Mauri Kunnas: Mac Moose ja Jagge Migreenin tapaus

Uusimmassa Talouselämässä oli hyvä juttu Mauri Kunnaksesta. Kunnas oli päässyt kanteenkin, taatusti raflaavalla otsikolla. "Menestyskirjailija Mauri Kunnas: 'Minulla on kova halu myydä.'" Mahtavaa! Virkistävän erilainen lähestymistapa kirjailijoiden taloudelliseen tilanteeseen. Yleensähän aiheesta kirjoitetaan lähinnä siten, että kerrotaan kuinka vaikea apurahoja on saada ja kuinka epäoikeudenmukaiseksi apurahapolitiikka koetaan, tai että kuinka vähän kirjoja myydään. Ainoastaan Arto Paasilinnan sauna- ja sakkojutuissa käsitellään kirjailijoiden raha-asioita muultakin kannalta. Ja se, että joku sanoo ääneen haluavansa myydä jotain, saatikka vielä omia kirjojaan, on jotain niin tavatonta että oikein hymyilytti. Hienoa!

Mutta tottahan se on, että vain muutama ihminen Suomessa todella elättää itsensä kirjojensa myynnillä. Mauri Kunnas on jutun perusteella onnistunut tässä parhaiten. Nostan jutun innoittamana blogiini erään Kunnaksen helmen, jonka tässä päivänä muutamana luin ties kuinka monennennen kerran uusiksi.

Olen lukenut Mac Moose ja Jagge Migreenin tapaus -sarjakuvan ensimmäisen kerran ehkä 1990-luvun lopulla, sillä muistikuvani tuovat mieleen Joensuun kirjaston, ja asuin tuolloin Joensuusa. Kirjasta on tullut minulle (ja netin kommenttien perusteella monelle muullekin) eräänlainen kestohitti, sillä säännöllisen epäsäännöllisesti pitää hakea se kirjastosta ja lukea ja nauraa ääneen. Joka kerta naurattaa vielä vähän enemmän kuin edellisellä kerralla. Kirjasto on ainoa tapa minulle päästä lukemaan tätä, sillä vuonna 1995 ilmestynyttä albumia ei saa enää mistään. Albumi on loppuunmyyty, divareista tai nettidivareista en ole tätä löytänyt, ilmoitus Kvaak.fi -foorumin osto- ja myyntipalstalla on vetänyt vesiperän. Ilmeisesti kukaan ei halua luopua aarteestaan, jos tämän sattuu omistamaan. Arvoisa Otavan kustantamo, ettekö voisi ottaa tästä uutta painosta, mielellämme me lukijat vyöryttäisimme vielä muutaman miljaaardia euroa lisää kustantamon ja kirjailijan pankkitileille, jos pääsisimme tätä ihanaa sarjakuvaa ostamaan.

Kunnas tunnetaan parhaiten lasten kuvakirjoistaan, mutta hänellä on myös menestyksekäs ja monipuolinen sarjakuvatuotanto. Nyrok Cityt lienevät tunnetuimpia, itse olen niitä hieman lukenut, mutta tämä Mac Moose on todellinen rakkauteni. Tarina on ihanan päätön. Dekkarikirjailija Mac Moosen kotiin (itse asiassa alusvaatelaatikkoon) pakenee rokkibändi Vierivien sappikivien kitaristi Kiith Nielurisat, ja Mac tempautuu James Bondin henkiseen seikkailuun, jossa rokkarit, Lähi-idän diktaattorit ja hyväntekeväisyyskonsertin järjestäjät kohtaavat.

Päähenkilöt, Jagge Migreeni ja Kiith Nielurisat ovat itsessään jo niin hurmaavia, että pelkästään heidän tekemisiään seuraamalla viihtyy oivasti. Kunnas on niin virtuuosimainen piirtäjä, että hän taivuttelee hahmojaan täydellisen suvereenisti. Tarinan viehätysvoimassa on monta tekijää: poikamainen, suorastaan lapsellinen huumori, joka ei kuitenkaan ole aliarvioivaa vaan varsin osuvaa seikkailuhenkisyydessään, viittaukset populaarikulttuuriin ja Rolling Stonesien vääntäminen sarjakuvahahmoiksi ja vauhdikas juonen kieputus sekä lukuisat pikku yksityiskohdat. Suosittelen lämpimästi!

Lue myös nämä:
Aapeli - Kimmo Taskinen: Siunattu hulluus
Veikko Huovinen: Kimmo Taskinen: Pystyyn marinoitu nainen
Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet

Laura Saari: Tyyppiteoria

Luin nimimerkki Laura Saaren (joka blogimaailmassa myös "Muskeli-Nettana" tunnetaan) Tyyppiteorian toiseen kertaan. Edellisen kerran kirjoitinkin kirjasta Etelä-Saimaaseen, eikä tuosta vuodentakaisesta arviosta kauheasti muutettavaa löydy vieläkään. Lisäksi olen huikealla tavalla antanut oman panokseni kirjan luomisprosessiin, sillä Laura Saaren blogissa oli leikkimielinen kilpailu kirjailijakuvauksen kirjoittamisesta. Kustantajan sivuilta löytyvä kuvaus perustuu osittain minun ehdotukseeni! Tyyppiteoria-kappaleessani onkin kirjailijan omistuskirjoitus, kun sain palkinnoksi ehdotuksestani tämän teoksen. Ja tässä huomaakin taas että pienet on piirit Suomessa, kun näköjään näin sisäpiiriporukalla pyöritetään kirjojen tekemistä, lukemista ja jopa arvioimista. :) Mainittakoon kuitenkin että en Laura Saarta alias Muskeli-Nettaa henkilökohtaisesti tunne ja oikean henkilöllisyytensä hän on Internet-yhteisöltä kätkenyt varsin onnistuneesti. Sen hän on kertonut syyksi nimimerkin käyttöön, että tarkoitus olisi julkaista myös jotain vähän vakavampaa, ja silloin tällainen "kevyt hömppä" voisi olla kirjallisissa piireissä rasite.

Vaikka ei rasitteeseen sen kummempaa syytä pitäisi olla, onhan Tyyppiteoria varsin viihdyttävä ja humoristinen opus. Nopealukuinen se on ja tekstimäärältään loppujen lopuksi melko lyhyt, mitä harva riviväli ja isokokoinen fontti hieman onnistuu hämäämään. Kirja noudattelee "hömpän" lakeja jokseenkin tyylipuhtaasti: asialla on ikäkriisiä poteva sinkkutyttö, tässä tapauksessa 32-vuotias tamperelainen kirjallisuuden opiskelija Salla, joka törmää mieheen, jonka kanssa sitten pitäisi unelmien suhteen syntyä. Kirjan aikana päähenkilön sitten pitää punnita, voittaako rakkaus kaiken, vai voittaako oma itsekunnioitus ja terve järki joissakin tapauksessa kuitenkin sen, että pitäisi uhrata kaikkensa miehen eteen.

Vanhemmasta perinteestä poiketen ja uudempaa tyyliä painottaen Tyyppiteoriassa on melko rutkasti kepeään sävyyn kuvattuja seksikohtauksia. Perinteisessä "rouvaspornossa" seksikohtauksiin liittyy usein eräänlainen outo kaksoismoraali: naispäähenkilö joutuu lähes tulkoon raiskauksen uhriksi, antautuen vastentahtoisesti sankarin kuumaan syleilyyn. Olen tulkinnut että kyseessä ei kuitenkaan ole mikään suora raiskausfantasiointi, vaan näin onnistutaan kuvaamaan sankaritar sekä siveellisenä että seksuaalisena. Vanhakantaisen moraalin mukaan kunnon nainen kun ei suinkaan mitenkään voi itse olla aloitteellinen ja haluta seksiä. Tämä onnistutaan kiertämään, kun pannaan sankari himoitsemaan sankaritarta niin paljon, että vastoin omaa moraaliaan sankaritar sitten joutuu mukaan lihalliseen huumaan. Ruhjovan syleilyn aikana koettu nautinnollinen voihke taas kertoo lukijalle sen, että oikeasti sankaritar kumminkin seksistä tykkää ja kokee sen varsin mukavana.

Uudemmassa, angloamerikkalaisessa maailmassa alunperin syntyneessä chick lit -kirjallisuudessa tämmöisiä vipstaakeja ei kuitenkaan käytetä, vaan moderni uuden ajan nuori tai nuorehko naispäähenkilö ihan konstailematta tykkää seksistä silloin kun semmoista kohdalle osuu. Toki perinteistä madonna-huora -syndroomaa voi sitten käsitellä muulla tasolla, esimerkiksi siinä kun päähenkilöt pohtivat, mikä on sopivaa seksuaalista käyttäytymistä ja mikä ei. Tyyppiteoriassakin Salla ja hänen kaverinsa Kukkis, Siru ja Mallu ovat jokseenkin normaaleja suomalaisia kolmekymppisiä bilettäjiä - seksuaalimyönteisiä ja kokemushakuisia.

Hyvän hömpän tavoin Tyyppiteoriaan on uitettu mukaan vakavampi aihelma. Salla joutuu työnantajansa aviomiehen raiskausyrityksen kohteeksi, ja häpeä tapahtuneesta on niin kova, ettei hän uskalla eikä halua mennä edes tekemään asiasta rikosilmoitusta. Tämänkaltaisten asioiden pohdiskelu viihdekirjallisuudessa on ehdottoman hyvä asia. Tietenkään tarkoituksena ei ole mikään julistava saarnaus, ja sellainen tässä kirjassa vältetään. Lukijalle annetaan kuitenkin aineksia pohdiskella, mitä itse tekisi vastaavassa tilanteessa, ja samaistua Sallan tuntemuksiin.

Huumori on hömpän tärkeimpiä elementtejä, ainakin minulle. Pari kertaa Tyyppiteoriassa räjäytetään potti kunnolla: kohtaus, joissa Salla ja Siru harrastavat kauneudenhoitoa sekä komean kuntosaliohjaaja Andersin ensivierailu Sallan asunnolla ovat hillittömän hauskoja. Muutenkin kirjassa viljellään hihityttävää ja osuvaa huumoria tasaiseen tahtiin.

En ole blogissani hirveästi henkilökohtaisia asioitani vuodattanut, tämän blogin idea ei ylipäätään ole henkilökohtaisuuksien ruotiminen, ja tylsää luettavaa moinen yleensä olisikin. Nyt ehkä täytyy kuitenkin sen verran mainita reaalielämän tapahtumista, että viime viikonloppuna menin naimisiin. :)

Lue myös nämä:
L.M. Montgomery: The Blue Castle
Marian Keyes: Lucy Sullivan Is Getting Married
Jude Deveraux: Villiorkidea

Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa

Joulukuisen muuton myötä sain taas kerran uuden lähikirjaston. Tällä hetkellä se on vanha helsinkiläinen Rikhardinkadun kirjasto. Kirjasto on oikein viehättävä ja tunnelmallinen, mutta jotenkaan en ole ehtinyt vielä viettämään siellä kunnollisia selailu- ja lueskelutuokioita, vaan olen lähinnä käväissyt pikaisilla lainaus- ja palautusreissuilla. Mutta jälleen kerran "suositteluhyllyt" tarjosivat hyvää luettavaa, sillä viime reissulla nappasin sellaisesta mukaani Anssi Kelan esikoisromaanin Kesä Kalevi Sorsan kanssa.

Kirjan lukeminen kiinnosti minua jo silloin kun se ilmestyi, mutta jotenkin ei sitten tullutkaan tartuttua siihen. Nyt oli sopiva hetki, ja täytyy sanoa että kirja oli todella positiivinen yllätys, ennakkomainettaan paljon parempi. Huonoimmillaan "julkkiskirjat" ovat sellaisia, ettei niitä olisi ollut mitään syytä julkaista taviksen kirjoittamina. Mutta tämän kirjan olisi kyllä voinut julkaista aivan hyvin vaikka kirjoittaja ei olisikaan ollut mainetta niittänyt muusikko. Vertaisin tätä kirjaa näyttelijä Ville Virtasen hienoon romaaniin Menkää mielenhäiriöön. Vaikka tyylillisesti kirjat ovat kaukana toisistaan, niitä yhdistää se, että kirjoittaja on kunnostautunut jollakin toisella taiteen alalla. Siitä on se hyöty, että kirjallinen ilmaisu on jokseenkin kypsää ja täysipainoista, mutta koska kirjoittaminen on syrjähyppy varsinaisesta leipälajista, tulee tekstiin mukavan tuore viritys, jota ei useinkaan ole niillä esikoiskirjailijoilla, jotka ovat puristaneet 20 vuoden sydänverensä esikoisteoksiinsa.

Ihan täydellinen ei Kesä Kalevi Sorsan kanssa sentään ole, jonkin verran tekstiin on jäänyt kliseisyyksiä ja pientä haparointia. Kokonaisuutena tämä on kuitenkin sydämeenkäyvä, puhutteleva ja vetävä tarina. Kiinnostavaksi sen tekee päähenkilö Johannes. Hän edustaa niitä herkkiä nuoria miehiä, joiden puolesta jotkut henrylaasaset ja timohännikäiset kirjoittelevat katkeraan, syyttävään ja naisia alentavaan sävyyn. Johannes on ollut nuorena koulukiusattu, aikuisena ystävätön, ujo ja huono tutustumaan muihin, edes työkavereihinsa. Kela ei kuitenkaan vyörytä Johanneksen ongelmia koko muun maailman harteille, vaan maalaa hänestä inhimillisen, herkän ja ymmärtäväisen kuvan. Liekö Kela sellaisia uuden ajan miehiä, jotka rupeavat olemaan jo jollakin tasolla vapaita perinteisestä miesihanteesta, johon kuuluu kovuus, uhoaminen ja väkivalta. Johannes on kaikessa rauhassa oma epävarma itsensä ja hyvä niin.

Tosin juuri epävarmuuden voittaminen onkin kirjan keskeisin teema. Kirjan alussa Johannes kuntouttaa itseään: hän on ollut onnettomuudessa eikä muista edellisen kahden viikon tapahtumista mitään. Hän saa mielikuvituskaverin, kun entinen pääministeri, Kalevi Sorsa -vainaa ilmestyy hänelle ja alkaa jakaa elämänohjeita.

Asetelma kuulostaa päättömältä, mutta on itse asiassa varsin toimiva. Kalevi Sorsan hahmo on hyvä auktoriteetti Johannekselle. Hän edustaa tasapainoisuutta, järkevyyttä, elämänhallintaa ja kokemusta. Johannes saa häneltä hyviä neuvoja muistikatkojensa paikkailuihin sekä sosiaalisten taitojensa kasvattamiseen.

Kirjassa vuorottelee kaksi tasoa: Johanneksen nykyhetki sekä aika ennen onnettomuutta. Jos olisin saanut päättää, olisin nimennyt luvut tyyliin "ennen" ja "nyt", jotta lukujen alussa olisi ollut heti kärryillä, kummassa aikatasossa liikutaan. No nyt muistisääntönä on että toisessa kerronta on imperfektissä, toisessa preesensissä. Lyhytaikaisia sekaannuksia kaksitasoisuus kuitenkin minulle välillä aiheutti.

Muita tärkeitä hahmoja kirjassa ovat paras ystävä Markus, ihastuksen kohde Heidi sekä Johanneksen äiti. Äiti-poikasuhteesta irtoaa huumoria, ja muutenkin kirjassa on mukavaa, hymyilyttävää, hyväntuulista huumoria. Vakavaan sävyyn käsitellään Johanneksen ja Markuksen lapsuusmuistoja, mm. koulukiusatuksi tulemista.

Jossakin vaiheessa kirja tempaisi mukaansa, hyvän tarinan merkki on että pitää päästä tekstissä nopeasti eteenpäin jotta saisi tietää miten käy, ja kirjan loppuessa harmittaa kun tarina loppuu. Mukava tuttavuus oli tämä kirja, voin suositella.

Lue myös nämä:
Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Reidar Palmgren: Tunneli

Mika Waltari: Nuori Johannes

Blogi on sitten viime kirjoituksen täyttänyt kolme vuotta ja tämä on näköjään 158. blogikirjoitukseni. Hyvä minä! Bloggaus on ollut varsin mukava harrastus ja kaikenlaisia kivoja lieveilmiöitäkin siitä on seurannut. Viimeisimpänä pääsin Veikko Huovis -seuran kokoukseen pitämään lukijapuheenvuoron ja tapasin kirjailijan itsensäkin.

Päivän aihe on Mika Waltarin Nuori Johannes. Kuten kerroin, Johannes Angeloksen maailma lumosi ja sen innoittamana piti tutustua myös Johanneksen varhaisvaiheisiin. Nuori Johannes on postuumisti julkaistu, Waltarin itsensä hylkäämä käsikirjoitus. Täytyy olla samaa mieltä Panu Rajalan kanssa, joka Unio Mysticassa totesi jotain sen suuntaista, että kova työmoraali Waltarilla on ollut, kun on tämän käsikirjoituksen sivuun pistänyt. Moni heikompi kirjailija olisi antanut vaikka oikean kätensä, jos olisi mitään tällaista ikinä paperille saanut.

Kirja on ehdottomasti "prequel" - mikähän olisi sopiva suomennos tälle jatko-osan vastakohdalle, "esiosa"? Olen kirjan luettuani tyytyväinen, että luin Johanneksen tarinan juuri näin päin: ensin mestarillinen Johannes Angelos, sitten täydennyksenä ja fiilistelynä Nuori Johannes. Toisin päin luettuani pääteos itse olisi saattanut tuntua hieman toistolta, sillä Nuoren Johanneksen tapahtumat on taitavasti pureskeltu ja sulautettu osaksi Johannes Angeloksen kokonaisuutta. Näin päin luettuna sain paljon kiinnostavaa lisätietoa, kertausta ja täydennystä tarinaan.

Kirjan alkupuolella tuntuu olevan hieman tyhjäkäyntiä, mutta mitä pitemmälle kirja etenee, sitä kiinnostavimpia jaksoja mukaan mahtuu. Kirkolliskokouksen kuvaus oli minusta todella mielenkiintoista luettavaa. Johannes on kirjurina todistamassa mahdottomalta tuntuvaa urakkaa: paavin ja Konstantinopolin keisarin vääntöä kirkkojen yhdistymisen merkeissä. Samoin sulttaani Muhammedin kuvaus on ehdottomasti parasta antia kirjassa. Lopussa kirjan tapahtumat menevät osittain päällekkäin Johannes Angeloksen alun kanssa. Joitakin asioita Waltari kirjoitti Angeloksessa uusiksi - esimerkiksi Lukas Notaraksen "mieluummin turkkilaisten turbaani kuin paavin mitra" -huutoa Johannes oli Angeloksessa todistamassa jo Konstantinopolin asukkaana, Nuoressa Johanneksessa vielä sulttaanin orjana.

Nuoren Johanneksen hylkääminen teki loppujen lopuksi terää Johannes Angeloksen rakenteelle, sillä nuoruuden seikkailujen vaiheet nivoutuivat luontevasti osaksi tarinan kulkua ja ajallinen tiivistäminen oli eduksi. Suosittelen siis Nuoren Johanneksen lukemista ensisijaisesti Johannes Angeloksen lukemisen jälkeen.

Lue myös nämä:
Mika Waltari: Johannes Angelos
Panu Rajala: Unio mystica
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen