Rauha S. Virtanen: Virva Seljan yksityisasia

Rauha S. Virtasen kirjan Virva Seljan yksityisasia ostin syksyllä Saran pitämästä Tyttökirjaklassikot-verkkokaupasta. Kirjassa oli erittäin hyväkuntoiset kansipaperit tallella, mikä oli ihanaa - nämä Maija Karman kansikuvat ovat lumoavia. Nuortenkirjat ovat periaatteessa nopeaa luettavaa, mutta minä uppouduin kirjaan päiväkausiksi, luin sitä hitaasti, intensiivisesti ja eläytyen. Virtasen Wikipedia-sivu kertoo, että tämä kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 1960, minä olen sitä ensimmäisiä kertoja lukenut koululaisena joskus 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Virtanen lienee tehnyt jonkin sortin ennätyksen, sillä kuuden Selja-kirjan sarja alkoi vuonna 1955 ja viimeinen osa ilmestyi vuonna 2009.

Tällainen kirja, jota on lukenut lapsena ja nuorena ja nyt lukee uudelleen aikuisena, antaa kaksi lukuelämystä samalla kertaa. Toinen lukutaso on aikuisen: tekstin rakennetta ja tyyliä arvioi ja arvottaa, ajankuvaukseen kiinnittää huomiota, tarkkailee kirjan tapahtumia etäältä. Toinen lukutaso on aikamatka oman pään sisään: muistaa todella vahvasti, miltä kirjaa lukiessa nuorena tuntui ja mitkä asiat silloin sävähdyttivät ja tekivät vaikutuksen.

Kirja kertoo Seljan perheen elämässä, nimihenkilönä on kolmas tytär Virva. Häneen voivat kaikki naispuoliset kirjaharrastajat samaistua: hän on haaveellinen ja hiljainen lukutoukka, jota perhe pitää vähän kömpelönä ja ujona. 16-vuotias Virva on tutustunut lähellä asuvaan Jussiin, joka on eristäytynyt kotiinsa polion halvauttamien jalkojen vuoksi. Virva alkaa käydä tapaamassa Jussia, mutta hän ei halua kertoa perheelleen tästä mitään, vaan haluaa pitää Jussin omana yksityisasianaan.

Kirjassa on kohtaus, jossa Virva lainaa ystävältään kanoottia, koska Jussi haluaa tehdä öisen kanoottiretken purolla. Tämä kohtaus teki minuun voimakkaan vaikutuksen nuorena. Jussi ja Virva siteeraavat Rimbaud'n runoa - Jussi pitää Tuomas Anhavan suomennoksesta Juopunut pursi ja Virva Kaarlo Sarkian suomennoksesta Humaltunut venhe. En nuorena tuntenut Rimbaud'ia, Anhavaa tai Sarkiaa enkä runoakaan - mutta nyt, Internet-aikaan, on helppo tarkistaa, että mitenkäs se runo oikein menee. Juopunutta purtta en löytänyt netistä, mutta Humaltuneen venheen voi lukea Helsingin kaupunginkirjaston sivulta. Virvan suosikkirunoilijaa Sarkiaa en vieläkään ole lukenut yhtään, mutta Wikipedia-sivun perusteella hänellä on ollut mielenkiintoinen elämä ja hänen runoutensa vaikuttaisi ehdottomasti tutustumisen arvoiselta.

Virtasella on hämmästyttävä taito kuvata nuoren ihmisen tunne-elämää siten, että kirjaan voi samaistua sekä nuori että aikuinen. 16-vuotias Virva elää lapsuuden ja aikuisuuden rajamailla. Kun hän ei kerro iltaretkistään kotona, perheenjäsenet hermostuvat ja erityisesti Seljan uusperheen (tätä sanaa ei kirjan ilmestymisaikana varmaankaan vielä käytetty eikä sitä kirjassakaan käytetä) äiti Rea epäilee Virvaa eikä luota häneen. Virva vakuuttaa olevansa luottamuksen arvoinen, mutta ei halua avata kaikkea itsestään kotona. Nuori suuntautuu jo kotoa ulospäin, rakentaa omaa elämäänsä, mutta on samaan aikaan vahvasti kiinni perheessään. Kunnioittavatko aikuiset tätä 16-vuotiaan halua? Suhtautuvatko he "yksityisasiaan" luottavasti vai vaativasti?

Nuoren ja aikuisen lukukokemuksen eroavaisuudet tuntuivat erityisen voimakkailta Jussin äidin, rouva Raunion, hahmon kohdalla. Jussi suhtautuu äitiinsä katkerasti. Perheen isä on alkoholistiparantolassa ja äiti työskentelee Kaunis Kolttu Oy:n myyntipäällikkönä. Jussi kokee, että äiti laiminlyö häntä ja seurustelee hänen selkänsä takana vieraan miehen, rakennusmestari Hukkalan kanssa. Virvaa ahdistaa Jussin perhekuvion seuraaminen, mutta hänkin tutustuu rouva Raunioon ja päätyy keskustelemaan tämän kanssa myös kahden kesken.

Nuorena rouva Raunio - jonka tyylikästä pukeutumista, huolellista kauneudenhoitoa ja "virkahymyä" kirjassa kuvataan paljon - tuntui jonkinlaiselta pelottavalta femme fatalelta, itsekkäältä kotkalta jota pitikin pelätä ja epäillä. Nyt aikuisena hahmo näyttäytyy paljon ymmärrettävämpänä: miksi alkoholistin vaimon pitäisikään uhrautua miehensä hyväksi?

Kahden lukutason kokemus oli minulle tärkeä, mutta lukiessa ehdin ihailla myös Rauha S. Virtasen taitavaa romaanitekniikkaa. Virva Seljan yksityisasia on teknisesti hyvä romaani, ei mikään hätäinen ja nuoria aliarvioiva huiskaisu, jonkalaisia nuortenkirjoja myös näkee. Ei mikään ihme, että kirja on kestänyt aikaa jo 50 vuotta. Sillä kirjoittipa kirjailija järeitä, sotaan ja politiikkaan uppoutuvia eepoksia tai tällaisia pieneen perhepiiriin keskittyviä kuvauksia, pitää kirjassa olla draaman kaari kunnossa. Siinä pitää olla alku, keskikohta ja loppu, jännitteitä pitää rakentaa ja purkaa, luoda sisäkkäisiä kehiä. Tämän Virtanen osaa.

Kuten aiemmin lukemassani Ruususessa, myös tässä kirjassa ajankuva näyttäytyy viehättävänä nostalgiana. Televisio ja chili - jota kirjassa sanotaan tšiliksi - olivat vielä uutuuksia, 16-vuotiaiden käytöskoodiin kuului niiata tutuille aikuisille, puhelut käytiin soittamassa kaupasta tai puhelinkioskista. Nuorena en yleensä osannut laittaa vanhoja kirjoja oikeisiin aikaraameihin, joten tällaiset yksityiskohdat saattoivat ihmetyttää, mutta yleensä kai sivuutin ne nopeasti, eivätkä ne häirinneet lukukokemusta. 

Lapsen ja nuoren eläytymiskyky on verrattomasti parempi kuin aikuisen. Siksi lapsena ja nuorena kannattaa lukea kirjoja. Virva Seljan yksityisasian voi erinomaisesti lukea aikuisenakin ja nauttia hyvästä nuortenkirjasta, mutta tällaisen kahden tason lukukokemuksen voi saavuttaa vain silloin, jos kirjan on lukenut nuorena ja eläytynyt siihen nuoren ihmisen intensiteetillä.

Lue myös nämä:
Rauha S. Virtanen: Ruusunen
Rauha S. Virtanen: Tuntematon Selja
L.M. Montgomery: Anne of Green Gables (Annan nuoruusvuodet)