Mario Vargas Llosa: Vuohen juhla

Kuva Googlen kuvahausta, kirja Otavan.

Äiti antoi Vuohen juhlan luettavaksi ja kehui sitä kovasti, mutta varoitti että kirja on kuin Puhdistus ja Kuoleman divisioona potenssiin kaksi. Otin kirjan mukaan lomamatkan lukemiseksi, koska arvelin sen olevan matkakirjaksi sopiva: pokkaripainos on kevyt ja kompakti, mutta laatukirjallisuus on riittoisaa ja paneutumista vaativaa luettavaa. Tulipa siis luettua pitkästä aikaa myös Nobel-voittajan tuotantoa, Mario Vargas Llosahan on vuoden 2010 nobelisti. En pysty edes muistamaan milloin viimeksi olisin lukenut Nobel-voittajan kirjan. (Tsekatkaapa muuten Valkoisen kirahvin Nobelista-Öh-Finlandiaan -lukuhaaste.) Vuohen juhlasta en muista blogiarvioita nähneeni, mutta Googlellahan niitä löytyi: Mimun kirjat ja Valopolku ovat kirjoittaneet tästä kirjasta. Vargas Llosan toiseksi uusin kirja, Tuhma tyttö, on kyllä blogeissa silmiini osunut, siitä on kirjoitettu ainakin K-blogissa, Kirjapedolla ja Erjan lukupäiväkirjassa. Vuohen juhlan jälkeen minua voisi kiinnostaa myös Vargas Llosan uusin, Keltin uni.

Vuohen juhla oli vaikuttava ja monitasoinen lukukokemus, mutta aloitan silti arvioimalla, kenen ei kannata kirjaa lukea. Jos ahdistuu maailman pahuudesta, kuten yksityiskohtaisista kidutuskuvauksista, ei kannata lukea tätä. Eikä silloinkaan, jos on sitä mieltä, että kaikki yhteiskunnallis-historialliset kirjat ovat tylsää jaarittelua. Ja jos vaihtuvat kertojanäkökulmat ja pilkottu aikarakenne pistää pään pyörälle, voi mennä tässä sekaisin. Kärjistettynä voisi sanoa, että ei aloittelijoille. Mutta niille, jotka ovat kiinnostuneita kuohuvasta maailmanhistoriasta, poliittisista käänteistä ja yhteiskunnallisten tapahtumien valottamisesta yksilökohtalojen kautta, tämä kirja on loistavaa luettavaa.

Kirjan alussa yhdysvaltalaistunut Urania Cabral palaa Dominikaaniseen tasavaltaan. Hän tapaa perheenjäseniään, joita ei ole nähnyt pitkään aikaan. Muistot sekoittuvat kirjan toisiin aikatasoihin, joissa seurataan Dominikaanisen tasavallan verisen diktaattorin Rafael Trujillon vallan loppuaikoja. Uranian mieltä painavat inhottavat muistot - varsin pian lukija alkaa uumoilla mistä on kyse, mutta Vargas Llosa ei hätäile vaan rakentaa jännitteitä monen sadan sivun verran.

Yritin etsiä netistä ilmaisia, julkaisuvapaita kuvia Dominikaanisesta tasavallasta, mutta päädyin vain maksullisille kuvasivuille. Tässä sen sijaan YouTubesta matkailijoiden valokuvia esittelevä video, josta saa käsityksen maan maisemista ja tunnelmasta. En ole koskaan käynyt missään Karibianmeren maassa, mutta tätä lukiessani elin vahvasti katujen kakofonian, meren turkoosinsinen ja auringon paahteen. Dominikaaninen tasavaltahan on suosittu matkailumaa nykyään - mahtaako julma diktatuurihistoria näkyä turisteille jollakin lailla? Tuskinpa, sillä ihmisen muisti on näissä asioissa kovin lyhyt. Mario Vargas Llosan kirjan eräs teemoista sen sijaan on historian pitkät jäljet - kuinka yksittäisillä tapahtumilla voi olla syvät juuret, vaikutukset näkyvät vielä vuosikymmeniä, jopa vuosisatoja myöhemmin.

Diktatuurin psykologiaa pohditaan Vuohen juhlassa paljon. Mikä saa ihmiset ja kokonaisen kansakunnan uskomaan valheisiin, näkemään mustan valkoisena ja luopumaan moraalista? "Joka vähimmässä on uskollinen, on paljossakin uskollinen, ja joka vähimmässä on väärä, on paljossakin väärä", sanotaan raamatussa, ja nämä sanat sopivat täysin Trujillon - Hyväntekijän, Uuden Isänmaan Isän, Pedon, Vuohen - aikakauteen. Ylilyövän henkilökultin rakentaminen tuntuu toistuvan hirmuhallitsijoiden kohdalla aina - mahtaako Muammar Gaddafin Libyassa olla meneillään samankaltaisia tapahtumia juuri nyt kuin 1960-luvulla Trujillon Dominikaanisessa tasavallassa? Trujillon talutusnuorassa poliittinen valtaeliitti kiemurtelee, pokkuroi ja palvoo - siitä huolimatta vainoharhainen ja mielivaltainen johtaja murhauttaa epäsuosioon joutuneet pienestäkin syystä. Mutta kuka uskaltaa sanoa, ettei keisarilla ole vaatteita?

Kirja on myös siirtomaavallan historiaa, katolisen kirkon historiaa ja Amerikoiden historiaa. Politiikan valtapeliä Vargas Llosa kuvaa todella taitavasti: kollektiivisten voimien takana on usein yksilön valinta ja yksilön tahto. Kirjassa on useita kiehtovia henkilöhahmoja, tosin vain harvoin miellyttäviä. Suurin osa tapahtumista perustuu todellisuuteen ja mukana on useita tosielämän hahmoja. Karmeita ja kiehtovia henkilöitä ovat nukkepresidentti Joaquín Balaguer, jonka johtotähtenä on rauhallisen ulkokuoren säilyttäminen kaikissa olosuhteissa, sadistinen sotilastiedustelupalvelun johtaja Johnny Abbes García ja Uranian isä Agustín Cabral, jonka elämän tragedia on senaattoriuran päättyminen Hyväntekijän epäsuosioon joutumisen vuoksi.

Vaikka alussa kerroinkin etten ole paljon nobelisteja lukenut, niin tämä kirja oli sellainen, jota lukiessa nyökyttelin päätäni: kyllä, tämä on Nobelin arvoista tekstiä. Vargas Llosa hallitsee laajan aikajänteen, suuren ihmisjoukon, poliittiset ja historialliset vaiheet ja kuljettaa tarinaa vetävästi, sydämeenkäyvästi ja mukaansatempaavasti. Tämä on niitä kirjoja, jotka jäävät lukijansa mieleen asumaan.

ps. En näköjään muista mainita suomentajia juuri muulloin kuin tyytymättömänä. Joten kehutaan suomentaja Sulamit Hirvasta siitä, että hän tekee pääsääntöisesti oikein hyvää jälkeä, tosin muutama lipsahduskin mukaan mahtuu.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Veitikka
Javier de Isusi: Mikä-mikä-maan saari
Art Spiegelman: Maus