Syyskuun luetut

Syyskuuhun on kuulunut sekä hyviä kirjoja että vilkkaita keskusteluja kirjoista ja hieman muustakin. 

Lappeenrannassa käydessä tuli piipahdettua vanhoilla kotikulmilla.

Alkukuusta tein menovinkkilistan Sarjakuvafestivaaleille ja raportoin omasta festarivierailustani. Ehdin myös osallistua kirjanostotempaukseen. Puffasin myös kirjamessujen Hotakais-lukupiiriä ja kuun päätteeksi ehdin myös mietiskellä Marimekon toimintaa - julkisuudessa vellonut kopiointikeskustelu muistuttaa monelta osin myös kirjamaailmassa puituja kopiointijuttuja.

Sarjakuvafestivaalien ostoksistani blogiin asti pääsi Derf Backderfin My Friend Dahmer. Dokumentaarinen sarjamurhaajan nuoruudesta kertoja tarina oli kiinnostava, mutta pieni ylitulkinnan maku hieman häiritsi. Pikaluin myös Reetta Niemensivun sarjakuvat ja Ville Pirisen albumin, mutta niistä jäi nyt bloggaamatta. Perkerosta olen aloittanut ja Lost Girlsiä vilkuillut.

Lisäksi luin kaksi kirjaa Helsingin Sanomien Lukijoiden sata suosikkia -listalta. Markus Nummen vetävä Karkkipäivä oli sijalla 20 ja Veikko Huovisen tunnelmallinen Konsta Pylkkänen etsii kortteeria sijalla 72, kun lukijat äänestivät parhaita 2000-luvulla ilmestyneitä kotimaisia romaaneja.

Annukka Salaman Faunoidit-sarjan kakkososa Piraijakuiskaaja oli mukaansatempaava, mutta antoi myös natkutuksen aihetta kielipoliisin näkökulmasta katsottuna.

Lokakuun suunnitelmissa on käydä kaksillakin kirjamessuilla eikä varmaan ole yllätys, että myös Kaari Utrion Seuraneidistä on tulossa blogiarvio... olen lukenut ihanuutta hieman säästellen, että siitä voisi nauttia pitempään!

Mitä eroa on kopioivilla koululaisilla ja Marimekolla?

Vajaa vuosi sitten kirjabloggarit tempaisivat valejuoniselostuksilla herättääkseen keskustelua koululaisten tavasta kopioida kotitehtäviin vastaukset netistä. Kirjoittelen hieman enemmän mietteitä tempauksesta tarkkana vuosipäivänä. En kuitenkaan malta olla vertaamatta jo nyt koululaisten toimintatapaa Marimekon Hetkiä-kuosin ympärillä vellovaan kopiointikeskusteluun.

Kuva: Yarian Gomez / Flickr. Creative Commons -lisenssi CC BY-NC-ND 2.0.

Olen seurannut Twitterissä #Marimekko-hashtagin alla käytyä vilkasta keskustelua, mutta blogi on Twitteriä parempi väline jäsentää ajatuksia. Linkitän pohjalle Juhani Riskun blogikirjoituksen Muotoilujohtajuus, Marimekko ja yhteinen häpeä, Susanna Paloheimon blogikirjoituksen Rakas Marimekko, tule keskustelemaan kanssamme ja Janne Nyyssösen blogikirjoituksen Marimekko, johtajuus ja brändi.

Kertaan faktat:

• Maija Louekari voitti Hetkiä-työllä Marimekon ja Taideteollisen korkeakoulun järjestämän suunnittelukilpailun vuonna 2003
• Kuosi otettiin Marimekon tuotantoon vuonna 2004
• Bloggaaja Mika Savela nosti blogissaan vuonna 2011 esiin kuosin yhtäläisyydet valokuvaaja Markus Lepon vuonna 1966 ottamaan valokuvaan
• Syyskuussa 2013 asiaa aletaan penkoa enemmän, koska Yle uutisoi anonyyminä esiintyvän naisen ostaneen vuonna 2001 kassin, jossa kuosia käytetään. Jutun taustatyöt on kyseenalaistettu sosiaalisessa mediassa.
• Helsingin Sanomat haastatteli 27.9.13 Helsingin yliopiston immateriaalioikeuden professorin Rainer Oeschia, joka toteaa ettei Hetkiä-kuosi loukkaa valokuvan tekijänoikeuksia

Marimekon oma linja suunnitteluunsa on tämä: Taustalla vahva intohimo uuden luomiseen ja usko intuitioon. Suunnittelija Maija Louekarin suunnittelufilosofia on Turha kiire pois!

Tässä päästäänkin niihin kohtiin, jotka minua kiinnostavat. Taustaksi kerrottakoon, että olen itse Marimekon pitkäaikainen asiakas ja kotonani roikkuu kolme settiä Marimekon verhoja. Kun ostin ensimmäisen oman asuntoni, vietin siellä pari kuukautta ilman verhoja, ennen kuin kaikkien muuttomenojen jälkeen oli varaa mennä Marimekon myymälään ostamaan verhot.

Oma kuvataiteilijuuteni on jäänyt koulun kuvaamataidon tunneille ja kansalaisopiston öljyvärimaalaukseen. Harrastajabloggaajana olen kuitenkin luova sisällöntuottaja ja olen joutunut myös puolustamaan tekijänoikeuksiani, kun tekstiäni on plagioitu kaupalliseen käyttöön. Pyrin noudattamaan Kotimaisten kirjablogien tekijänoikeusvinkkejä.

Voin vakuuttaa, että kaikki luova työ ei suinkaan ole sitä, että kopioidaan sitä mitä maailmassa jo on - minä ja kuka tahansa muu luovaa harrastusta kokeillut tunnistaa kyllä itse tekemisen ja keksimisen ilon. Se on jotain muuta kuin sitä, että katsotaan mitä muut ovat tehneet ja tehdään sitten perässä joko samalla tai melkein samalla lailla. Toki taidetta kuvaa hyvin myös sanonta "huonot jäljentävät, hyvät lainaavat, parhaat varastavat". Se tarkoittaa sitä, että parhaat taiteilijat osaavat toteuttaa kuluneimmatkin ideat persoonallisella ja kiinnostavalla tavalla.

Marimekon kannanoton mukaan Louekari oli inspiroitunut Lepon valokuvasta. Inspiroitumisessa ja vaikutteiden ottamisessa ei ole mitään pahaa - sitähän kirjablogeissakin koko ajan tehdään. Minä olen inspiroitunut muun muassa ottamaan ruokablogimaisia kuvasarjoja reseptikirjoista blogatessani. Tai vastaamaan blogeissa meemien lailla kiertäviin haasteisiin.

Hetkiä-kuosissa minua kiinnostaakin se, riittävätkö Marimekolle uuden luomiseen ne rajat, joita juristit asettavat. Että jos lakia ei ole rikottu, niin omaperäisiä ollaan. Eikö luovalla design-alalla ole tärkeää olla edelläkävijän maineessa? Jos asiakkaalle tulee olo, että "ihan kuin olisin nähnyt tämän jossain ennenkin", onko asiakkaalle välittynyt yrityksen lupaus uuden luomisesta?

Entäs kiireen välttäminen? Ilta-Sanomien leikkimielisessä testissä graafikolta kesti alle kolme minuuttia kopioida valokuvan ääriviivat. Marimekon verkkokaupassa Hetkiä-kankaan yksikköhinta on 115 euroa - oletan, että yksikkönä on metri, vai mahtaako koko 2,42 metriä korkean kuvion saada samalla hinnalla?

Marimekon asiakkaana olen mielelläni maksanut Marimekolle heidän pyytämänsä hinnan, koska olen uskonut saavani persoonallista ja arvokasta designia. Vaikka lakipykälien mukaan Hetkiä-kuosi olisikin itsenäinen taideteos, tulee näin harrastajasisällöntuottajana vähän halju olo. Eivätkö suunnittelijat iloitsekaan saadessaan luoda jotain itse? Ihanko oikeasti läpipiirtäminen riittää, ilman että tarvitsee edes mainita kenen kuvaa on taustalla käyttänyt? Tällaisestako minä asiakkaana maksan?

Esitin otsikossa kysymyksen, mutta en taida voida suoraan vastata siihen. Mitä eroa tosiaan on kopioivilla koululaisilla ja Marimekolla? Onko ihan ok etsiä vastaukset muiden tuotoksista, kunhan siitä ei jää kiinni? Vai onko itse tekemisen ilo sittenkin oma arvonsa - että luominen ei ole pelkkää vanhan kopiointia, vaikka vaikutteita voi ja kannattaa ottaa? Ja jos viittaa, lainaa ja inspiroituu, eikö olisi kiva myös kertoa, kenen työ on inspiraationa toiminut?

Markus Nummi: Karkkipäivä

Kansi: Päivi Puustinen / Otava.

Markus Nummen Karkkipäivän lukeminen on ollut mielessä iät ajat. Tai ainakin vuodesta 2010 asti, silloinhan kirja ilmestyi. Kirja keräsi tuolloin blogeissa paljon kiitosta, minkä voi todeta vaikkapa ensimmäisestä leikkimielisestä Blogistanian Finlandia -kirjoituksestani. Tasaisesti lukijoita kirja on tainnut saada tuon jälkeenkin, nousihan se sijalle 20 Hesarin äänestyksessä, jossa etsittiin 2000-luvun parasta kotimaista romaania.

Nummi on julkaissut teoksia harvakseltaan, mutta kiitosta hänen tuotantonsa on kerännyt. Muistan kuitenkin olleeni yllättynyt, kun ihan tavallisetkin lukijat kehuivat kilvan Karkkipäivää. Ainoa oma kokemukseni Nummen tuotannosta ennen Karkkipäivän lukemista on jostain aikojen takaa. Olen joskus lukenut tai ainakin yrittänyt lukea Nummen Kadonnutta Pariisia, mutta syystä tai toisesta siitä on jäänyt kamalan huono jälkimaku. Ehkä olen vain ollut liian nuori lukemaan sitä, mitään kunnollista syytä tykkäämättömyyteeni en pysty palauttamaan mieleen.

Karkkipäivä lunasti kuitenkin melko korkealle kohonneet ennakko-odotukseni. Kirja käsittelee lastensuojelun maailmaa. Kotona työskentelevä käsikirjoittaja Ari törmää kaltoinkohdeltuun Tomiin, joka haluaa pelastaa prinsessa Mirabellan. Mirabella on ihan oikea tyttö, joka asuu naapuritalossa äitinsä Paulan kanssa. Kiireisen tehokas Paula työskentelee myymälöiden tilanhallintasuunnittelijana. Sosiaalityöntekijä Katri joutuu tekemisiin Tomin tapauksen kanssa.

Nummi kuljettaa tarinaa eteenpäin rauhallisesti mutta dramaattisesti ja käyttää kaunista ja elävää kieltä. Erityisesti Tomin sisäiset monologit ovat vakuuttavaa luettavaa. Paulan hahmo on mieleenpainuva kaikessa hurjuudessaan. Kaikki ei ole Paulassa kohdallaan, mutta ongelmien suuruusluokka selviää lukiessa vasta vähitellen.

Mutta. Oli tässä yksi ärsyttäväkin puoli. Käsikirjoittaja-Ari haaveilee romaanin kirjoittamisesta, ja siellä täällä kirjassa oli tällaisia heittoja:

Pieni poika, suuri hätä, kirjoittaisi Ari romaanissaan.

Mitä kauemmin tätä jatkui, sitä enemmän minua alkoi ärsyttää. Tuli sellainen olo, että ehkä romaanin teemana ei olekaan lasten kaltoinkohtelu nykypäivän Suomessa. Vaan tärkein aihe onkin kuvata Suuren Kirjailijan Upeaa Luomistyötä, kun Tärkeä Taiteilija osaa valita Merkittäviä Aiheita ihan vaan Omasta Ympäristöstään. Että voi hellanlettas kuinka daideellinen Ari onkaan kun hän osaa niin riipaisevasti ja kauniisti kirjoitella herttaisista pikku lapsukaisista jotka hirveästi joutuvat kärsimään kun aikuiset eivät välitä.

Tällainen "metakirjallinen" taso tuntui siinäkin mielessä etäännyttävältä, että kansiliepeestä käy kyllä ilmi myös Markun Nummen tehneen käsikirjoittajan työtä. Haluaako Nummi saada lukijansa miettimään romaanin tosipohjaisuutta? En tiedä. Tiedän vaan, että monessa luvussa kävi niin, että eläytymiseni katkesi näihin Arin tokaisuihin ja muistin lukevani kirjaa, jonka on kirjoittanut kirjailija Nummi. Kirjailijoista kertova kaunokirjallisuus on aika kaluttu luu. Muistan Booksyn kiinnittäneen blogissaan usein huomiota tähän kliseeseen. Olen samoilla linjoilla - kirjailija kirjoittamassa kirjailijasta on jokseenkin yhtä tylsää kuin toimittajat haastattelemassa toimittajia.

Minusta Ari olisi ihan hyvin joutanut olemaan pelkkä käsikirjoittaja ilman romaanihaaveita tai jonkun muun alan kotona työskentelevä freelancer. Silloin hän olisi saanut olla rauhassa sitä mitä tarinassa on: satunnainen sivullinen, joka sekaantuu lähes heitteillejätetyn pojan arkeen tahtomattaan.

Psyko-Paulan hahmon ansiosta kirja kuitenkin pitää jännitteensä loppuun asti. Olin uumoillut lopun käänteitä kirjassa annettujen vihjeiden perusteella, mutta täysin oikein en arvannut.

Kirjalla on sanoma, mutta sitä ei saarnata. Kantaaottavuus ja ajankohtaisuus syntyvät lukijan päässä: tuskin kukaan on voinut välttyä uutisilta, joissa kerrotaan toinen toistaan karummista lapsikohtaloista Suomessa ja maailmaalla. Nummi kuvaa taitavasti veteen piirrettyä viivaa yhteiskunnassa kiinni pysymisen ja syrjään sysätyksi joutumisen välillä. Lukemisen arvoinen kirja - ainakin jos kirjailijaklisee ei ärsytä liikaa.

Lue myös nämä:
Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä
Maarit Verronen: Varjonainen
Hilkka Ravilo: Älä itke äitini

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja

Kansi: WSOY.

Annukka Salaman Käärmeenlumooja tempaisi minut mukaansa vuosi sitten ja olin yksi monista, jotka äänestivät kirjan Blogistanian Kuopuksen voittajaksi. Minulla oli ilo tavata Salama palkitsemiskukituksen yhteydessä. Käärmeenlumoojan jatko-osa Piraijakuiskaaja oli siis houkuttelevaa luettavaa. Kirjaa on luettu blogeissa niin paljon, että linkitän tähän vain Kirsin, Marjiksen ja Kristan arviot.

Piraijakuiskaajassa Unna, Rufus ja muu faunoidijengi suuntaa Kaliforniaan sekä selvittämään Unnan taustoja että kannustamaan Joonen rokkiunelmia. Jokaisella faunoidilla on yliluonnollisia kykyjä antava voimaeläin - ketterän Unnan voimaeläin on orava. Faunoidien täytyy kuitenkin kätkeä kykynsä julmilta metsästäjiltä...

Piraijakuiskaaja oli lähes yhtä mukaansatempaava kuin ykkösosa. Nyt maltoin kuitenkin keskittyä kirjaan rauhallisemmassa tahdissa, vaikka hyvällä tavalla nopealukuinen kirja silti oli. Mutta kenties huolellisemmasta paneutumisesta johtuen kiinnitin huomiota pieniin ärsyttäviin yksityiskohtiin. Joten jos haluat lukea kirjasta vain positiivisia mielipiteitä, hyppää muutaman kappaleen verran eteenpäin - "kielinatsi ja nillittäjä" pääsee nyt vauhtiin!

Kirjassa toistuu maneeriksi asti se-pronominin käyttö tavalla, joka muistuttaa englannin kielen the-artikkelin käyttöä. Toki se ja the kuulostavat hieman samalta, mutta ei niitä nyt ihan samalla tavalla voi käyttää, suomi ja englanti ovat kuitenkin keskenään erilaisia kieliä. Jatkuvasti silmille hyppivä se alkoi riepoa:

Vai aikoiko se lohikäärme kämpätä laumansa kanssa hamaan tulevaisuuteen asti? (s. 72)

Miten sillä hevosella saattoi olla taas nälkä? (s. 161)

Hitsit, että siihen oli vaikea tottua, miltä se mies näytti. (s. 186)

Hitto että se meri on voimakas, Unna sanoi istuessaan pyyhkeelle. (s. 239)

Mitä helkkaria se naaras oikein horisi. (s. 262)

Sillä happimäärällä oli pärjättävä loppuelämä, koska hän ei ikinä, ikinä, ikinä voisi hengittää ilmaa, jossa olisi sen faunoidin veren makua. Hän söisi sen ihmisen siihen paikkaan. (s. 288)

Miten sen valtavan faunoidin pystyisi pysäyttämään, jos ---lle tulisi kylmät jalat kesken kaiken? (s. 290, henkilön nimi yliviivattu etten spoilaisi)

Viimeisessä esimerkissä myös "kylmät jalat" ihmetyttävät. Ai niin kuin cold feet vai? Kirjaa olisi sietänyt käyttää oikolukijalla vielä yhden kerran ennen painatusta - pienellä hienosäädöllä kielestä olisi saatu oikein hyvää ja toimivaa, nyt se on sitä vain paikoin. Lähetänkin tässä terveisiä sen kirjailijan sille kustantamolle, että kun se seuraava käsikirjoitus tulee, se kustannustoimittaja voisi näyttää sille tekstille sitä punakynää.

Alkupuolella ärsytti myös päähenkilö Unnan äkillinen muutos. Ykkösosassa Unna viehätti vauhdikkuudellaan ja skeittausintohimollaan. Piraijakuiskaajan alkupuoliskon ajan Unna enimmäkseen joko pelkää ja vikisee tai sitten käpertyy Rufuksen kainaloon. Toinen keskiössä oleva tyttöhahmo, intohimoinen surffaaja Eden, on paljon vetävämpi ja mielenkiintoisempi hahmo.

Myös tarinan logiikassa on jonkun verran aukkoja - mutta ne minun on jotenkin helpompi sivuuttaa, olen juonenkäänteiden suhteen usein herkkäuskoinen lukija. Kiitosta annan sen sijaan Salaman taidoista kirjoittaa toimintaa. Mielessäni on tuoreena vertailukohteena Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarja - kuuntelen erästä osaa parhaillaan äänikirjana. Toistaiseksi on ihmetyttänyt, miten kirjassa lähinnä kuvaillaan vastaantulijoiden ulkonäköä. Salama osaa kiihdyttää tapahtumat lentoon ja kirjassa on hyvä rytmi, kun vauhdikkaat ja rauhallisemmat kohdat vuorottelevat. Lopussa on melkoinen kierre - kolmas osa Harakanloukku on pakko saada luettavaksi, kunhan se ilmestyy.

Sitä odotellessa voi katsoa Piraijakuiskaajan kirjatrailerin - tykkään kirjatrailereista kovasti ja hienoa että monet kirjailijat niitä toteuttavat. Annukka Salama päivittää aktiivisesti kirjailijasivuaan Facebookissa ja sivulta löytyy paljon nuorien fanien hyviä kommentteja sarjasta. Lukijoita sarja on löytänyt hienosti!

Lue myös nämä:
Annukka Salama: Käärmeenlumooja
Sari Peltoniemi: Hämärän renki
S. Kola: Ruususen iholla

Veikko Huovinen: Konsta Pylkkänen etsii kortteeria

Kansi: Seppo Polameri &
Martti Ruokonen / WSOY.

Veikko Huovisen Konsta Pylkkänen etsii kortteeria on täydellinen syksykirja. Olen lukenut tämän vuonna 2004 ilmestyneen kirjan aikanaan tuoreeltaan ja viime keväänä kävin Kansallisteatterissa katsomassa kirjan monologinäytelmäsovituksen. Uusintalukuun kirja pääsi vihdoinkin noustuaan Helsingin Sanomien listalla sijalle 72, kun lukijat äänestivät parhaista 2000-luvulla julkaistuista kotimaisista romaaneista. Jo kevään teatteriesityksen jälkeen teki mieli palata kirjan pariin, mutta koska kirjassa on niin syksyinen tunnelma, kannatti kirja säästää syyssäihin.

Kirjaa voisi nimittää jatko-osaksi, mutta se tuntuisi vähättelevältä. Omalla tavallaan kirja on kuitenkin jännittävä ilmiö. Päähenkilö, sinisistä ajatuksista nauttiva kainuulainen sekatyömies  Konsta Pylkkänen esiintyi ensimmäisen kerran romaanissa Havukka-ahon ajattelija vuonna 1952. Ennen vuotta 2004 Konsta pääsi kirjan sivuille vuonna 1975 novellikokoelmassa Pylkkäs-Konsta mehtäämässä ja muita erätarinoita. Ja sitten, liki 30 vuotta myöhemmin, Huovinen kirjoittikin Konstalle eläkepäivät.

Konsta Pylkkänen etsii kortteeria sijoittuu vanhan ja uuden maailman väliseen murrosaikaan. Huovinen ei mainitse vuosilukija, mutta pienistä vihjeistä voi päätellä tapahtumavuoden. Yhtäällä mainitaan, että ihminen on jo käynyt avaruudessa ja pian käytäisiin kuussa. Toisessa kohtauksessa Konsta törmää kyläkauppaan, jossa miesjoukko katsoo televisiosta Euroopan mestaruuskisoja. Kisoissa mainitaan oleva kaksi suomalaista keihäänheittäjää. Eiköhän vain vuosi ole ollut 1966, jolloin kisat järjestettiin Budapestissa ja suomalaisina keihäsmiehinä mukana olivat Pauli Nevala ja Jorma Kinnunen.

Kirjan alussa eletään helteistä elokuuta ja kansaneläkkeen ensimmäisen erän nostanut Konsta tupsahtaa kotikonnuilleen Kainuuseen. Hän haeskelee kortteeria, jossa viettää eläkepäiviä. Mielessä on sopivan huoneen tai piharakennuksen vuokraaminen riittävän vanhanaikaisesta pihapiiristä. Uuden ajan kotkotuksista, kuten metsätyökoneista tai autoista, Konsta ei juuri perusta.

Konstan vaellus halki Sotkamon on oikeastaan quest - mikähän olisikaan sopiva termi suomeksi. Konstalla on tavoite ja hän joutuu kulkemaan ennalta-arvaamattomia polkuja tavoitteeseen päästäkseen. Matkalla hän kohtaa erikoisia vastaantulijoita. Klassisen tarinankerronnan rakenteen mukaan Konsta kokeilee erilaisia vaihtoehtoja, mutta kaksi ensimmäistä taloa osoittautuvat tavalla tai toisella epäsopiviksi. Vastoinkäymisiäkin tulee ja Konsta joutuu lyhyeksi aikaa jopa sairaalaan.

Huovisen upea kieli on nautittavaa luettavaa. Luonnon ilmiöt ja Konstan mietteet maailman menosta kerrotaan yhtä aikaa nasakasti ja runollisesti. Rakkaudella kuvatut Kainuun vaara- ja järvimaisemat tekivät olon suorastaan haikeaksi. Mutta kyllä Huovinen pientä pirullisuuttakin väläyttää siellä täällä.

Kirjan syystunnelma on myös vahvasti symbolinen, eläähän Konsta elämänsä syksyä. Vanhuuden vaivat ja kuoleman enteily ovat kirjassa mukana. Mutta uteliaankilhakka Konsta ei katkeroidu tai murehdi, vaan tarkkailee maailmaa entiseen malliin.

Loppupuolella kesän viime lämpö vaihtuu paljaan syksyn kolakkuuteen ja talven tuloon. Mutta ihan sydäntä lämmittää, kun lopussa Konsta pääsee kuin pääseekin viettämään mukavia eläkepäiviä hyvässä kortteerissa.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Veitikka
Veikko Huovinen: Luonnonkierto
Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja

Kirjamessujen lukupiirissä Hotakaisen Luonnon laki 27.10.

Lokakuussa on luvassa Helsingin Kirjamessut 24.-27.10. Messuilla järjestetään tänä vuonna joka päivä kaksi lukupiiritapahtumaa, joissa on mukana kirjabloggaajia keskustelemassa kirjoista.

Kari Hotakainen. Kuva: Laura Malmivaara / Siltala.

Minut voi bongata sunnuntaiaamupäivänä Luonnon lain lukupiiristä. Tarkempi lukupiiriohjelma löytyy täältä.

Ohjelmassa mainitaan, että "lukupiireistä raportoivat kirjallisuusbloggaajat ovat tavattavissa kirjamessujen aikana Messukeskuksen eteläisen sisäänkäynnin Sport Barissa." Ilmeisesti ei kuitenkaan ole tarkoitus ihan koko messujen ajan päivystää baarissa, mutta tarkemmat aikataulut ilmoitetaan vasta myöhemmin. Vinkkaan asiasta, kunhan aikataulu on minunkin tiedossani. :)

Derf Backderf: My Friend Dahmer

Kansi: Abrams Comicarts /
Turun Sarjakuvakauppa.

My Friend Dahmer oli Sarjakuvafestivaalien ostossatoa. Jossakin Facebook-keskustelussa asiantuntevat sarjakuvanlukijat olivat vinkanneet tästä albumista, joten poimin sen hellään huomaani.

Pilapiirtäjä Derf Backderf (oikealta etunimeltään John) tarttuu albumissa omaelämäkerralliseen aiheeseen. Vuonna 2012 julkaistu albumi kertoo sarjamurhaaja Jeff Dahmerin nuoruudesta Derfin ja hänen luokkakavereittensa silmin nähtynä. Miehet kun kävivät samaa koulua ja olivat jonkinasteisia kavereitakin.

Jeff Dahmerin nimi ei sanonut minulle mitään, mutta Wikipediasta löytyy lisätietoa Dahmerin teoista. Monille Dahmerin nimi lienee tuttu senkin vuoksi, että häneen näköjään viitataan populäärikulttuurissa aika paljon.

Teoksen alkulehdillä on ylistäviä kehuja kriitikoilta. Voin yhtyä niihin osittain, mutta en täysin.

Kokonaisuus kyllä toimi. Backderfin rujonpuoleinen piirrostyyli toimii loistavasti albumissa, jonka aihekin on rujo. Tarinalla on sarjakuvaromaanin muoto, mutta pyrkimykset ovat dokumentaariset. Backderf on selvästi pyrkinyt luomaan uskottavan ja todenmukaisen näkökulman Dahmerin nuoruuteen. Yksinäinen ja epäsosiaalinen nuori Jeff kärsii tunne-elämänsä epätasapainoisuudesta eikä riitaisa ja ahdistava kodin ilmapiiri helpota tätä ollenkaan. Varsin varhaisessa vaiheessa Jeff ryhtyy käyttämään päihteitä.

Backderf kuvaa samastuttavasti yhdysvaltalaisen pikkukaupungin high schoolin ilmapiiriä 1970-luvulla. Vapaamielisyyden ja sallivuuden kääntöpuolina ovat piittaamattomuus ja pahoinvoivien nuorten jääminen oman onnensa nojaan. Tarkkanäköisesti Backderf kuvaa myös koululuokan sisäistä hierarkiaa: luokan "pohjasakalle" koulunkäynti on ihan erilaista kuin suosituimmille oppilaille.

Otsikkoa jäin kuitenkin miettimään. My Friend Dahmer lupaa ystävyyttä, vaikka huomioisikin että englannin kielessä tunneilmaisua kuvaavia sanoja käytetään hieman höllemmin kuin suomessa. Suomeksi sanottuna Derf ja Jeff eivät minun mielestäni vaikuta olleen ystäviä, nippa nappa jonkinlaisia kavereita kenties. Derfin todellinen ystävyys kohdistuu kolmeen läheiseen luokkakaveriin ja tämä nelikko muodostaa "Dahmer Fan Clubin", joka kannustaa Jeffiä huomionhakuisiin temppuihin vaikka maksamalla. Tätäkin voi pitää eräänlaisena kiusaamisen muotona.

Lisäksi minua ärsytti ajoittainen ylitulkinta. Joissakin kohtauksissa Backderf ei malta olla kirjoittamatta tyyliin "hänestä tuntui varmasti todella pahalta". Miksi tarjoilla lukijalle valmiita tulkintoja, kun muistikuvien uskottava tallentaminen antaa kyllä lukijalle pohdiskeltavaa riittämiin?

Aivan lopussa sarjakuvassa kerrotaan lyhyesti Dahmerin rikoksista. Tarinaa täydentää pitkä, kommentein varustettu lähdeluettelo.

My Friend Dahmer sisältää paljon aineksia, jotka voivat tuntua kuvottavilta tai ahdistavilta, mutta Backderf pitää taitavasti kokonaisuuden hallussaan. Pääpaino on nuoruuden kuvauksessa. Derfin itsensä nuoruusmuistot ovat pääosin valoisia, ja niihin peilattuna Dahmerin elämä vaikuttaa synkältä. Albumissa ei kuitenkaan onneksi yritetäkään antaa yksiselitteisiä keittiöpsykologisia vastauksia sille, miksi Dahmerista tuli sarjamurhaaja. Mietittävää My Friend Dahmer joka tapauksessa antaa.

Lue myös nämä:
Ville Ranta: Joku raja
Hanna Koljonen: Sokerihullu
Guy Delisle: Pjongjang

Sarjakuvafestivaaleilla

Sarjakuvafestivaaleja vietettiin tänä viikonloppuna Helsingissä, itse ehdin paikalle vihdoin tänään.  Osallistumiseni jäi ajallisesti lyhyeksi mutta rahallisesti tehokkaaksi - ehdin kahmia ostoskassiin melkoisen sarjakuvapinon.

Festarien Facebook-sivulta luin, että kävijäennätys meni rikki - peräti 28 000 osallistujaa vieraili festareilla. Huippua! Tapahtumaan on kyllä varsin helppo osallistua, sillä pääsymaksua ei ole ja pääteltan sijainti Lasipalatsin ja Kampin kauppakeskuksen välissä on mainio.

Myynnissä oli tuttuun tapaan sarjakuvaa laidasta laitaan, lisäksi myyntipöydistä löytyi myös pokkareita, dvd-elokuvia ja erilaista sarjakuva-aiheista tilpehööriä.

Koska paikalla on divareita, pienkustantamoja, sarjakuvaa myyviä kauppoja ja suuria kotimaisia kustantamoja, on tarjolla taatusti jokaiselle jotakin.

 Luin heinäkuussa JP Ahosen Villimmän Pohjolan ja mieleen oli jäänyt että mieheltä ilmestyy uusi albumi, Perkeros. Albumista on ehtinyt jo kuulua positiivisia kommentteja, joten sehän piti napata mukaan ja osuinpa sopivasti hollille Ahosen signeerausjonoonkin.

Ainoa ohjelmanumero, jonka kävin kokonaan kuuntelemassa, oli Jarkko Vehniäisen haastattelu. Kivi Larmola haastatteli Vehniäistä hieman polveilevasti, kenties haastatteluun olisi voinut valmistautua hieman paremmin? Hyviä juttuja keskustelutuokiossa kuitenkin nousi esiin. Kamalan luonnon Kärppä ja Ilves ovat syntyneet alun perin pilapiirrokseen, jossa Vehniäinen viittasi jääkiekon SM-liigan tuloksiin. Vehniäisellä on myös todella monipuolinen tuotanto, johon kuuluu Kamalan luonnon lisäksi muun muassa kuvituksia ja kristillistä sarjakuvaa. Siinä missä kristilliset piirit ovat kuulemma joskus paheksuneet Vehniäisen humoristista tapaa käsitellä uskonasioita, on myös Kamala luonto saanut tiukkaa arvostelua osakseen. Eräs biologi oli valittanut sanomalehden yleisönosastossa, että Kamalan luonnon eläimet eivät käyttäydy lajinmukaisella tavalla.

Tässäpä kaikki ostokseni. Suuren Kurpitsan osastolta lähti mukaan Reetta Niemensivun albumeja: uutuus Saniainen kukkii juhannuksena ja pari vuotta vanhempi Lempi ja rakkaus. Kolmantena tartuin Ville Pirisen uusimpaan Yhesti yhes paikas -minialbumiin, vuorossa on jo seitsemäs hervoton urbaanilegendakooste.

Turun Sarjakuvakaupan myyntipisteestä ostin heräteostoksena Lost Girlsin, jolla oli hintaa 45 euroa mutta onpa albumilla kokoa ja näköäkin. Lost Girls on jonkinlainen eroottisen sarjakuvan kulttiklassikko, josta olen kuullut paljon. Lisäksi mukaan lähti My Friend Dahmer, jota on vinkattu hyvänä lukukokemuksena. Se kertoo yhdysvaltalaisen sarjamurhaajan Jeff Dahmerin nuoruudesta luokkakaverin silmin nähtynä.

Lopuksi haluan vinkata lukutaitoviikon tempauksesta. Jelpi-sivulta löytyy kirjabloggaajien lukutaitokampanja, jonka kautta voi lahjoittaa rahaa Suomen Pakolaisavun työhön lukutaidon puolesta.

Osta (edes melkein) täysihintainen kirja!

Cafe pour les idiots -blogin Marissa Mehr heitti ilmoille haasteen täysihintaisen kirjan ostamisesta. Perusteista täysihintaisen kirjan ostamiselle on monia, itse listaan tässä muutamia hyviä syitä kirjojen ostamiseen.

Paitsi että taisin täyttää haasteen vain osittain. Minulle tämän syksyn must-luettavaa on Kaari Utrion uutuus Seuraneiti. Marssin Akateemiseen Kirjakauppaan ja sieltähän kirjaa löytyi 25,90 euron hintaan. Mutta kaupassa olikin kampanja: kovakantisista kaunokirjoista sai 20 % alennuksen kanta-asiakaskorttia näyttämällä. Joten maksoinkin kirjasta vain 20,72 euroa.

Olen joskus potenut hieman huonoa omatuntoa harvahkojen kirjaostosteni vuoksi, sillä vaikka olen aina ollut innokas lukija, en koskaan ole ollut kovin ahkera kirjojen ostaja. Onneksi PEKK-jäsenyys on minulle nykyään eräänlaista reilun kaupan kirjaostelua. Olen aina lukenut paljon kirjaston kirjoja, joten minulla ei ole tarvetta omistaa kaikkea mitä luen. Opiskeluaikoina priorisoin rahankäyttöni muihin asioihin kuin kirjakaupan kirjoihin, vaikka toki ostin joskus kirjoja sekä kirjakaupoista että etenkin divareista. 

Kirjojen ostamisen rajoittaminen on minulle nykyään ennen kaikkea tila- ja sisustuskysymys. Vaikka ihailen muiden muhkeita kirjahyllyjä, en halua oman kotini pursuavan kirjoja. Olen panostanut nätteihin kirjahyllyihin ja rakkaimpien kirjojeni haluan löytyvän omasta hyllystä - kurkkaa vaikka taannoista pohdintaani kirjojen keräilystä. Jopa paljon puhutut arvostelukappaleet käyvät usein luonani vain kääntymässä - koska en aio tähän hätään ostaa uusia kirjahyllyjä, vien kirjojen ahkerasti divareihin tai kirjojen kierrätyshyllyihin tai tungen kirjoja lähimmäisteni iloksi tai vaivoiksi. Ja ostan mielelläni kirjoja myös lahjoiksi.

Miksi kirjoja sitten mielestäni pitäisi ostaa?

• Jotta kirjailijat saavat työstään rahaa. Keskivertokirjailija tienaa kirjojensa myyntituloilla noin 2000 euroa vuodessa - siis vuodessa, ei kuukaudessa. Pari vuotta sitten ilmestyneessä Elina Jokisen Vallan kirjailijat -väitöskirjassa kirjailijat itsekin toivoivat kirjojensa myyvän enemmän.

• Jotta kustantamot pysyisivät pystyssä. Vaikka kustantamot leimataan usein milloin minkäkinlaisiksi pahuuden pesäkkeiksi, ei Suomessa ilmestyisi suomenkielistä kirjallisuutta ellei joku sitä kustantaisi. Bloggaajan roolissa olen päässyt tutustumaan sen verran kustantamojen toimintaan, että tiedän kustantamoissa olevan töissä paljon väkeä, jotka tekevät työtä suurella sydämellä ja kirjoja rakastaen. Vain harva kirja-alan ihminen kierii rahoissa ja tämä pätee myös kustantamojen väkeen.

• Jotta kirjakaupat pysyisivät pystyssä. Vaikka olenkin moittinut monen kirjakaupan muistuttavan lähinnä askartelumyymälää, on hyvissä kirjakaupoissa silti ihana vaellella katsomassa kirjoja. Olen seurannut kansainvälisiä uutisia kirjakauppojen kaatumisesta, joka johtuu osittain verkkokaupan vaikutuksesta. Vaikka itsekin ostan kirjoja verkosta, toivon silti myös hyvien kirjakauppojen säilyvän. Brittiläinen The Telegraph kertoo erään tarinan kirjakaupan ovien sulkemisesta.

No miksi kirjoja sitten ei kannattaisi ostaa?

• Kovin kulutuskriittisen ihmisen ei varmaan kannata ostaa edes kirjoja, vaikka kirjat kuinka ovat kulttuurituote ja hengenravintoa. Netistä voi laillisesti ladata tekijänoikeusvapaita klassikoita tai sitten voi asioida kirjastossa tai suosia divareita eli kierrätettyjä kirjoja.

• Jos yksikään kirja ei tunnu ostamisen arvoiselta, niin väkisin ei kannata ostaa. Asiakkaana kannattaa vaatia hyvää laatua vastineeksi rahoilleen.

Menovinkit Sarjakuvafestivaaleille 6.-8.9.2013

Ensi viikonloppuna Lasipalatsin aukiolla nähdään Helsingin 28. Sarjakuvafestivaalit. Moneen oheistapahtumaan pääsee osallistumaan jo viikon mittaan ja monet oheisnäyttelyt ovat pystyssä koko syyskuun. Festivaalien teemoina ovat tänä vuonna Pohjois-Amerikka sekä lastensarjakuva. 

Festivaalien kotisivulta löytyy kiitettävän runsaasti ohjelmaa, myös teemojen valintaperusteista on hyvä taustoitus. Kokoan tähän omat menovinkkini viikonlopun varalle. Tiedän jo etukäteen, että kaikkiin en itsekään pääse osallistumaan ja osa vinkeistä on aikataulullisesti päällekkäin, mutta nostan esiin minun mielestäni kiinnostavimmat ohjelmanumerot. 

Iltaklubeilla näkee samojen seinien sisällä käytännöllisesti katsoen kaikki suomalaiset sarjakuvataiteilijat, -kustantajat, -toimittajat ja -kriitikot. Usealla alan vaikuttajalla on monta päällekkäistä roolia ja suomalainen sarjakuvakulttuuri - samoin kuin Sarjakuvafestivaalien järjestäminenkin - perustuu pitkälti talkootöihin. Sitä suuremmalla syyllä kannattaa höllätä kukkaronnyörejä festivaalien myyntipöytien ääressä ja tuhlata hyvällä omallatunnolla rahaa laadukkaisiin sarjakuviin!

Näyttelyt

Ulli Lustin töiden näyttely Mbarissa 30.9. asti

Luin keväällä Ulli Lustin Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä ja tykästyin kovasti! Mbarin näyttelyyn ehtii tutustua festarien aikana tai sen jälkeenkin.

Kanadalaisen nykysarjakuvan näyttely Galleria Nunesissa 8.9. asti

Tämäkin näyttely on jo auki ja ensi viikolla sitä ehtii vielä katsomaan. Näyttelyssä on sarjakuvaoriginaaleja ja printtejä kahdeksalta sarjakuvataiteilijalta, jotka ovat minulle kaikki toistaiseksi tuntemattomia nimiä.

Jouko Nuoran töiden näyttely Kirjasto 10:ssä 8.9. asti

Kirjasto 10:ssä on useampikin sarjakuvanäyttely meneillään. Näistä minua kiinnostaa eniten Jouko Nuoran humoristisia ja eroottisia sarjakuvia esittelevä osuus.

Ohjelmanumerot

Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta
Pe 6.9. klo 15.00, Telttalava (Lasipalatsin aukio)

Aiemmin Näkymättömät kädet -albumilla häikäissyt Ville Tietäväinen on koonnut yhdessä tyttärensä Ainon kanssa unisarjakuvan. Vain pahaa unta kertoo sarjakuvan ja kuvakirjan keinoin pienen lapsen painajaisista.

Lue albumista enemmän Lumiomenan blogista. 

Kickstart My Heart - sarjakuvan joukkorahoitus
Pe 6.9. klo 17.00, Andorra

Onko yhteisö- tai joukkorahoitus sarjakuvan kustantamisen tulevaisuus? Keskustelemassa pelisuunnittelija Mike Pohjola, Matkailua pelialalla -sarjakuvan onnistuneesti joukkorahoittanut Miha Rinne ja Mesenaatti-yhteisörahoituspalvelun Pauliina Seppälä. 

Suuri kansainvälinen sarjakuvafeministipaneeli
Pe 6.9. klo 17.30, Mbar

Missä mennään ja miksi? Mikä nyt on tärkeää? Miksi naissarjakuva on ruma sana? Aiheina paneelissa muun muassa feministiset sarjakuvaesikuvat, sarjakuva yhteiskunnallisen aktivismin välineenä, intersektionaalisuus ja muut vaikeat sanat.

Ulli Lust: Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä
Pe 6.9. klo 18.00, Telttalava (Lasipalatsin aukio)

Itävaltalaisen Ulli Lustin merkkiteos Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä on vihdoin saatavilla suomeksi. Lustin road-sarjakuva kuvaa tekijän punk-nuoruutta.

Jarno Latva-Nikkola: Ukkometsola
Pe 6.9. klo 19.00, Telttalava (Lasipalatsin aukio)

Ukkometsola on sarjakuva sianmaidosta, kapitalismista, ahneudesta, rasismista ja masennuksesta, mutta myös tarina periksiantamattomuudesta, lähimmäisenrakkaudesta ja toivosta - ja samalla Jarno Latva-Nikkolan tähänastisen uran pääteos.

Latva-Nikkola kiinnostaa aiemman Tunteiden maisteri -albuminsa vuoksi. Lue Kvaak.fi:n arvio Tunteiden maisterista.

Festivaalien iltaklubi
Pe 6.9. klo 21.00, Andorra

Liput 10 euroa. Lippuja voi ostaa ennakkoon Sarjakuvakeskukselta, sarjakuvafestivaalien infopisteestä tai festivaalitoimistosta Art Kaarisillasta.

Ville Ranta: Kyllä eikä ei
La 7.9. klo 12.00, Telttalava (Lasipalatsin aukio)

Ville Rannan kolmas pitkä sarjakuva-albumi sijoittuu 1800-luvun Ouluun ja käsittelee Rannan tuotannosta tuttuja teemoja: hengen ja lihan loputonta ristivetoa.

Canadian Comics Now!
Su 8.9. klo 13.00, Telttalava (Lasipalatsin aukio)

Kanada on sarjakuvamaana kenties etelänaapurinsa varjossa, mutta vaahterasiirapin ja lätkän suurmaa on kasvattanut omintakeisen ja kunnanhimoisen nuorten tekijöiden sukupolven. Keskustelemassa taiteilijat Howard Chackowicz, Philippe Girard, Michael DeForge, Julie Delporte, John Martz, Joe Ollmann.

Kaltsu Kallio: Kenenkäs tyttöjä
Su 8.9. klo 16.00, Mbar

Ahkerana pienlehteilijänä tunnetun Kaltsu Kallion ensimmäinen pitkä fiktiivinen tarina pureutuu seurustelun eri vaiheisiin lempeällä huumorilla.

Hanneriina Moisseinen: Isä
Su 8.9. klo 16.00, Telttalava (Lasipalatsin aukio) 

Mitä tapahtuu kun lähiomainen katoaa selittämättömästi? Hanneriina Moisseisen poikkeuksellinen sarjakuvaromaani luotaa perhetragediaa runollisesti.

Lue blogiarvioni Isästä.

Jarkko Vehniäinen
Su 8.9. klo 17.00, Telttalava (Lasipalatsin aukio)

Luonto on kamala! Suositun strippisarjakuvan isä Jarkko Vehniäinen valottaa sarjakuvansa ravintoketjua.

Lue blogiarvioni Kamalasta luonnosta.

Festareiden päätösklubi
Su 8.9. klo 20.00, Mbar

Nosta malja Helsingin 28. sarjakuvafestivaaleilla rennossa seurassa festareiden päättäjäisissä!

Pienlehtitaivas

Festivaaliviikonloppuna kannattaa käytä pääteltan vierestä löytyvässä Pienlehtitaivaassa ihailemassa nuorten tekijöiden luovuutta ja intoa. Hyvässä lykyssä pöydistä löytyy viehättäviä underground-helmiä tai itsetehtyjä postikortteja ja pinssejä. Käteistä mukaan - mieluiten kolikoina ja pieninä seteleinä, näissä kojuissa ei kortti käy.