Kauko Röyhkä: Silvia

Huuto.netissä oli taannoin Röyhkän Silvia eurolla parilla myynnissä. Joku veti välistä, ja jäin ilman Silviaa. Kostin tämän elämän epäoikeudenmukaisuuden lainaamalla kirjan kirjastosta ja ihan ilmaiseksi. :P

Röyhkän kirjoista olen aiemmin lukenut Miss Farkku-Suomen. Se on avoin, raastavan ihana ja hauska, omakohtaisia muistoja ja rutkasti myötähäpeää herättävä nuoruudenkuvaus. (Sen muuten ostin hiljakkoin divarista, joten eiköhän sekin lukupäiväkirjassa esiin pääse jossain vaiheessa.) Varsin myönteinen mielikuva Röyhkän kirjallisuudesta oli siis pohjana, kun tartuin Silviaan.

Päästyäni sivun 45 paikkeille olin vähällä jättää kirjan kesken. Jos Miss Farkku-Suomi kuulosti epäilyttävän omaelämäkerralliselta - kirjassa nuori oululaispoika kipuilee rocktähteyttä kohti - niin eipä Silvia yhtään etäännytetymmältä tuntunut. Entinen rock-laulaja, nykyinen kirjailija, irstaan vanhan sedän maineessa oleva Alarik Riuttu hiimailee Helsingin yöelämässä, ja on tuohon sivuun 45 mennessä ehtinyt iskeä kaksi alaikäistä tyttöä rokkibändin keikkabussista ja vienyt heidät hotellihuoneeseensa duunattavaksi. Sivutolkulla vyörytetty pornoilu oli kaikkea muuta kuin herkkää ja lämminhenkistä, pikemminkin oudon ulkokohtaista. Aivan kuin Alarik Riuttu katsoisi koko näytelmää ruumiista irronneena, sen verran epätunteenomaista ja jopa fyysisestä nautinnosta irrallista touhu tuntui olevan. Ja tarvitseeko nyt erikseen mainitakaan, että ei minulla ole mitään kirjojen seksikohtauksia vastaan, mutta nämä Silvian ällöttävimmät otokset olivat melko vastenmielisiä.

Mutta onneksi jatkoin kirjaa eteenpäin, sillä parhaat palat olivat vasta edessä päin. Vuonna 1997 julkaistu Silvia palautti mieleeni 1990-luvun aikaisia kohuotsikoita, joissa Kauko Röyhkä leimattiin satanistiksi. Kovin selviä muistikuvia minulla ei ole, mistä nämä syytökset kumpusivat ja mitä muuta asiaan kytkeytyi, mutta jonkinlaista osviittaa antoi tämä Ylioppilaslehden haastattelu samalta vuodelta.

"Syöksykierre alkaa joulukuun viidentenä. Uusin kirjani on kuluneen syksyn aikana saanut melko myönteistä kritiikkiä, ja olen antanut haastatteluja useisiin lehtiin. Sitten tulee joulukuun viides, joka on sunnuntai, ja Helsingin Sanomissa on Hyppösen pilkkakirjoitus minusta. Toimittaja Hyppönen, joka harrastaa bodausta ilman lihaksia kasvattavia hormoneja ja jonka sana viiltää kuin piiskanisku, on viime vuosina vetänyt kolumneissaan henkilökohtaisuuksiin menevää häpäisylinjaa. Ilmeisesti se aivan vilpittömästi kuvittelee olevansa joku teräsmies tai totuuden torvi, jonka laser-katse paljastaa tunnettujen ihmisten teennäisen ulkokuoren alla piilevän heikkouden. Sen jutut ovat saaneet suuren suosion ja muutamat julkkikset hermoromahduksen partaalle. Siitä itsestäänkin on tullut koko kansan tuntema julkkis, joka vähän väliä esiintyy televisiossa, lehdissä ja erilaisissa paneeleissa, ja monet toimittajat ovat saaneet vaikutteita Hyppösen tyylistä ja alkaneet soveltaa samoja menetelmiä omissa jutuissaan ja ohjelmissaan."

Kun kirjailija Riuttu heittää vitsinä tv-ohjelmassa, että ehkä Hyppönen on suuttunut häneen, koska Riuttu on saattanut epähuomiossa naida Hyppösen vaimoa tai tytärtä, leimataan Riuttu julkisuudessa pedofiiliksi. Alkaa ajojahti, jossa ei jää kiveäkään kääntämättä: vanhat valokuvat tai asiayhteydestä irrotetut kirjakatkelmat saadaan kaikki tukemaan median luomaa yhteistä teoriaa. Aivan tuulesta temmattua maine ei ole: keski-ikäinen Riuttu on kovin ihastunut nuoriin tyttöihin, toteaapa vielä ettei hänellä koskaan ole yli 30-vuotiasta kumppania ollut. Kirjassa hänen suuri rakkautensa on lukioikäinen ihana Silvia. Röyhkän kirjailijanlaatu näkyy taitavassa kaksoisvalotuksessa: Riutulle Silvia on lolitamainen haavemaan nymfetti, Silvian arkielämää kuvaavissa katkelmissa käy ilmi ankea lähiöelämää juopottelevan äidin ja tämän miesystävän parissa, minkä seurauksena teinityttö mieluummin pakenee kotoaan kapakkatuttujensa nurkkiin sen sijaan, että jäisi kotiin yöksi.

Loppua kohti kirja siis paransi tahtiaan kuin sika juoksuaan. Erityisesti minua miellytti Röyhkän kertojanääni, jossa on melko lakoninen sävy. Minä-muodossa tarinaa kertova Riuttu ei arastele paljastaa heikkoja kohtiaan: cooliuteen pyrkivän taiteilijamiehen elämässä on paljon naurettavia puolia, esimerkiksi se että hänen eläkeikäinen äitinsä käy edelleen ostamassa pojalleen vaatteet ja siivoamassa tämän asunnon. Röyhkä ei kirjoittajana hötkyile, vaan tarina etenee kaikessa rauhassa omalla painollaan, toteavana ja rauhallisena, kuitenkin ilman sitä junnaavaa toiston sävyä, joka usein tässä tyylilajissa on vaarana. Kirjassa kuvattu rockbändien, kapakassa istujien ja kulttuuriväen maailma näyttäytyy melko samanlaisessa valossa kuin kirjailija Riuttukin: tarkoitus on olla niin hiton cool, uskottava ja ihailtava, mutta loppujen lopuksi yhtä sun toista naurettavaa ja jopa surullista touhuun liittyy.

"Alan valmistautua illan tv-esiintymiseen. Minut on nimittäin kutsuttu erääseen myöhäisillan talk showhun. Alunperin sinne piti mennä jonkun feministikirjailijan, mutta se ei sitten päässytkään, ja ne ottivat minut, koska tarvitsivat tilalle jonkun yhtä ärsyttävän. Laitan taksimiehen paidan, joka on vielä melko puhdas, ja sen päälle mustan nahkableiserin, joka on ehkä aavistuksen verran pieni, se on aina ollut, mutta nyt se näyttää ehkä vielä pienemmältä, koska olen taas lihonut. Sääli, sillä se on hienoin vaatekappale, minkä omistan (se on melkein samanlainen kuin Bryan Ferryllä erään soololevyn kannessa).

Katson kokonaisuutta peilistä. Nahkatakki näyttää kuin liian tiukalta kuorelta makkaran päällä. Kokeilen paria pikkutakkia, mutta samettitakki on kulunut ja sen kaulukset ovat kääntyneet kippuraan ja mustassa on taas jotain ruokatahroja. Nahkableiseri on kuitenkin paras. Siellähän istutaan pöydän ääressä, eikä se istuessa näytä niin pahalta. Otan tuolin alleni ja kokeilen istumista nahkableiseri päällä. Muuten hyvä, mutta maha pullistuu ikävällä tavalla. Nyt olen jo tullut siihen pisteeseen, etten ole enää tukevahko vaan reilusti lihava kaveri."

Jostakin oli päähäni tarttunut, että 1980-alkupuolella Kauko Röyhkä olisi kuulunut samaan kirjalliseen punk-henkiseen Kiima-ryhmään kuin Anja Kauranen ja Harri Sirolakin. Vahvistusta tähän en netistä ainakaan juuri nyt löytynyt, tosin kumman vähän tuon Kiiman touhuista tietoa löytyy mistään päin Intter nettiä. Joka tapauksessa tätä omaakin lukulistaa katsomalla saa mielikuvan tiettyjen kirjallisten piirien pienuudesta. Kauranen kun seurusteli aikoinaan Sirolan kanssa, mutta meni myöhemmin naimisiin Pentti Saarikosken pojan kanssa, josta on siis jo ehtinyt erota. Niinpä nuorten Snellmanin neitien äiti on Anja Kauranen (Snellman) ja isoisä Pentti Saarikoski. Tytöille äidinkielen ainekirjoitukset ovat taatusti joko suurta riemua tai übertylsää pakkopullaa...

Lue myös nämä:
Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi
Vladimir Nabokov: Lolita
Riku Korhonen: Lääkäriromaani