Petronius Arbiter: Trimalkion pidot

Ostin Trimalkion pidot Lappeenrannan sataman kirjadivarikärrystä alkukesästä, kun vein sinne ylijäämäkirjojani. "Otavan klassikot" -sarjassa vuonna 1988 ilmestynyt pokkari kiinnosti, onhan antiikin historia kiehtova ajanjakso. Kirjaa aloittelin heti hankittuani sen, mutta loppuun se tuli luettua vasta nyt, työmatkan ohessa. Peruste kirjan valinnalle matkalukemiseksi oli sama kuin To Kill A Mockingbird -kirjan kohdalla: kevyt pokkari ei paljon paina.

150-sivuisesta kirjasta on varsinaisen romaanin osuus ensimmäiset 85 sivua. Loppu on varattu suomentaja Edwin Linkomiehen jälkisanoille ja selitysosuuksille. Täytyy sanoa, että enemmän alkoi kiehtoa muuallakin antiikin suomennosten yhteydessä vastaan tulleen Edwin Linkomiehen hahmo kuin Petroniuksen teksti itsessään. Wikipediasta löytyikin tiivis kuvaus Linkomiehen vaiheista.

Linkomies selostaa, kuinka Trimalkion pidot on vain osa Petroniuksen alkuperäistä romaania, joka tunnetaan nimellä Satyricon. Romaanista on säilynyt vain katkelmia, niistä Trimalkion pidot on tunnetuin. Näköjään Satyriconista löytyisi tuoreehko suomennos, pitänee joskus tutustua jos jaksaa.

Trimalkion pidot lienee käsitteenä tuttu lukemisen harrastajille. Sen verran itse ainakin tiesin juonesta etukäteen, että siinä kuvataan nousukas Trimalkion ylenpalttisen pöyhkeileviä illallisia. Tämän kummempaa ei juonessa ehdi tapahtuakaan. Minäkertoja on päätynyt Trimalkion vieraaksi, ja hän seuraa kuinka tämä entinen orja marssittaa juhlasaliin toinen toistaan pröystäilevämpiä ruokalajeja ja tuhlaa kallisarvoisia lahjoja vieraisiinsa. Kertojaa inhottaa Trimalkion vulgaarisuus. Välillä Trimalkio käskee orjiensa esittää laulua, sirkustemppuja tai muuta viihdykettä, välillä hän puhkeaa estottomaan itsekehuun. Ylipäätään tarinan tarkoituksena on kuvata, kuinka moukkamaista nousukkaiden rahoillaan päteminen on. Varsin universaali teema siis.

Linkomies selostaa jälkisanoissa, kuinka Petronius herkuttelee latinan kielen vivahteilla. Alhaiset pöytäseurueen jäsenet puhuvat rahvaanomaista latinaa. Linkomies on suomentanut tekstit paikka paikoin varsin värikkäästi. Suomennosta on miellyttävä lukea, siinä on vanhanaikaista ajan patinaa. Ehkä tuo uudempi Satyricon-suomennos, Pekka Tuomiston käännös, olisi mielenkiintoinen vertailukohde. Tässä näyte Linkomieheltä:

"Kun nyt Askyltos hillittömän julkeana kädet koholla pilkkasi koko tätä menoa ja nauroi niin, että kyyneleet vuosivat hänen silmistään, tulistui eräs Trimalkion vapautetuista tovereista, juuri se, joka oli minun pöytänaapurinani, ja huudahti:

- Mitä naurat, senkin kuohittu pässi! Vai eivätkö isäntäystäväni hienoudet sinua miellytä? Sinä mukamas olet varakkaampi ja olet kai tottunut saamaan paremman kestityksen. Niin totta kuin toivon, että tämän paikan suojelushenki on minulle suosiollinen, jos minä olisin pöydässä hänen vieressään, niin olisin jo kiskonut hänestä esille määkinän. Mokomakin sikiö, joka nauraa muita. Senkin sätkyukko, yökyöpeli, joka ei ole virtsansa arvoinen. Kerta kaikkiaan, jos heitän veteni hänen ympärilleen, hän ei tiedä, mistä pääsisi pakoon. En minä, herkules avita, tavallisesti vähästä suutu, mutta tyynessä vedessä kalat kutevat."

Minua huvittanut sivujuonne teoksessa on Edwin Linkomiehen ylistävä jälkipuhe. Monisanaisesti hän kehuu Petroniuksen kirjallista nerokkuutta ja romaanin hienoutta. Tämä on sinänsä koomista, jos ajatellaan että Linkomies suomensi kirjan vuonna 1945 ja mietitään ajan yleistä ilmapiiriä. Kun kyseessä on antiikin klassikko, ylistää Linkomies estoitta teosta, jossa homoerotiikka kuvataan itsestäänselvänä osana miehen elämää. Miesten välinen rakkaus on kaikesta päätellen keskeinen juonikuvio alkuperäisessä Satyricon-teoksessa. En usko, että 1940-luvun Suomessa moista estottomuutta olisi missään muussa yhteydessä noin vaan hyväksytty. Varsinkin, kun Linkomies näkyi olleen oikeistopoliitikko, jonka vanhoillisuudesta käy hyvin esimerkiksi, että hän mm. kannatti pitkään monarkismin tuomista Suomeen.

Lue myös nämä:
Mika Waltari: Ihmiskunnan viholliset
Pentti Saarikoski / Euripides: Herakles
William Makepeace Thackeray: Turhuuden turulla

Arto Salminen: Lahti

Pitkähkö tauko blogissa menee sen piikkiin, että muutaman viime viikon ajan lukemisena oli eräs tietokirja lehden kirja-arvostelua varten. Huomasi kyllä, että tietokirjan luku sujuu silloin, kun siihen on riittävästi aikaa keskittyä, toisin sanoen kesäloma tai paljon pitkiä junamatkoja. Rentoutuslukemisena, eli viisi minuuttia kerrallaan ennen nukkumaanmenoa, ei tietokirjaan jaksa keskittyä. Toisaalta oli antoisaa lukea pitkästä aikaa hyvää ja kiinnostavaa tietokirjaa. Tiedä vaikka tulisi luettua jotain muutakin tieteellistä taas joskus.

Nämä Arto Salmisen kirjat ovat siinä mielessä päinvastaista luettavaa, että nämä lukee nopeimmillaan parissa tunnissa, vaikka ovatkin intensiivisiä ja painavaa asiaa. Lahti-kirjasta tiesin etukäteen sen, että siinä kuvataan armeijaa ja siellä tehtäviä salaisia sikakokeita. Sitä en tiennyt, että rinnan tämän juonen kanssa kulkee myös kuvaus ahdistuneesta, konkurssin partaalla olevasta pienyrittäjästä. Maahantuontiyritystä pyörittävän miehen tarina oli näistä painavampi ja ahdistavampi. Siinä vanhan liiton mies toteaa joutuneensa ahtaalle, kun suuret keskusliikkeet tuottavat tavaransa suoraan Kiinasta ja tukkukaupat kiristävät pieniä ostajia hankkimaan mahdollisimman suuriä eriä yhdellä kertaa. Kun asunto on kiinnitetty viimeistä nurkkaa myöten eivätkä pankit anna luottoa, ei ole ihme ettei uni tule yöllä silmään ja paniikkihäiriö oireilee.

Kun viime aikoina on ruoan hinnasta keskusteltaessa puhuttu myös siitä, onko Suomessa todellista kauppojen kilpailuasetelmaa kun S-ryhmä ja K-kaupat ovat jakaneet markkinaosuudet keskenään, osuu Salmisen vuonna 2004 kirjoittama kirja naulan kantaan:

"- Nämä marketit ei kilpaile oikeasti, minä sanoin. - Ne jakaa kaupungit kahtia. Niillä on kylmä sota, kauhun tasapaino. Korkeintaan niillä on pieni nahina siitä kumpi saa Alkon. Tonteista niille ei tule riitaa. Kunnanisät antaa molemmille yhtä hyvät kauppapaikat, parhaat mahdolliset. Ne on ainoita jotka saa rakentaa keskelle kaupunkia ihan millaisen hirvityksen niitä huvittaa. Siinä ei julkisivulautakunnat voi muuta kuin nikotella. Mutta auta armias jos joku laitakaupungin taavitsainen haluaa omakotitaloonsa kattoikkunan tai erkkerin. Vähintään neljä virkamiestä seisoo heti aamusta talon edessä kansiot ja kaavat mukana. Ne viittilöi ja tekee merkintöjä ja kieltää ehdottomasti kaikki muutostyöt. Lähtiessään ne kertoo uhkasakon määrän yhden euron tarkkuudella. Ne kostaa yksityishenkilöille kun ne ei marketeille voi mitään. Kukaan ei voi. Niiden kanssa voi vain liittoutua tai kuolla."

Yrittäjän Marko-poika päätyy samaan aikaan intissä erikoiselle metsäleirille. Yhdessä kahden muun varusmiehen kanssa hän seuraa, kuinka upseerit ampuvat huumattuja sikoja ja varusmiesten tehtävä on kuskata haavoittuneet siat paareilla kenttäsairaalaan ja valvoa niiden hoitoa. Leirillä testataan kenttäsairaalaan toimivuutta. Salminen rinnastaa armeijan ja kaupan keskusliikkeiden toiminnan: molemmissa logistiikka, markkinointi ja kohderyhmät ovat tärkeissä rooleissa. Yöllisissä nuotiopuheissaan upseerit luokittelevat vanhan ajan sodankäynnin nyky-yhteiskunnassa tarpeettomaksi ja määrittelevät uudet toimintatavat.

Lahti-kirjassa Salminen tuo yhteiskuntakritiikkiään selvemmin esiin kuin Kalavaleessa tai Ei-kuoressa, jotka olivat hienovaraisempia, pirullisempia ja monisyisempiä. Lahdessa kuvattu pienyrittäjän tarina lienee kuitenkin niitä kertomuksia, jotka jäävät kurkkua kuristavina tunnemuistoina elämään omaa elämäänsä lukijan aivokuoreen. Arto Salminen oli ja on tärkeä kirjailija. Hänellä oli kyky nähdä olennainen nykymaailman menosta ja purkaa se ajatuksina paperille.

Näistä kolmesta tähän mennessä lukemastani Salmisen kirjasta nostaisin parhaaksi hänen viimeisen kirjansa eli Kalavaleen. Varsinkin nyt Idols-kauden taas alkaessa telkkarissa suosittelen kirjaa luettavaksi ihan kaikille. Minuun tuo kirja teki vaikutuksen, se on niitä kirjoja joita on huomannut ajattelevansa monta kertaa jälkeenpäin, sieltä nousee tilanteita ja tuokiokuvia hakematta mieleen eri yhteyksissä.

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Yö yllä viljan
Kari Hotakainen: Klassikko
Veijo Meri: Manillaköysi