tiistai 27. syyskuuta 2011

Kari Hotakainen: Jumalan sana

Kuva: Elina Warsta / Siltala.
Kari Hotakaisen uutuus Jumalan sana on medianäkyvyytensä puolesta varmasti syksyn ykköskirjoja. Minua kirja toisaalta houkutti, toisaalta emmin. "Yhden päivän romaani kapitalismista?" Ei kai vaan katkeraa tilitystä siitä, kuinka kauheaa tämä nykyinen maailmanmeno onkaan. Voivoi ja pari tuskanhuutoa päälle!

Mutta en saanut sitä mitä luulin. Sain jotain muuta. Arvaamatonta. Ahdistavaa. Hauskaa. Mahtavaa kieltä.

Kirjaa on luettu blogeissa jo aika lailla, ainakin Aamuvirkku yksisarvinen, Morren maailma, Kaiken voi lukea! ja Opuscolo ovat tätä käsitelleet. Minun Hotakais-historiassani paras kokemus on tähän mennessä ollut Klassikko. Pystyikö Jumalan sana nousemaan sen rinnalle?

Klassikosta kirjoitin, että tekstin takaa kumpuaa ahdistava pohjavire. Jumalan sanassa ahdistus ei ollut enää pohjavire, vaan läsnä hyvin vahvasti. Ulkoiset tapahtumat ovat niukat: Konserni Oyj:n johtaja Jukka Hopeaniemi on jäänyt jumiin Lappiin, sillä lennot on peruttu tulivuorenpurkauksen vuoksi. Hän tilaa isänsä entisen autonkuljettajan Armaksen hakemaan hänet Jaguarilla Helsinkiin, jossa hänen pitää esiintyä aamutelevision lähestyksessä. Armas on jo eläkkeellä, hän kuljetti Jukan isää Uljasta, Konsernin entistä johtajaa, idänkaupan kosteina kulta-aikoina.

Kehun nyt Kari Hotakaista täsmälleen samoin perustein, joilla kritisoin Riikka Pulkkista: niukkojen ulkoisten tapahtumien päälle Hotakainen rakentaa laajoja kielellisiä kerroksia. Kielen varaan rakentuva romaani voi jäädä tyhjyyttä kumiseviksi koukeroiksi, tai sitten sille voi käydä kuin Jumalan sanalle: sana tulee lihaksi. Hotakainen puhaltaa mestarillisesti eloon menneisyyden ja tulevan, idänkaupan historian, globaalin markkinatalouden tuiverrukset, yhteiskunnan pudokkaiden ja kuohukerman äänet. Silloin kun lukiessa alkaa miettiä, että tämän kirjan voisi lukea myöhemmin uudelleen, tietää olevansa hyvän kirjan äärellä.

Päähenkilön valinta ja käsittely on mielenkiintoista. Yleensähän yritysjohtajista ei kirjoiteta suomalaisessa kaunokirjallisuudessa erityisen säälitteleviä tai empaattisia muotokuvia. Usein johtajia käsitellään määrätietoisina pahiksina, jotka kylmästi laskevat taloudellista maksimihyötyä, eivät ymmärrä tavallista kansaa, ovat ahneita ja inhottavia. Jukka Hopeaniemi tilittää automatkan aikana Armakselle elämäänsä, jonka Hotakainen esittää kultaisena häkkinä. Vaurautta on, mutta vapaus on minimoitu. Lukijan - siis minun - sympatiat kääntyvät Hopeaniemen puolelle.

Punnittu, kypsä ja hiottu kieli on niin maukasta, että melkein joka sivulta voisi poimia sopivan sitaatin. Otan kuitenkin tämän:

"Kun raha vapautui, satuin olemaan häkin suulla. Raha tuli ulos pelokkaana, se ei ollut aiemmin liikkunut vapaasti tässä maassa. Minulla oli taskussani keksejä, joilla houkuttelin sen tekemään yksinkertaisia temppuja. Olin ensimmäisiä, jotka uskalsivat kesyttää rahan ja kotouttaa sen osaksi villiä pohjolaa. Kotouttaa on uusi verbi, josta pidän ja jota käytetään nykyisin maahanmuuttajien asiassa. Raha jos mikä oli 80-luvun lopussa maahanmuuttaja, viluinen ja pelokas."

Yritin tarkkailla mainitsemani ahdistavuuden tunteen vaikutusta. Pääsin kiinni parista langanpäästä. Ensinnäkin, Jumalan sana on monelta osin vaikuttavaa ajankuvaa. Parinkymmenen vuoden päästä tätä kirjaa voinee lukea uskottavana, näkemyksellisenä ajan hengen kuvauksena. Mutta onko niin, että kun elää vielä tätä kyseistä aikaa, on vaikea katsoa peiliin ja nähdä todellisuus puettuna kaunokirjalliseen asuun? Tässä on ripaus Arto Salmista, joskaan ei yhtä raadollisena. Idänkaupan historiassa maistuu siemaus Jari Tervon - Hotakaisen vanhan opiskelukaverin - Myyrää. Henkilöhahmot ovat kaunokirjallisia mutta tosia, tunteineen jopa ahdistavan tosia. Mutta kyllä Hotakainen huumoriaankin väläyttää, välillä hillitymmin, välillä niin että purskahdin hohottamaan ääneen.

Jossain blogikeskustelussa puhuttiin vähän aikaa sitten kirjojen lopuista ja siitä, kuinka huonolla lopulla voi lässäyttää ja hyvällä lopulla kruunata kirjan. Jumalan sanassa loppu on hieno huipennus, ja mikä tärkeintä, se tarjoaa katharsiksen.

Uusintalukemisen mieliteko heräsi kai siksikin, että tästä kirjasta voi taatusti lukea monia tasoja, ja minä en tällä ensilukemisella niitä varmasti tavoittanut. Raamatullinen tulkinta voisi olla yksi operaatio, sillä kirja alkaa sieltä missä maa oli autio ja tyhjä, kuten Opuscolossakin todettiin. Musiikki voisi tarjota avaimen toiseen tulkintasuuntaan, musiikin termejä hyödynnetään kirjassa ja väliin mahtuu pitkiä analyysejä nimeltä mainituista artisteista. Ja varmasti muitakin lähestymistapoja löytyy, ehkä huomaan niitä joskus myöhemmin.

No oliko tämä nyt sitten Klassikkoa parempi? Jumalan sana oli kirjana sen verran erilainen, että näitä kahta kirjaa onneksi voi ihan suoraan verrata keskenään. Jatkuva tyylillinen uusiutuminen on muutenkin ollut Hotakaisen tavaramerkki. Kypsä kirja tämä ehdottomasti on, sellainen kypsyneen taiteilijan taidonnäyte. Puhtaan henkilökohtaisella mittapuullani sanoisin, että kyllä tämä sinne kärkipaikoille nousee.

Elina Warstan toteuttama kansi on sarjakuvamaisuudessaan hieno. Warstan käsialaa oli myös Melomisen kansi, ja Morre kehui juuri Warstan toteuttamaa kantta Kerjäläisessä ja jäniksessä. Voi olla, että hienot kannet saavat senkin takia lisää painoarvoa, että todella monissa romaaneissa käytetään nykyään kansikuvina neutraaleja kuvapankkikuvia, joihin silmä kyllästyy aika äkkiä.

Pakko lainata loppuun vielä Aamuvirkun yksisarvisen mainiota määritelmää Hotakaisen kielestä: "Jos ihmiset osaisivat kirjoittaa sähköposteja kuten Hotakainen kirjoja, ne olisivat 2/3 lyhyempiä kuin nyt mutta naurattaisivat kymmenen kertaa enemmän." Juuri näin.

ps. Huomasin käyttäneeni tässä paljon samoja sanoja ja ilmauksia kuin Kaiken voi lukea! -blogin Jorikin... Liekö alitajunnasta tulleita muistumia tai sitten ajatukseni vain ovat laukanneet kovin samoja ratoja... En nyt kuitenkaan kehtaa enää editoida noita pois.

10 kommenttia:

  1. En minä olisi edes huomannut sinun käyttäneen samoja sanoja tai ilmaisuja, jollet olisi siitä itse sanonut. Vaikkapa se kultainen häkki on minusta ihan selkeästi yleinen ilmaisu; tiivistää kahteen sanaan asian, jonka kaikki tuntevat mutta jota muuten joutuisi selittämään pitkästi. Onneksi sentään ilmaisuja ei saa patentoida, ainakaan vielä :)

    VastaaPoista
  2. Vähän aina pelottaa, kun suositulta kirjailijalta tulee syksyn uutuusteos, varsinkin, kun kirjailija vielä on omallakin listalla kärkisijoilla. Hyvä siis tietää, että tähän voi siinä mielessä huoletta tarttua, että pettymystä tuskin tulee. Pitää kuitenkin vielä malttaa mielensä, sillä muuta luettavaa on paljon. Hotakaisen kohdalla odottelu ei haittaa, sillä kirjat kestävät loistavasti aikaa.

    VastaaPoista
  3. Kiitos Jori. :) Kirsi, tuskin tulet pettymään. Minä arvostan tätä korkeammalle kuin Ihmisen osaa, jota on sitäkin suitsutettu paljon.

    Pahoitteluni vielä että tein sopulit, eli kirjoitin ylistystä suositusta kirjasta lähes identtisin sanakääntein kuin muualla blogeissa.

    Tarinan opetus minulle: vaikka olisi lukenut vain "puolella silmällä" blogijutut sellaisesta kirjasta, joka on omalla lyhyen tähtäimen lukulistalla, niin kannattaa käydä lukemassa ne jutut uusiksi kunnolla siinä vaiheessa, kun on kirjoittanut oman juttunsa muttei ole vielä painanut julkaise-nappia. Ehtii tarvittaessa editoida.

    Vaikka onpa sinänsä mielenkiintoista miettiä, mitä ne samankaltaiset ajatukset ovat, joita tietty kirja herättää eri ihmisissä. Usein verrataan keskenään erilaisia, jopa päinvastaisia ajatuksia, joita kirja eri lukijoissa herättää, mutta mielenkiintoista on havannoida myös näitä yhteneviä huomioita.

    Seuraavaksi lukupinossa on parikin vähän vanhempaa opusta, ne ovat siinä mielessä turvallisia että niistä tuskin löytyy paljon nettiarvioita joten kukaan ei ole vielä päässyt kyllästymään. :)

    VastaaPoista
  4. Salla: kirjoitin pitkän kommentin ipadilla - se ei tunnista visuaalista tunnistetta (ipad siis) joten se siitä. Kokeilen kännykällä, piti kiittää hyvästä arviosta - mulle ihmisen osa on edelleen ykkönen mutta tämä avasi silmiä jumalan sanan suhteen myös. Hieno kirja ja warsta on suuri taiteilija! Koitan kestää sen, että pääsen tänä syksynä kirjoittamaan ihan kaikesta vasta piiitkään muiden jälkeen.. ;)

    VastaaPoista
  5. Rohkaistun ed kommentin onnistumisesta. ;) mulle ihmisen osa oli huumorinsa takia niin suuri elämys, että jumalan sana oli vähän pettymys: kuten sanoit salla, se on ahdistuneempi kirja, musta ihmisen sana oli vimmainen ja pidän aina vimmasta. ;) Koin jopa ajoittain pientä toistoa tai tyhjäkäyntiä, mutta onhan hotakainen aina mestari, ei siinä mitään. Löysin jotain yhtymäkohtia kyrön kerjäläiseen ja jänikseenkin, molemmat tarpeellisia teoksia nykymaailman menosta kerjäläisineen ja kapitalisteineen. Samaa mieltä, jumalan sanan johtaja on lopulta jotenkin symppis, etenkin yksinäisyydessään. (huomatkaa patoutunut bloggaustarve, nyt annan muille suunvuoron)

    VastaaPoista
  6. Uuh! Kirjoitin illalla pitkät pominat tänne ja viesti se lehautti taivaan tuuliin, näemmä.

    Hotakaisen uusin on hersyvä ja mietteita herättelevä. Se ei ole kuitenkaan sellainen kirja, joka menisi ihon alle tai johon kiintyisi, niin kuin jotkin itselle rakkaat teokset, se on kielen kimallusta, sanansäilän säihkettä ja yhteiskunnan ysköksiä. Pidin kirjasta paljon!

    Kiitos, Salla linkityksestä <3 !

    VastaaPoista
  7. Kiitos Ina! Tässäpä positiivinen ongelma parhaasta päästä: kumpi Kari Hotakaisen kahdesta uusimmasta romaanista onkaan parempi? Valitsipa kummin vaan, niin ei voi hävitä. :)

    Valkoinen kirahvi - kääkkelis, mikähän bloggeria nyt riivaa. Jorinkin kommentti oli joutunut ekana roskakoriin ja sinun kommenttiasi ei löytynyt edes sieltä.

    Mulle tää oli tunnetason elämys älyllisen elämyksen lisäksi, mutta tunnistan kyllä tuonkin fiiliksen, että kirjaa voi ihailla ulkokohtaisesti mutta tunteet eivät värähdä. Vaan kokeilehan muitakin Hotakaisia, tämä kirjailija ei missään tapauksessa toista itseään, vaan varsin erityyppistä tavaraa tuotannostaan löytyy.

    VastaaPoista
  8. En ole lukenut Hotakaiselta mitään Klassikon jälkeen julkaistua - Klassikkoon asti luin kaiken, runokirjoista lähtien. Ehkä minulle tuli Hotakais-kyllästys, mutta joka tapauksessa en jaksanut pitkään aikaan kiinnostua yhtään uusista hotakaisista.

    Nyt on alkanut tuntua siltä, että tekisi mieli lukea näitä uudempiakin. Jumalan sanan olin jo aiheensaperusteella tuominnut epäkiinostavaksi, mutta muutamien blogijuttujen perusteella se onkin alkanut tuntua hämmästyttävän houkuttelevalta.

    VastaaPoista
  9. Olipa hauska nähdä lainaus omasta blogista täällä, kiitos!

    Hotakaisen kohdalla tuo "kumpi kirja on parempi" -dilemma on kyllä erityisen positiivinen, koska nyt oikeastaan odotan, että seuraavakin kirja on tosi hyvä... Voi tietysti olla, että taso putoaa välillä rytisten, eihän kukaan kirjoita aina vain erinomaisia kirjoja.

    Tuo vaikutteiden ottaminen muista blogeista on minusta aika väistämätöntä. Tuntuu, että jos blogiarvion/-arvioita on lukenut jo ennen kirjan lukemista, kirjaa lukeekin jo alitajuisesti vähän ne teemat mielessä joista on kuullut puhuttavan. Mutta kai se on vaan inhimmillistä.

    VastaaPoista
  10. Liisa, tuohan kuulostaa ihan omalta kokemukseltani Anja Snellmanin parissa...

    Tessa, mähän olen yleensä tällainen "ei-spoilautuva" lukija, usein joku kirja alkaa kiinnostaa vasta sen jälkeen jos siitä lukee mielenkiintoisen analyysin. SIlloin kuitenkin luen silmäillen tai en ollenkaan, jos kirja on jo konkreettisesti lukupinossa. Eniten mua kuitenkin ärsyttää, jos arviota/blogiarviota lukiessa tulee "oonkohan mä lukenut tän jo aiemmin" -tunne sen takia, että teksti on niin epäomaperäistä. Siksi tietenkin toivoisi ettei itse sellaisia ihan kauheasti kirjoittelisi. :)

    VastaaPoista