Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa

Kuva: WSOY.

Edellisestä äänikirjabloggauksesta on aikaa, mutta minulla on silti ollut äänikirjoja kuunneltavana koko ajan. Kuuntelin Stephen Fryn lukeman Harry Potter and the Deathly Hallows -äänikirjan, joka oli aivan yhtä nautittavaa kuunneltavaa kuin Harry Potter and the Half-Blood Prince. Sitten päätin kokeilla äänikirjasuosikkiani Agatha Christietä englanniksi. Kirjastosta löytyikin The Murder of Roger Ackroyd, lukijana näyttelijä Robin Bailey. Tämä jäi kuitenkin kesken, sillä Baileyn luenta oli ihmeellisen mumeltavaa ja epäselvää. Koska kuuntelen äänikirjoja arkiaskareiden lomassa, en halua joutua istumaan paikallani korva kaiuttimissa kiinni, joten en kovin pitkään Baileyn luentaa jaksanut. En tiedä miksi äänitteessä oli käytetty tuollaista epäselvä tyyliä. Äänitys oli kyllä vuodelta 1987, olisiko silloin briteissä ajateltu, että äänikirjan lukeminen on lähempänä näyttelijän monologia kuin varsinaista ääneen lukemista, jolloin Bailey on voinut valita nopeasti puhuvan ja mumisevan tyylin? Vaikea sanoa.

Hylättyäni Roger Ackroydin kävin Vallilan kirjastossa asioidessani kollaamassa myös äänikirjahyllyn. Valinta osui jälleen Christieen. Vallilan kirjaston äänikirjavalikoima on himpan verran pienempi kuin Rikhardinkadun kirjaston valikoima, mutta ehkäpä täytyy silti yrittää vähitellen laajentaa äänikirjakokemuksia vähän monipuolisempaan suuntaan. Seuraava äänikirja on kyllä jo lainattu ja se on jotain muuta kuin Christietä. Pakko myös kehua, että äänikirjoja kirjastosta lainatessa tuntee todella saavansa verorahoilleen vastinetta - yksi äänikirjahan saattaa maksaa nelisenkymmentä euroa. Lämpimästi suosittelen kirjastojen äänikirjahyllyillä asioimista!

Eipä silti, Murha Mesopotamiassa oli mainiota kuunneltavaa, joten ei tämä taatusti viimeiseksi Christieksi jää. Kirjasta on muuten julkaistu WSOY:n sivuilla lukunäyte, yllättävän laajakin, yli 3o-sivuinen.

Eroa aiempiin Christie-äänikirjoihin oli kuitenkin hieman. Lukijana oli Pekka Autiovuori, jonka ääninäyttelystä tulee mieleen Autiovuoren ikimuistoinen tulkinta Pekka Töpöhäntä -piirroselokuvien Monnina. Hyvä lukija Autiovuori olikin, mutta valinta oli sinänsä vähän hassu, sillä kirjan minäkertojana on nainen: neiti Amy Leatheran, sairaanhoitaja - tai sairaanhoitajatar, kuten tarinassa nostalgisesti usein sanotaan. Miksi ei ole valittu naispuolista lukijaa? Lisäksi äänityksen laatu ei mielestäni ollut yhtä tasokas kuin kuuntelemissani aiemmissa Christie-äänikirjoissa. En todellakaan ole hifisti, mutta niin se vaan taitaa olla, että seura tekee kaltaisekseen - koska parempi puoliskoni on innokas musiikkiharrastaja ja minäkin voin luukuttaa äänikirjoja taloutemme tasokkaista Genelec-kaiuttimista, olen kai huomaamattani minäkin ryhtynyt kiinnittämään pikkiriikkistä huomiota äänitysten laatuun. Lähetän siis ihmetteleviä terveisiä tuottaja Jorma Maliselle, joka on vastannut kirjan äänityksestä WSOY:n Äänittämössä vuonna 1989, ja Masterointi Laatumaster T:min J. Salmelalle, joka on hoitanut masterointityön vuonna 2010.

Kumminkin. Tarina sijoittuu arkeologisen retkikunnan kaivauksille Lähi-itään. Neiti Leatheran palkataan retkikunnan johtajan vaimon hoitajattareksi. Kauniilla rouva Leidnerilla on pelkotiloja ja hysteerisiä kohtauksia. No kuinkas käykään - rouva murhataan ja Hercule Poirot sattuu sopivasti olemaan lähistöllä ja ryhtyy tutkimaan tapausta neiti Leatheran avustajanaan.

Kirjan rytmitys oli minusta onnistunut. Tilannetta pohjustetaan pitkään, vihjeitä ja vaihtoehtoja heitellään osuvasti ja lopussa on kunnon perinteinen parlour scene, jollaisesta Fablesin Bigby haaveili. Eli Poirot marssittaa koko eloonjääneen henkilökaartin kuuntelemaan nerokasta päättelyketjuaan murhan ratkaisusta.

Nyt saatan lipsahtaa reippaasti ylitulkinnan puolelle, mutta antaapa mennä vaan. Mielestäni tarinasta löytyy sekä piilohomoutta että piilofeminismia. Aiemminkin on käynyt mielessä, mahtaako Hercule Poirot olla homo, mutta nyt mietin sitä entistä enemmän. Tähän ei mitenkään suoraan viitata, mutta vanhoissa kirjoissahan on usein piilohomoja, eli asiaan viitataan nimenomaan sen kautta, mitä ei kerrota. Taannoisessa Ankin kirjablogin keskustelussa olen pohtinut asiaa kommentissa.

Hercule Poirot'llahan ei ole kuvattu olevan romanttisia naissuhteita - ei kyllä muitakaan romanttisia suhteita - vielä yhdessäkään tarinassa, jonka olen kuunnellut. Tässä tarinassa neiti Leatheran jopa miettii, mahtaako Poirot'lla olla naisystävää, mutta hän päätyy siihen tulokseen ettei varmasti ole, koska Poirot on niin hupsun näköinen. Tiettyjä "homostereotypioita" Poirot jossain määrin noudattaa, hänen esimerkiksi kuvataan olevan melko turhamainen ulkonäkönsä suhteen. Poirot on myös huomattavan immuuni kohtalokkaille kaunottarille, joista Christie usein kirjoittaa, mutta tämän voi tietysti selittää myös Poirot'n ammattiominaisuutena. Googletus "is hercule poirot gay" antaa melko kirjavia tuloksia, mutta selvästi asia on ollut muidenkin lukijoiden mielessä. Asiaan viitataan muun muassa New York Timesin artikkelissa, jossa käsitellään Sherlock Holmesin mahdollista homoutta.

Piilofeminismiä taas näen siinä, kuinka Christie kuvaa murhan uhria, kaunista ja karismaattista rouva Leidneriä, sekä tarinan kertojaa, naimatonta ja tomeraa neiti Leatherania. Rouva Leidnerissä Christie tarkastelee sitä vaikutusvaltaa, mikä vetovoimaisella naisella voi olla. Ja melko synkän tulkinnan hän antaakin - kirjan keskusteluissa heitellään kyynisiä näkemyksiä miehen ja naisen välisistä suhteista, tosin huumoriakin löytyy. Kaunista rouvaa syytellään välillä hiirellä leikitteleväksi kissaksi, välillä hänen kuvataan olevan niitä naisia, jotka herättävät väkivaltaa ympäristössään.

Ylipäätään naisen rooli aviovaimona saa melko paljon huomiota kirjan dialogissa. Onko Christien tarkoitus sanoa, että jos puolison rooli on naisen ainoa "ammatti", se kutistaa naisen elinpiiriä ja mahdollisuuksia toteuttaa itseään? Maalaisjärkinen neiti Leatheran ei ole kenenkään vaimo eikä rakastettu, mutta hänellä on tervettä ammattiylpeyttä sairaanhoitajan työstään. Hän myös hyödyntää ammatillista kokemustaan avustaessaan Poirot'a tutkimuksissa. 

Kuten aiemminkin, Poirot nojaa tutkimuksissaan psykologisiin päätelmiin. Voi voi, nykyisenä postmodernina aikana ei mitenkään voisi tehdä yhtä pitkälle vieviä päätelmiä ihmisistä kuin englantilaisessa muodollisessa menneen maailman seurapiirissä... Sillä peribrittiläinen tämänkin kirjan henkilögalleria on, ympäristöä kuvataan neiti Leatheranin kautta, ja hän kiinnittää eniten huomiota näkemäänsä likaan ja sotkuun. Poirot tekee johtopäätöksiä rouva Leidnerin luonteesta muun muassa sen perusteella, millaisia kirjoja tämän kirjahyllyssä on. Tiukkoja tapakoodeja noudattavassa yhteisössä tällaiset johtopäätökset kenties vielä jossain määrin toimivatkin, vaikka tiettyjä hieman liian pitkälle vietyjä epäuskottavuuksia tästäkin löytää.

Kirjan kokonaistoimivuutta ne eivät kuitenkaan vähennä. Murha Mesopotamiassa on taatun toimivaa Agatha Christietä.
  

Lue myös nämä:
Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus
Agatha Christie: Kuolema Niilillä 
Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus