perjantai 23. helmikuuta 2007

Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka

Sairasloman superlukuputki jatkuu... Sain loppuun Loistopokkarina hiljan julkaistun Kilpikonnan ja olkimarsalkan, jonka olen edellisen kerran lukenut lukioikäisenä. Siitä onkin jo niin kauan aikaa, että moni asia oli jo muistista haipunut. Tosin tuolloin olin vasta kiinnostunut legendaarisesta runoilijasta Pentti Saarikoskesta, ja vuonna 1994 ensi kerran ilmestynyt kirja, ex-vaimo Tuula-Liina Variksen tilinteko avioliitostaan oli tähän oiva tiedonlähde. Tuolloin taisin kiirehtiä nopeasti ohi niiden kohtien, joissa Tuula-Liina kertoo itsestään, ja ahnehdin tietoa runoilijasta. Uusintalukukierroksella tämä alkoi naurattaa, koska kirjahan alkaa siten, että lukioikäinen Tuula-Liina on vastikään kiinnostunut runoilija Saarikosken tuotannosta...

Varsinkin kirjan alkupuoli on riemastuttavaa luettavaa - vaikka eivätpä nämä tapahtumat taatusti aikoinaan kovin hauskoilta ole tuntuneet. Jämeränä kolumnistina Kodin Kuvalehdessä nykyään vaikuttava kuusikymppinen Tuula-Liina kun on tehnyt vaikutuksen napakkana ja topakkana tolokun naisena. Sitä suurempi on kontrasti hänen käytökseensä nuorena: ensimmäisen kerran alta kaksikymppisenä naimisiin mennyt nuori Tuula on kotirouvan roolissa täydellisen osaamaton. Mies käy töissä, vaimo on kotona - ja makailee kaikessa rauhassa päivät pitkät lukemassa kirjoja. Omien sanojensa mukaan hän ei osannut laittaa ruokaa, ei siivota, hyvä että kaupassa sai käytyä. No, eipä ensimmäisen miehen kanssa muutenkaan niin lujaa pyyhkinyt, joten homma karahti aika äkkiä karille. "Olen 23-vuotias ja tunnen itseni ikälopuksi. Kaikki on takana. Naimisiin en ainakaan enää ikinä menisi, sen vannon."

Vaan toisinhan siinä kävi, seuraava aviomies olikin sitten Pentti Saarikoski. Kuvaus kahdeksan vuoden avioliitosta on sellaista luettavaa, että tämä kirja olisi pakollinen oppimäärä kaikille niille naisille, jotka lehtien palstoilla tai netin keskustelufoorumeilla tilittävät, että "mun mies juo, pettää ja lyö, mutkun mä rakastan sitä kun se on niin ihana". Toisaalta, on avioliittokuvauksessa myös paljon alkoholismin ulkopuolisia asioita, jotka näin kolmekymppisen silmään vaikuttavat eriskummalliselta. Paljon puhutaan "60-luvun vapaista suhteista", mutta melkoisen vapaita ne tosiaankin ovat olleet... Koko avioliiton ajan Pentillä on enemmän tai vähemmän vieraita naisia, tuopa hän heitä välillä kotiinkin, mistä työssäkäyvä vaimo saa heitä hätistellä. Ja naimisissa ollaan ja pysytään tästä huolimatta! Nykyäänhän kun nuo asenteet tuntuvat olevan jyrkemmän puoleisia, kerrasta poikki -mentaliteetilla, ainakin teoriassa ja ainakin ennen kuin kumpikaan on oikeasti ehtinyt pettää...

Tuula-Liina Variksen melko lakoninen ja toteava tyyli luo mukavat raamit kerronnalle, koska vastuuton narsisti Pentti ja itsekin kohtalaisen huolettoman tuntuisesti elämiseen suhtautuva Tuula esimerkiksi reissailevat ympäri Eurooppaa jokseenkin rahattomina. Tuula käy toki töissä toimittajana, mutta Pentin raha-asiat ovat vähän niin ja näin. Kustantamo tuntuu kantavan ison vastuun pariskunnan raha-asioista. Aivan mahtava on myös kirjan välittämä kuva 60- ja 70-lukujen kulttuuripiirien arkielämästä: melkein jokaisena päivänä tuntuu olevan jonkin sortin matinea tai paneelikeskustelu, ja isännöipä pariskunta kerran romanialaista runoilijaa, joka heidän tietämättään loikkaa länteen. Kylmä sota ja rautaesirippu olivat arkipäivää tuolloin ja vielä pitkään sen jälkeenkin. Sainpa kirjasta myös pari lukuvinkkiä lisää: Jorma Ojaharjun romaani Amok ja Hannu Salaman kirja Tapausten kulku täytyy laittaa omalle kirjastolistalle. Kumpikin kun kuulemma enemmän tai vähemmän suoraan kertoo kulttuurikapakka Hansan taiteilijaporukoista ja toki sitä kautta myös Saarikoskesta. Tämä mahtaisi tyydyttää Saarikosken narsismia: parikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen hän on se syy, jonka vuoksi uudet lukijat etsivät käsiinsä hänen entisten vaimojensa ja ryyppykaveriensa kirjoja...

Kun avioliittoon syntyy lapsi, ryhtyvät Tuulan asenteet vähitellen muuttumaan. Yksi pinnan alla kulkeva virtaus tarinassa onkin Tuulan oma aikuistumisprosessi: vaikka kuinka rakastaa, niin joissakin asioissa on oltava roti. Avioliiton viimeiset vuodet 70-luvun puolivälissä kuulostavat jo aika ahdistavilta. Pieni perhe asuu Keravalla, Tuula käy töissä Helsingissä, elämänsä tähän asti pahimmassa juoppoputkessa oleva huonokuntoinen Pentti saattaa kadota pikkutytön kanssa minne tahansa tai leiriytyä ryyppyporukan kanssa keittiöön lapsen silmien alle.

"Joka päivä kiipeän pimeältä Pasilan asemalta haisevaan junaan ja joka päivä putoan Keravan asemalle kuin kaivon pohjalle, ajan haisevalla bussilla Ahjoon ja putoan pimeälle pysäkille. Haparoin pimeässä kotiin, ja palelen aina.

Kotona Pentti istuu keittiössä tukka silmillä, silmät hädin tuskin auki, katse harmaana. Pöydällä koskispullo, roskiksessa toinen; räkäisiä nenäliinoja, likaisia astioita, pölyä, sotkua, vaatteita hujan hajan, hajua ja törkyä. Ja Pentti aina umpihumalassa, viinasta vetelänä, puolitajuttomana, savukkeenpätkä sormissa, jotka ovat laihat ja keltaiset kuin kanan varpaat, toinen tupakka käryämässä täydessä tuhkakupissa, kolmas matolla, johon on jo palanut reikä.

Ja pieni ruskeasilmäinen Anna, nelivuotias vasta, odottaa koko vuoden sitä päivää, jona ei huudettaisi eikä kiljuttaisi eikä itkettäisi. Eikä sitä päivää koko vuonna tullut.

Joka päivä istun junassa ja puristan käsiäni nyrkkiin ja käsken itseäni: - Tänään älä huuda, tänään et huuda, oli siellä mitä hyvänsä. Hoen sitä kotiin asti ja kun pääsen kotiin ja näen sen kaiken, suuni vain avautuu ja minusta lähtee ääni, josta en edes tiedä, mitä se on. Huutoa, raivoa, vollottavaa itkua."

Miten tämmöisestä voi päästä eteenpäin? Elämäkerroissa on se mainio puoli, että niissä voi tapahtua ihan mitä vaan, sellaistakin, joka fiktiossa olisi täysin epäuskottavaa. Alkoholistin syvimmän rappion ja avioliiton mustimpien hetkien pelastajaksi koituu toinen nainen. Toisen naisen - Saarikosken tulevan neljännen vaimon Mia Bernerin - kuvaan astuminen ei aiheuta mustasukkaisuusdraamoja ja kriisejä, vaan Tuula-Liina on totaalisen helpottunut kun Mia ottaa viedäkseen Pentin Ruotsiin. Usein on siteerattu Tuula-Liinan toteamusta, että aivan kuin olisi hyvän miniän saanut. "Minä pääsisin irti, vihdoinkin, yrittämään olisiko minusta oman elämäni eläjäksi." Kaiken kukkuraksi tämän jälkeen Saarikoski vielä koki huikean taiteellisen luomiskauden ja kirjoitti parhaat runonsa ja painavinta proosaansa, Tuula-Liina puolestaan meni kolmannen kerran naimisiin ilmeisen onnellisesti ja kunnon miehen kanssa, ja sai toisenkin lapsen.

Jos ensimmäinen lukukokemukseni Kilpikonnan ja olkimarsalkan parissa oli juuri sitä tiedon ahmimista Pentti Saarikoskesta, oli tämä toinen ehkä enemmänkin Tuula-Liinan aikuistumisen seuraamista. Saarikoskea ja Saarikoskesta kun on tullut tässä välissä luettua niin paljon, että muullekin pystyi antamaan tilaa. Avioero Saarikoskesta astui voimaan vuonna 1975, samana vuonna Tuula täytti 33. Sitä ennen hän tosiaan ehti olla hupakkomainen, osaamaton ja epäkäytännöllinen kotirouva nuoruuden avioliitossaan, seuraavassa liitossa lähes täysipäiväinen holhooja alkoholistille, jonka luomisvoima oli kaikesta huolimatta niin suurta, että vaimon kirjalliset kyvyt ja ammatillinen kunnianhimo pyyhkiytyivät lähes olemattomiin. Mutta toisin kuin 23-vuotias Tuula oli uskonut, kaikki ei ollutkaan takanapäin, vaan edessä oli vielä tasapainoista perhe-elämää, runsaasti täysipainoisia työvuosia ammattitaitoisena ja tunnettuna toimittajana sekä oma kirjailijanura hyviä kritiikkejä ja myönteistä julkisuutta keränneenä prosaistina. Tosiaan, joskus elämäkerrat ovat paljon mukavampia kuin romaanit. :)

Loppuun vielä vähän ikävämpää ja suoraan aiheeseen liittymätöntä asiaa. Kun googlettelin pari viikkoa takaperin juttuja Kilpikonnasta ja olkimarsalkasta, osuin luonnollisestikin melkein heti Loistopokkarien omalle kirjan esittelysivulle. Kärkipaikkaa googleosumissa piti kuitenkin hallussaan tamperelaisen ylioppilaslehti Aviisin arvostelu vuodelta 1995. Kun jutut luki peräperää, tuntuivat ne oudon samankaltaisilta. Noh, kun tuota omaa Ohrana-tekstiäni oli plagioitu lehden kirja-arvosteluun, en epäillyt sattumaa, vaan luin vielä tekstit uudestaan verraten niitä lause lauseelta. Ja kas kummaa, Loistopokkarien tekstihän oli käytännössä suora tiivistelmä Aviisin tekstistä, lähdettä tietenkään mainitsematta, joitakin sanoja sieltä täältä oli muuteltu uusiksi. Laitoin vinkin Aviisin kirjoittajalle, joka ei ollut ollut asiasta tietoinen, sekä lähetin Loistolle palautelomakkeen kautta huomautuksen asiasta. Meni muutama päivä ja teksti modattiin tuohon nykyiseen muotoonsa, mitään selitystä ei tietenkään annettu, en kyllä tiedä myöskään saiko Aviisin kirjoittaja jotain vastausta asiaan. Kyllä otti päähän. Mihin tämä maailma menee, jos kaikista maailman tahoista toimittajat ja kustantajat prujaavat juttunsa netistä? Surullista... Melkein harmitti että jouduin Loistopokkareille vielä rahaa kantamaan ostamalla tämän kirjan, mutta ehkä olen sitten jatkossa tarkempi tällaisessa asiassa. Kopioin kyllä Loistopokkarien sivulla olleen alkuperäisen jutun tekstitiedostoksi itselleni talteen, voisihan sen laittaa joskus nettiin jakoon jos jaksaa. On nimittäin ihan peruskoulutason copypaste-meininkiä, kirjoittajan nimeä ei tietenkään mainita, kuten ei näköjään noissa heidän nettisivuillaan olevissa esittelyteksteissä muutenkaan.

EDIT: Jaksoin kuin jaksoinkin laittaa nuo molemmat tekstit rinnakkain luettavaksi, katso vertailu täältä: http://www.corded.org/~brunou/loisto_plagioi.pdf.


10 kommenttia:

  1. Aika hurja, luulisi edes ammattilaisten osaavan ja viitsivän ilmoittaa lähteensä, tai kirjottaa kokonaan omat tekstinsä...

    Tykkään muuten oikeasti tyylistäsi kirjoittaa lukukokemuksistasi. Nuo lainaukset kirjoista tuovat vielä lisäpotkua mukaan, ja monesti olen miettinyt että pitäisiköhän itsekin tarttua kyseiseen opukseen.

    VastaaPoista
  2. Kiitos paljon kehuista! Eikun vaan lukemaan tätäkin kirjaa - itsehän sen sitten näkee, tykkääkö vai ei ja minkä verran. Yksi toiveistani tämän blogin suhteen onkin, että muutkin saisivat vinkkejä ja perusteluja jonkun kirjan lukemista varten (tai miksei myös lukematta jättämiseen, jos omat mieltymykset ovat ihan muualla) näistä minun höpinöistäni, joten jos kiinnostusta herää, niin se hän on oikein mukava asia!

    VastaaPoista
  3. Jaaha12.3.07

    Terve! Eksyin tänne kun hain Ojaharjusta osumia (huvikseni selailin), ja ehdotan lukulistallesi Amokin lisäksi Ojaharjun muistelmia "Tämä elomme riemu ja rikkaus". Varsinkin alkuosan 60-70 -lukujen kuvaukset ovat kivaa luettavaa. Tuula-Leena Variskin tietty mukana, tosin ei välttämättä kovin mairittelevassa valossa.

    VastaaPoista
  4. Terve Jaaha! Luin tuon "Tämä elomme riemu ja rikkaus" neljä vuotta sitten ja se on ehdottomasti paras ja hauskin taiteilijaomaelämäkerta jonka tiedän. Olen tässä pikkuhiljaa tuumaillut sen lukemista uudelleen. Aivan loistavaa settiä, erityisesti Ojaharjun ihanan itsetyytyväinen asenne, todella virkistävä poikkeus tyypillisistä taiteilijaruikutuksista.

    Kirjasta on jäänyt mieleen erityisesti pari unohtumatonta kohtausta, kuten taiteilijoiden järjestämä "Afrikka-näyttely" sekä Ojaharjun raitistumiskokemukset ruumiista irtautumisineen.

    Kaiken kaikkiaan kyseinen kirja on parhautta.

    VastaaPoista
  5. Jaaha13.3.07

    Näinhän se on, Jomppa on rehellisesti oma itsensä, välillä pikkusieluinen ja välillä taas maailmoja syleilevä; välillä suurpiirteinen, välillä knoppitiedoilla viisasteleva. Eikä edes koita tätä ristiriitaa mitenkään peitellä. :)

    Tosin ne kirjan loppuosan business-jupinat ja eduskuntaehdokkuudet + muut epäonnistuneet projektit alkavat olla jo aika puuduttavia.

    "Minun Kosmokseni" kannattaa myös lukea, onpahan hyvä aikalaiskuvaus vaikkei kovin kummoinen kirja muuten olekaan. Taannoin tuli muuten töllöstä dokumentti Ojaharjun kesänvietosta joskus 60-luvulla, oliko se nyt nimeltään "Jomppa, tuulten temmeltävä kasvatti". Aika hämmentävä spektaakkeli... :-D

    VastaaPoista
  6. Tuo dokkari tuli itsekin kesällä mulkaistua. Ylen Elävästä arkistosta en sitä kyllä tähän hätään löytänyt, pari muuta docua aiheeseen liittyen kyllä. Tiivistit hyvin tuon Ojaharjun tyylin, minusta erityisen mainiota oli vielä hänen tapansa puhutella itseään "Kultaiseksi Pojaksi ja "Kauniiksi sinisilmäksi" jne.

    VastaaPoista
  7. Jaaha13.3.07

    Jep, Jompasta ylipäätään nousee päähän (osuva sanavalinta tässä yhteydessä?) sellaisia "nostalgisia" mielikuvia kultaisesta 60-luvusta, mikä on tietty päätöntä kun on itse syntynyt 70-luvulla, ja kiinnostuskin noihin aikoihin syntyi vasta tälläisenä kovaa vauhtia keski-ikäistyvänä äijänä. :-D

    Muitakin, vähemmän mukavia tarinoita noilta ajoilta tietty löytyy. Erään juomarin kehitystarina eli Leo Lindstenin "Istuja pitkän illan" on karuudessaankin kannattavaa luettavaa.

    Mutta joo, eipä tässä muuta, sulla on mukava blogi, varmaan palailen tänne vielä lukemaan juttujasi.

    P.S. Melko härski meininki tuossa plagiointipuuhassa. Ottaisi muakin päähän.

    VastaaPoista
  8. Onhan tuo "60-luvun rappioromantiikka" oudon kiehtovaa, vaikka lähempänä se on sitä rappiota kuin romantiikkaa. Lindstenin kirjan laitankin vinkkinä korvan taakse. Hauska yksityiskohta tuossa Kilpikonnassa ja olkimarsalkassa oli, että Tuula-Liina Varis muistelee, miten Saarikoski, Salama ja Ojaharju säälittelivät kilvan Pekka Kejosta, kun hän oli juonut itsensä niin turmiolle. Kejonenhan taisi kuitenkin myös raitistua ja on nykyäänkin vielä alive and kicking.

    Kiitos mukavasta palautteesta!

    VastaaPoista
  9. Jaaha14.3.07

    Heh, joo tuon kohdan muistan itsekin kirjasta, tosin Kilpikonnan ja olkimarsalkan lukemisesta on jo aikaa. Kejonen taisi olla muita nopeammin ns. spurguvaiheessa, ja hänen oli sittemmin kai pakko raitistua kun elimistö petti (noinko se jotenkin meni?). Saarikoski taas joi itsensä hitaammin hautaan. Mutta ovathan Salama ja Ojaharju sentään myös alive and kicking. :)

    Kejoselta olen lukenut hänen muistelmansa, "60-luvun kuvat" vai mikä se oli. Siitä ei kyllä jäänyt mieleen juuri mitään. En väitä kuitenkaan huonoksi kirjaksi, ei vaan ollut näköjään minulle mikään elämää suurempi teos. :)

    Itse yhdistän rappion lisäksi 60-lukuun jonkinlaisen toiveikkuuden ja uhmakkuuden. Sotavelat oli maksettu, kansan vaurastuminen alkoi, ulkomailta virtasi vaikutteita, perinteiset käyttäytymismallit murtuivat jne. Jos vuosikymmenistä voidaan puhua vuodenaikoina, niin mielestäni 50-luku on kevät ja 60-luku kesä. :)

    VastaaPoista
  10. Noniin, jaksoinpas laittaa vielä nuo Aviisin ja Loiston tekstit vertailtavaksi. Linkki löytyy postauksen lopusta.

    VastaaPoista