Hanna Marjut Marttila: Ikuisesti snadi

Viime aikoina blogimaailmassa on keskusteltu kirjailijoiden näkyvyydestä ja näkymättömyydestä. Hanna Marjut Marttila taitaa suuren yleisön silmissä kuulua jälkimmäiseen kastiin. En muista ikinä lukeneeni hänestä syväluotaavaa naistenlehtihaastattelua. Vaan blogin pitämisestä on näköjään se hyöty, että saa lukuvinkkejä jopa omista vanhoista lukemisistaan - kun olen lueskellut vanhoja juttujani, on Marttilankin nimi pysynyt mielessä. Divaripiipahduksella mukaan tarttui kolmella eurolla nuortenkirja - Marttilan esikoiskirja Ikuisesti snadi, joka on ilmestynyt vuonna 1992. Kirjan takakannessa on vielä vanha hintalappu kiinni: 76 markkaa.

Oikeastaan olen tämän kirjan kohderyhmää, vaikka luinkin kirjan 18 vuotta myöhässä. Olen ollut vuonna 1992 rippikouluikäinen, eli hyvinkin samaa ikäluokkaa kuin kirjan seitsemässä kertomuksessa kuvatut nuoret. Takakansitekstissä luvataan seuraavaa:

"Hanna Marjut Marttilan stooreissa elämä on onnen ja epätoivon ailahtelevaa ylä- ja alamäkeä, keskaria ja villejä mökkiviikonloppuja, pelottavia ja haluttavia ekakertoja, ujoa flirttiä ja kuolettavia rakastumisia, loukattuja sydämiä ja päättymätöntä selontekoa itsen ja maailman kanssa. Ja tietenkin ROCKIA!"

Stoorien taka-alalla häälyvä ajankuva olikin melkoinen nostalgiapaukku. Kirjassa kuvataan aikaa, jolloin farkkujen piti olla Levikset, taustalla soi Guns n' Roses tai Aerosmith ja kenelläkään ei ollut kännykkää, vaan kavereille soitettiin perheen yhteisellä lankapuhelimella. Näin Inkkarin vuosi -tarinan päähenkilö Anni kuvailee ihastuksensa kohdetta Inkkaria: "Pitkä musta tukka tiukalla ponnarilla. Mustat polvien kohdalta rikkinäiset Levikset. Rotsi. Se sama terracotanruskea, jonka nahan tuoksun mä sain nenääni unissanikin. Kuninkaansininen kivi toisessa korvassa, toisessa rubiinin punainen."

Vaan olipa kirja ihan piristävää luettavaa muutenkin. Lukeminen toi mieleen SinäMinä- ja MeKaks-lehdet, mutta tätä ei pidä tulkita halventavaksi vertaukseksi, sillä Marttilalla on hyvä, herkkävireinen ja laadukas kirjallinen tyyli. Nuo lehdet olivat suosittuja silloin muinaisessa nuoruudessani 1990-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Kaipa kirjan fiiliksissä on jotain samaa kuin nuoruuden lukumuistoissani lehtinovellien parissa, niissä on nuorten ihmisten ihmissuhdedraamoja, joissa pienet tapahtumat saavat aikaan valtavia tunnelatauksia. Tarinoissa toistuu myös matkakuume - tuohon aikaan Tukholma oli vielä jännittävä matkakohde. Lehtien novelleista monet olivat harrastelijoiden kirjoittamia, mutta oli niissä paljon ammattikirjoittajienkin tekstejä, kuka tietää vaikka Marttilan itsensäkin kirjoittamia.

Tarvinneeko muistuttaakaan, että nuortenkirjoiksi luokiteltujen kirjojen lukeminen on aikuisellekin virkistävää. Saman totesi Reeta Karoliina inspiroivassa Amsterdam, Anne F. ja minä -blogikirjoituksessaan. Vaikka en enää pystykään sanomaan, kuinka osuvasti Marttila nuorta lukijaa puhuttelee, niin kolmekymppisenä lukijana tunnistin kirjasta monia tuttuja asioita, muitakin kuin pukeutumistyylien kuvaukset. Kertomuksissa kuvataan paljon toivottomia ihastumisia, niiden aiheuttamaa tunnemylläkkää, itsetuntoa tai sen puuttumista, tempoilua lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa, syvällistäkin pohdiskelua elämän eri osa-alueilta... Marttila onnistuu mielestäni välttämään liian alleviivaamisen. Kertomusten perustasolla liikutaan suomalaisessa arkielämässä ja viljellään paljon huumoria. Dialogi on mielestäni luontevaa.

Vaikka Marttila ei julkisuuden valokeilassa ole paistatellutkaan, löytyy kustantajan kirjailijasivulta hyvä peruskuvaus ja bibliografia ja googlettamalla paljon lisätietoa. Uusinta kirjaa, vuonna 2007 ilmestynyttä Filmi poikki! -nuortenromaania kuvataan kiinnostavasti Pirkkalan kirjaston sivuilla. Vuonna 2002 ilmestyneestä Kertoi tulleensa petetyksi -kirjasta muistan kuulleeni puhuttavan, Kiiltomadon arvion perusteella kirja on henkistä sukua lukemalleni Lahjakas Anu Lovack -kirjalle. Sen lukemisesta minulla on yli neljä vuotta aikaa - vaan jonkinlaista myyräntyötä kirja on ehtinyt aivoissani tehdä, kun lisää Marttilaa piti nyt lukea. Kielen puolesta Marttilaa sopii suositella - raikasta ja hyvää suomea tämä hänen esikoiskirjansakin on.

Lue myös nämä:
Hanna Marjut Marttila: Lahjakas Anu Lovack
Sari Peltoniemi: Hämärän renki
Kalle Björklid: PMMP - Vaahtopäät

Hanna Marjut Marttila: Lahjakas Anu Lovack

Tulipa luettua pitkästä aikaa myös (trendikästä?) uutta suomalaista kirjallisuutta. Lahjakas Anu Lovack jäi mieleen, kun se mainittiin parissakin eri aikakauslehdessa lukemisen arvoisena, ja kirjastosta kun opus löytyi, niin mukaan vaan. Lähetänkin tässä yleisesti ja yhtäläisesti kiitokset kaikille kirjastotyöntekijöille, jotka kokoavat kirjastoihin näitä "suositteluhyllyjä". Siis pistävät uusia ja mielenkiintoisia kirjoja hyllyihin esille, niin että niistä on helppo bongata sopivaa luettavaa.

Kirjassa on hyvät puolensa, mutta en nyt itse mitenkään erityisesti siihen ihastunut. Melko mukava ja omaperäinen tyyli Marttilalla kyllä tuntuisi olevan, mistä hetken päästä lisää. Kerrotaan tässä nyt lyhyesti kirjan juoni ensin: nimeämättä jääneessä lähiössä sijaitsevan Lankku-baarin juopporemmi holhoaa ja ihailee Anu Lovack -nimistä tyttöä. Tytön äiti on kuollut ja isä on tuntematon, tosin yksi jos toinenkin kirjan miehistä toivoisi olevan tämän kauniin ja viehättävän, juuri täysi-ikäistyneen neidon biologinen isä. Anu Lovack itse ei kirjassa esiinny kuin kirjeiden ja postikorttien kautta: hän on muuttanut Berliiniin ja lähettelee Lankku-baariin viestejä, joissa toivoo rahaa milloin mihinkin menoihin. Merkittävää on, että viestit on usein osoitettu "isälle". Siitähän kanta-asiakkaiden elämä menee sekaisin, kun pitää koettaa selvittää, kuka Anu Lovackin isä oikeastaan on.

Kirjan minäkertoja on Aulis, pitkäaikaistyötön, jolla on paha sosiaalisten tilanteiden kammo ja joka siksi viettää pitkiä aikoja asunnossaan poistumatta sieltä mihinkään. Viehättävä ja hauska tyyliristiriita syntyy siitä, että vaikka kirja kuvaa työttömiä alkoholisteja lähiössä, käyttävät kaikki henkilöhahmot erittäin huoliteltua, kirjakielimäistä ja parodioidun sisäsiistiä kieltä. Ohessa katkelma:

"- Mukava nähdä sinua, Robert sanoi, kun olin istuutunut häntä vastapäätä. - Olet taas ollut muutaman päivän omissa oloissasi. Olet tainnut vain lepäillä?
- Niin.
- Ja kuriiri on tuonut viinaa?
- Näin on tapahtunut.
- Sinun ei pitäisi olla niin paljon yksin, Robert heristeli sormeaan kuin lapselle, ja minä nauroin hyväntahtoisesti hänen turhantarkan miehisyyden murtavalle huolenpidolleen."

Mutta mutta. Lukijana huomioni kiinnittyi muutamaan häiritsevään yksityiskohtaan - kaikkihan tiedämme että uskottavien detaljien varassa taideteoksen maailma seisoo tai kaatuu. Esimerkiksi, miksi ihmeessä kirjan henkilöt käyttävät Anu Lovackista puhuessaan koko ajan koko nimeä, siis "Anu Lovack" eikä "Anu"? Jos kyseessä on rakas ja läheinen ihminen, on aika epäluontevaa käyttää koko nimeä jatkuvasti. Toiseksi - kun kirja sijoittuu nykyaikaan, miksi ihmeessä Anu Lovack pyytää lähettämään rahaa maksuosoituksena berliiniläiseen pankkiin? Kai kaikilla lähiönuorillakin on verkkopankkitunnukset ja Visa Electron -kortti, joilla pääsee pankkiasioitaan säätämään kätevästi ulkomaita myöten. Entä miksi kirjan hahmot juovat korostetusti suomiviinaa, siis nimenomaan suomiviinaa eikä mitään muita kirkkaita? Pitänee tarkastaa seuraavan kerran Alkossa käydessä, että onko Suomi-viinan litrahinta muka oleellisen paljon halvempi kuin muiden vastaavien tuotteiden. Tai miten ihmeessä Anu Lovackin isän henkilöllisyys voi olla niin suuri mysteeri, luulisi olevan selvää että jos isä tuttavapiiristä löytyisi, olisi tyttäressä väkisinkin samaa näköä. Ulkonäköviitteitä kyllä hieman kirjassa sivutaankin, mutta tarpeeksi painoarvoa tähän näkökulmaan ei mielestäni kiinnitetä.

Tyypillistä uusille suomalaisille kirjoille on teoksen ulkoasu. Vaikka kirja on 192-sivuinen, on se erittäin nopealukuinen. Kirja kun on painettu A5-koossa, paperi on paksua, fontti iso ja taitto väljää. Jos vaikkapa Täällä Pohjantähden alla painettaisiin samanlaisessa asussa, ohittaisi se hyllymetreissä varmasti Kalle Päätalonkin. Eipä kirjan pituus toki sen laatua ratkaise, mutta jotenkin on jäänyt sellainen näppituntuma, että uusia kirjoja koetetaan "venyttää" painamalla ne paksun näköisiksi, vaikka toisenlaisessa julkaisuasussa kirja voisi olla hyvinkin ohut ja kevyt.

Kannattaako kirja siis lukea vai ei? Yksityiskohtiin takertuvasta kritiikistäni huolimatta sanon että kannattaa, nimenomaan tuon mainion kielellisen tyylin ansiosta. V. 1961 syntynyt Marttila on näköjään julkaissut aiemmin yhden romaanin ja pari nuortenromaania (jos nyt taas kerran halutaan pitää yllä tuota hieman keinotekoista jakoa "nuortenkirjojen" ja "aikuisten kirjojen" välillä). Kirjat ovat syntyneet muutaman vuoden välein, joten saa nähdä koska ja minkälaista tarinaa Marttila seuraavan kerran julkaisee. Mikäli tyyli tästä vielä eteenpäin kehittyy, saadaan melkoista herkkua. Omaperäisyys kun on takuuvarma valttikortti missä tahansa luovassa työssä.

On vaikea päättää, onko kirja realistinen kuvaus syrjäytyneiden suomalaisten elämästä vai ei. Tavallaan on - henkilöhahmojen elämäntapaa ei mitenkään kaunistella. Toisaalta tuo kirjakielimäisyys on tehokas vieraannutuskeino. Iso plussa myös siitä, ettei kirja missään tapauksessa ole ainakaan synkistelevää sosiaalipornoa, vaan tarina etenee surkuhupaistenkin käänteitten aikana valoisaan ja myönteiseen sävyyn.

Lue myös nämä:
Kreetta Onkeli: Beige
Anja Kauranen: Kultasuu
Raija Oranen: Isorintainen nainen