Kari Hotakainen: Jumalan sana

Kuva: Elina Warsta / Siltala.

Kari Hotakaisen uutuus Jumalan sana on medianäkyvyytensä puolesta varmasti syksyn ykköskirjoja. Minua kirja toisaalta houkutti, toisaalta emmin. "Yhden päivän romaani kapitalismista?" Ei kai vaan katkeraa tilitystä siitä, kuinka kauheaa tämä nykyinen maailmanmeno onkaan. Voivoi ja pari tuskanhuutoa päälle!

Mutta en saanut sitä mitä luulin. Sain jotain muuta. Arvaamatonta. Ahdistavaa. Hauskaa. Mahtavaa kieltä.

Kirjaa on luettu blogeissa jo aika lailla, ainakin Aamuvirkku yksisarvinen, Morren maailma, Kaiken voi lukea! ja Opuscolo ovat tätä käsitelleet. Minun Hotakais-historiassani paras kokemus on tähän mennessä ollut Klassikko. Pystyikö Jumalan sana nousemaan sen rinnalle?

Klassikosta kirjoitin, että tekstin takaa kumpuaa ahdistava pohjavire. Jumalan sanassa ahdistus ei ollut enää pohjavire, vaan läsnä hyvin vahvasti. Ulkoiset tapahtumat ovat niukat: Konserni Oyj:n johtaja Jukka Hopeaniemi on jäänyt jumiin Lappiin, sillä lennot on peruttu tulivuorenpurkauksen vuoksi. Hän tilaa isänsä entisen autonkuljettajan Armaksen hakemaan hänet Jaguarilla Helsinkiin, jossa hänen pitää esiintyä aamutelevision lähestyksessä. Armas on jo eläkkeellä, hän kuljetti Jukan isää Uljasta, Konsernin entistä johtajaa, idänkaupan kosteina kulta-aikoina.

Kehun nyt Kari Hotakaista täsmälleen samoin perustein, joilla kritisoin Riikka Pulkkista: niukkojen ulkoisten tapahtumien päälle Hotakainen rakentaa laajoja kielellisiä kerroksia. Kielen varaan rakentuva romaani voi jäädä tyhjyyttä kumiseviksi koukeroiksi, tai sitten sille voi käydä kuin Jumalan sanalle: sana tulee lihaksi. Hotakainen puhaltaa mestarillisesti eloon menneisyyden ja tulevan, idänkaupan historian, globaalin markkinatalouden tuiverrukset, yhteiskunnan pudokkaiden ja kuohukerman äänet. Silloin kun lukiessa alkaa miettiä, että tämän kirjan voisi lukea myöhemmin uudelleen, tietää olevansa hyvän kirjan äärellä.

Päähenkilön valinta ja käsittely on mielenkiintoista. Yleensähän yritysjohtajista ei kirjoiteta suomalaisessa kaunokirjallisuudessa erityisen säälitteleviä tai empaattisia muotokuvia. Usein johtajia käsitellään määrätietoisina pahiksina, jotka kylmästi laskevat taloudellista maksimihyötyä, eivät ymmärrä tavallista kansaa, ovat ahneita ja inhottavia. Jukka Hopeaniemi tilittää automatkan aikana Armakselle elämäänsä, jonka Hotakainen esittää kultaisena häkkinä. Vaurautta on, mutta vapaus on minimoitu. Lukijan - siis minun - sympatiat kääntyvät Hopeaniemen puolelle.

Punnittu, kypsä ja hiottu kieli on niin maukasta, että melkein joka sivulta voisi poimia sopivan sitaatin. Otan kuitenkin tämän:

"Kun raha vapautui, satuin olemaan häkin suulla. Raha tuli ulos pelokkaana, se ei ollut aiemmin liikkunut vapaasti tässä maassa. Minulla oli taskussani keksejä, joilla houkuttelin sen tekemään yksinkertaisia temppuja. Olin ensimmäisiä, jotka uskalsivat kesyttää rahan ja kotouttaa sen osaksi villiä pohjolaa. Kotouttaa on uusi verbi, josta pidän ja jota käytetään nykyisin maahanmuuttajien asiassa. Raha jos mikä oli 80-luvun lopussa maahanmuuttaja, viluinen ja pelokas."

Yritin tarkkailla mainitsemani ahdistavuuden tunteen vaikutusta. Pääsin kiinni parista langanpäästä. Ensinnäkin, Jumalan sana on monelta osin vaikuttavaa ajankuvaa. Parinkymmenen vuoden päästä tätä kirjaa voinee lukea uskottavana, näkemyksellisenä ajan hengen kuvauksena. Mutta onko niin, että kun elää vielä tätä kyseistä aikaa, on vaikea katsoa peiliin ja nähdä todellisuus puettuna kaunokirjalliseen asuun? Tässä on ripaus Arto Salmista, joskaan ei yhtä raadollisena. Idänkaupan historiassa maistuu siemaus Jari Tervon - Hotakaisen vanhan opiskelukaverin - Myyrää. Henkilöhahmot ovat kaunokirjallisia mutta tosia, tunteineen jopa ahdistavan tosia. Mutta kyllä Hotakainen huumoriaankin väläyttää, välillä hillitymmin, välillä niin että purskahdin hohottamaan ääneen.

Jossain blogikeskustelussa puhuttiin vähän aikaa sitten kirjojen lopuista ja siitä, kuinka huonolla lopulla voi lässäyttää ja hyvällä lopulla kruunata kirjan. Jumalan sanassa loppu on hieno huipennus, ja mikä tärkeintä, se tarjoaa katharsiksen.

Uusintalukemisen mieliteko heräsi kai siksikin, että tästä kirjasta voi taatusti lukea monia tasoja, ja minä en tällä ensilukemisella niitä varmasti tavoittanut. Raamatullinen tulkinta voisi olla yksi operaatio, sillä kirja alkaa sieltä missä maa oli autio ja tyhjä, kuten Opuscolossakin todettiin. Musiikki voisi tarjota avaimen toiseen tulkintasuuntaan, musiikin termejä hyödynnetään kirjassa ja väliin mahtuu pitkiä analyysejä nimeltä mainituista artisteista. Ja varmasti muitakin lähestymistapoja löytyy, ehkä huomaan niitä joskus myöhemmin.

No oliko tämä nyt sitten Klassikkoa parempi? Jumalan sana oli kirjana sen verran erilainen, että näitä kahta kirjaa onneksi voi ihan suoraan verrata keskenään. Jatkuva tyylillinen uusiutuminen on muutenkin ollut Hotakaisen tavaramerkki. Kypsä kirja tämä ehdottomasti on, sellainen kypsyneen taiteilijan taidonnäyte. Puhtaan henkilökohtaisella mittapuullani sanoisin, että kyllä tämä sinne kärkipaikoille nousee.

Elina Warstan toteuttama kansi on sarjakuvamaisuudessaan hieno. Warstan käsialaa oli myös Melomisen kansi, ja Morre kehui juuri Warstan toteuttamaa kantta Kerjäläisessä ja jäniksessä. Voi olla, että hienot kannet saavat senkin takia lisää painoarvoa, että todella monissa romaaneissa käytetään nykyään kansikuvina neutraaleja kuvapankkikuvia, joihin silmä kyllästyy aika äkkiä.

Pakko lainata loppuun vielä Aamuvirkun yksisarvisen mainiota määritelmää Hotakaisen kielestä: "Jos ihmiset osaisivat kirjoittaa sähköposteja kuten Hotakainen kirjoja, ne olisivat 2/3 lyhyempiä kuin nyt mutta naurattaisivat kymmenen kertaa enemmän." Juuri näin.

ps. Huomasin käyttäneeni tässä paljon samoja sanoja ja ilmauksia kuin Kaiken voi lukea! -blogin Jorikin... Liekö alitajunnasta tulleita muistumia tai sitten ajatukseni vain ovat laukanneet kovin samoja ratoja... En nyt kuitenkaan kehtaa enää editoida noita pois.

Lue myös nämä:
Kari Hotakainen: Iisakin kirkko
Karo Hämäläinen: Erottaja
Jari Tervo: Myyrä