Päivi Alasalmi: Ystävä sä naisien

Päätin jo Valkoisen naisen luettuani, että Alasalmea pitää lukea lisää. Kirsi ja Arja suosittelivat kirjaa Ystävä sä naisien, Booksy ehti lukea sen jo joulukuussa. Kirjassa viljellään paljon uskonnollista retoriikkaa. Minulle tuli päähenkilö Armin hahmosta mieleen nämä raamatulliset sanat: "Saavathan koiratkin syödä niitä muruja, joita lasten pöydältä putoilee". Armi on nainen joka tyytyy muilta putoaviin muruihin.

Jo muutaman kymmenen sivua luettuani pelkäsin niin että selkäpiitä karmi. Tämä on sinänsä erikoista, sillä kirjan alussa kuvataan hyvin arkisia asioita. Armi on kouluttautunut keittäjäksi ja käy töissä läheisellä kansanopistolla. Kirjassa kuvataan paljon keittiötöitä ja muita askareita. Armin naiivius ja vilpittömyyskö saa pelkäämään pahinta?

Armi ystävystyy keittiössä hiljaisen Raijan kanssa, mutta käärme luikertelee paratiisiin, kun viehättävä ja sydämellinen Meija aloittaa opistolla siivoojan työt. Meijan lumovoimaa kukaan ei voi vastustaa, ei Armikaan. Voiko kolmen naisen ystävyys toimia vai pelataanko kiltti ja lapsellinen Armi syrjään?

Armi päätyy opistolta toiseen, hän saa uuden työpaikan Kosmisen Rakkauden Kurssikeskuksesta. Siellä kansa lakoaa karismaattisen Auvo Seitalan (loistava nimi!) edessä. Auvo johtaa hurmoshenkistä hihhulilahkoa, joka odottaa maailmanloppua tulevaksi vuosituhannen vaihtuessa. Armi haaveilee miehestä ja perheestä, mutta Auvo kieputtaa hänet pikkusormensa ympärille, kuten käy muillekin kurssikeskuksen naisille.

Alasalmi herkuttelee groteskeilla yksityiskohdilla ja kasvattaa suomalaisen arkirealismin melodramaattiseen loppuhuipentumaan. Uskonnollisen lahkon kuvaus on mielenkiintoista, koska aihe on sellainen, että fiktiossa kiihkoilu saa helposti ylilyönnin tuntua, mutta samaan aikaan on pakko muistaa, että oikeassa elämässä vastaavaa ja vielä pahempaa tapahtuu jatkuvasti. Hesarin kuukausiliitteessä oli muutama kuukausi sitten pitkä juttu Koivuniemen lahkosta, nettilehdestä löytyy lyhennetty uutinen. Samoin Armin naiivius, itsensä nöyryyttäminen ja vahvempien tahdon seuraaminen ahdistaa, mutta minkäs teet, onhan se totisinta totta että naiset uhraavat kaikkensa kuvitellun rakkauden tähden.

Alasalmen kirjoitustyyli on puhdas ja selkeä, osuvat sanavalinnat maustavat hänen hyvää ja raikasta suomen kieltään. Alasalmi on ehdottomasti kirjailija, jolla on oma ääni. Jos johonkin pitäisi verrata, niin ehkäpä jotain yhteistä löytyy vanhan suosikkini Hilkka Ravilon kanssa. Kirjailijoita yhdistää kyky ja halu katsoa silmiin elämän rumia ja inhottavia puolia, mutta kumpikin rakentaa hyvästä ja pahasta uskottavan kokonaisuuden.

Kirjaa yhdistää Valkoiseen naiseen kuvaus elämästä hieman syrjään pudonneesta naisesta. Kummassakaan kirjassa päähenkilö ei saavuta naiselta perinteisesti odotettuja tärkeitä asioita, vaan jää oman elämänsä sivustakatsojaksi. Onni viuhahtaa ohi kummaltakin puolelta ja nauraa mennessään. Ja jokainen tietää, että näitä näkymättömiä naisia on Suomessa paljon.

Toinenkin Alasalmen kirja odottaa kirjastopinossa, jossain vaiheessa tulee siis tätä lajia lisää.

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Kuolleet lehdet
Helmi Kellokumpu: Lasteen alaisia
Kreetta Onkeli: Beige

Avaimen kirjoituskurssilla

Taannoisessa blogitapaamisessa Avaimen kustannuspäällikkö Anna-Riikka Carlson vinkkasi, että kevään toimittajakurssille on vielä vapaita paikkoja. Kurssitus kiinnosti, mutta toimittajakurssin sijaan ilmoittauduin luovan kirjoittamisen kurssille. Kirjoitan työn puolesta paljon asiatekstejä, mutta nyt kaipasin jotain vapaampaa, ja ajattelin että tottahan luovan kirjoittamisen kurssi vetreyttää myös asiatekstin kirjoitustaitoja. Kursseista lisää kustantamon sivuilla. Tämän kurssin hinta oli 190 euroa, mikä oli mielestäni varsin kohtuullinen kustannus, varsinkin kun hinta sisälsi Sata sivua -kirjan.

Avain-kustantamon viereinen bussipysäkki.

Kurssi järjestettiin Lauttasaaressa kahtena peräkkäisenä viikonloppuna. Kahtena perjantai-iltana ja lauantaipäivänä kahdeksan kirjoittamisesta pitävää ihmistä kokoontui näpyttelemään kannettaviaan. Ensimmäisen viikonlopun veti kirjailija Miina Supinen, jonka Sokeripala-blogissa kehotan käymään. Toisena viikonloppuna vetäjänä oli kirjailija Elina Hirvonen. Tulikin hinku tutustua kummankin kirjailijan kirjoihin, varsinkin Supisen kirjojen lukeminen on ollut mielessä pitkään.

Kurssin työvälineenä oli Sata sivua - tekstintekijän harjoituskirja. Kannattaa lukea marjiksen ja Mari A:n bloggaukset kirjasta. Tahti oli varsin tehokas: harjoitus määrättiin, sitten 5-20 minuuttia aikaa kirjoittaa. Ottaen huomioon että olen edellisen kerran ollut luovan kirjoittamisen kurssilla vuonna 1997, jolloin vietin puoli vuotta kansanopistolla kirjallisuuden ja elokuvan linjalla, yllätyin itsekin kuinka paljon tekstiä syntyi tuollaisessa munakelloaikataulussa. Ehdin tehdä muun muassa mininovellin Raimosta, joka kävelee Lauttasaaren venerannalla ja ratsastaa sieltä yksisarvisen selässä merelle. Kirjan metodit ovat tehokkaita ja antoisia. Vaikka kaikki kurssilaiset aloittivat esittäytymisen kertomalla, että olisi mukava kirjoittaa, mutta ei saa aikaiseksi, jokainen tuotti hämmästyttäviä määriä todella tasokkaita tekstejä.

Moni kurssilaisista suunnitteli kirjan julkaisua tai ainakin unelmoi siitä. Kirjoitusharjoitusten tasosta päätellen ei julkaisu ainakaan lahjoista jää näillä henkilöillä kiinni. Säännölliseen työskentelyyn ryhtyminen tuntuu olevan vaikeampi rima ylitettäväksi. Eikös joku ole sanonut, että kirjoittamisesta 5 % on inspiraatiota ja 95 % perspiraatiota? Hatunnosto siis kaikille oikeille kirjailijoille, jotka jaksavat työskennellä pitkäjänteisesti ja yksin. :)

Kurssi oli tasokas ja voisinpa hyvin osallistua myös Avaimen toimittajakurssille joskus sopivassa välissä.

Unkarilainen antologia: Mitä olet nähnyt ja kuullut

Kaipasin luettavaksi jotain erilaista, ja siihen tarkoitukseen sopi erinomaisesti Unkarin tiede-  ja kulttuurikeskuksen julkaisema unkarilaisen kirjallisuuden antologia. Mitä olet nähnyt ja kuullut, alaotsikoltaan valikoima uutta unkarilaista runoutta ja proosaa virkisti aivojani. Olen jo aiemminkin linkannut marjiksen ja Jennin blogiraportteihin tilaisuudesta, jonne oli ilahduttavasti meitä kirjabloggaajia kutsuttu mukaan. Unkarin tiede- ja kulttuurikeskus täytti 30 vuotta ja historiikin sijaan siellä päätettiin toteuttaa kirjallisuusantologia. Hieno päätös!

Kirjaa on lahjoitettu kirjastoihin ympäri Suomen, mutta erinäisten säännösten vuoksi tiede- ja kulttuurikeskus ei voi omissa nimissään painattaa kirjaa myyntiin. Tilaisuudessa kerrottiin, että mikäli kysyntää on tarpeeksi, Avain-kustantamo painattaa kirjaa lisää. Sieltä kysymään, jos tämän haluaa ostaa. Tilaisuuden puheenvuoroista jäi mieleen kaksi asiaa: unkarilaisessa kirjallisuudessa iloitellaan absurdeilla aineksilla paljon reippaammin kuin suomalaisessa realismin hallitsemassa kirjallisuusperinteessä ja aiheet ovat tyypillisesti jotain muuta kuin ihmissuhdevellontaa. Muistelen esimerkiksi Mari A:n eri yhteyksissä kuvanneen, että hän kokee suomalaiskirjat kyllästyttävän ihmissuhdekeskeisiksi. Lisäksi Unkarissa mitallinen runous on ollut aina voimissaan. Osittain sen vuoksi, että runoutta kirjoitetaan paljon puolisoinnuilla, jotka sallivat kokosointuja enemmän liikkumavapautta. Puolisoinnun määritelmä löytyy Jyväskylän yliopiston kielikeskuksesta.

Kirja oli mielentilaani sopivasti riittävän haastava ja kiehtova, en kuitenkaan missään tapauksessa sanoisi vaikeaselkoiseksi. Mutta jos kaipaa jotain helppoa luettavaa, jossa on selkeät päähenkilöt ja ennalta-arvattavan tuttu juoni, saattaisi tipahtaa kärryiltä näiden novellien kanssa. Kirjan alussa on lyhyt katsaus unkarilaiskirjallisuuden ominaispiirteisiin, siellä täällä on hieman runoja, mutta suurin tila on varattu tanakasti novelleille. Aiheet vaihtelivat, mutta mielenmaisemassa olin aavistelevinani jotain yhteistä. Sosialistisen realismin pitkät varjot näkyvät - sieltäkö tulee yhdistelmä arkipäivän harmautta ja absurdeja käänteitä? Mutta kyllä Unkarin historialliset ja maantieteelliset juuret harovat tarinoissa laajalle, Itävalta-Unkarin kaksoismonarkiakin vilahtaa. Monet tarinat ikään kuin alkavat ja loppuvat keskeltä tapahtumia, jotain samaa fiilistä muistan löytäneeni Krzysztof Kieślowskin elokuvista. Jotkut tarinat ovat konkreettisempia, mutta muutamassa tapahtumat jäävät viehättävän arvoituksellisiksi. Eniten pidin Ádám Bodorin novellista Anatol Korkodusin illallinen ja László Darvasin novellista Júlia Szunce. Näin alkaa Anatol Korkodusin illallinen:

"Pidättämistään edeltävänä iltana Anatol Korkodus siisti partansa, puki päälleen uuden juhlapaitansa, solmi kaulaansa rusetin ja veti niskaansa univormumaisen harmaan verkatakin, jonka kauluksia, kalvosimia ja taskuja koristivat tummanvihreät samettitereet. Sitten hän joi pienen pullon kotipolttoista vatukkaviinaa ja kannullisen viiniä. Ennen kuin aamu sarasti ja noutajat tulivat, hän oli lisäksi syönyt kolme ja puoli kokonaisena paistettua marsua."

Olen niin monta kertaa kritisoinut suomentamisen laatua, että nyt tuntuu oikein hyvältä kehua: tämä on erinomainen esimerkki hyvin käännetystä kirjasta. Antologialla on ollut useita suomentajia: Outi Hassi, Juhani Huotari, Tuula Komsi, Hannu Launonen, Tähti Pullinen ja Anna Tarvainen. Ihan pari mitätöntä virhettä jossain vilahti, mutta kokonaisuus oli soljuva, vivahteikas ja taitava. Tietysti en nyt pysty huomaamaan, onko kielen rakenteisiin jäänyt jotain unkarilaista, koska en osaa unkaria. Yritin kovasti miettiä olenko lukenut mitään unkarilaista kirjaa aiemmin, mutten saanut päähäni yhtään esimerkkiä. Kirjan lopussa on hyvä lista suomennettua unkarilaista kirjallisuutta, tunnistin esimerkiksi vanhan lastenkirjan Takapulpetin Kati, josta en myöskään ole ihan varma olenko sitä lukenut vai en, nimi on kuitenkin tuttu. Näkyvästi suomennettu kirjailija on Imre Kertész, jonka pääteokseksi mainitaan Kohtalottomuus. Tuore romaanisuomennos on myös György Dragománin Valkoinen kuningas. Ja tuorehan tarkoittaa minulle sitä, että suomennos on ilmestynyt vuonna 2008... Vanhempaa klassista kirjallisuutta edustaa runoilija Sándor Petőfi, jota Otto Manninen on suomentanut jo 1920-luvulla.

Kokoelman lukeminen oli siinäkin mielessä mukavaa, että oli helppo olla täysin vapaa ennakkoluuloista, kun ei ollut kenestäkään kirjailijasta koskaan kuullut eikä heistä mitään tiennyt. Pitäisi kai tehdä kokeiluja näihin vähemmän tuttuihin kirjamaihin useamminkin.

Lue myös nämä:
Mihail Bulgakov: Kohtalokkaat munat 
Petronius Arbiter: Trimalkion pidot
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia

Salla Simukka: Ylivalotus

Salla Simukan Ylivalotus on viime kirjoituksessani mainitsemani kirja, jonka lukemiseen sysäys tuli kirjailijalta itseltään. Kiitos lukukappaleesta! Simukka on mukana useamman kirjailijan Grafomania-ryhmäblogissa. Muiden grafomanialaisten kirjoista ainakin Terhi Rannelan kirjoja tekisi mieli kokeilla, sillä Kertomus jatkuu -blogin ja Saran kirjat -blogin jutut herättivät kiinnostukseni.

Ylivalotus on osa Tapio ja Moona -sarjaa, ollen jo viides osa. Takakannessa mainitaan sarjan alkaneen Prometheus-leirin kaveriporukassa. Tässä osassa ollaan tiukasti lukiossa. Syksy on tullut ja koulu alkanut, Moonalla on edessä lukion viimeinen vuosi, Tapio vasta aloittaa lukion. Muita keskeisiä hahmoja ovat Moonan kaverit Maija, Tuulikki ja Senja ja ihastus Leo. Myös Moonan perhe on mukana kuvioissa.

Kirja sijoittuu Tampereelle, ja kun tamperelaisista nuortenkirjoista puhutaan, ei voi olla tekemättä vertailuja Rauha S. Virtaseen. No, aika ylivoimainen vertailukohde Virtanen on, mielestäni hän on saavuttanut jo klassikkoaseman. Ja kun kiinnitin huomiota Ylivalotuksen tamperelaisuuteen, pisti silmään että miksi mukava ja omaleimainen Tampereen murre loistaa poissaolollaan? Eivät Virtasenkaan kirjojen päähenkilöt sano mää tai sää, mutta he puhuvat kirjakieltä. Simukan kirjan nuoret puhuvat harmittavan steriiliä ja stereotyyppistä mä-sä -kieltä, Salkkareiden tapaan. Ensi kerralla kunnon murretta mukaan tai sitten kirjakieltä tännekin! Vähän salkkarimaiselta tuntuu myös voimakas ihmissuhteiden vatvonta, vaikka se sinänsä tuttua olikin - nuoret pähkivät omassa päässään kaikenlaisia vaihtoehtoja, todellisuuden ollessa joskus jotain ihan muuta.

Moonan kautta seurataan lukiolaistytön paineita löytää elämälle oikea suunta. Opiskeluvalinnat ja -haaveet kiehtovat mutta myös stressaavat. Muistin lukiessa tuttuja tuntemuksia omilta lukiovuosilta, mutta hieman ulkokohtaiseksi kirja jäi. Osallistuin viikonloppuna Avain-kustantamon järjestämälle kirjoituskurssille. (Siitä lisää myöhemmin, kurssi jatkuu vielä ensi viikonloppuna.) Siellä muistutettiin kirjallisuuden peukalosäännöstä: "näytä, älä kerro". Tuntuu että Moonan kohdalla Simukka nimenomaan kertoo eikä näyttää, antaa Moonan selostaa tunteitaan ja ajatuksiaan aika lailla puhki. Lopputulos on hieman varovaisen kuuloinen.

Kiinnostava elementti kirjassa on Maijan tuore uskoontulo. Lukujen välisissä kursivoiduissa katkelmissa pohditaan myös uskonasioita, pohtija selviää vasta kirjan loppupuolella. Olin itse monta vuotta seurakuntanuori, eikä ole tullut vastaan kirjoja, joissa uskottavasti kuvattaisiin seurakuntanuorten elämää. Saa vinkata, jos joku tietää! Kovin pitkälle Simukka ei kuitenkaan usko-teemaa rakenna, mutta pintaraapaisun verran siihen päästään.

Jatkosarjoissa on aina tärkeää, että kirja toimii sekä osana jatkumoa että itsenäisenä kokonaisuutena. Kohtalaisen hyvin kirja antoi uuden lukijan hypätä mukaan, parissa kohdassa huomasin miettiväni, että tää varmaan selittyisi jos olisi lukenut aiemmat osat, nyt jäi vähän hämäräksi.

Koska en enää ole nuortenkirjojen "oikeaa" kohderyhmää, en pysty täysin arvioimaan kuinka tämä nykyhetken lukiolaisiin kolahtaisi, pitäisi antaa tämä jollekin lukiolaiselle luettavaksi. Toisaalta, monet lukiota käyvät kirjabloggaajat kirjoittavat melkoisen kypsästi huomattavasti vaativammista kirjoista, joten mahtaisiko tämä heillekään olla mikään jättielämys? Nuortenkirjoista pitävänä aikuislukijana arvioin, että Salla Simukka häviää Sari Peltoniemelle kiehtovan ja mukaansatempaavan tarinan luojana. Junnaavimmissa kohdissa mieleen muistuivat jo Merja Jalon hevoskirjat, nehän olivat nuorena tosi hyviä, mutta kun olen aikuisena niitä vilkaissut, ne ovat tuntuneet hyvin kaavamaisilta. Mutta kyllä Simukka Jalon päihittää.

Ei siis mikään maata mullistava lukukokemus, mutta oikeat lukio- ja yläkouluikäiset saattavat olla innostuneempia. Kannesta on pakko sanoa, että tässä on varmaan tavoiteltu jotain retrohenkistä grafiikkaa, mutta minun silmiini lopputulos on melko kamala. En varmaan edes tunnistaisi tätä kirjaksi, jos kirjakaupassa näkisin, mieleen tulee joku värikäskantinen muistivihko ennemminkin.

Lue myös nämä:
Sari Peltoniemi: Kummat
Rauha S. Virtanen: Virva Seljan yksityisasia
Hanna Marjut Marttila: Ikuisesti snadi

Pahat kirjabloggaajat?

K-blogissa pohditaan kirjablogien keskusteluvapautta ja blogikirjoitusten elinkaarta. Kokemuksia on monenlaisia, ääripäänä runokritiikkiseminaari, jossa runoilija on arvellut, ettei ihan kenen tahansa pitäisi saada kirjoista nettiin kirjoittaa.

Blogikeskustelun tasosta kirjoittaa myös Henna Helmi Heinonen bloginsa päätöskirjoituksessa.  Minutkin siellä mainitaan. Olen tämä: "Näen myös erään minut pariin otteeseen haukkuneen kirjabloggaajan käyvän täällä päivittäin, eilenkin 5-6 kertaa hän on käynyt vaklaamassa, mitä se nyt sanoo." Taisin tosiaan lopettaa blogin kommentoinnin "Parempi kuin Pulkkinen" -kirjoituksen kommentointiin. Olen silti käynyt blogia lukemassa. Onko se vaklaamista, sen jätän jokaisen itse arvioitavaksi.

Nämä kaksi keskustelua luettuani on vähän jännä olo. Kirjabloggaajat ovat tähän asti saaneet huomattavasti enemmän positiivista kuin negatiivista palautetta. Onko nyt pinnan alla jotain kuhinaa? Olenko kirjabloggaajana pahis, joka lyttää ja haukkuu ja jolla ei pitäisi olla edes oikeutusta sanoa netissä mitään kirjoista?

Blogini kävijämäärät ovat olleet nousussa koko blogin olemassaolon ajan, minkä tulkitsen johtuvan erityisesti siitä, että kun blogiin tulee jatkuvasti uutta sisältöä, niin yhä useammin google-hauilla on mahdollista osua blogiini. Tammikuussa käyntejä (ei siis kävijöitä) oli noin 7500. Ei tämäkään blogi siis mikään valtamedia ole, vaan harrastus. Ja sellaisena tulee pysymäänkin. Viime aikoina keskustelu on ollut kuitenkin ilahduttavan paljon vilkkaampaa kuin blogin ensimmäisinä vuosina, jolloin ehti pitkään olla sellainen tunne, että bloggaaminen on hyvin yksityinen harrastus, koska kommentteja tuli harvakseltaan ja paljon nykyistä vähemmän. 

Blogikeskusteluissa on viime aikoina puhuttu paljon myös kirjamarkkinoinnista. Tärkeä ja mielenkiintoinen aihe. Kannattaa käydä lukemassa Järjellä ja tunteella -blogin pitkä keskustelu. Pohdin tuossa, että voisiko markkinoinnin tilalle nostaa toisen kaupallisen termin, nimittäin asiakaspalvelun. Talouskielen sotkeminen kirjapuheeseen tuottaa joskus melkoisen kökköjä sekasotkuja, ja hölmöltä kuulostaakin kehottaa kuvittelemaan, että lukija on kirjailijan asiakas. Mutta jos pitäisin ravintolablogia, jossa kerrottaisiin ruokailukokemuksista eri ravintoloissa, niin en jättäisi mainitsematta huonoista puolista vain siksi, että "kyllä se henkilökunta varmasti yritti parhaansa". Sama koskee kirjoja. Kirjan lukeminen herättää kaikennäköisiä ajatuksia. Puran ne tänne blogiin. Jos annan ravintolassa palautetta siitä, että ruoassa, asiakaspalvelussa tai jossakin muussa ei ollut kaikki kohdallaan, oletan, että kokki ei vedä herneitä nenään ja ajattele, että olen väärässä. Tietysti sellaisiakin ravintoloita varmasti on, mutta sittenpä on helppo äänestää jaloillaan ja olla menemättä sinne uudelleen.

Rupesin pohtimaan tätä, kun tuli mieleen, että entä jos vaikka Pauliina Sudelle tulee paha mieli siitä, mitä olen blogannut hänen kirjastaan, jos hän osuu googlella juttua lukemaan. Tai entä jos Riikka Pulkkinen suutahtaa jos nakkipaperikeskustelu osuu hänen silmiinsä. Tosin näissä blogiarvioissa on eräs hyvin yleisinhimillinen piirre. Jos kehun jonkun kirjan maasta taivaaseen, kukaan ei koskaan tule kommentoimaan, että nyt olet aivan väärässä etkä tajunnut tästä mitään. Jos kirjoitan negatiivisempia mielipiteitä, niin aina silloin tällöin joku tulee kommentoimaan, että miten sinä nyt tuolla lailla.

Noh. Suomalaisessa kirjallisuudessa on paljon hyvää. Vuosilaskelmieni mukaan puolet lukemastani on aina kotimaista kirjallisuutta. Mutta ei sitäkään voi olla näkemättä, että paljon painetaan kaikennäköistä kuraakin. Kuraa minun mielestäni, siis. Olisi hyssyttelyä unohtaa negatiiviset kommentit ja kirjoittaa vain positiivisista. Moni blogin lukija on antanut palautetta, että on löytänyt kivoja kirjavinkkejä täältä. Jos kirjoittaisin kaikesta lukemastani vain hyvät puolet ja sensuroisin huonot, niin kävisipä tylsäksi. Kyllä mainoslehtiä painetaan jo tarpeeksi muutenkin, kannattaa lukea niitä jos haluaa vain positiivisia kommentteja kirjoista.

Pohdin aihetta siksikin, että eräs signaali blogien merkityksen jonkinlaisesta kasvusta on, että saan nykyään jo monia kirjoja arvostelukappaleena blogia varten. Eilen rupesin lukemaan erästä ilmaiseksi saamaani arvostelukappaletta. Sain kirjan, kun kirjailija itse meilasi minulle ja kysyi haluaisinko blogata kirjasta, kun aika ajoin nuortenkirjoista kirjoitan. Entäs jos kirja onkin mielestäni kauheaa shaissea, onko bloggaus silloin isku kirjailijan vyön alle? Mutta jos rupean hymistelemään, olenko kaupallisesti aivopesty orja?

No, tuskinpa kumpikaan ääripää toteutuu. Mutta kaikenlaista kuhinaa kirjablogirintamalla tuntuu nyt olevan.

Riikka Pulkkinen: Totta

Joskus kipinä, joka saa tarttumaan kirjaan, voi yllättää. Riikka Pulkkisen Totta-kirjaa on markkinoitu näkyvästi, kehuttu laajalti, arvioitu paljon. Minä en ole Pulkkisen esikoistakaan lukenut eikä ollut ihmeempää hinkua tarttua tähän hänen toiseenkaan romaaniinsa. Mutta istuskelin jossain missä oli hetki luppoaikaa, lueskelin käsiin osunutta Olivia-lehteä ja siellä oli kirja-arvio, jossa Totta-kirjan juonta kerrattiin. Sivistyneistöpariskunta keskiössä, herra rakastuu palvelustyttöön? Muistumia Helvi Hämäläisen Säädyllisestä murhenäytelmästä?

Googletin "riikka pulkkinen totta säädyllinen murhenäytelmä". Osuin Hymyilevän eläkeläisen blogiin ja Parnassossa julkaistuun Maaria Pääjärven kritiikkiin. Kumpikaan kirjoittajista ei mitenkään ihastunut kirjaan: ensinmainittu luukuttaa enemmän, jälkimmäinen hillitymmin. "Totta on viehättävä tyttökirja keski-ikäisille naisille", toteaa Hymyilevä eläkeläinen. "Ylistetty kieli muistuttaa neutraaliudessaan hyvälaatuista käännössuomea", arvioi Pääjärvi. Muista arvioista samaistun kovasti Inahduksen kommenteissa Inan esittämään tiivistelmään: "moitittiin liiallista pehmeyttä ja runotyttöilyä - särmän puutetta valitteli joku." Ina kuvaa myös, että kirjan parissa ei meinannut päästä alkua pitemmälle.

Samoin kävi minullekin. Jossain sivun 40 paikkeilla tuntui siltä, että ihan kiva, jokos tämä loppuu? No en viitsinyt kesken jättää, mutta minulle käy niin, että jos tarina ei tempaa mukaansa enkä koe samaistumista, rupean lukemaan "pikalukua", jolloin lukukokemuksen ulkokohtaisuudesta tulee itseään ruokkiva kierre. Ei tarjonnut kauheasti tunnetason elämyksiä minulle tämä kirja.

Jossain vaiheessa kirjan tyylistä tuli mieleen eräs aika erilaiseksi mielletty suomalainen kirjailija. Nimittäin Jari Tervo. Pulkkinen keskittyy rakentelemaan taidokkaita kielikuvia. "Taatusti minussa on hellyys. Usein minusta tuntuu, että se valuu sormenpäistäni kuin mesi, niin tiheää se on." Lennokkaita ja persoonallisia metaforia Tervokin viljelee ahkerasti, mutta lähtökohdat kirjoille ovat erilaiset. Totta-kirjan juoni mahtuu täysin kansiliepeen selostukseen. Pulkkinen käyttää yli 300 sivua kuvatessaan noin neljän päähenkilön ja muutaman pienemmässä roolissa olevan henkilön tulemisia, menemisiä, syömisiä ja nukkumisia. Minimalististen tapahtumien päälle hän rakentaa laajoja kielellisiä kerroksia. Tervo taas ottaa kirjoihinsa isoja ihmisjoukkoja, huiman määrän tapahtumia, toisinaan laajoja poliittis- tai sotahistoriallisia käänteitä. Hän hioo ja viilaa valtavan tapahtumamäärän kielellisesti tiiviiksi myllerrykseksi. Kärjistäen voi sanoa, että Pulkkinen käyttää paukkunsa kuvatessaan asioita, Tervo taas kuvaa tapahtumia. Ja draaman kannalta tapahtumat ovat aina kiinnostavampia kuin asiat.

Pulkkisen kannattaisi ammentaa seuraavaan kirjaansa sangollinen tervoa siinäkin mielessä, että Totta on kovin siloiteltu, kiillotettu ja säädyllinen kirja. Kyllä minäkin ihailen kauneutta ja estetiikkaa, mutta mielestäni kauneus tulee parhaiten esille kontrastin kautta, mukana täytyy olla elämän julmia puolia. Tämän lukemisen jälkeen olo oli kuin olisi syönyt ätläkän hattaran. Tai lukenut jotain Glorian tapaista naistenlehteä, jossa henkilöhaastattelut on puleerattu niin viimeisen päälle edustuskelpoisiksi, että vaikka periaatteessa kerrotaan ikävistä asioista, niin kovin soveliaalta ja tyylikkäältä kaikki vaikuttaa.

Kirjan päätasolla seurataan syöpää sairastavan isoäidin valmistautumista kuolemaan ja perheenjäsenten reaktioita sairauden ja kuoleman edessä. Mutta koska en kovin kummoista tunnetason eläytymistä saavuttanut, kiinnittyi huomioni aivan toissijaisiin asioihin, joista ärsyynnyin. Esimerkiksi tähän:

"Anna käveli tänne kotoa Albertinkadulta, pistäytyi Stockmannilla ostamassa mummolle tuliaisia. Päivä oli kirkas. Nakkipaperi kadunkulmassa, lokki, jogurttipurkki ja tavanomaiset autot."

Vai nakkipaperi. Albertinkatu on tuossa nurkan takana, ja jos minä kävelen sieltä Stockmannille, en todellakaan näe kadunkulmissa mitään nakkipapereita. Näen kyllä Mäkkärin hampurilaispapereita, Subwayn serviettejä ja pahveja, limpparimukeja, ehkä pitsalaatikoita. Nakkipaperi on vanhanajan tyylikäs retroroska. En edes usko että nykypäivän yliopisto-opiskelija, jollaiseksi Anna kuvataan, edes ajattelisi että muutama vuosikymmen sitten Suomessa ei käyty mättämässä kebabbeja tai mäkkäriä, vaan esi-isämme jonottivat torin kulmagrillille, jossa käsittääkseni myytiin suurena herkkuna keitettyjä nakkeja, jotka käärittiin voipaperiin. Joten mistä hitosta se nakkipaperi nyky-Helsinkiin lennähti?

Toinen, vielä suurempi - ja typerämpi - ärsytyksen aihe liittyi sekä kirjailijaan että kirjaan. Jossain oli juuri ennen tämän lukemista sattunut silmiin kirjailijahaastattelu, jossa Pulkkinen esiteltiin "gradua vaille maisterina", ja ainakin kustantamon kirjailijaesittelyssä hänet todella mainitaan opiskelijana. Niinpä kirjan kuvaukset Annan gradunteosta ovat juuri sellaista liihotusta, jollaiseksi minäkin gradun teon kuvittelin ennen kuin olin gradua aloittanut. Anna istuskelee puistossa ja juttelee ystävänsä kanssa, että pitäisi lukea lisää kirjallisuutta. Sukulaisten kanssa hän laskee leikkiä tieteellisistä teorioista. Pöh! Gradun tekoon ainakin minulle ainoa lääke oli, että kun oli tarpeeksi kauan piehtaroinut tuska-ahdistuksen vallassa aiheen ja aineiston kimpussa, niin asetti sitten itselleen deadlinen ja laski, montako sivua per päivä pitää kirjoittaa että saa säällisen mittaisen opinnäytteen kasaan. Siinäpä sitten hakkasin tekstiä ja kas, valmistuihan se gradukin. Valmis työ on hyvä työ, vaikka tuskinpa minunkaan opinnäytetuotokseni ovat mitään helmiä Suomen tieteelle olleet. Kaverillinen neuvo Pulkkiselle: kannattaa vääntää se gradu kasaan ennen kolmannen romaanin kirjoittamista.

Ettei nyt ihan hakoteille mentäisi, niin kehun Pulkkista kuitenkin siitä, että kyllä hän teknisesti hyvä kirjoittaja on. Voisinpa kokeilla joskus myös Rajan, Pulkkisen esikoisen, lukemista. On kirjoja, joiden lukeminen keskeytyy vähän väliä Homer Simpsonin reaktioon: pitää lyödä kädellä otsaan ja huutaa kovaa DOU! Tämän kirjan parissa niin ei käynyt. Sinänsä ymmärrän hyvin kirjan Finlandia-ehdokkuuden, koska juuri tällaisia kirjojahan palkintoraadit vuodesta toiseen tuntuvat arvostavan. Pitää olla niukkaeleinen mieluummin kuin runsas, siloiteltu mieluummin kuin säröinen, porvarillinen mieluummin kuin maalainen. Harmi minun kannaltani, etten hirveästi tällaisesta tyylistä välitä. Ja vähäeleisyydessään Tottakin kärjistyy korneimmillaan sinne vanhan tutun kahvinjuontikirjallisuuden puolelle:

"Hän poimi lehden lattialta, se oli lohdullisin asia koko aamussa. Hän keitti espresson, kiehautti maidon suureen kulhoon. Hän paahtoi leivät ja voiteli ne huolella, ei kitsastellut juustoviipaleissa."

Merkillistä kyllä, kirja sai minut harvinaisen tietoiseksi omasta fyysisestä lukuaktistani. Että tässä minä nyt makaan sohvalla, luen sivistynyttä Finlandia-ehdokaskirjaa, jossa on tyylikäs kansi, mukavan pehmeä paperi, kaunis fontti, miellyttävän ilmavat marginaalit sivun molemmin puolin... Ulkokohtainen kokemus tosiaan! Mutta kyllä Otavalla kauniita kirjoja osataan tehdä.

Aivan kuten totesin Marja Leena Virtasen Aidan luettuani - jos haluatte järisyttävää porvarillista perhedraamaa, ei ole Helvi Hämäläisen voittanutta. Kannattaa kaivaa Säädyllinen murhenäytelmä esiin.

Lue myös nämä:
Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä
Marja Leena Virtanen: Aida
Jari Tervo: Pohjan hovi

J.D. Salinger: The Catcher in the Rye

Ensin kaksi erilaista suomennosta, sitten alkuperäisteos! Nyt olen saanut tuhdin annoksen Salingeria, kun The Catcher in the Rye on luettu englanniksi loppuun.

Lukukokemus oli erikoinen, sillä vaikka luen mielelläni samoja kirjoja useita kertoja, jää lukukertojen väliin yleensä useita vuosia. Vaikka eri kieliversioiden lukeminen antoikin lukukokemukseen mausteensa, niin tarinahan on sama. Hullua kyllä, tällä lukukerralla lukeminen ei ollut tavallista nopeampaa sen vuoksi, että tarina olisi tuttu, vaan päinvastoin hidasta ja perusteellista. Takerruin kaikenlaisiin yksityiskohtiin miettien, että miksi juuri tästä asiasta kerrotaan tässä näin. Mikä tämän merkitys on, vai onko tällä jokin ylimaallinen piilomerkitys? Sinänsä The Catcher in the Rye puolustaa paikkaansa klassikkona, että peräkkäiset lukukerrat eivät syöneet kirjan tehoa, vaan osoittivat kirjan kerroksellisuuden ja monitulkintaisuuden. Viittasin suomennosvertailun kommenteissa kirjan englanninkieliseen Wikipedia-sivuun. Sieltä löytyy tulkintoja ja selityksiä joka lähtöön. Kun nuori prostituoitu Sunny sanoo Holdenin muistuttavan "sitä yhtä tyyppiä siitä yhdestä elokuvasta", niin Wikipediaan on kaivettu, mikä elokuva todennäköisesti on ollut kyseessä ja miltä elokuvan näyttelijä on näyttänyt.

Tuntuu älyttömältä edes sanoa kirjasta mitään, koska tästä on vuosikymmenien aikana puhuttu ja kirjoitettu niin paljon, että luultavasti kaikki kommenttini ovat jo jonkun muun huomioimia. Sanonpa silti jotain. Koulusta potkut saaneen Holden Caulfieldin päämäärätön seikkailu New Yorkissa oli alkukielellä mukavaa luettavaa.

Englanniksi lukeminen näytti molemmista suomennoksista erään puutteen, joka ei kuitenkaan ole kummankaan suomentajan vika. Kuten Luru viime keskustelun kommenteissa nosti esille, kieltä ei voi irrottaa kulttuurista. Suomen luokkaerot ovat hyvin pienet, silloin kun vertailukohteena on Yhdysvaltain itärannikko. Se näkyy myös kielten välisessä erossa. Holdenin englannissa näkyy tietoisuus omasta yläluokkaisesta statuksesta, vaikka Holden onkin perinpohjaisen kapinallinen "mitävälii" -teini. Koulukavereittensa kanssa Holden puhuu rennosti, mutta kun hän kohtaa seikkailussaan taksikuskeja, hissipoikia tai prostituoidun, puhuu hän piruuttaan hyvin sofistikoituneesti.

"Besides, he was such a touchy guy, it wasn't any pleasure discussing anything with him. 'Would you care to stop off and have a drink with me somewhere?' I said.

He didn't answer me, though. I guess he was still thinking. I asked him again, though. He was a pretty good guy. Quite amusing and all.

'I ain't got no time for no liquor, bud', he said. 'How the hell old are you, anyway? Why ain'tcha home in bed?'"

Holden vitsailee oman osaamisensa kustannuksella: "I'm quite illiterate but I read a lot." Mutta hän ihailee entistä koulukaveriaan Carl Lucea, koska tämä on intellektuellin maineessa ja tällä on laaja sanavarasto: "He was strictly a pain in the ass, but he certainly had a good vocabulary." Suomen kouluissahan oppilaiden hallitsemaa sanavarastoa ei kai sen kummemmin nykyäänkään testata, mutta englanninkielisessä maailmassa sanavaraston laajuus ja tavausosaaminen ovat sivistyksen merkkejä. Holden myös mainitsee usein kirjallisuuden klassikkoja puheessaan.

Olen maininnut että suurin yhteinen teema blogissani käsiteltyjen kirjojen välillä on toinen maailmansota, vaikken mikään erityinen sotafriikki olekaan. Mutta niinpä tämänkin kirjan saa sovitettua siihen kategoriaan. Kirja on ilmestynyt nopeasti toisen maailmansodan jälkeen, ja kun vertaa Holdenia siihen mieskuvaan, jota sotapropaganda kaikkialla maailmassa syöttää "meidän urheista pojistamme", niin ero on huima. Tahallaan velttoileva Holden pohtii armeijasta, ettei hän kestäisi olla siellä kaikenlaisten idioottien seurassa, ja kiittelee ydinpommin keksimistä - hän haluaa istua pommin päällä, jos seuraava sota joskus tulee.

Modernina miehenä Holdenia voi pitää siinäkin mielessä, että kirjan prostituoitukohtausta voi verrata perinteiseen machomiehuuskokeeseen, johon kirjoissa usein törmää. Vanhassa maailmassa nuoren miehen piti päästä poikuudestaan ilotalossa. Holden saa hotellihuoneeseensa nuoren Sunnyn, mutta hän ei haluakaan edes yrittää sukupuoliyhdyntää tylyn ja karskin Sunnyn kanssa, vaan mieluummin häätää tämän tekosyyn varjolla huoneestaan. Myöhemmin Holden kertoo kaverilleen, kuinka hän haluaisi seksikokemuksia vain sellaisten tyttöjen kanssa joista hän todella pitää, hän ei voi ajatella asiaa jonkun sellaisen kanssa, jota kohtaan ei tunne mitään.

Holdenia on kai lähestytty hyvin usein totuuden ja valheen puhujana. Koko kirjan ajan Holden kertoo tarinaa lukijalle ja puhuttelee tätä suoraan. Holden kertoo rehellisesti olevansa kova valehtelija. Sitä vasten tuntuu mielenkiintoiselta, että hän vähän väliä käyttää vahvistavia lauseita jutuilleen: "If you want to know the truth", "I swear to God I will", "He really was" ja niin pois päin. Mutta mitkä asiat ovat valheen arvoisia ja mitkä eivät? Varsinkin kun Holdenin johdonmukaisin tunne on inho kaikkea tekopyhää ja teennäistä kohtaan.

Salinger on siitä taitava kirjailija, että hän ei selitä asioita puhki. Monet asiat käyvät ilmi vähän vaivihkaa, ja jää lukijan arvioitavaksi, onko tietyillä yksityskohdilla merkitystä kokonaisuuden kannalta vai ei. Minua jäi mietityttämään esimerkiksi Holdenin toistuvat aikeet soittaa Jane Gallagherille. Huh, lukemalla saman kirjan kolme kertaa putkeen saa kyllä hyvin päänsä sekaisin. Yhden lukukerran aikana sitä vain paahtaa läpi kirjan nopeaa tahtia eikä ehdi takertua detaljeihin.

Jos empii suomennosten välillä, voi oikein hyvin lukea kirjan englanniksi. Mikäli ymmärtää nuo näytteet, niin antaa mennä vaan. Mielenkiintoinen elämys oli tämä tehotankkaus Holden Caulfieldin seuraa.

Lue myös nämä:
J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa - suomennosvertailua
Harper Lee: To Kill a Mockingbird
Bret Easton Ellis: Lunar Park

J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa - suomennosvertailua

J.D. Salingerin klassikkokirjan Sieppari ruispellossa olen lukenut joskus tosi kauan sitten. Uusintalukeminen on ollut passiivisesti mielessä jo vuodesta 2004 asti, silloin nimittäin ilmestyi uusi suomennos. Mutta olisikohan 2 x 100 -kirjahaaste aktivoinut aivoni Siepparin suuntaan, tai ehkä Sannan joulukuussa raportoimat Sieppari-kokemukset iskivät kipinää. Hommasin omaan hyllyyn alkukielisen pokkariversion The Catcher in the Rye, kirjastosta lainasin Pentti Saarikosken suomennoksen vuodelta 1961 ja Arto Schroderuksen suomennoksen vuodelta 2004. Alkuperäisteoksen ilmestymisvuosi on selostettu kansiliepeessä: jatkokertomuksena tämä ilmestyi jo vuonna 1945, kirjana vuonna 1951.

Aioin ensin lukea kaikki versiot kerralla putkeen, mutta sitten päätin vähän pätkiä urakkaa ja luin vasta suomennokset, välillä vilkuillen alkutekstiä. Jätän tarkemmat juoniselostukset myöhemmäksi, jos käy niin että jaksan lukea vielä alkuteoksen niin kirjoitan sitten lisää. Perusasetelma lienee tuttu monelle, sitten voin keskittyä vertaamaan suomennoksia. Uudesta suomennoksesta on toki kirjoitettu aikanaan Hesarissa.

Nuorisokulttuuri oli kirjan ilmestymisaikaan vasta muotoutumassa, joten ei ihme että tämä kirja on aikanaan tärähtänyt kollektiiviseen tajuntaan nuoren kapinallisen tilityksenä. Nykylukijalle tarinassa ei sinänsä mitään kovin ihmeellistä ole. Yläluokkainen teini Holden Caulfield on saanut potkut hienosta poikakoulusta, ja hän päättää viettää hieman omaa lomaa New Yorkissa ennen kuin menee jouluksi kotiin.

Saarikoski-elämäkerroista muistan, että Sieppari ruispellossa -suomennos taisi herättää aikoinaan sekä ihailua että närää. Ihailua siksi, että hyvän kielen tajunsa ansiosta Saarikoski osasi kirjoittaa Holdenille luontevan äänen stadin slangilla. Kritiikkiä taas herätti, että Saarikoski pisteli välillä käännökseen omiaan ja välillä teki isojakin virheitä. Ihan ymmärrettävää, että uusi suomennos klassikosta 2000-luvulla tehtiin.

Aloitin lukemalla Schroderuksen version. Se oli miellyttävä ja hyvin luistava. Sinänsä Siepparin peruskerronta ei ole mitään ihmeen vaativaa - dialogia lukuunottamatta tarina kerrotaan kirjakielellä, mutta Salingerin käyttämät, 1940-luvun Yhdysvaltain itärannikon yläluokkaisen pojan käyttämät sanonnat ja kielikuvat ovat niitä, joiden kohdalla kääntäjä joutuu vähän pohtimaan mitä tekisi. Saarikoski käänsi koko kirjan puhekielelle, joten hänen versionsa tuntui Schroderuksen version jälkeen luettuna hieman takkuisemmalta. Schroderuksen Holden kuulostaa rauhalliselta ja analyyttiselta, Saarikosken Holden taas ärsyttävältä ja levottomalta. Vaikka juuri sellaiseksihan Holden kuvataan - hän kokee teinin elämäntuskaa ja angstia, ei viitsi tehdä koulussa mitään, on saanut potkut useista opinahjoista. Kunnianhimoa hän ei tunne mihinkään suuntaan, ja hän inhoaa kaikkea teennäisyyttä, jota hän havainnoi aikuisten maailmassa olevan. Schroderuksen suomennoksessa toistuu Holdenin inhoa kaikkea falskia kohtaan, Saarikosken suomennoksessa useimmin vilahtaa dorka.

Onkin kiva miettiä, että mitenkähän ihmeessä itse ratkaisisi käännökset. Alla esimerkkejä.

Schroderus: "Siitä minä Selmassa pidin, ettei se juurikaan kehua retostanut isäänsä. Se luultavasti tiesi, mikä falski vätys se äijä oli."

Saarikoski: "Se siinä oli kivaa että se ei puhunnu mitään paskaa suuresta isästään. Se varmaan ties mikä dorka tyyppi sen faija oli."

Salinger: "What I liked about her, she didn't give you a lot of horse manure about what a great guy her father was. She probably knew what a phony slob he was."

Parissa kohdassa huomasin hyvin Saarikosken huolimattomuuksia, kerran kengät vaihtuivat käännöksessä hansikkaiksi. Ja ainakin yksi lause oli lisätty aivan ylimääräiseksi. Tämä kohtaus kuulostaa melko käsittämättömältä Saarikosken käsittelyssä:

Saarikoski: "Se mun taksini oli kamalan vanha ja se hais niinkun joku olis just pompottannu siinä persettään."

Schroderus: "Taksi, jonka sain, oli tosi vanha ja haisi siltä kuin joku olisi vasta yrjönnyt sinne."

Salinger: "The cab I had was a real old one that smelled like someone'd just tossed his cookies in it."

Samoin tässä kohtauksessa kahden suomennoksen ero on ääripäästä toiseen - mutta enpä osaisi itsekään päätellä tuosta lauseesta sen merkitystä, jos se tarjoiltaisiin alkuperäisestä yhteydestä irrotettuna käännettäväksi:

Schroderus: "Huvittavinta oli kuitenkin se, että me oltiin huonoimmat luistelijat koko helvetin luistinradalla. Siis tosiaan huonoimmat. Ja siellä oli kyllä muutamia aivan toivottomia toheloita."

Saarikoski: "Huvittava juttu, mut me oltiin kaikista heikoimmat luistelijat koko kentällä. Tahtoo sanoa heikoimmat. Siellä oli muutamia helvetin hyviä luistelijoita."

Salinger: "The funny part was, though, we were the worst skaters on the whole goddam rink. I mean the worst. And there were some lulus, too."

Välillä tosin Schroderus soveltaa enemmän ja Saarikoski on uskollisempi:

Schroderus: "Oli aina yhtä vaikea sanoa, johtuiko nyökkäily siitä että se oli mietteissään vai vain siitä että se oli mukava vanha äijä, jolla on konseptit sekaisin."

Saarikoski: "Sitä oli mahdoton tietää nyökyttelikö se niin kovasti päätään sen takia kun se ajatteli niin kovasti ja vastaavaa, tai sen takia että se oli vanha ruuhi eikä erottannu takapuolta kyynärpäästä."

Salinger: "You never knew if he was nodding a lot because he was thinking and all, or just because he was a nice old guy that didn't know his ass from his elbow."

Jotkut kohdat taas on pakko kääntää vapaasti joka tapauksessa:

Schroderus: "Se selvästikin häpesi vanhempiaan, koska ne sanoivat "ratio" eikä radio ja muuta vastaavaa eikä ne olleet kovin varakkaita."

Saarikoski: "Se häpes selvästikin vanhempiaan kun ne sano "presitentti" ja sillailla eikä niillä ollu rahaa."

Salinger: "You could tell he was very ashamed of his parents and all, because they said 'he don't' and 'she don't' and stuff like that and they weren't very wealthy."

Saarikoski-suomennos huipentuu siihen, että kirjaan loppuun on lisätty sanasto, jossa selitetään kirjassa käytettyjä termejä. On ilmeisesti kulkenut suomennoksen lopussa mukana painoksesta toiseen, ei näitä selityksiä ehkä nykyään enää tarvittaisi. Tässä pari näytettä:

baby nainen; pienokainen
hintti homofiili
skeida ulostetta tarkoittava sana, käytetään myös kuvallisesti
sorry anteeksi

Jos tämän rinnakkaislukemisen jälkeen pitäisi suositella jompaa kumpaa suomennosta, niin sanoisin, että sen, joka haluaa tutustua Salingerin klassikkoon, kannattaa poimia Schroderuksen suomennos. Se on nopealukuisempi ja juonenkulku nousee ehkä selvemmin esille, kun tarina kerrotaan yleiskielisesti. Mutta kyllä Saarikoskenkin suomennosta kelpaa lukea, erityisesti siksi, että siihen on tallennettu hyvin suomalainen historiallinen slangin puhetapa. Millainen lukukokemus alkukielinen versio on - siitä kuulette ensi kerralla, mikäli Salinger-taisteluväsymys ei iske.

Lue myös nämä:
J.D. Salinger: The Catcher in the Rye
Walt Whitman: Valitut runot
Harri Sirola: Turha hätkähtää

Essi Kummu: Karhun kuolema

Ensin sivuraiteille: IHANAA! On olemassa minun ikäiseni suomalainen naiskirjailija, jonka kirjassa ei juoda cappuccinoa Esplanadilla, ei kuvata haahuilevia trendipellejä muodikkaissa etelähelsinkiläisissä työpaikoissa, eikä vatvota sitoutumiskyvyttömien nuorten aikuisten parisuhdeongelmia.

Sitten asiaan. Essi Kummun Karhun kuoleman bongasin Jennin blogista. Jenni oli saanut kipinän Rooibokselta, ja Jennin vanavedessä myös Marjis on ehtinyt tämän lukea ja kehua. Minä aloitin kirjaa hieman epäluuloisena: ensivilkaisulla kirja vaikutti vähän tekotaiteelliselta, ja sille olen pahasti allerginen. Mutta kirja oli samaa maata kuin Seija Vilénin Mangopuun alla: kun jatkoi eteenpäin, teksti otti minut mukaansa, ja antoi jotain uutta, kiehtovan elämyksen.

Kirja sijoittuu Suomen ja Ruotsin rajalle, pieneen kylään jossa puhutaan kahta kieltä. Ensimmäisessa luvussa esitellään päähenkilöt. Fanny hoitaa vanhaa, sairasta äitiään. Fannyn sisar Stella elää samassa pihapiirissä lasten kanssa. Naapurin mukava Alfred käy Fannyn seurana usein. Fannyn poika Alex on valokuvaaja, hän on Grönlannissa työkeikalla.

Siihenpä loppuukin kaikki tavallinen, mitä kirjasta voi sanoa. Kirjassa on vahvoja mytologisia ja symbolisia elementtejä. Yleensä niiden kanssa mennään vaivaantumisen ja epäuskottavuuden puolelle, mutta Kummu osaa hämmästyttävän taitavasti pitää mukana kaksi tasoa koko ajan. Toinen taso kuvaa pienen syrjäisen kylän pienten ihmisten tavallista elämää piha- ja kotitöineen. Toisessa ihmiset kuolevat, mutta heidän henkensä jäävät vaeltamaan maan pinnalle, karhu kiertää talonnurkkia hakien ihmistä morsiamekseen ja parantajan taidoistaan tunnettu Stella lähtee lapsineen juhla-asussa karhun perään.

Eräässä jaksossa keskitytään kuvaamaan Alexia Grönlannissa. Juurettomuuden ja tarkoituksettomuuden tunteista kärsivä valokuvaaja, joka etsii lohtua nimettömistä seksisuhteista, on periaatteessa kliseinen hahmo, mutta Kummu välttää kliseisyyden tunteen ja Alexista tulee herkkä ja kiinnostava ihminen.

Kirjaa leimaa muutenkin surumielisyyden ja etäisyyden tunnelma. Samaan aikaan lukukokemus oli vetävä ja kiinnostava, koska kirja ruokki uteliaisuutta ja tarjosi jatkuvasti ennalta-arvaamattomuutta ja yllätyksellisyyttä. Perheenjäsenten suhteista huokui tunne siitä, kuinka kovin kaukana joskus voi olla niistäkin ihmisistä, joiden tietää olevan kaikkein lähimpiä. Koin kirjan jollakin lailla puhdistavana.

Älyllisellä tasolla kirjassa viehätti myös siitä välittyvä yleissivistyksen tunne. Kummu hallitsee isot kokonaisuudet, käsittelee luontevasti suomalaismytologioiden lisäksi karjalaisuutta, Amerikan siirtolaisuutta, Pohjois-Suomen ja Pohjois-Ruotsin kulttuurivaihtoa. Minusta Kummulla on historian ja kulttuurien tajua.

Kirjassa on persoonallinen ote, mutta lukiessa heräsi hyvällä tavalla häivähdyksiä ja mielleyhtymiä kirjasukulaisista. Pohjoissuomalaisuuden kuvaamisessa henkistä sukulaisuutta löytyy ainakin Helmi Kellokummun, Jari Tervon, ehkä hieman Kauko Röyhkänkin suunnalta. Metsäkuvauksissa mielessä kävi Heikki Turunen. Grönlanti-jakson ansiosta ei voi olla muistamatta Peter Høegia. Olen vissiin itse asunut liian kauan etelässä, kun tunnistan ja kiinnitän huomiota pohjoissuomalaisuuden erityispiirteisiin. Tässä kirjassa niitä olivat juurevuus, luonnon läsnäolo, valo, routivan maan kylmyys ja ihmisten itsetietoisuuden ja kollektiivisen paineen kumma sekoitus.

En muista olenko blogissani antanut juuri koskaan ostosuosituksia, mutta tämän kirjan kohdalla voisin sellaisen antaa. Osuupa kerrankin kohdalleen jo siksikin, että kirja on ilmestynyt viime vuoden puolella, kai tätä vielä kirjakaupoista löytyy vai joko viime vuoden sesonkikirjat on hävitetty hyllyiltä? Kirja on sivumäärältään ohut, mutta sisällöltään intensiivinen. Minusta tuntuu, että tämä kirja tulee kestämään aikaa ja uusia lukukertoja hyvin. Joten jos joku harhailee kirjakaupassa sillä fiiliksellä, että voisi ostaa jonkun sivistyneen nykykirjan, kannattaa panna paukut Karhun kuolemaan. On varmasti niitäkin lukijoita, jotka jättävät tämän kesken heti alkuun ja toteavat ettei tässä ole mitään järkeä, mutta varmasti myös meitä, jotka arvostavat sitä, ettei tämä kirja ole puhkiselitetty ja alleviivaavan yksinkertaistettu. Joten siinäkin mielessä tämän rinnastaminen Mangopuun alla -kirjaan sopii hyvin, vaikka kirjoissa aivan erilaiset miljööt onkin.

Itse asiassa tekisi mieli lukea kirja uusiksi heti, koska tuntuu, että osa asioista jäi minulta hieman pimentoon. Mikä tässä oli tarinan opetus? Erilaisuuden kokemukset ja erilaisuuden hyväksyntä? Onnellisuuden salaisuudet? Irtiotot ja muutokset? Jokin ihan muu? Mutta ehkä annan tarinan kypsyä mielessäni ja kuulostella, jos saisin niitä oivalluksia lisää jälkijunassa.

Lue myös nämä:
Seija Vilén: Mangopuun alla
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia
Arto Salminen: Kalavale