Maratonin viimeiseksi kirjaksi otan Ville Virtasen romaanin Menkää mielenhäiriöön. Katsotaan ehdinkö lukea sen loppuun, aikaa on enää reilut kaksi tuntia.

Haa, sain kirjan loppuun klo 13.55. Tässä oli 189 sivua, mutta episodimainen tarina on taitettu melko väljästi ja lisäksi olen lukenut kirjan aiemminkin.

Menkää mielenhäiriöön on näyttelijä Ville Virtasen esikoisromaani vuodelta 2001. Olen lukenut kirjan sen ilmestymisen aikoihin ja joskus ostanut hyväkuntoisen kappaleen divarista omaan hyllyyn. Uusintalukeminen on ollut mielessä jo jonkun aikaa, mutta kuulin hiljattain, että Virtaselta olisi ilmestymässä syksyllä uusi kirja, joten sitä suuremmalla syyllä kannatti lukea tämä nyt.

Menkää mielenhäiriöön on omaelämäkerrallinen, nykyään pitäisi kai sanoa autofiktiivinen, kirja. Siinä on tunnistettavia hahmoja – teatterikorkeakoulun karjuva johtaja Jorma Kassinen on kuin Jouko Turkka ja päähenkilö Vilin isä, kansantaiteilija Multilahja, on kuin Jukka Virtanen.

Takakannessa kirja tiivistetään näin: ”Menkää mielenhäiriöön on raju ja vino kertomus 60-luvulla syntyneen kaupunkilaissällin elämästä, ratsastamisesta, Teatterikorkeakoulusta, naisista, kuuluisuudesta, taiteen vaatimuksista ja siitä miten tullaan mielenhäiriön priimusoppilaaksi – kuinkas muuten.”

Kirja etenee kasvutarinana. Virtanen osaa hienosti kuvata nuoruuden tuntoja ja tilanteita, jotka ovat samaan aikaan naurattavia, julmia ja surullisia. Kerrontaa leimaa hetkellisyys, kielellisesti tyyli on hyvä, vaikka muutamassa kohdassa oikolukijan olisi pitänyt olla hereillä.

Tämän viikon kesäteatteriretken jälkeen kirjasta oli erityisen mielenkiintoista lukea jaksoa, joka sijoittuu Suomenlinnan kesäteatteriin. Vili näyttelee Boromiria kuusituntisessa Taru sormusten herrasta -näytelmässä, ja tavoittelee tunnetiloja ja mielenhäiriötä kiivaammin kuin koskaan.

Suosittelen erityisesti ratsastuksesta ja teatterista kiinnostuneille.

---

14.06 Palaan vielä illalla tekemään jonkinlaisen yhteenvedon lukumaratonin kokemuksista. Neljä kirjaa ehdin lukea, yhteensä 845 sivua! Tämä oli hyvä kokemus!

20.55  Nytpä yritän yhteenvetoa. Olin etukäteen vähän epäillyt, että lukeminen alkaisi tuntua pakkopullalta, mutta hämmästyttävän soljuvasti homma eteni, kun alkuun pääsi. Parin ekan tunnin aikana oli sellaisia hetkiä, jolloin meinasin automaattisesti laittaa kirjan kiinni ja ryhtyä tekemään jotain muuta, kunnes muistin että ei käy, nyt pitää jatkaa. Tämän ”alkulämmittelyn” jälkeen urakka luisti aika mukavasti.

Pidän itseäni nopeana lukijana, mutta olen huomannut olevani moneen muuhun kirjabloggaajaan verrattuna hidas lukija. Silti oli pienoinen yllätys, että olen näinkin paljon hitaampi, monethan ovat samassa ajassa lukeneet jopa 1800 sivua. No, eihän lukeminen mikään nopeuskilpailu ole, tai jos niin haluaa ajatella, niin johan sitä neljänkin kirjan suorituksella tuli luettua vuorokaudessa enemmän kuin monet lukevat koko vuonna. :)

Luulen, että lukumaraton sopisi rentoutuskeinoksi sellaisille, jotka kärsivät infoähkystä. Kirjan maailmaan uppoutuminen sulkee tehokkaasti arkiset asiat pois aivoista. Kun lähdin tänään urakan jälkeen liikenteeseen, oli samanlainen olo kuin jos olisi palannut pitkältä matkalta. No tavallaan lukeminen onkin matkailua oman pään sisällä.

Monen muun lailla totean, että lukumaratonin voisi ottaa uusiksikin. Englanninkielisissä blogeissa on ollut tapana toteuttaa Read-A-Thon tiettynä päivänä. Jonakin huhtikuuna ainakin moni bloggari suoritti haasteen samanaikaisesti. Saataisiinkohan suomenkieliset kirjablogit mukaan tällaiseen yhtäaikaistempaukseen?

Aino Pervik: Arabella, merirosvon tytär

Kirjahyllystäni löytyy nostalgia-aarteiden osasto, jonne tulee silloin tällöin osteltua sellaisia kirjoja, joista olen tykännyt lapsena tai nuorena. Arabella, merirosvon tytär päätyi hellään huomaani joskus toissa kesänä, en muista mistä divarista. Kirja on priimakuntoinen, joku on kohdellut vuonna 1987 ilmestynyttä opusta hyvin. Kiitos hänelle!

Alkuperäisteos Arabella, mereröövli tütar on ilmestynyt Virossa (silloin osa Neuvostoliittoa) vuonna 1982. Kirjailija Aino Pervikiltä on suomennettu myös kirjat Konkkamuori ja Konkkamuori ja kapteeni Trummi, joista muistan lukeneeni ainakin ensinmainitun. Virolaisen lastenkirjallisuuden ja sen suomentamisen nykytilanteesta kannattaa lukea Saran mainio raportti.

Luin Arabellaa lapsena monet kerrat ja tykkäsin kovasti. Nyt matka merirosvolaivalla Arabellan seurassa oli sellainen, kuin nostalgia-aarteiden pariin palaaminen usein. Muistaa monta tuttua tunnetta, joita lapsilukijana koki, mutta samaan aikaan moni seikka näyttäytyy ihan uudessa valossa.

Aivan ensimmäinen uusi ajatus oli tämä: oliko Ronja ryövärintytär mahdollisesti Aino Pervikin innoittaja tälle kirjalle? Ajatus ei ole mahdoton, sillä Ronja ilmestyi Ruotsissa vuonna 1981. Kirja on kuitenkin vironnettu vasta vuonna 1987. Menee mahdottomaksi arvailla, olisiko ruotsalainen Ronja jotenkin päätynyt Aino Pervikin käsiin Neuvosto-Viroon ja olisiko sillä voinut olla vaikutusta. Ja vaikka molemmissa kirjoissa on samanlainen lähtöasetelma - päähenkilönä rosvopäällikön ainoa tytär - ei Arabella muuten mitenkään erityisesti muistuta Ronjaa. 

Toinen ajatus oli samanlainen kuin Onnelia ja Annelia lukiessani. Lapsena samastuin päähenkilöön ihan täpöllä, mutta aikuislukijan silmiin päähenkilö oli melkoisen "tyhjä taulu", vailla mitään erikoisempia persoonallisuuden piirteitä. Arabellaa kiinnostavammaksi henkilöhahmoksi nousee vaikkapa Hassan, kulkija, joka pelastetaan rosvolaivaan ajelehtivalta lautalta. Silti eniten tilaa saavat merirosvot itse. He ovatkin värikästä porukkaa.

Aikuislukijalle kirjassa on vähän turhan paljon alleviivausta: rosvojen pahuutta, tunteettomuutta ja rahanahneutta korostetaan vähän liikaa. Nykylukijan makuun myös etniset stereotypiat ovat kirjassa hieman liian kärjekkäitä. Liika mustavalkoisuus söi viihdyttävyyttä, jota sitäkin kirjasta löytyi. Pervik onnistuu monessa kohtauksessa maalaamaan kiehtovan ja uskottavan maailman täynnä merenkulkijaromantiikkaa. Laivalegenda Lentävä Hollantilainenkin näyttäytyy erittäin vakuuttavasti. Ja luku, jossa kerrotaan vajottavasta vedestä, toi elävästi mieleen selkäpiin karmimisen lapsena tätä lukiessa.

Kirjan loppuratkaisua en muistanut, ja loppu olikin lastenkirjalle melkoisen poikkeava. Näitä Neuvostoliiton aikana julkaistuja kirjoja lukee välillä liiankin ylitulkitsevasti: onko kirjaan kätketty neuvostoajasta kertovaa yhteiskuntakritiikkiä tai symboliikkaa? No yhtä hyvin voisi kai miettiä, millä lailla nykysuomalaisesta kirjallisuudesta voi löytää symboliikkaa Euroopan unioniin kuulumisesta. (Toim. huom: en rinnasta Euroopan unionia Neuvostoliittoon poliittisessa mielessä.) Arabellasta voi tällaista symboliikkaa - ainakin etäisesti - löytää vaikka kohdista, joissa ihmisiä katoaa jäljettömiin. Mutta muuten Pervik tuntuu olevan puhtaasti merirosvoromantiikan jäljillä, hieman Aarresaaren hengessä.

Hyvä dramatisoinnin taito Pervikillä kyllä on, tarinan kuljetus toimii. Suomennos on hyvä, asialla on ollut Eva Lille. Edgar Valterin kuvitus on aivan erityisen ihanaa, tunnelmallinen piirroskuvitus oli sekin lähes yhtä lumoavaa kuin lapsena. Erityisesti lukujen loppuun sijoitetut pikkukuvat olivat todella hienoja.

Tulipa oltua puolivahingossa suorastaan ajankohtainen, sillä Jenni muistutteli, että kirjamessujen tämän vuoden teemamaa on Viro.

Lue myös nämä:
Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli
Christophe Blain: Maalari ja merirosvo - Olga
Eduard Uspenski: Djadja Fjodor, pjos i kot

Pentti Saarikoski: Eino Leino - Legenda jo eläessään

Tämäkin kirja on roskakatoslöydön vaihtarisatoa. Tällä kertaa retkeilin antikvariaatti Punaiseen Planeettaan. Oikein suositeltava divari tämäkin: valikoima oli tasokas ja hyllyt hyvässä järjestyksessä. Hipelöin Mika Waltarin ihanaa satukokoelmaa Kiinalainen kissa, mutta kun kirja pikkuisen rähjäisessä kunnossa oli ja maksoi 20 euroa, niin jätin kumminkin ostamatta. Divarin tasokkuus näkyi siinäkin, että vain osa tuomistani kirjoista kelpasi, loput lahjoitin Fidan kirpputorille. Vaihtoarvolla otin divarista täydennystä Saarikoski-kokoelmiini: Legenda jo eläessään -sarjassa julkaistun Eino Leinon. Kovakantinen kirja on vuodelta 1974.

Kirjasarjan idea kuvataan kansiliepeessä. "WSOY:n uusinta - ja erilaista elämäkertasarjaa 'Legenda jo eläessään' ei voi muuta kuin tervehtiä ilolla: niin poikkeava se on käsittely- ja toteutustavaltaan", kehui Uusi Maailma.

Kuten Saarikosken kohdalla aina, kirja on läpinäkyvä: työprosessi ja Saarikosken oma persoona kulkee tekstissä aiheen käsittelyn rinnalla. Jo esipuhe on mainiota luettavaa: Saarikoski kuvaa kustantamon tilaamaa työtä ja omia arvelujaan sen suhteen:

"Minun oli siis ymmärrettävän vaikea suostua kustantajan pyyntöön, sitäkin vaikeampaa kun heti arvasin mistä oli kysymys. Samoin kuin Leinon perustui minunkin maineeni ja kuuluisuuteni pikemminkin hurjiin ja epäsovinnaisiin elämäntapoihin kuin kirjallisiin saavutuksiin, pikemminkin siihen mikä näkyi ulospäin kuin siihen mikä oli tehty työhuoneen yksinäisyydessä, poissa ihmisten silmistä."

Minulle lukeminen oli jo senkin vuoksi antoisaa, että teos on runomuotoinen, eikä sitä ole sisällytetty Saarikosken yhteiskokoelmaan Runot. No, Runot on Otavan julkaisema ja tämä Eino Leino WSOY:n. Aloitin lukemisen hieman varoen, sillä minulla oli sellainen mielikuva, ettei tätä teosta jostain syystä kauheasti arvosteta Saarikoski-kaanonissa.

Eino Leinon itsensä runous on minulle tuttua, se taitaa periytyä runoudesta kiinnostuneille lukiolaisille sukupolvesta toiseen. Kirjahyllyni ylimmällä hyllyllä jököttää tukevasti Eino Leinon Elämän koreus -kokoelma, ja osaan useita Leinon runoja ulkoa. Helkkyvät helkavirret kalevalamittoineen, kuohuvat tunteet, lyyriset luontonäkymät ja suomen kielen notkea taivuttelu - siinäpä Leinon parhaimman runouden tyyli.

Joten nämä kehut, joita seuraa, ovat puhtaasti subjektiivisia. Niille, jotka ovat kiinnostuneita Pentti Saarikoskesta ja Eino Leinosta, tämä kirja on antoisaa luettavaa, mutta voi olla että ihan kaikille ei ole. Suhtautukaa mielipiteisiini sen mukaisesti.

Varovainen asenteeni sai nopeasti kyytiä, sillä runot olivat aivan mahtavia. 

"Meillä on kiire herra Leino

tuomet kukkivat jo,

meidän on oltava säännöllisiä tavoissamme,

käytettävä tarkoin hyväksi nämä valoisat hetket,

aamiainen ei ole ruhtinaallinen mutta terveellinen,

sinun aikanasi ei tunnettu vitamiineja,

älä rupea leuhkimaan, minä tiedän sen Viipurin pohatan,

teidän bacchanalianne Kämpin kabinetissa."

Minulle oli lukunautinto jo itsessään upottautua taas kerran minulle rakkaaksi tulleeseen Saarikosken kieleen. Kuulasta kieltä mukaansatempaavassa vapaassa rytmissä - puhdistava kokemus kaiken arjessa ympäröivän roinakielen jälkeen. Erityisen hienoa on, miten Saarikoski miksaa runoihinsa Leinon omia säkeitä ja sitaatteja tai pastisseja muiden Leino-kirjoituksista. Esipuheessa Saarikoski kuvaa lukeneensa runsaasti kirjallisuusaineistoa Leinosta, mutta kertoo ettei merkitse lähteitä. "Kollaashit lukija samoin tunnistanee kollaasheiksi; se ei kuitenkaan ole välttämätöntä, koska runo toimii tai on toimimatta siitä riippumatta, millaisista elementeistä se on kokoonpantu, vanhoista vai uusista."

Tutkimusta ei siis olla tekemässä, mutta kyllä silmien edessä virtaavat Leinon vaiheet rusoposkisesta lupaavasta ylioppilasrunoilijasta kirjattomaan karjattomaan mieheen. Todella herkullista on kirjan kuvitus. H. Aspelin on kerännyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoista näytteitä Eino Leinon omakätisistä teksteistä, ja niitä onkin laidasta laitaan. On runoaihioita tunnetuista runoista, kuten Nocturnesta, mutta myös viestejä, muistiinpanoja, shakkipelin siirtoja ja vaikka mitä. Hieno kokonaisuus!

Kaikenlaisia kiinnekohtia voi löytää myös nykyhetkeä koskien. Kannattaa kokeilla, mitä itse löytää. ;)

Kaivoin hyllystä myös Pekka Tarkan Saarikoski-elämäkerran kakkososan. Olinkin ollut väärässä tämän kirjan arvostuksesta - aikalaisvastaanotto oli hyvinkin myönteistä. No, Tarkan kirjan lukemista on jo kahdeksan vuotta aikaa, eihän sitä kaikkea voi muistaa... Näin Tarkka kirjoittaa (s. 345):

"Leino-kirja oli menestys. Vaikka se pilkkasi akateemista kirjallisuudentutkimusta, yliopistonopettajat suhtautuivat siihen arvostavasti Joensuun (Hannes Sihvo), Tampereen (Marja-Leena Vainionpää) ja Turun (Pirkko Alhoniemi) sanomalehdissä. Yllättävin oli Helsingin yliopiston kunnianarvoisan emeritusprofessorin Rafael Koskimiehen kiitos konservatiivisessa Uudessa Suomessa."

Tarkka kuvaa Saarikosken saaneen taas lisää nostetta julkiselle suosiolleen, joten otetaan lainaus myös sivulta 347:

"Lehdet piirittivät väsymättä Saarikoskea, joka alkoi ottaa palkkioita haastatteluistaan. Eevan kahdeksansivuisesta haastattelusta hän sai 300 markkaa, Hymy maksoi tuhat markkaa jutusta, jossa hän listasi naisihanteensa: 1) kirjailija Tuula Saarto, 2) koulutussihteeri Inkeri Mäki, 3) laulaja Arja Saijonmaa, 4) kirjailija Kaari Utrio 5) juoksija Nina Holmén. Hänellä oli myös ilmaispalveluja: esitellessään Leino-kirjaansa hän vakuutti suurelle lehtimiesjoukolle, että hänen polvivammansa, fractura patellae comminuta, oli korvauksetta koko lehdistön käytettävissä."'

Kiitos Punaiselle Planeetalle. Tämä oli odotettua parempi löytö.

Klikkaa kuvaa niin näet sen suuremmassa koossa.

Lue myös nämä:
Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka
François Villon: Testamentti
Pentti Saarikoski / Euripides: Herakles

Joann Sfar: Rabbin katti 1-2

Olen vienyt jo pari lastia roskakatoslöytöjäni divariin. Sarjakuvista jätin aika ison nipun omaan hyllyyn, parille löytyi uusi omistaja ja loput kiikutin sarjakuviin erikoistuneeseen Kulkukatin poikaan. Vaihtarina otin Joann Sfarin Rabbin katin jatko-osineen.

Kulkukatin poikaa voi suositella sarjakuvahankinnoista kiinnostuneille. Erikoistuneessa liikkeessä tuotteet on luokiteltu ja hyllytetty erinomaisen selkeästi ja valikoima on laaja. Suurin osa sarjakuvista, joita olen blogissa esitellyt, tuntui löytyvän paikan hyllystä. Kuten usein on tasokkaiden erikoisliikkeiden laita, hinnat eivät ole halvimmasta päästä, mutta laadustahan kannattaa maksaa.

Muistan joskus vilkuilleeni Rabbin kattia jossakin divarissa tai kirjakaupassa, mutta jätin ostamatta, huolimatta vuolaista kehuista joita korviini oli kantautunut. Tekstauksessa käytetty kaunokirjoitus tuntui sekavalta söheröltä ja taisinpa ennakkoluuloisesti ajatella, että onhan näitä naisten tekemiä etnis-historiallisia omaelämäkerrallisia sarjakuvia jo nähty.

Onneksi olin ennakkoluuloineni väärässä, taas kerran. Minkähän takia sitä edes elättelee mitään ennakkoluuloja, kun ne lähes aina osoittautuvat turhiksi? Ensinnäkin, Joann Sfar ei ole nainen vaan mies. Tarina ei ole omaelämäkerrallinen, vaan sijoittuu 1930-luvun Algeriaan. Sukuhistoriallinen se kyllä lienee ainakin jossain määrin, tarinoissa esiintyy Sfar-nimisiä hahmoja. Ja piirrosjälki oli niin huumaavaa, tunnelmallista ja lumoavaa, että suorastaan tunsin Välimeren auringon ja mausteiden tuoksun.

Heti avaustarina, jossa kissa oppii puhumaan ja haastaa juutalaisseurakunnan rabbit teologiseen väittelyyn, teki vaikutuksen. Lopullisesti olin myyty kolmannessa tarinassa, jossa rabbi perheineen matkustaa Pariisiin. Exodus-niminen jakso oli samaan aikaan hillitöntä komediaa, oikukasta perhedraamaa, terävää historiallis-yhteiskunnallista kuvausta, teologisia pohdintoja, ennalta-arvaamatonta seikkailua ja vaikka mitä. Joann Sfar tuntuu oikein puhkuvan upeaa luomisvoimaa.

Kakkosalbumissa Maanpäällinen paratiisi kerrotaan rabbin serkun, Leijona-Malkan seikkailuista ja suunnataan halki Afrikan kohti Etiopian myyttistä juutalaisyhteisöä. Matkalla tavataan myös Tintti - Sfar kurmoottaa vanhojen Tinttien rasistista ja kolonialistista meininkiä niin railakkaasti, että kiemurtelin myötähäpeästä. Tunteet nousivat lukiessa muutenkin pintaan - itkukin tirahti liikuttavien käänteiden kohdalla. Huomattavasti useammin kuitenkin nauroin ääneen.

Tarinat polveilivat niin houkutteleviin suuntiin, etten näin ensi kerralla malttanut keskittyä upeisiin kuviin aivan niiden vaatimalla tavalla. Onneksi tämän voi lukea monen monta kertaa vielä uudestaan ja nauttia sitten ihanista kuvista vielä lisää. Sfarin kynänjälki on rennon viimeistelemättömän näköistä mutta silti osuvaa ja tarkkaa. Suomalaisista piirtäjistä Ville Ranta tuntuu olevan samaa maata.

Algerialainen elämänmeno näyttäytyi iloisena ja nautiskelevana, vaikka antisemitismiäkin löytyy ja maailmanpoliittiset käänteet iskevät uhkaavasti kipinää. Monissa jaksoissa nähdään ihania suvaitsevaisuuden ja uskontojen rinnakkaiselon hetkiä, katin rabbi-isännällä on ystäviä ja hengenheimolaisia myös muslimien ja kristittyjen joukossa. Tärkeää ja suorastaan terapeuttista luettavaa viimeaikaisten uutisointien jälkeen! Juutalaisten perhe-elämän kuvauksessa oli mukana paljon niitä elementtejä joita itse juutalaisessa kulttuurissa ihailen: suvun perinnön ja oman kulttuurin vaaliminen ja kirjallisen historian ja sivistyksen arvostus.

Joann Sfar tuntuu lähes käsittämättömän tuotteliaalta taiteilijalta. Hänen kotisivuiltaan voi tutustua tuotantoon - suosittuja teoksia ovat olleet mm. Pikku vampyyri -sarjakuvat. Oletan Pikku vampyyrien perustuvat saksalaisen Angela Sommer-Bodenburgin lastenkirjasarjaan, mutta tähän ei löytynyt netistä vahvistusta. Helmet-kirjastohausta onneksi löytyi Sfaria melko paljon eri kielillä - ranskantaitoni ei ehkä aivan tähän taivu, mutta onneksi kirjastossa on suomennosten lisäksi myös englanninnoksia. Läheskään koko tuotantoa kun ei ole suomennettu. Sfar on kunnostautunut myös ohjaamalla elokuvan Serge Gainsbourgista.

Olen innoissani - on ihana tunne kun jokin rakkaudella luotu teos iskee tällaista paatunutta kirjatoukkaakin nuijalla päähän. Mutta onpa karvasta myöntää itselleen, että olisin löytänyt tämän aarteen jo aikoja sitten, ellen olisi ollut niin ylimielisen ennakkoluuloinen.

Lue myös nämä:
Marjane Satrapi: Persepolis
Christophe Blain: Maalari ja merirosvo - Olga
Art Spiegelman: Maus