Täytynee kehaista, että olen lukupäiväkirjani tiimoilta päässyt käymään pienimuotoista kirjallista kirjeenvaihtoa. Laitoin lukijapalautteena Veikko Huoviselle postitse menemään Lampaansyöjät-jutun - ja paluupostissa tuli Koirankynnen leikkaaja omistuskirjoituksella! Olin otettu... Myös Kaari Utriolta sain kauniin postikortin, kun kesällä pistin hänelle sähköpostilla lukijan terveisinä linkin Isabella-postaukseen ja kovasti mieltä lämmitti myös Harri Sirolan tyttären Kiira Sirolan kommentti Turha hätkähtää -postaukseen. Iso kiitos kaikille edellämainituille!No Koirankynnen leikkaajahan piti laittaa lukien. Olen lukenut alunperin vuonna 1980 ilmestyneen kirjan ensimmäisen kerran joskus yläaste- tai lukioikäisenä, ja kirjasta jäi silloin jotenkin ahdistava jälkimaku. Tartuin kirjaan uudestaan vasta Markku Pölösen vuonna 2004 julkaistun elokuvaversion nähtyäni. Silloin kirja avautui paremmin - kyseessähän on pieni helmi romaaniksi, ehytrakenteinen ja intensiivisesti kerrottu. Kuitenkin, luettuani tarinan nyt, pystyin palauttamaan mieleeni, miksi kirja on nuoremmasta itsestäni tuntunut ahdistavalta.
Koetanpa selventää mitä tarkoitan. On ihmisiä, joille maailma näyttäytyy suorana, onnellisena paikkana. Kun on ahkera ja yrittää parhaansa, saa palkinnoksi onnellisuutta. Tarinoilla on onnellinen loppu ja maailmankaikkeus toimii oikeudenmukaisesti. Tällaiseen maailmankatsomukseenhan suurin osa viihdekirjallisuudesta nojaa. Sitten on niitä ihmisiä, joille maailma on synkkä ja kamala, kaikki on kurjaa, oma elämä mitä surkeinta. Kirjailijoina nämä ihmiset kirjoittavat juuri niitä synkkiä, viinan ja itsemurhan huuruisia tilityksiä, joiden tehtävä on todistella elämisen hirveyttä. "Mua syä täit ja mailma vihaa", kiteytti Laurilan Anttoo tämän asenteen. Mutta kun joku osaa ristivalottaa elämän hyvyyttä ja kurjuutta, ihmisluonnon raadollisuutta ja pikkusieluisuutta sekä hyväntahtoisuutta ja auttamisen halua, se pistää pasmat sekaisin koska tahansa. Juuri tätä on Koirankynnen leikkaaja - sodassa haavoittumisen myötä henkisesti taantuneen Mertsin töytäily pula-ajan talvisilla savottamailla, satunnaisesti kohtaamiensa ihmisten hyväntahtoisuuden varassa kuristaa kurkkua. Samalla kirjassa maalataan huikaisevan kauniita kuvia talvisesta luonnosta ja siitä todellisesta lähimmäisenrakkaudesta, joka näkyy pieninä mutta joskus ratkaisevan tärkeinä tekoina. Onnistuupa lyhyt ja tiivis, 160-sivuinen romaani siinä sivussa piirtämään vielä dokumentaarisen tarkan ajankuvan pula-ajan Kainuusta ja Pohjois-Karjalasta, savottatyön ja metsäkansan arjesta.
"Avuton, kovin avuton Mertsi oli ollut sodan loputtua. Ei mitään ammattia, ei käsitystä maanviljelijän elämästä, ei tietoa eläimistä, karjasta, metsästä, metsätöistä. Avuton hän oli, orpo kuin hangelle pudonnut siipirikko lintu."
Edellä kirjoitetusta käyneekin ilmi, miksi väitin Lampaansyöjät-kirjoituksessa, että humoristin leima on Huovisen kohdalla rajoittava. Koirankynnen leikkaajaa kun ei todellakaan ole kirjoitettu naurattamaan. Kirjan ensimmäisen puolikkaan ajan hyytävä, lähes neljänkymmenen asteen pakkanen kurittaa saloseutua, ja karmivalta tuntuu lukea orvon, rahattoman ja asunnottoman Mertsin vaeltelua huonoissa vaatteissaan. Muutenkin kirja pistää muistamaan, ettei ole kovinkaan montaa vuosikymmentä siitä, kun Suomea pystyi nykyisen mittapuun mukaan pitämään lähes kehitysmaana. Lisäksi tuli mieleen yksi kohderyhmä, jolle kirja sopisi. Nykyäänhän on suorastaan muotia ihannoida sotiemme veteraaneja. Nuorilla miehillä näkee leijonakorua, Kiitos veteraanit -t-paitoja sun muuta. Itsekin olen täysin sitä mieltä, että veteraaneille arvostus kuuluu, mutta tuo jopa ihannoiva suhtautuminen sotaveteraaneihin haiskahtaa minun mielestäni pikkuisen jopa sodan ihailulta. Sotasankareita kun ei ole olemassa ilman sotaa. Ihan varmasti joka ikinen veteraani olisi mieluummin valinnut, ettei koko sotaa olisi ollutkaan, sen sijaan että piti lähteä rintamalle kuolemaan, haavoittumaan ja kantamaan sodan kauhuja mielessään loppuikänsä ajan. Tuoreeltaan sodan jälkeen kun tuo sotaveteraanin elämä ei kovin herkkua ollut. Mutta annetaanpa Huovisen kertoa tästä aiheesta, savottatyön näkökulmasta:
"Toista sataa kappaletta päivässä tekivät tanuimmat miehet, ja siitä lähti jo sellainen tili, että sopi perhettä muistaa rahalähetyksellä. Mutta kähni siellä ankarissa oloissa monen monta hituraista miestä. Oli invalideja, hanttapuleja, veijareita ja väärälle uralle joutuneita kaupunkilaismiehiä. Erittäin vähäiset olivat tilinrippeet, kun ennakot ja ruokaporukan laskut oli maksettu. Kalliisti, kalliisti oli hankittu se tuhatlappunen, minkä tuollainen mies vaimolleen tai vanhalle äidilleen joskus lähetti. - -
Kaiken kaikkiaan, miten kaivattiinkaan riuskoja hakkuumiehiä! Valtakunnan ovelin propaganda värväsi heitä, mutta pieni oli kansa, menetettyään äskettäin yli kahdeksankymmentä tuhatta hyväkuntoista miestä. Pari divisioonaa opetteli vasta tulemaan toimeen proteesien, kainalosauvojen, rullatuolien ja lasisilmien kanssa."
Muita henkilöitä, joille kirjaa suosittelen, ovat sellaiset, jotka käyttävät puheessaan sanaa "paskaduuni". Kylläpä Mertsi olisi siunannut uravalintaansa talvisena aamuyönä varsitielle vettä pumpatessaan, jos olisi tiennyt miten kauheaa nykypäivän työ vaikkapa McDonaldsin hampurilaisten paistossa on. Paskaduunista vouhottajille voisi oikeastaan koota suoranaisen lukemiston, johon Huovisen työaiheisten teosten lisäksi laitettaisiin ainakin Heikki Turusen Hupeli-sarja ja Linnan Täällä Pohjantähden alla. Aiheesta saisi helposti työstettyä parikin yliopistollista lopputyötä. Aiheena voisi olla vaikkapa "Koskelan Jussi paskaduunin tekijänä" tai Koirankynnen leikkaajaan liittyen "Erityisryhmille räätälöity tukityö, case Mertsi Vepsäläinen".
Tarinan edetessä kirjan kerrontaan tulee onneksi valoisampiakin sävyjä, sitä mukaa kun pakkanen kirjan puolivälissä lauhtuu. Taimi Kuosmasen ja Sakke-koiran elämä Kaihlaniemessä tuntuu jo suorastaan idylliltä savottakuvausten jälkeen. Sitä idylliä Mertsikin saa hetken maistaa, ennen kuin suurta päämääräänsä toteuttaessaan eli koiran kannuskynsiä leikatessaan joutuu Saken puremaksi. Kirjan lopuksi Mertsi saatellaan Kajaanin keskussairaalaan hoitoa saamaan - lukija jää miettimään, mitä hänelle kirjan jälkeen tapahtuu. Samalla joutuu väkisinkin pohtimaan, minkälaista väkeä nykypäivän Mertsit ovat - eivät enää sotainvalideja, mutta toisenlaisia vammoja saaneita. Päätellen sairaanhoitoon liittyvästä julkisesta keskustelusta harhailee kaupunkien kadulla monta yhtä avutonta ihmistä kuin Mertsi, niin ikään enemmän vastaantulijoiden satunnaisen avuliaisuuden kuin yhteiskunnan tukirakenteiden varassa.
Markku Pölösen elokuvaversio oli kirjaa huomattavasti selkeämmin toteutettu ihmisen hyvyyden näkökulmasta. Kirja ei ole niin mustavalkoinen, siinä jopa Mertsin tukipylväs Eetvi Manninen kyllästyy välillä invalidin työlääseen kaitsemiseen. Elokuvaversiostakin kyllä pidin, ja sitä paitsi kirjojen teatteri- ja elokuvasovituksia ei kannata lähestyä siitä näkökulmasta ovatko ne "parempia" kuin kirjat, vaan hyvin toteutetut sovitukset voi nähdä itsenäisinä tulkintoina. Yleensähän näyttämösovitukset ovat sitä paitsi eduksi kirjalle - Koirankynnen leikkaajan elokuvaversio toi varmasti paljon uusia lukijoita alkuperäisteokselle. Näinhän itsekin alussa totesin, palasin kirjaan elokuvan nähtyäni. Saapa nähdä koska joku ohjaaja älyäisi tarttua Huovisen tuotannosta vaikka Kasinomies Tomiin. Siitä nimittäin saisi mainion elokuvan tai tv-sarjan Suomen 1980-luvun talouskuplasta ja sen romahtamisesta. Kirja on ilmestynyt 1990, ja itse luin sen heti tuoreeltaan, eli olin tuolloin 13-vuotias. Kirjassa on jälkikäteen ajateltuna suorastaan profeetallisia sävyjä. Muistan, kuinka minua kummastutti, kun Tomin poika, minua muutaman vuoden vanhempana kuvattu, oli poliittisesti aktiivinen vasemmistolainen. Tuolloin se tuntui aivan naurettavalta. Eihän omanikäisteni keskuudessa mikään ollut epämuodikkaampaa kuin politiikka, varsinkin kaikki kommunismiin vivahtava oli vanhanaikaista ja typerää. Mutta eipä mennyt kuin muutama vuosi, kun jouduin huomaamaan että ympärilläni yksi sun toinen rupeaa tunnustamaan jotakin poliittista väriä, ja varsinkin tuosta vasemmistolaisuudesta tuli taas oikein muotiaate vanhaan malliin.
Yksi asia vielä. Moni nykykirjailija saisi ottaa oppia Huovisen selkeästä ja konstailemattomasta kerronnasta. Pidän kyllä esimerkiksi Jari Tervon tyylistä, mutta hänen tavassaan käyttää rikottua aikarakennetta, vaihtuvia kertojanäkökulmaa ja juonen kieputusta monelle mutkalle on aika ajoin vähän liikaa kikkailun makua. Koirankynnen leikkaaja etenee loogisella aikajanalla, kertojan näkökulma on koko ajan sama ja muutenkin kielenkäyttö on selvää ja juohevaa. Eikä tämä todellakaan mitenkään vähennä teoksen taiteellista arvoa... Ehkä metafyysistä liirumlaarumia suosivien kirjailijoiden (ei tarkoita Tervoa) pitää sitten turvautua tekniseen kikkailuun, jos omaa sanottavaa ei ole tai kirjan kertoma tarina ei ole tarpeeksi vahva.
Tekstit
Eksyin sattumalta blogiisi joka muuten sivumennen sanottuna on yllättävän piristävä ammattimaisuudessaan. Itsekkin olen joskus kyseistä kirjaa lukenut ja tunnistan samoja asioita joita nostat kirjassa esille. Mutta minun oli melkein pakko kommentoida mainintaasi ihmisistä jotka valittavat paskaduuneista. Ymmärrän että verrattuna sodanjälkeiseen suomen työläisen elämää nyky suomeen voi tuntua että nykyaikana ihmiset eivät tiedä mistä puhuvat. Mutta Yllätyin että noin yksioikoisesti vertaavat nykyistä aikaa menneeseen. Vaikka tänään duunari ei kuole nälkään. Ei mielestäni työn sortavuus ole kadonnut. Nimenomaan tämänpäivän pätkä työläiset / matala palkkaiset ovat noita entisajan sorrettuja. Kaikki eivät voi olla "siistissä sisätyössä" mutta eikö heille silti kuulu oikeus sellaiseen tasaiseen tuloon jolla voi elää elämänsä ilman jatkuvaa painetta siitä että raha ei riitä muuhuin kuin puuroon. Tässä mielessä tiettyjen töiden leimaaninen paskaduuneiksi on enemmän kuin oikein jotta yhteiskunta huomaa epäkohdat "tavallisten" ihmisten arjessa.
VastaaPoistaKiitos, otan ammattimaisuuden kohteliaisuutena, mutta harrastushan tämä on. Olen joskus miettinyt että maksaisiko tästä joku jotain, mutten ole keksinyt ketään. :)
VastaaPoistaPätkä- ja silpputöistä löytyy kaikenlaisia epäkohtia, mutta noin periaatteellisella tasolla olen silti sitä mieltä, että on parempi mennä töihin vaikka kotona olemisesta saisi yhtä paljon rahaa. Koska jos miettii tulevaisuutta, niin paremman työpaikan löytämiseen on aina paremmat mahdollisuudet, jos on työkokemusta. Työkokemuksen lisäksi kaikki työt opettavat erilaisia taitoja.
Olin itse opiskeluaikana siivoojana osa-aikatöissä, palkka oli jotain 31 markkaa tunnilta ja esimerkiksi maanantaisin aloitin työt aamukuudelta. Varmasti ei ollut mikään maailman hienoin työ, mutta oppihan siinä mm. oman työn organisoimista ja asiakaspalvelua ja muuta hyödyllistä, joten kokonaisuutena kokemus oli hyödyllinen, vaikka ei taatusti ollut mikään maailman rahakkain tai hienoin työ.