Kun remonttiviikon keskellä pitää lähteä päiväksi työmatkalle, joutuvat aikataulut melkoisen kireälle. Toisaalta työmatkassa on se hyvä puoli, että junassa voi hyvällä omallatunnolla istua paikallaan ja lukea kirjaa...Lappeenranta-Helsinki-Lappeenranta -väli oli juuri sopiva Leena Lehtolaisen kirjalle Tappava säde. Kimmoke kirjan etsimiseen tuli pari päivää sitten Iltalehdessä olleesta perheväkivalta-kampanjasta. Karmivat lukijakokemukset ja inhorealistiset tilastotiedot toivat mieleen tv-elokuvana pari vuotta sitten näkemäni Tappava säde -tarinan. Siinä Tiina Pirhonen esitti väritöntä sosiaaliterapeuttia Säde Vasaraa, joka rupeaa päästämään päiviltä turvakodin naisasukkaiden hakkaajia. Eikun kirjastoon kysely ja kirja luvun alle.
Tappava säde olikin vetävä lukukokemus. Leena Lehtolainen on mielestäni himpun verran yliarvostettu dekkaristi, pari häneltä lukemaani kirjaa ovat olleet hieman yksioikoisia ja henkilöhahmot puisevanpuoleisia. Tappavaa sädettä eivät nämä rasitteet vaivanneet, vaan itse ainakin sain kirjasta paljon irti. Lehtolainen itse vaikuttaa julkisen kuvansa perusteella varsin hyvältä tyypiltä: rempseä punk-mimmi, joka kuuntelee lastensa kanssa automatkoilla Eläkeläisiä. Oikea asenne!
Nykydekkarit ottavat reippaasti kantaa erilaisiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin, ja suomalainen perheväkivalta joutuu suurennuslasin alle Tappavan säteen turvakotikuvauksessa. Alunperin 1999 ilmestynyt kirja on valitettavasti edelleen mitä ajankohtaisin, viime aikoina kun on jopa herätelty keskustelua siitä, miksi Suomessa on länsieurooppalaiseksi maaksi korkeat perheväkivaltaluvut. Kieltämättä suomalainen laaja ja hiljaa hyväksytty tapa hakata ja tappaa naisia ja lapsia pistää irvokkaaseen valoon meikäläiset kommentit vaikka siitä, miten arabimaissa naisia sorretaan niin kamalalla tavalla. Jos nyt lähdettäisiin liikkeelle vaikka siitä, ettei omaa aviopuolisoa, äitiä tai tytärtä saa pieksää eikä tappaa. Ei edes sellaisten hyvien syiden kuin lapsen miespuoliselle opettajalle puhumisen, kaupan miespuolisen kassan kiittämisen tai oman pieleen menneen työpalaverin johdosta.
Tappavassa säteessä Lehtolaisen vakiopäähenkilö Maria Kallio on sivuroolissa, kiehtovasti vieläpä sellaisessa asemassa, että jäävät rikokset tällä kertaa ratkomatta. Kuorolaulua ja kissanhoitoa harrastava vanhapiika Säde kun päästelee miehiä päiviltä melko reippaaseen tahtiin jäämättä siitä laisinkaan kiinni. Eipä hän edes saa teoistaan minkäänlaista rangaistusta, vaan kirjan lopussa on melkoisen mukava happy end -ratkaisu. Lukija myös samaistuu täpöllä murhuri-Säteeseen ja pitää tämän puolia koko ajan. Kieroutunutta, eikö totta?
Niin ikään viime vuosina paljon puhuttu kiltin tytön syndrooma on kirjassa vahvasti esillä. Onko siitä mitään hyötyä että aina myöntyy, yrittää miellyttää muita, olla kunnollinen ja tehdä niinkuin yleinen mielipide määrää? Joskus on parempi heittää ennakkoasenteet romukoppaan ja lähteä liikkeelle siitä, mikä itseä miellyttää. Myös yksinäisen naisen arkielämä ja ympäristön paineet kuvataan katkerankipeästi. Toisaalta turvakotiin sijoittuva tarina antaa kunnon vastapainoa tällekin asialle: miksi vanhaapiikaa pilkataan ja kiusataan, ainakaan hänen ei tarvitse kotonaan elää väkivallan pelossa, toisin kuin alistetussa parisuhteessa elävien naisten.
Tässäkin kirjassa vilahtaa arkipäivän ajankuvaa: elettiin vielä markka-aikaa, lähestymiskieltolaki oli juuri tulossa voimaan ja iltapäivälehdissä kirjoitettiin vielä ihannoivasti hiihtokarpaaseista (joita Kari Hotakainen kurmootti reippaasti Iisakin kirkko -kirjassa). Iso plussa tulee siitä, että myös Säde Vasara on L.M. Montgomery -fani, hän jopa rentoutuu onnistuneen tappamisen jälkeen lukemalla Annan unelmavuodet -kirjaa!
Tässäpä vielä näyte kirjasta:
"Kun Wang kyseli Sirpalta tukan repimisen ja nyrhimisen yksityiskohdista, olin näkevinäni vihaa hänen sysimustissa silmissään. Poliisin ei kuulu olla puolueellinen, mutta olin varma että Wang oli samalla puolella kuin minä.
- Haetan Arin kuulusteltavaksi, ja teidän lapsiannekin täytyy kyllä jututtaa, ainakin vanhinta. Ymmärrän hyvin, että halusit parannella ulkonäköäsi, mutta auttaisi, jos väkisin leikatuista hiuksistasi olisi edes valokuva. Ette sattuneet Kotipesässä ottamaan?
- Ei, minä ähkäisin, se ei ollut tullut mieleeni. - Sirpan päänahka on kyllä edelleen arpinen ja arka, siitä saa varmasti lääkärinlausunnon. Muistin myös veriset hiukset roskakorissa. Toivottavasti Ari ei ollut heittänyt niitä vielä pois.
- Kai Kotipesässä tiedetään, että väkivallan uhrit olisi hyvä saada lääkäriin mahdollisimman pian teon jälkeen, Wang muistutti, ja minä tunsin itseni yhä hölmömmäksi. Tietysti minä tiesin, olin vaan maanantaina Sirpan tullessa ollut niin sekaisin Irja Aholan takia, etten ollut kyennyt hoitamaan työtäni kunnolla. Sisälleni hivuttautui samanlainen näverrys kuin sosiaalitoimistoaikoinani, jolloin olin ollut vuoroin pihi paskiainen, joka ei suostunut maksamaan vähäosaisille heille kuuluvia avustuksia, vuoroin halveksittavan sinisilmäinen sosiaalitantta, joka jakeli kunnon veronmaksajien hiellä ansaitsemia rahoja kaiken maailman huijareille.
Ajattelin Ari Väätäisen partakonetta ja tajusin olleeni lapsellinen. Ei kai kukaan ollut niin huolimaton, ettei huomaisi rispaantunutta johtoa tai avaisi vesihanaa partaa ajaessaan?"
Tekstit
