Jane Austen: Järki ja tunteet

Kansi: Elina Warsta / Teos.

Koska vieraiden tuloa oli enää mahdoton estää, lady Middleton alistui ajatukseen kuten hyvin kasvatetun naisen tulee, ja tyytyi vain hellästi moittimaan miestään viisi tai kuusi kertaa päivässä.

Ostin pari vuotta sitten Kersti Juvan suomentaman Ylpeyden ja ennakkoluulon ja nautin kovasti suomennoksen laadusta. Ilokseni hoksasin, että tänä vuonna Teokselta on ilmestynyt Järki ja tunteet, niin ikään Juvan suomentamana. Olen ollut kuuntelemassa Juvaa seitsemän vuotta sitten käännöskritiikkiseminaarissa ja arvostan hänen työtään kovasti.

Järjen ja tunteet olen lukenut ensi kerran kai 1990-luvulla - joskus sen jälkeen, kun olin nähnyt Ang Leen ohjaaman elokuvasovituksen. Kirja oli jäänyt mieleeni vähän jähmeänä - mutta ehkä kyse oli vain vanhan suomennoksen jähmeydestä? Juvan suomentamana Järki ja tunteet on kuin taidokkaasti restauroitu arvokas maalaus. Sen ikä näkyy, mutta värit hehkuvat tuoreina ja raikkaina. Juva kirjoittaa puhdasta, kaunista suomea, joka saa Austenin tarinan leijumaan kepeänä. Juonta tuskin tarvitsee selostaa: vähävaraiset sisarukset rakastuvat kumpikin tahoillaan ja kokevat vastoinkäymisiä ennen onnellista loppua.

Sisällön puolesta Järki ja tunteet ei kuitenkaan ole kaikilta osin erityisen kevyt, vaan Austen kuvaa tarkkanäköisesti ja terävästi ihmisluontoa. Kirjassa kuvataan rahanahneutta, sosiaalista pyrkyryyttä, nuukuutta, itsekkyttä ja pinnallisuutta. Päähenkilöt, Dashwoodin sisarukset Elinor ja Marianne, ovat jaloluonteisia ja uljaita, mutta herkulliset sivuhenkilöt tuovat yllin kyllin mukaan ala-arvoisempia tunteita. Näin 2020-luvun näkökulmasta kaikkein ajankohtaisin henkilö on Lucy Steele, joka Dashwoodin sisarusten näkökulmasta on huonosti kasvatettu, juonikas pyrkyri. Modernissa länsimaisessa katsannossa hän kuitenkin on oikea oman elämänsä sankari - nainen, joka rakentaa mieleisensä elämän kaikin käytettävissä olevin keinoin eikä turhaan uhraa itseään ja onneaan. Hänen henkilöhahmostaan löytyy lyhyt, tuore analyysi Preethi Kannanin sivuilta.

Lähes ahmaisin kirjan, sillä Järkeä ja tunteita oli ihana uppoutua lukemaan. Tapainkuvaus oli herkullista, henkilöhahmot eläviä ja tunnistettavia, Mariannen tunnemyrskyissä oli ihana piehtaroida itsekin ja Elinorin pidättyväisyys ja järkevyys oli palkitsevaa. Kersti Juvalle suurkiitos upeasta työstä ja Teokselle erityiskiitos panostamisesta kirjan ulkoasuun. Tähän kirjaan voi palata vielä monta kertaa.

 

Lue myös nämä:
Käännöskritiikkiseminaarissa Tampereella
Jane Austen: Pride and Prejudice
Charles Dickens: Bleak House

Elsa Anttila: Kanaria kutsuu

Kansi: Saga Egmont FI.

Reeta toivoi, että ketään suomalaisia ei kulkisi nyt ohitse ja kuulisi heidän puheitaan. Hän sanoi sen ääneenkin.

 

Naiset vain nauroivat.

 

- Sen kun kuulevat, Aini kuohahti. - Minä voin antaa vamppaamisen pikakurssin ilmaiseksi kenelle tahansa. Ei tarvitse mitään muuta kuin sanoa kapakassa ylikireälle miehelle, että unohdetaanpa nyt vähäksi aikaa työasiat. Mennään meille ja kerrot alkuun yhden vuorokauden itsestäsi.

 

Elsa Anttilan Kanaria kutsuu valikoitui luettavaksi, kun etsin Helmet-lukuhaasteeseen kirjaa, joka sopisi kohtiin "Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet". Koska luin hiljakkoin Taina Kinnusen kirjan Kalifornia kutsuu, kokeilin kirjaston verkkopalvelun hakukenttään hakua "kutsuu" ja katsoin, millaisia kirjoja nousi tulosten joukkoon. Mielenkiintoinen vaihtoehto olisi ollut myös Siperia kutsuu!

 

Elsa Anttila oli Jorma Kurvisen taiteilijanimi. Kurvinen oli todella tuottelias kirjailija, jonka tunnetuin luomus on Susikoira Roi. Itsekin luin lapsena ja nuorena ahkerasti Roi-sarjaa ja pidin siitä kovasti. Elsa Anttilan nimellä julkaistut kirjat olivat 1990-luvulla näkyvästi esillä kirjastojen viihdehyllyissä, mutta en muista koskaan ennen tarttuneeni näihin. Uusia painoksia kirjoista ei ole hetkeen otettu paperimuodossa, mutta Elisa Kirjassa näitä on julkaistu houkuttelevan hintaisina e-kirjoina, joten helppouden nimissä päädyin itsekin e-kirjaostoksille. En ole jaksanut selvittää, miten saisi Elisa Kirjan e-kirjat siirrettyä Kindle-lukulaitteelleni, joten luin tämän kirjan iPadin avulla Elisa Kirjan mobiilisovelluksesta.

 

Lukukokemus oli paikoin hämmentävä ja sai minut googlettamaan lisätietoa Jorma Kurvisen vaiheista kirjailijana. Kannattaa lukea vaikka Kalevassa julkaistu muistokirjoitus ja Oukan sivujen kirjailijaesittely.  

Kanaria kutsuu on ilmestynyt alun perin vuonna 1994 ja ajankuva näkyy kirjassa vahvasti. Kirjaa ei ole nimetty yhtä raflaavasti kuin monia muita, varsin hauskankuuloisia Elsa Anttila -kirjoja: Kai miehestä eroon pääsee, Meikätyttö ei niiaa, Huijarin tuntee jo tuoksusta. Tuotteliaan ammattikirjoittajan kädenjälki näkyy siinä, että Kanaria kutsuu on täynnä toimintaa. Lukijan ei tarvitse tylsistyä jahkailuun, sillä kirjassa tapahtuu koko ajan jotain. Jo ensimmäinen luku on vauhdikas ja keskeiset käänteet esitellään lukijalle nopeasti: päähenkilö Reetalla on tullut ryppy rakkauteen heilansa Karin kanssa ja hän värvää tätinsä mukaan Kanarian-matkalle, jonne piti lähteä Karin kanssa. 

Toimintaa riittää, mutta puuttuvat ainekset ovat psykologinen syvyys ja loogisuus. Ei viihdekirjassa tarvitse mitään syväluotaavaa ihmissielun tutkimista välttämättä olla, mutta Kanaria kutsuu -kirjan henkilöt ovat pääosin hyvin ohuita ja stereotyyppisiä, juuri ja juuri sen verran inhimillisiä, että jonkinlainen samastuminen syntyy. Kirjan tapahtumat ovat paikoin lähes järjenvastaisia: Kanarialle lähtee valtava lössi saman työpaikan jäseniä, jotka ovat saippuaoopperamaisesti sukua toisilleen ja näkyvin porukka on noin neljän viiden naisen "Iloiset eronneet", jotka ovat kaikki olleet saman miehen kanssa naimisissa. Luonnollisestikin kyseisellä miehellä on matkalla mukana uusin morsiamensa.

Kanaria kutsuu saattaisi toimia parhaiten kesäteatterinäytelmänä, koska pienellä editoinnilla tarinasta saisi dramatisoitua vetävän näytelmän, jossa riittäisi kesäteatteriin sopivia rooleja. 

Huomioni kiinnitti myös toistuvat viittaukset julkisuuden henkilöihin. Kanarialaisessa yökerhossa juontajana on Lyly Rajala ja eräs henkilöhahmo voihkii, ettei toimittajana "ole mikään Yrsa Stenius tai Harri Saukkomaa". Siis se sama Saukkomaa, josta viime kesäkuussa oli otsikoissa annettuaan viestintäkoulutusta silloiselle valtiovarainministeri Katri Kulmunille. Persoonallinen kielikuva oli tämäkin: "Mies seisoi ovensuussa kuin Sven Hedin Kaukaasian arolla." Oli pakko googlettaa, kuka Hedin oli ja löysinkin kuvan, jossa hän seisoo arolla.

Ehkäpä Kanaria kutsuu täyttää hyvin "käyttökirjallisuuden" tehtävän: se on kirja, jonka voi lukea, jos tekee mieli lukea viihdettä. Lukeminen on sujuvaa, ei tarvitse takkuilla kirjan kanssa viikkotolkulla. Mitään elämää suurempaa taidetta tämä ei kuitenkaan ollut - toki kaiken kirjallisuuden ei tarvitse sellaista ollakaan. 

Lue myös nämä:
Hilja Valtonen: Vaimoke
Kirsti Ellilä: Pelastusrenkaita
Milla Keränen: Sisilian ruusu

Max Engman: Pietarinsuomalaiset

Huhtikuussa luin Hesarista professori Max Engmanin muistokirjoituksen. Totesin, että taitaa olla korkea aika lukea Max Engmanin tietokirja Pietarinsuomalaiset, jonka olin ostanut kirjahyllyyni vuonna 2005. 

 

Olin viettänyt kesän 2003 kesätöissä Pietarissa viisumivirkailijana. Asuin kimppakämpässä Vasilinsaarella ja tein pitkiä kävelyretkiä ympäri Pietaria, luuhasin museoissa, puistoissa ja muissa kulttuurikohteissa. En kuitenkaan tuolloin ymmärtänyt olevani osa pitkäaikaista ja monipuolista jatkumoa - eräs lukuisista suomalaisista, joita lähellä oleva suurkaupunki oli vetänyt puoleensa kaupungin perustamisesta asti. Pietarinsuomalaisissa Engman kutsuu Pietaria osuvasti "Suomen toiseksi suurimmaksi kaupungiksi", niin paljon siellä suomalaisia asui vielä Venäjän vallankumouksen aikaan.

Pietarinsuomalaisten tutkiminen oli keskeinen osa Engmanin elämäntyötä ja WSOY:n vuonna 2004 julkaisema Pietarinsuomalaiset on monen vuosikymmenen osaamisen tiivistelmä. Teksti on sujuvaa ja hyvin jäsenneltyä, mutta valtava lähteiden määrä ja niiden analysointiin vaadittu pohjatyön määrä huimaa päätä. Kirja on myös ulkoisesti komea ja viimeistelty: kuvitukseen ja taulukoihin on panostettu, paperi on kiiltävää, paksua ja laadukasta, graafinen suunnittelu huoliteltua. Pieni miinus tulee siitä, että kirjoitusvirheitä on häkellyttävän paljon. Esimerkiksi "höyrylaiva" on tekstissä toistuvasti "hyörylaiva". Olisipa tekstin editointiin käytetty vielä vähän lisäaikaa, niin teosta olisi voinut kutsua täydelliseksi kirjaksi niin sisällön kuin ulkoasun suhteen.

 

Pietarinsuomalaisten teemat ovat osin samanlaisia kuin hiljattain lukemassani Taina Kinnusen Kalifornia kutsuu -kirjassa. Kumpikin teos käsittelee identiteetin ja päällekkäisten identiteettien muodostumista, muuttoliikkeitä ja ulkosuomalaisten ja Suomen välisiä suhteita.

 

Pietarinsuomalaisia luin hitaasti ja kauan. Punnittuun tietoon perehtyminen vaatii keskittymistä. Silloin kun tällaiseen perusteelliseen, laadukkaaseen tietokirjaan ottaa aikaa, saa myös paljon. Tekisi mieleni päästä pietarinsuomalaiselle kävelykierrokselle - katselemaan Pietaria uusin silmin, kirjassa kuvattujen suomalaisten jalanjäljissä.

 

Pietarin merkitys Suomelle

Heti johdannossa Engman tiivistää, mistä Pietarin ja Suomen suhteessa on kyse: "Pietari on ollut samalla kertaa sekä erittäin keskeinen että ulkopuolinen tekijä Suomen historiassa. Kaupunki on määrännyt Pohjois-Euroopan historian kulun." Ajan kuluessa historian heiluriliike on tehnyt sen, että suomalaiset ovat joko olleet aktiivisesti yhteydessä Pietariin ja hyötyneet kaupungin läheisyydestä tai yhteydet ovat olleet poikki eikä kaupungin merkitystä ole haluttu nähdä. Itse olen 1970-luvun lapsi ja muistan, kuinka 1980-luvulla Neuvostoliitto tuntui hirvittävän kaukaiselta, vaikka kotikylältäni oli matkaa rajalle vain reilut sata kilometriä. Venäläiset olisivat voineet yhtä hyvin asua vaikka Etelämerellä, niin vähän käytännön yhteyksiä maahan oli, ajan YYA-liturgiasta huolimatta.

Pietarinsuomalaisten kuvaamana aikana yhteyksiä oli huomattavan paljon, sillä varsinkin Itä-Suomesta virtasi väkeä Pietariin töihin. Esimerkiksi palvelijattarilla oli kaupungissa hyvät työmarkkinat. Nuohoojissa suomalaiset olivat selkeästi yliedustettuina suomalaisvähemmistön kokoon nähden ja Engman analysoi kiinnostavasti muuttoliikkeiden ominaispiirteitä ja esimerkiksi ns. ketjumuuton merkitystä tietyissä erikoistuneissa ammattiryhmissä. Esimerkiksi autonomian aikana Pietari on hyödyttänyt Itä-Suomea huomattavasti ja lukiessa alkoi ihan sydäntä särkeä, kun mietin, miten sodat ja rajojen siirrot ovat typistäneet itäsuomalaista kulttuuripiiriä. Minulle rakas Itä-Suomen alue olisi taatusti vauraampi, vireämpi ja hyvinvoivampi jos historian kulku olisi ollut toisenlainen.

 

Engman tiivistää, että suomalaisten monimutkaiseen Pietari-suhteeseen on vaikuttanut myös kaksi isoa suomalaisen mielenmaiseman ilmiötä: agraarisuus ja russofobia. Kaupungit ja varsinkin suurkaupungit nähdään usein paheiden pesinä, jotka turmelevat tervehenkisiä nuoria maalaistyttöjä ja -poikia. Luonnon keskellä, honkien huminassa ja järvenselän siintäessä on oikeaa, tervettä elämää. Koska nykyään kaupungistuminen on maailmanlaajuinen megatrendi, joudutaan Suomessa ratkomaan näitä samoja asenneongelmia edelleen. Pietarinsuomalaisissa kuvatut kaupunkilaistuneet suomalaiset eivät pääsääntöisesti näytä kärsineen kaupunkiin muutosta vaan suurkaupunki tarjosi monille keinoja rakentaa hyvää arkea.

Venäjän ja venäläisten pelolle taas on historiasta kumpuavat ymmärrettävät syyt, mutta arkisella tasolla varsinkin Itä-Suomessa on ollut luontevaa, pitkäaikaista kanssakäymistä ja kulttuurinvaihtoa venäläisten kanssa, jossa kummatkin osapuolet ovat hyötyneet.

 

Ajatonta ajankuvaa

 

Jotkut asiat sen sijaan ovat huvittavan samanlaisia ajanjaksosta riippumatta. Suomalaisia moitiskellaan markkinointiosaamisen puutteesta. Kun suomalaiset yritykset pyrkivät laajentamaan toimintaansa kansainvälisille markkinoille, on kuulemma perusvirhe, että jäädään liikaa pipertämään teknisten yksityiskohtien parissa eikä osata brändätä ja hinnoitella omaa osaamista. Tismalleen sama kuvio tuntuu olleen vaikkapa suutarien keskuudessa Pietarissa 1800-luvulla. Engman siteeraa nimimerkki "Eliasta", joka kirjoitti Åbo Underrättelser -lehteen vuonna 1889 näin:

"Yhtä taitavia ammatissaan kuin saksalaiset, he eivät kuitenkaan läheskään pysty kilpailemaan näiden kanssa liikkeensä menageerauksessa, näytteillepanossa, jos niin saan sanoa. Saksalaiset pystyttävät suuria makasiineja hienoimpien katujen varteen, peili-ikkunoineen ja taiteellisesti toteutetuilla kylteillä: meidän suomalaiset tyytyvät kurjiin verstaisiin, ja vaatimaton saapas portilla on välillä ainoa merkki, joka ilmaisee verstaan olemassaoloa, jossa tuotetaan maailman tyylikkäintä työtä."

 

Tunnistettavan ajattomia ovat myös suomalaisten sisäiset yhdistyskamppailut. Engman käyttää eri yhdistysten arkistoja runsaasti lähdeaineistona ja yhdistysten historia tarjoaakin hyviä näkökulmia suomalaisten arkeen. Näin kritisoi nimimerkki "Sorrettu" Pietarin Suomalaista Hywäätekewäisyys-seuraa Työmies-lehdessä vuonna 1901:

 

"Seura on koettanut pitää iltamia ja hankkia sillä tawalla warallisuutta, wedoten ankarasti "Inkeri"-lehdessä yleisön ihmisyyden tuntoon, että tuokaa roponne hywäntekewäisyysalttarille, ja jos yleisö ei tahdo mennä herrain iltamaan, niin "Inkerissä" haukutaan. Ei ole siinä wika, että yleisö ei käsittäisi seuran jaloa tarkoitusta, waan arwoisat seuran jäsenet owat lyhytnäköisyydellään ja tuhmalla ylpeydellänsä suututtaneet suomalaisen yleisön ja siten ehkäisseet seuran jalon tarkoituksen saawuttamisen." 

 

Kuuluisia pietarinsuomalaisia

 

Kirjan henkilöluettelo on mittava ja sukunimien perusteella arvelen törmänneeni jokuseen omien tuttavieni esi-isiin. Yllättävän monella yleisesti tunnetulla suomalaisella on ollut pitkäaikaisempia tai lyhytaikaisempia siteitä Pietariin. Marsalkka Mannerheimin Pietarin vuosista on kirjoitettu paljon, samoin korutaiteilija Alma Pihlin työ Fabergélla tunnetaan. Mutta minulle oli uutta ja kiinnostavaa tietoa, miten vaikkapa Suomen kansakoulun isä Uno Cygnaeus työskenteli pitkän aikaa Pietarissa ja osallistui värikkäisiin sisäisiin hallinnollisiin taisteluihin. Myös kirjailija Aale Tynni ja näyttelijä Ansa Ikonen viettivät lapsuutensa Pietarissa.

Yle Areenassa voi kuunnella laulaja Alma Fohströmin Pietarissa levyttämän Solovein ja Project Gutenbergista voi ladata kirjailija Samuli Suomalaisen pietarinsuomalaista arkea kuvaavan novellikokoelman Kevään ajoilta.

Venäjän vallankumousvaiheet Engman käsittelee nopeasti. Rajaaminen on tässä yhteydessä perusteltua - vallankumouksesta kokonaisuudessaan kannattaa etsiä jotakin muuta, aihetta kokonaisvaltaisesti tarkasteltavaa luettavaa. Pietarinsuomalaisten tarjoama näkökulma auttoi minua kuitenkin ymmärtämään, miten iso rooli Pietarilla ja pietarilaisilla oli Suomen sisällissodassa. Ymmärrän nyt, miksi niin suuri joukko punaisia pakolaisia pyrki Pietariin - kaupungissa oli jo vanhastaan paljon suomalaisia asukkaita, joilla oli hyvät verkostot. Pietarin asejunaa operoineet Rahjan veljekset ovat niin kiinnostavia, että heistä toivoisin löytäväni lisää luettavaa. Fiktiossa he ovat tulleet vastaan ainakin Jari Tervon Troikassa. Kremlin muuriin haudatusta Otto Wille Kuusisesta olen jo pitkään toivonut kunnon elämäkertaa - toivottavasti joku joskus pystyy sellaisen kirjoittamaan. Hiljattain on uutisoitu, että Kansallisarkisto lähtee selvittämään suomalaisten kohtaloita Stalinin vainoissa - kenties monen pietarinsuomalaisen tarina kerrotaan loppuun asti tätä kautta.

 

Jatkoluettavaa

 

Kirjan mittavasta kirjallisuusluettelosta löytyy jatkoluettavaa joka lähtöön. Eräs iso teema, johon perehtyminen alkoi houkutella entistä enemmän, on Inkerin historia. Inkerinsuomalaiset olivat näkyvästi mukana pietarinsuomalaisten toiminnassa ja he joutuivat ratkomaan toisenlaisia identeettikysymyksiä kuin suuriruhtinaskunnan alueelta tulleet suomalaiset. Tänä kesänä Kansallismuseossa olisi ollut näyttely Inkeriläiset - unohdetut suomalaiset, jonka harmikseni missasin. Kirjastosta olen ehtinyt lainata kirjan Inkeriläiset - kuka kukin on. Siitäpä seuraava isompi lukuprojekti! Pietarin-kesänäni tein bussilla matkan viikonlopuksi Tallinnaan ystäväni luo. Ihastelin bussin ikkunasta kaunista maaseutua, mutta en tuolloin ymmärtänyt kulkevani historiallisen Inkerinmaan läpi.

Lisäksi laitoin kirjastosta varaukseen Aarno Karimon vuonna 1926 julkaiseman scifiromaanin Kohtalon kolmas hetki, jossa kuvitellaan Suomen ja Venäjän sodankäyntiä 1960-luvulla. Kirjan lopussa Pietari poltetaan maan tasalle.

Lue myös nämä:
Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus
Antti Häkkänen: Rahasta - vaan ei rakkaudesta
Sirpa Kähkönen: Graniittimies