Päätin jo Valkoisen naisen luettuani, että Alasalmea pitää lukea lisää. Kirsi ja Arja suosittelivat kirjaa Ystävä sä naisien, Booksy ehti lukea sen jo joulukuussa. Kirjassa viljellään paljon uskonnollista retoriikkaa. Minulle tuli päähenkilö Armin hahmosta mieleen nämä raamatulliset sanat: "Saavathan koiratkin syödä niitä muruja, joita lasten pöydältä putoilee". Armi on nainen joka tyytyy muilta putoaviin muruihin.
Jo muutaman kymmenen sivua luettuani pelkäsin niin että selkäpiitä karmi. Tämä on sinänsä erikoista, sillä kirjan alussa kuvataan hyvin arkisia asioita. Armi on kouluttautunut keittäjäksi ja käy töissä läheisellä kansanopistolla. Kirjassa kuvataan paljon keittiötöitä ja muita askareita. Armin naiivius ja vilpittömyyskö saa pelkäämään pahinta?
Armi ystävystyy keittiössä hiljaisen Raijan kanssa, mutta käärme luikertelee paratiisiin, kun viehättävä ja sydämellinen Meija aloittaa opistolla siivoojan työt. Meijan lumovoimaa kukaan ei voi vastustaa, ei Armikaan. Voiko kolmen naisen ystävyys toimia vai pelataanko kiltti ja lapsellinen Armi syrjään?
Armi päätyy opistolta toiseen, hän saa uuden työpaikan Kosmisen Rakkauden Kurssikeskuksesta. Siellä kansa lakoaa karismaattisen Auvo Seitalan (loistava nimi!) edessä. Auvo johtaa hurmoshenkistä hihhulilahkoa, joka odottaa maailmanloppua tulevaksi vuosituhannen vaihtuessa. Armi haaveilee miehestä ja perheestä, mutta Auvo kieputtaa hänet pikkusormensa ympärille, kuten käy muillekin kurssikeskuksen naisille.
Alasalmi herkuttelee groteskeilla yksityiskohdilla ja kasvattaa suomalaisen arkirealismin melodramaattiseen loppuhuipentumaan. Uskonnollisen lahkon kuvaus on mielenkiintoista, koska aihe on sellainen, että fiktiossa kiihkoilu saa helposti ylilyönnin tuntua, mutta samaan aikaan on pakko muistaa, että oikeassa elämässä vastaavaa ja vielä pahempaa tapahtuu jatkuvasti. Hesarin kuukausiliitteessä oli muutama kuukausi sitten pitkä juttu Koivuniemen lahkosta, nettilehdestä löytyy lyhennetty uutinen. Samoin Armin naiivius, itsensä nöyryyttäminen ja vahvempien tahdon seuraaminen ahdistaa, mutta minkäs teet, onhan se totisinta totta että naiset uhraavat kaikkensa kuvitellun rakkauden tähden.
Alasalmen kirjoitustyyli on puhdas ja selkeä, osuvat sanavalinnat maustavat hänen hyvää ja raikasta suomen kieltään. Alasalmi on ehdottomasti kirjailija, jolla on oma ääni. Jos johonkin pitäisi verrata, niin ehkäpä jotain yhteistä löytyy vanhan suosikkini Hilkka Ravilon kanssa. Kirjailijoita yhdistää kyky ja halu katsoa silmiin elämän rumia ja inhottavia puolia, mutta kumpikin rakentaa hyvästä ja pahasta uskottavan kokonaisuuden.
Kirjaa yhdistää Valkoiseen naiseen kuvaus elämästä hieman syrjään pudonneesta naisesta. Kummassakaan kirjassa päähenkilö ei saavuta naiselta perinteisesti odotettuja tärkeitä asioita, vaan jää oman elämänsä sivustakatsojaksi. Onni viuhahtaa ohi kummaltakin puolelta ja nauraa mennessään. Ja jokainen tietää, että näitä näkymättömiä naisia on Suomessa paljon.
Toinenkin Alasalmen kirja odottaa kirjastopinossa, jossain vaiheessa tulee siis tätä lajia lisää.
Jo muutaman kymmenen sivua luettuani pelkäsin niin että selkäpiitä karmi. Tämä on sinänsä erikoista, sillä kirjan alussa kuvataan hyvin arkisia asioita. Armi on kouluttautunut keittäjäksi ja käy töissä läheisellä kansanopistolla. Kirjassa kuvataan paljon keittiötöitä ja muita askareita. Armin naiivius ja vilpittömyyskö saa pelkäämään pahinta?
Armi ystävystyy keittiössä hiljaisen Raijan kanssa, mutta käärme luikertelee paratiisiin, kun viehättävä ja sydämellinen Meija aloittaa opistolla siivoojan työt. Meijan lumovoimaa kukaan ei voi vastustaa, ei Armikaan. Voiko kolmen naisen ystävyys toimia vai pelataanko kiltti ja lapsellinen Armi syrjään?
Armi päätyy opistolta toiseen, hän saa uuden työpaikan Kosmisen Rakkauden Kurssikeskuksesta. Siellä kansa lakoaa karismaattisen Auvo Seitalan (loistava nimi!) edessä. Auvo johtaa hurmoshenkistä hihhulilahkoa, joka odottaa maailmanloppua tulevaksi vuosituhannen vaihtuessa. Armi haaveilee miehestä ja perheestä, mutta Auvo kieputtaa hänet pikkusormensa ympärille, kuten käy muillekin kurssikeskuksen naisille.
Alasalmi herkuttelee groteskeilla yksityiskohdilla ja kasvattaa suomalaisen arkirealismin melodramaattiseen loppuhuipentumaan. Uskonnollisen lahkon kuvaus on mielenkiintoista, koska aihe on sellainen, että fiktiossa kiihkoilu saa helposti ylilyönnin tuntua, mutta samaan aikaan on pakko muistaa, että oikeassa elämässä vastaavaa ja vielä pahempaa tapahtuu jatkuvasti. Hesarin kuukausiliitteessä oli muutama kuukausi sitten pitkä juttu Koivuniemen lahkosta, nettilehdestä löytyy lyhennetty uutinen. Samoin Armin naiivius, itsensä nöyryyttäminen ja vahvempien tahdon seuraaminen ahdistaa, mutta minkäs teet, onhan se totisinta totta että naiset uhraavat kaikkensa kuvitellun rakkauden tähden.
Alasalmen kirjoitustyyli on puhdas ja selkeä, osuvat sanavalinnat maustavat hänen hyvää ja raikasta suomen kieltään. Alasalmi on ehdottomasti kirjailija, jolla on oma ääni. Jos johonkin pitäisi verrata, niin ehkäpä jotain yhteistä löytyy vanhan suosikkini Hilkka Ravilon kanssa. Kirjailijoita yhdistää kyky ja halu katsoa silmiin elämän rumia ja inhottavia puolia, mutta kumpikin rakentaa hyvästä ja pahasta uskottavan kokonaisuuden.
Kirjaa yhdistää Valkoiseen naiseen kuvaus elämästä hieman syrjään pudonneesta naisesta. Kummassakaan kirjassa päähenkilö ei saavuta naiselta perinteisesti odotettuja tärkeitä asioita, vaan jää oman elämänsä sivustakatsojaksi. Onni viuhahtaa ohi kummaltakin puolelta ja nauraa mennessään. Ja jokainen tietää, että näitä näkymättömiä naisia on Suomessa paljon.
Toinenkin Alasalmen kirja odottaa kirjastopinossa, jossain vaiheessa tulee siis tätä lajia lisää.