Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä

Kuva: Otava.

Lakanasiipien lukemisen jälkeen houkutti jatkaa Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjassa eteenpäin. Sarjan toistaiseksi viimeisin osa Neidonkenkä on ilmestynyt vuonna 2009. Toivottavasti sarja jatkuu pian! Sitten viime lukukerran Kähköstä on luettu blogeissa muuallakin. Kirsin kirjanurkassa on pitkä ja perusteellinen juttu Kähkösestä, samoin Susa P. mainitsi Kuopio-sarjan 30 päivän haasteessa aliarvostetuimpien kirjojen kohdalla. Kähkösen uusinta kirjaa, tietokirjaa nimeltä Vihan ja rakkauden liekit, on luettu ainakin Erjan lukupäiväkirjassa ja Lähiöneidon lokikirjassa.

Oikein hyvän kirjan kanssa minulle käy niin, että kun olen jo päättänyt lopettaa lukemisen ja pannut kirjanmerkin kirjan väliin, rupeankin plaraamaan sivuja eteenpäin ja lukemaan pikalukua ja hyppimään eteenpäin, että saan ihan vähän vielä tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Neidonkengän kohdalla näin kävi monta kertaa, joten yhden lukukerran aikana kirja tuli luettua suurin piirtein kolmesti, kun näitä eteenpäin kurkkimisia kävi niin usein. Ja voisinpa omaan 30 päivän haasteeseeni vastata nyt toisin: paras miespäähenkilö on ehdottomasti Juho Tiihonen!

Neidonkenkä on vuorokausiromaani kuten Lakanasiivetkin. Nyt eletään kesäkuuta 1942. Muoto antaa jämäkkyyttä ja irrotteluvaraa: yhden päivän aikana eletään läpi myös menneisyyttä ja tulevaisuutta henkilöhahmojen ajatusten kautta. Kaunista kieltä arvostaville Kähköstä voi suositella ehdottomasti. Hyväilevän lyyristä kieltä Neidonkenkä on täynnä. Kieli ei kuitenkaan jää pelkäksi pinnaksi, vaan Kähkösellä on oikeaa asiaa: sotavuodet kotirintaman näkökulmasta, luokkajako, jota arpeuttavat kansalaissodan haavat, sodan rikkomat ihmissuhteet, joista kuitenkin versoaa uusia suhteita yllättäviin suuntiin.

Kaikissa kolmessa lukemassani Kuopio-sarjan kirjassa Kähkösellä on ollut tapana tuoda kuopiolaisten rinnalle yksi ulkopuolinen henkilöhahmo. Jään ja tulen keväässä oli brittiläinen kapteeni Mulligan, Lakanasiivissä tanssijatar Mizzi Unruh ja Neidonkengässä belgialainen lehtinainen Marieke Candrix. Tekniikka mahdollistaa kuopiolaisten tarkkailun ulkopuolisin silmin. On kuitenkin vaikea sanoa, kannattaako tapaa jatkaa vielä mahdollisissa jatko-osissa vai menisikö se jo maneerin puolelle. En tiedä milloin sarjalle ilmestyy jatkoa vai ilmestyykö ollenkaan - toivottavasti ilmestyy, vielähän sotavuosia on jäljellä vaikka kuinka monta ja haluan ehdottomasti tietää miten käy Juholle, Helville, Annalle, Hildalle, Lehtivaaralle, Kelon perheelle, Mertaselle, Helmer Karlssonille ja Saaralotalle! (Edit: Heh, hätäilin - tuossa linkittämässäni videossa Kähkönen lopussa kertoo, että kyllä jatkoa on tulossa ja työn alla!)

Neidonkenkä on siis myös sotakirja, mutta se sopii ehdottomasti luettavaksi myös niille, jotka vieroksuvat sotakirjoja. Pääosassa on kylmän talven jälkeinen alkukesän huuma, valoisat yöt ja metsien tuoksut. Tässä kirjassa on aikuisia miehiä hieman enemmän mukana kuin edellisessä osassa, mutta pääosissa ovat silti edelleen lapset, naiset ja ikämiehet. Hujasen Viljami pääsee lyhyelle lomalle rintamalta, ja Tatra Swing Boys viihdyttää soitollaan kotirintaman väkeä ja saksalaisia sotajoukkoja. Kähkönen nostaa kirjassa muutenkin esille sellaisia sotakohtaloita, joita ei yleensä ensimmäisenä oteta esille sota-ajasta puhuttaessa. Esimerkiksi venäläisten sotavankien kohtelu saa tilaa.

Kymmenvuotiaan Juho Tiihosen mielenliikkeet Kähkönen kuvaa vastustamattoman osuvalla tavalla. Juho on vähän lapsellinen, mutta innokas arjen seikkailija ja älyllisesti suuntautunut tutkijaluonne. Liikuttavaa ja riipaisevaa on Juhon jännitys, kun hän pelkää oppikouluun pääsemisestä kertomista läheisilleen.

"Ja hänelle oli yksistään tämän kevään mittaan kertynyt niin monta salaisuutta, että sen perusteella häntäkin olisi voinut sanoa ainakin puolikkaaksi mieheksi. Tämä kengittä juokseminen oli pienin ja vaarattomin niistä. Pahempi oli se, josta hänen pitäisi pian puhua ukilleen ja Arville, jotteivat ne kuulisi sitä vierailta. Selma-täti ja tohtori Kelo jaksoivat toitottaa hänen urotyötään niin, että kohta sen tietäisi koko kaupunki."

Kiehtova luonne on myös Charlotalla, savolaisittain Saaralotalla. Tanssijatar Mizzin jäljiltä Kuopioon jäänyt pikkutyttö on toisaalta untelo uneksija, toisaalta lähes mystisyyteen asti terävänäköinen havainnoitsija. Samoin Helvi Martiskaisen Mari-tyttären murrosikäiset seikkailut saksalaissotilaiden kintereillä riipaisevat.

Lämpimästi suosittelen Kuopio-sarjaa. Onneksi minulla on vielä lukematta sarjan kaksi ensimmäistä osaa, Mustat morsiamet ja Rautayöt. Voin paneutua niihin seuraavaa osaa odotellessa.

Youtubesta löytyy Kähkösen haastattelu Sellon kirjastossa marraskuussa 2009:

Lue myös nämä:
Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät
Helvi Hämäläinen: Kadotettu puutarha
Väinö Linna: Sotaromaani